Möyrin siinä päällä ja vihdoin tajuan tai uskallan katsoa häntä silmiin. Niin kirkas, tietoinen, läsnäoleva ja sober katse, ja tunnen jonkin hyvän läsnäolon. Kuin olisin sängyssä enkelin kanssa. Se säpsähdyttää minua kuin kipu, yhteys meidän välillämme sähköistyy entisestään. Otan hänen päänsä käsieni väliin ja suutelen sänkisiä poskia, katse tiivistyy riemukkaaksi hymyksi ja säpsähdän sitä uudelleen.
Hän kysyy mitä etsin ja haluaa kuulla valtasuhteesta. Yritän selittää, mutta asia tulee kuin hyvin kaukaa, toisesta elämästä.
En tiedä yhtään mitä haluan enkä tiedä kuka olen. Jos tämä on identiteettikriisi, miten se voi tuntua näin hyvältä? Pakenin surua liikkumiseen, kunnes en enää päässyt sohvalta ylös. Tapailin ihmisiä, juoksin miiteissä ja bileissä ja yritin muistutella itselleni, että sinun pitää pysähtyä ja kohdata suru. Työmatkalla Helsinki oli ruma silmissäni vaikka kevätaurinko helotti. Aloin itkeä ratikassa matkalla valokuvanäyttelyyn kun muistin sen teoksen jossa oli osana teksti:
There's something I must tell you
But you don't have to listen.
Of broken wings and shiny things
And eyes that seem to glisten.
Come close so I can whisper.
Things I don't quite understand.
And as I tell my tales
of talismans and veils
Please, may I hold your hand?
Kuljen sumussa ja se vain tihenee. Sumun keskeltä nousevat asiat näkyvät omassa olemuksessaan, eivät osana ennalta kirjoitettua tarinaa.
Tämä kirjoittaminen saattaa minut vielä perikatoon.
Tuo on se vanha ajattelutapa, self-abuser siellä varoittelee.
Hirvittää, väistätyttää, kunnes sanon itselleni: Sinä saat tästä jotain tärkeää, ja saat saada. Et voi luvata ruusutarhaa, mutta voit kysyä häneltä, onko monisuhteisuus sulle oikeasti ok muutenkin kuin vain swingausmielessä? Minähän saatan haluta vielä sen valtasuhteenkin.
En ole koskaan nähnyt niin tietoista katsetta. Niin hereillä olevaa ja hyväntahtoista. Minun vuoteessani, reilu viikko sen jälkeen kun turvauduimme toisiimme suorasukaisissa xu-orgioissa, hän on sisälläni, tällä kertaa päällä, ja katsoo minua niin ja säpsähdän taas.
Minun kykyni luottaa piti olla palasina, ja tässä on puhuva katse, se puhuu ihastuksesta ja turvallisuudesta ja hyväksynnästä. Pitkään olen turvautunut omiin voimiin, luottanut vain itseeni. Jos haluan muunkinlaisia kokemuksia, ei auta tehdä ”suosta perustyyppiä” – kieltäytyä iäksi luottamasta vain siksi että on tullut ghostatuksi. Jos vain suinkin pystyy luottamaan. Jos pystyy kestämään sen hyväksyvän katseen edessä.
Lainaus: Duane Michals
