Introspektio 2023

Kipinä piti meille taas itsereflektiotuokion femsub-miitin pikkujouluissa. Ensin piti miettiä, mitä haluaa juhlistaa, mistä on ylpeä, mikä on hyvin, mistä on kiitollinen.

Tunsin olevani jokseenkin kivijalkaan asti hajotettuna ja palasina. Ihana ystäväni, kotikissani, lämpöpatterini löysi jokin aika sitten omanikäisensä monogaamisen tyttiksen emmekä ole sen jälkeen nähneet. Se oli aikamoinen isku, vaikka ymmärränkin että pystyin nauttimaan hänen seurastaan juuri siksi että meiltä puuttui lupaukset ja suunnitelmat ja kaikenlaiset kauheat aavistukset parisuhdeportaista. Meillä oli niin intiimiä, että saattoi tapahtua asioita joita en ole kertonut edes päiväkirjalle (baarimiitissä tosin kerroin, kun aihe tuli puheeksi.) Miten voi olla niin kaunista ja läheistä. Miten voi olla niin luja ote, miten voi kosketus olla niin lämmin. Mutta minua lohduttaa, että pysymme ystävinä ja voimme jakaa keskenämme tiettyjä asioita jotka molempia kiinnostavat. Ja minua lohduttaa, että voin melkein täysin rehellisesti iloita hänen puolestaan.

Mutta minua väsyttää pienet ja suuret takaiskut. Vuosi sitten ollut innostus tekeillä olleesta Ds-suhteesta ja sen hullu karillemeno. Sessioherra jonka keskeinen kinkki oli epäystävällisyys. Takertuva ja syyllistävä fwb, joka halusi omistaa mut. Kännäilevä wannabe-Daddy. Shibarimestari joka haki seuraa foorumeilla, ja tarjosikin mun kohdalla maksullisia palveluja. Aina vaan ja uudestaan ghostaavat pösilöt ja etenemättömät viestittelyt. Itsen tunteminen hylkiöksi. Ja asteittainen vajoaminen alavireisyyteen, paha olo, helpotuksen puute, huono omatunto.

Ensin tuntui etten oikein löytänyt juhlistettavaa. Paitsi femsub-miitti tietysti. Olen suunnattoman iloinen ja ylpeä meidän porukasta, jossa jokaisen on mahdollista tulla kuulluksi ja nähdyksi, saada avautua, itkasta ja tulla halatuksi.

Sitten tietenkin ne tavalliset jotka mun elämässä pysyy, työ ja työyhteisö, koti ja turvallisuus, ja edes jonkinlainen resilienssi, kyky selvitä aina seuraavaan aamuun.

Ja uusi rauhoittava rohtoni, pitkäaikaisen unelman toteutuminen, joka peittyi tänä vuonna kovin aikaisin lumen alle. Sammaleisen mökki.

Jokin pitää mua omanaan, varalla, etten hukuta itseäni jonkun speden kanssa. Se on se, jonka olen aina tuntenut.

Syksyn mittaan on ollut tasapainoisiakin oloja, levollisia, skenen ja muun elämän suhteen. Voi ajatella että pyrin kohti rauhaa omassa olossa, nautin vapaudesta ja väkivallattomuudesta, siitä että ei ole jotain vaikeaa suhdetta.

Kuluneena vuonna olen ollut ensimmäisiä kertoja seksibileissä ja havainnut että ne ovat vahvasti mun juttu. Olen myös huomannut, että rajutkin kinkykokemukset toimivat ilman Ds-suhdettakin. Ennen ajattelin, että joku neulomishomma kuuluu siihen aikaan, kun mulla on se syvä Ds-suhde... mutta ei mun tarvitsekaan sitä odottaa. Archibald otti mut kyytiin ja ajettiin hämäläiselle leirintäalueelle, pääsin kivuliaisiin köysiin ja neuloja kokeiltiin. Neulat vaikuttavat jotenkin ajan kokemiseen, tiivistävät olemassalon pistokohtiin, mutta kooten sitä kuitenkin pitemmältä ajalta.

                                                            *

Seuraavaksi mietittiin, mikä kaipaa saada äänen, mikä on sekavaa, mihin haluaisi saada selvyyttä?

Lopulta sillä ei ole onnellisuuden kannalta mitään väliä, mitä ihmisellä on. Ja samaan aikaan yhteyden puute ja yksinäisyys on jotain, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kestämään.

Haluaisin tietää, mikä on minulle sopiva elämäntapa. Ja onko mahdollista muuttaa kohtalonomaista, geneettistä erakkoutta yhteisöllisempään suuntaan? Jos on kaipuu jengiin, ryhmään, laumaan.

Onko mun päällä kirous, vai onko mahdollista löytää ihmisiä. Vaatiiko se rauhoittumista vai hirveetä vääntöö ja töhötystä? Stoalaisuutta? Ilon löytämistä? Miten sen löytää jos on apeaa?

Stoalainen pärjää itsekseen, mutta ajattelee muita. Mitä minä voisin antaa toisille.

                                                        *

Kolmanneksi mietittiin haluja: Mitä haluat kokea, mitä tuntea?

Salaisimmat toiveet, mitä ne on.

Että voisi olla niin helppo olla ja että saisi rakastaa ja sanoa sen ja olla rauhassa.

Helpotusta, vapahdusta, ja sen kautta iloa. Aina uudelleen vaientaa syyttävät äänet, kääntää sisäisen puheen ymmärtäväiseksi ja rohkaisevaksi.

Minut täytä toivolla 

Että voisin iloita

 

Haluun löytää köysikaverin, yhteisön, jengin, lauman, kinkykokemuksia.

Läsnäoloa, pitkiä sessioita, löytöretkeilevää seksiä.

Kepeää onnea.

Rehellisiä romahduksia.

Antaa muille jotain? Lämpöä, läsnäoloa. Syventyvää keskustelua.

Elää omannäköistäni elämää, vaikka risaistakin.

Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.

Omnipotentti kesähemuli

28.6. 1998

Uumoilen että kuinka surullinen sitä voikaan olla, tänään tuntuu siltä että ymmärrän tai näen kauhean syvälle sinne missä suru on silmitön!

18.11.1999

Olen tässä päivänä muutamana tuuminut että mitä vikoja minussa on, ja toisaalta havainnut jonkinlaista etomista olemisessa jonka arvelen nyt johtuvan ylenpalttisesta hyvyyden ja jonkinlaisen pätemisen vaatimuksesta. Minun pitää aina ymmärtää kaikki puolesta sanasta ja kiteyttää ongelma oikein ja antaa kaikelle oiva visuaalinen muoto ja huomata kaikki virheet ja ylipäänsä olla aina parempi ja kultaisempi kuin kukaan aavistaakaan. Miten tympeää! Tulee hurja olo että voisin olla enempi itseni. Mutta ei ole helppo karistaa tottumusta.

*

Omistan tästäkin kesästä osan eri-ikäisille sukulaisille. He ovat kaikki fiksuja ja hauskoja ja olen kiitollinen heistä, luonto ja mineraalit hehkuvat ikiaikaista rauhaa, mutta minut erottaa todellisuudesta ”tahmea väliaine”. En osaa nauttia, tunnen melkein kuin särkyä, joka yltyy sietämättömäksi ja muodostaa murheellisen kontrastin keskikesän heleydelle. Ihmissuhdeasiani ovat alkutekijöissään, ja se tilanne tuntuu yksinäiseltä ja raskaaltakin. Lisäksi minua kuormittavat perheen ja erityisesti minun itseni sisäiset tavat ja tottumukset.

Olen lukenut Franklin Veaux'n ja Eve Rickertin kirjan Kahta kauniimmin, ja vaikka elämässäni ei juuri nyt ole monia suhteita joihin oppeja soveltaa, luulen niiden sopivan muihinkin kuin romanttisiin/intiimeihin suhteisiin. 

Kerro omasta näkökulmastasi, älä toisten. Kommunikoi omasta näkökulmastasi sille, jota asia koskee, älä välikäsien kautta, äläkä itse suostu välikädeksi. Odota muiden kommunikoivan omasta näkökulmastaan, älä levittäydy kaikenkattavaksi kommunikointialustaksi kuin mikäkin sienirihmasto, se ei tee hyvää itsellesi eikä kenellekään muullekaan. Sinä olet ihminen, yksilö, tavallinen pulliainen, kuten muutkin.

On jotenkin hieman lannistavaa löytää yli kahdenkymmenen vuoden takainen päiväkirjamerkintä, jossa kiteytän jo ongelman, jonka kanssa edelleen painiskelen. Vauvasta asti rakentunutta dynamiikkaa ei kovin helposti muuteta, vaikka itsellä olisi uutta näkökulmaa ja ehkä työkalujakin. Mutta hyvinkin helpottavaa on löytää se mikä minussa itsessäni – ei muissa – on aiheuttanut tämän säryn. Koska itseeni ja omaan toimintaani minulla on vaikutusmahdollisuuksia.

Mistä lie perimmältään johtuu, mutta pohjaton pätemisen tarve on saanut minut ottamaan tällaisen roolin. Kai joka perheessä on tällainen epätoivoinen kaikkien asioita ajatteleva ja järjestelevä hemuli, joka ei koskaan saa asioita oikein kohdalleen, eikä koskaan voi olla oikein rauhassa.

Mutta voihan se olla, että olen ottanut askeleen eteenpäin. Olen jopa sanonut ääneen jotain tästä ominaisuudestani, yksikön ekassa persoonassa. 

Jos polvia ja olkapäitä särkee, laske taakka maahan. Ei sinun tarvitse yksin kantaa koko maapallon painoa.

Kaikki kääntyy hyväksi – vaikka kaikki muuttuu.

Om knenå og skuldrene verker

så ta av deg det du bærer på

ingen grunn til at du skal bera

heile kloden heilt aleina

Alt skal bli bra igjen

Alt skal bli bra

Sjølv om ingenting blir som det var

Janove Ottesen: Trøst

(Käännösapu: kaizers.konzertjunkie.com)

 

 

Hajamietteitä kesäillassa

Scorpios are dangerous. But the most loyal, sanoo pitching coach. Jouduin vahingossa pitching-työpajaan, vaikka minun ei tarvitse työssäni pitchata. Oppi puhutteli minua eloni vaellusta noin ylipäänsä ajatellen. Kohdentaa mitä haluaa, täsmentää viestiä, karsia siitä epäolennaisuudet.

Seksuaalineuvojalla onnistun aina päästämään suustani jotain mikä kuulostaa voimaantuneelta ja itsevarmalta. Viimeksi sanoin, että minulla olisi annettavaa ja saattaisin viihtyä suhteessa, jossa olisi enemmän kuin kaksi ihmistä. Haluaisin että olisi lähipiiri. Sellainen vastavuoroisen huolenpidon, erityisen läheisyyden pallero.

Mutta vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.

Kirjoitin yöllisen mietteen keskustelufoorumille: Kun nainen on kasvatettu alistumaan, niin sen ensimmäinen työmaa on päästä elämässään niskan päälle ja pois siitä opitusta alistumisesta. Ja jos sillä on alistumisen tarve, niin tämä em projekti on sen kanssa ristiriidassa. Tai siis vaikuttaa olevan. Sitten kun hyväksyy itsensä sekä oman elämänsä jediritarina että subina, voipi olla jo aika pahat lukemat mittarissa.

Seuraavana yönä mietin jatkoa tälle, että joskus tuntuu että tämä niskan päällä oleminen jää päälle, niin että alistumistaipumusta ei monikaan mitenkään minusta näe, eikä voi ajatellakaan itseään minkäänlaiseen auktoriteettiasemaan suhteessa minuun. Joskus tämä aiheuttaa pettymyksiä ja tunnetta että on hylkiö, mutta toisaalta se on aika siistiä.

Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

Haluni olla uskollinen on niin vahva että jollain kulmalla ymmärrän ihmisiä, jotka liittyvät ääriliikkeisiin. Ymmärrän halua olla osa jotain suurempaa, antautua itseä tärkeämmälle – ja sen äärimmäisyys, järjettömyyskin jollain lailla tukee sitä antautumisen autuutta.

Kotimatkalla radiosta tuli raskassoutuista Beethovenia. Es muss sein. Ihan kuin minä. Olen Pohjois-Euroopan raskassoutuisin horo, Kunderan Sabina ja Tereza samassa paketissa. Mutta ei horoilu sulje pois sitoutumista. Sabinalla oli yksisilmäisen poliittisen atmosfäärin ja sosialistisen realismin kitsch-estetiikan synnyttämä aversio sitoutumista kohtaan. Tereza kaipasi turvaa, pieniä ympyröitä, jotakuta huolehtimaan itsestä ja jotain josta huolehtia. Ja ehkä kuulumista epäonniseen luusereiden kansakuntaan, sen sijaan että eläisi vapaassa lännessä. Ja Tomášin epäkonsensuaalinen monisuhteilu aiheutti hänessä hirvittävää ahdistusta. Henkilöt edustavat erilaisia otteita elämästä, elämänkatsomuksia tai kohtaloita. Todellisuudessa kaikissa on vähän kaikkia. Vaarallisella ja lojaalilla skorpionillakin on tarkemmin katsoen melkein kaikki planeetat reippaassa jousimiehessä.

Viikonloppu sisälsi pitchausharjoitusten lisäksi muutakin inspiroivaa paahdetta niin auringon kuin ihmistenkin taholta. Illalla olin hirveän väsynyt, mutta ajatukset surrasivat päässä. Miten pääsen uneen. Ajattelen että kokeilen jonkun ihmisen kanssa, miltä tuntuu jos polvistun. Polvistun hänen eteensä. Se toimii. Se on molemmille merkityksellistä ja liikuttavaa. Maailman läpi menee voimalinja ja me olemme kytkeytyneet siihen hetken aikaa. Ja siihen nukahdan.

---

Edith Södergran: Yksinäisyys, suom. Uuno Kailas
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, suom. Kirsti Siraste

Takauma

Kerta kiellon päälle... tämä on tapahtunut ja kirjoitettu huhtikuun lopulla.

*

Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Otan hänet syliin, hengitämme yhdessä. Elämisen ja hengittämisen ihme saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Olen ollut hänen luonaan kolme yötä. Hän on vienyt minut kävelylle suuren järven rantaan. Vesi on niin korkealla, että emme pääse niemen kärkeen. Palatessamme vesilaitoksen mies on ajamassa vesilaitokselle ja nousee pakusta avaamaan porttia. Enkelini kysyy häneltä: Miltä näyttää? Hyvältä näyttää! Sitten saamme kuulla asiaa juomavedestä, mitä sen on hyvä sisältää ja mitä ei, miten järvivedestä tehdään ikään kuin pohjavettä ja minkälainen peruskallion muoto tarvitaan pohjaveden kerääntymiseen ja mitä seuraa siitä, jos pohjavesialueella tapahtuu öljyvuoto. Puhelin soi, tulossa on syntymäpäiväonnitteludelegaatio, he tulevat kahveineen ja pullineen sinne missä olemme ja vesilaitoksen mies menee töihinsä. Partio- ja opiskelukaverit tulevat onnittelemaan enkeliäni, vesilaitoksen mies tulee takaisin samaa tietä ja porttia sulkiessaan alkaa taas tarinoida, matemaatikot kuuntelevat ja kyselevät. Ei ole kiire, aika on ainutkertaista ja sitä on niin paljon kuin tarvitaan. Miksi tätä ei saa mitenkään talteen.

Enkelini opettaa minulle moottorisahan käyttöä ja isojen pöllien halkaisemista. Toksisesta maskuliinisuudesta hänessä ei ole häivääkään. Paljon tunteita, eikä oikeastaan niiden patoamista ollenkaan, ne vain ovat, näkyvät. Eivät myrskyinä, vaan sanoina.

Yhdessä hetkessä päivälevolla joudun kertomaan kaikki huoleni. Miten pelkään sitoutuvani johonkin, mistä ei ole ollenkaan sovittu. Vain koska meillä on elementtejä, jotka yleensä kuuluvat parisuhdeportaiden alkuun. Keskustelu toimii, lähellä on hyvä olla, seksissä on selvästi vaikka mitä löydettävää. Mutta et tiedä minkälaiselta myrkyltä säästyt, jos me emme luisu perinteiseen monogaamiseen suhteeseen! Enkelini on viestinyt tuntemuksistaan hyvin suoraan, välillä turhautuneen, jopa uhriutuvan oloisesti. Jostain ihmeestä sain mielenrauhaa viestittää vain: Me päästään tästä kyllä eteenpäin. Hän vakuuttaa, että olen ollut alusta asti rehellinen siitä mihin kykenen ja mihin en ja mitä haluan ja mitä en. Muistuttelemme, että tapaamme nyt vasta neljännen kerran. Tuntuu että tuntisimme pitemmältä ajalta, mutta oikeasti ei tässä vaiheessa muutenkaan voisi sitoutua yhtään mihinkään, paitsi ehkä siihen, että tutustutaan lisää.

Toisen mielipahan aiheuttama hälytystila paikantuu minussa. Ei tunnu hyvältä tulla ulos siitä oletuksesta, että voin olla toiselle sitä mitä hän vain haluaa kulloinkin tilata. Mutta siitä minä nyt murtaudun ulos. Ja riitän hänelle tässä tilanteessa.

Me käymme shibarin alkeiskurssilla ja enkelini oppii tuskailuistaan huolimatta perusasioita. Ihaniin tiloihin pääsemiseen ei tarvita sen enempää ihmeellisiä häkkyröitä. Minä tiesin sen jo ennestään. Sitomiseni näyttää muka niin sujuvalta ja varmalta, mutta ihan aloittelijahan minäkin olen.

Viimeisenä päivänä teemme yhdessä hänelle bdsm-testin. Siinä joutuu menemään mielikuvien varassa, eihän monestakaan aktiviteetista ole kokemusta. Joistakin vaan tietää heti pelkästä ajatuksesta, ettei se ole oma juttu, ja toiset taas sävähdyttävät ja kiinnostavat. Lukemia tulee, enkelini kysyy, mitä tästä nyt pitää ajatella? Sähän oot ihan pervo, vastaan.

Vielä yksi sidonta. Toinen jalka futomomoon, vastakkainen käsi tavallaan myös, molemmat vapaaksi jääneet raajat jotenkin kiinni nekin. Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Nyt tapahtuu jotain, eikä mikään ole enää ennallaan. Siinä on mukana kipua. Kipua, jonka minä tuotan ja jota enkelini pyytää lisää, pyytää kiihkeästi.

Romahtavien lokeroiden ääni on ollut kuuluvilla koko ajan. Nyt ne vaan räjähtelevät kappaleiksi. Meillä on kudelma, jonka kuvaamiseen mitkään lokeroiden nimet eivät kelpaa.

Tanssilattia vuorella

Kaksi vuotta sitten vertasin arkista työmaailmaa paahteiseen vuoreen ja kinkytodellisuutta meren syvyyksiin. Olen nyt päässyt jonkinlaiseen rauhaan näiden välillä. Minua ei haittaa, että elämässäni on niin kaukana toisistaan olevia alueita. Se, että suuri osa harrastuksistani, harrastuskavereistani, ajanviettämisestäni on sillä alueella josta en juuri puhu töissä, on asettunut normaalitilaksi, enkä tunne repeäväni kahtia.

Se projekti, jota töissä kaksi vuotta sitten isolla vaivalla aloitettiin, on nyt päässyt siihen pisteeseen, että on aika juhlia. Paljon iloisia kasvoja, työtuttuja vuosien takaa. Kaunis iltavalo, juttelua, tanssia, heittäytymistä, cha cha cha, possujuna! Tunnen olevani kotona. Enemmän kotona kuin kinkybileissä, tai neljän päivän xu-miitissä kahdenkymmenenyhdeksän vieraan ja yhden tutun kanssa samassa paljussa. En ole saanut kinky- tai swingerpiireissä sitä kotiintulokokemusta, josta niin monet puhuvat. Yhteys jää syntymättä, heittäytymiset tapahtuvat jossain muualla. On tuttuja ja saa moikkailla, se on tietenkin siistiä, mutta kaipaan jotain syvempää. Jokin perinnöllinen penseys minussa estää minua osaamasta yhteyden luomista ja ylläpitoa.

Rehentelin aiemmassa kirjoituksessa että on tulossa sessio erään herran kanssa; se kokeilu jäi ainoaksi aikatauluhaasteiden ja kommunikointiongelmien takia. Olin aika kipakka, se ei mennyt sekään ihan putkeen, mutta viestintä oli kieltämättä aika tylppää sieltäkin suunnalta.

Ennen juhlia teen töitä kyyneleet silmissä. En usko selviäväni illasta. Eikö voisi vain uhrata elämänsä johonkin hyvään tarkoitukseen, pelastaa jonkun, ja poistua...

Olen sanonut enkelilleni, etten halua enää tavata. Meidän toiveet, tarpeet, halut ja tunteet olivat liian erilaiset ja suhde sen takia epäreilu ja epätasa-arvoinen. Minä merkitsin liikaa, oli liian paljon pelissä. Mutta jos voisi pelastaa jonkun, jonkun epätoivoisen, muuttaa jonkun elämän, eikö se olisi oikein? Eikö se olisi hienoa. Mutta ei se pidemmän päälle toimisi ollenkaan niin. Oma näkövinkkeli ja omat luovuttamattomat selittämättömät tunteet pursuavat jostain päästä ulos, ja siinä sitä ollaan.

On kuitenkin hirveän paha olla, ja lisäksi universumi viestittää kaikenlaista mikä konkretisoi yksinäisyyteni, perinnöllinen erakkouden aave on läsnä. Viestitän Archibaldille kun tuntuu että romahdan, ja saan täsmätukea. Ehkä tämä olo vain saa tulkitsemaan kaiken huonoiten päin.

Kesä, kirjat, järvet, meri, lepo, irtiotto. Tuntuu kuin kinkytaipaleeni olisi lopuillaan. Ihminen voi seota johonkin juttuun ja ajatella kolmen vuoden ajan melkein pelkästään sitä. Minulla oli hetkeni, ja sitten oli hetkiä jolloin olin kolho piru väärässä paikassa, yritin ajaa käärmettä pyssyyn ja jouduin tuskallisen kiusallisiin tilanteisiin. Uskomaton sarja epäonnistumisia. Joku päivä kirjoitan niistä koomiseen sävyyn. Jotain luovuttamattoman arvokasta tässä kuitenkin on, omaa ja omintakeista.

Haluan jalansijaa omassa elämässäni, sanoin terapeutille aikoinaan. Riittääkö se, hän kysyi. Vai pitäisikö olla myös kädensijaa, ehkä jopa liikkumatilaa?

Nyt on tilaa. On tilaa surra sitä mitä talvella tapahtui. Tilaa syventää suhdetta sisimpään itseen. Ja tilaa jollekin tulevallekin, tietenkin. Jotain tulee.

Enkeli ei olisi millään päästänyt minua menemään. Mutta ei mun luova mieli oo mikään sun huvipuisto tai mielenkiintoinen ja sivistävä sisältö. Se on syvää merkityksellistä suhdetta maailman ja itsen kanssa. Sitä pitää saada miettiä rauhassa, ilman että joku on koko ajan vaatimassa jotain. Yksityisyyden pitää olla rikkumaton. Niin kuin yhteys on intensiivinen silloin kun minä olen läsnä toisen kanssa. Niin samoin mun oman tilan pitää olla luovuttamaton. En voi olla, jos mun pitää koko ajan torjua yrityksiä tunkeutua siihen.

Mun sisäistä maailmaani ei voi tavoittaa kukaan.

Suljen tämän blogin kirjoittamisen mielestäni joksikin aikaa. Kirjoittaminen on tullut tärkeäksi, mutta en halua miettiä, mitä mistäkin kohtaamisesta kirjoitan vai kirjoitanko mitään. Kirjoittaminen on häpeää kohti menemistä, mutta tarvitsen universumillisen aikaa ja etäisyyttä ennen kuin voin kuvailla niitä koomisuuden asteita joille olen häpeän saralla edennyt.

Vedet virtaavat puiden varjossa, kuvataan Koraanissa paratiisia. Minun kotiseudullani niin tapahtuu, ja muistan olla siitä kiitollinen joka päivä. Tulkoon mitä tulee, ainakin saan olla kiitollinen lähiluonnosta, kodista, omasta sängystä johon saan oikasta, mielekkäästä työpaikasta, ystävistä joihin yritän pitää paremmin yhteyttä, yrittää vielä kerran torjua erakon kohtaloa.

Lainaus: Pyhimys&Saimaa: Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Lepo

Mulla ei oo kyllä mitään hajua mitä merkitystä mun elämällä on. Vaikka flunssasta toivuttua roskia viedessä tuntui kuin olisi noussut haudasta. Samat kadut ja keväisen kammottavan tympeät maisemat kuin lapsena. Samat jutut. Miksi.

En harrasta heppoisia suhteita, sanoi haastateltava podcastissa. Minä sitten varmaan harrastan juuri sellaisia.

Aina lähtöruudussa, seuranhaku päällä, aina menossa jonnekin – nyt olen ollut kohta viikon ajan menossa Turkuun, vielä siinä onnistumatta. Täällä lähimailla minulla ei ole edes ketään jonka kanssa mennä elokuviin. Puhumattakaan että puhaltaisin ulos mitä minulle kuuluu.

Olen sitonut tämän vuoden aikana kahdeksaa ihmistä. Se on itse asiassa aika paljon, kun miellän itseni aloittelevaksi, harvakseltaan treenailevaksi sitojaksi. Tämän vuoden puolella olen ollut kerran itse köysissä, kerran sanonut kiitos ei kun olin niin väsynyt muiden roikuttua vuorollaan ja illan pimettyä, ja kerran sanonut että haluan mieluummin sitoa kuin olla sidottavana – mieli on tehnyt treenata. Yksi pyysi päästä köysiin mutta en ehtinyt niissä bileissä, mutta jospa seuraavissa.

Seitsemää ihmistä olen sitonut kutakin yhden kerran ja yhtä kaksi kertaa – hänet tapaan pian uudelleen, hänen kanssaan on paljon löydettävää laatikon ulkopuolelta, mutta hän ei ole se dominoiva jota etsin, eikä oikein monisuhteinenkaan lähtökohtaisesti, ja hän on niin kiinnostunut minusta, että joudun kohta alkamaan pitämään häntä etäämpänä, ja sitä en haluaisi. Otettaisiin nyt asia kerrallaan.

Monelta suunnalta luen samaa asiaa, että on jotenkin väärin etsiä ominaisuuksia, mennä kinkki eikä ihminen edellä. Mistä vetoa että niin kirjoittavat ihmiset, jotka ovat löytäneet etsimänsä helpommin kuin minä. Olkaa itse 48 vuotta kaapissa ja katsokaa ihmistä, törmäämättä kertaakaan samanmieliseen. Tämä elämä vaan kuluu loppuun ilman että löytää kaipuunsa kohdetta, jos ei vähän fokusoi. (Ymmärrän varmaan väärin, he tarkoittavat näitä jotka tulevat lankoja pitkin nartuttelemaan ennen kuin tunnetaan yhtään.)

Tuntuu jotenkin niin raskaalta olla niin alkutekijöissä koko ajan, tuntea itsensä oudoksi ja vieraaksi koko ajan. Toisaalta jollain lailla se moninaisuus on siistiäkin, sisällyksekästä, ja vaikeus ja haikeuskin, mutta kevään valossa se tuntuu joskus raskaalta.

Ja mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii?

Ikuinen dilemma nautintohakuisen pyrkimisen mielekkyyden ja haluista vapautumisen välillä. Parempi olisi olla haluamatta mitään ja vähän kitua askeesissa, minimaalisesti nautintoja ja maksimaalisesti merkitystä. Mutta jos ei haluaisi mitään eikä pyrkisi mihinkään – olisiko sekään ihan suositeltavaa. Ja olisiko sitä haluamatta siitäkin syystä, että tietää, että sitten kun jotain itsellä on, kumpuaa onnettomuus jostain muusta lähteestä. Kun on perusasiat niin hyvin kuin minulla, on onnellisuus vakio, oli tilapäisesti asiat miten vain. Ja olisiko sitä haluamatta siitä syystä, että välttyy sitten ainakin tuottamasta tuskaa jollekin, jos joutuisikin siihen tilanteeseen että niin kävisi. Ja olisiko sitä haluamatta senkin takia, ettei joudu kokemaan uutta pettymystä. Ja senkin takia, että ei kerry sieluun tyytymyksen saastaa. Aina on hyvä olla vain isoovainen ja siunattu.

Toisaalta merkitystä olisi hyvinkin helppo löytää jostain hyödyllisestä tekemisestä, kuten vapaaehtoistyöstä, jolle ei välttämättä jää niin paljon aikaa, jos aikansa käyttää johonkin muuhun. Judon alkeiskurssi jäi kesken. Harjoitukset ovat ihan parasta ja treenin jälkeen on euforinen olo, mutta aloin pelätä randoria. Yksi tyyppi siellä painaa mut tatamiin niin että kylkiluut meinaa katketa ja henki lähteä, siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisi mennä sinne ja sanoa että tuossa ei ole mitään mieltä, mutta tässä on ollut kaikkea reissuakin ja kynnyskin mennä sinne on tainnut nousta. En tiedä onko se mun juttu käydä harjoituksissa kaksi kertaa viikossa tiettynä aikana.

Vapaaehtoistyötä voisi tehdä kinky-yhdistyksissäkin (ja tiedostan, että suurin osa köysikontakteistani on syntynyt vapaaehtoisvoimin pidetyissä miiteissä ja bileissä.) Mutta on myös monenlaista muuta vapaaehtoistyötä jotka mielessä pyörii.

Kiitos että olen saanut tehdä palvelusta, sanoi uskovainen tuttava rukouksessa.

Tämä ajatus vie siihen suuntaan, että kun nyt olen kolmen vuoden ajan ajatellut lähinnä vain kinkyilyä, niin voisin unohtaa välillä sen teeman ja ajatella jotain muutakin. Ottaa lomaa etsimisestä.

Ilmaus tyytymyksen saasta on luullakseni peräisin Yrjö Jylhän runosta Lokakuun sade, jonka 500 kg lihaa levytti ensimmäiselle albumilleen. Miellän sen tarkoittavan kutankuinkin sokeutta omille etuoikeuksille.

Sumu tihenee

Möyrin siinä päällä ja vihdoin tajuan tai uskallan katsoa häntä silmiin. Niin kirkas, tietoinen, läsnäoleva ja sober katse, ja tunnen jonkin hyvän läsnäolon. Kuin olisin sängyssä enkelin kanssa. Se säpsähdyttää minua kuin kipu, yhteys meidän välillämme sähköistyy entisestään. Otan hänen päänsä käsieni väliin ja suutelen sänkisiä poskia, katse tiivistyy riemukkaaksi hymyksi ja säpsähdän sitä uudelleen.

Hän kysyy mitä etsin ja haluaa kuulla valtasuhteesta. Yritän selittää, mutta asia tulee kuin hyvin kaukaa, toisesta elämästä.

En tiedä yhtään mitä haluan enkä tiedä kuka olen. Jos tämä on identiteettikriisi, miten se voi tuntua näin hyvältä? Pakenin surua liikkumiseen, kunnes en enää päässyt sohvalta ylös. Tapailin ihmisiä, juoksin miiteissä ja bileissä ja yritin muistutella itselleni, että sinun pitää pysähtyä ja kohdata suru. Työmatkalla Helsinki oli ruma silmissäni vaikka kevätaurinko helotti. Aloin itkeä ratikassa matkalla valokuvanäyttelyyn kun muistin sen teoksen jossa oli osana teksti:

There's something I must tell you

But you don't have to listen.

Of broken wings and shiny things

And eyes that seem to glisten.

Come close so I can whisper.

Things I don't quite understand.

And as I tell my tales

of talismans and veils

Please, may I hold your hand?

Kuljen sumussa ja se vain tihenee. Sumun keskeltä nousevat asiat näkyvät omassa olemuksessaan, eivät osana ennalta kirjoitettua tarinaa.

Tämä kirjoittaminen saattaa minut vielä perikatoon.

Tuo on se vanha ajattelutapa, self-abuser siellä varoittelee.

Hirvittää, väistätyttää, kunnes sanon itselleni: Sinä saat tästä jotain tärkeää, ja saat saada. Et voi luvata ruusutarhaa, mutta voit kysyä häneltä, onko monisuhteisuus sulle oikeasti ok muutenkin kuin vain swingausmielessä? Minähän saatan haluta vielä sen valtasuhteenkin.

En ole koskaan nähnyt niin tietoista katsetta. Niin hereillä olevaa ja hyväntahtoista. Minun vuoteessani, reilu viikko sen jälkeen kun turvauduimme toisiimme suorasukaisissa xu-orgioissa, hän on sisälläni, tällä kertaa päällä, ja katsoo minua niin ja säpsähdän taas.

Minun kykyni luottaa piti olla palasina, ja tässä on puhuva katse, se puhuu ihastuksesta ja turvallisuudesta ja hyväksynnästä. Pitkään olen turvautunut omiin voimiin, luottanut vain itseeni. Jos haluan muunkinlaisia kokemuksia, ei auta tehdä ”suosta perustyyppiä” – kieltäytyä iäksi luottamasta vain siksi että on tullut ghostatuksi. Jos vain suinkin pystyy luottamaan. Jos pystyy kestämään sen hyväksyvän katseen edessä.

Lainaus: Duane Michals

Tuhkakeskiviikko

Tuhkakeskiviikkona kirkon penkissä kuuntelen omaa matalaa keskiaikaisen virren säveltä tapailevaa ääntäni. Osaan tämän pitkän virren, sävelkulut toistuvat, urkujen nuhainen ääni resonoi kertaustyylisen eli aika tyylittömän kirkon rakenteissa. Sanon itseäni tasapainoiseksi, mutta se sisältää kyllä aika tavalla vaihtelua – vaikka sitä ei ulospäin huomaa. Miten rikki oikeasti olen? Miten kovanaama olen, sellainen, joka menee vain helpottuneena eteenpäin sen jälkeen kun on kahtena peräkkäisenä päivänä saanut lukea sessiokuvauksia, joissa minut on sijoitettu aktiviteetteihin joista olen kirjoittajalle juuri sanonut että näitä minä en halua, minulla on rajat, vaikka taas toiset jutut joita haluan eivät ole ihan vanillaa. Se tunne kun fiilis kivasti alkaneen viestittelyn edetessä katoaa kuin tuhka tuuleen. Olenko mä ihan seko, kun menen kertomaan että haluan näitä tällaisia juttuja, ja sitten en haluakaan näitä mitä nämä täällä ovat vaatimassa. No en ole. Ja tänne saan kirjoittaa miltä musta tuntuu, ei tarvitse soimata itseään itsesäälistä.

Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän, saan laulaa ja kun ääneni vaimenee kyynelten valuessa, muut jatkavat, ylinnä kanttorin kantava ääni. Huoli on luikerrellut tajuntaan, se odottaa valveilla kun havahdun, se tulee mukaan kun lähden kotiovesta ulos. Saan sen näköpiiriin, sitä ei tarvitsisi välttämättä olla. Menkää rauhassa.

Olen onnekas, kun voin saada lisävirtaa liikkumalla. Polkaistessani pakkashyhmäisen 1-vaihteiseni vauhtiin ajattelen että en millään jaksa kihnuttaa kotiin asti. Ylämäet ovat raskaita, talutan ja kuuntelen lumen narskumista jalkojen alla, kotiin tullessa on jo euforinen olo.

***

Seuranhaku on ollut jonkin aikaa hiukan eri muodoissa eri foorumeilla, tässä yksi versio profiilista ja seuranhakutekstistä:

Ikuisesti vapauteen tuomittu kiihkeä erakkonunna, joka sammuttaa palavaa kaipaustaan useammin suolammessa kuin syleilyssä. Soolopoly asetuksiltani, paino kai juuri nyt sanalla soolo. Kokonaisvaltaisesta alistumisesta haaveillessani bailailen, miittailen, sidon, kuljeskelen, keskustelen, pohdiskelen, kirjoittelen ja järjestän femsub jkl -miittejä. Lähestyn kunnioituksella kaikkia olioita, niin kasvi- eläin- kuin kivikuntaankin kuuluvia. Kietoudun yhteen betonibrutalismin ja taajamaluonnon kanssa. Ikää 51 v, judotunteja takana 8, shibariharrastusta vajaa 2 vuotta, skenessä vajaa 3 vuotta, aloittelijan mieli...

::: Hoo!!! Seuranhaku!!! :::

Kohta on kevät ja aurinko paistaa kohtisuoraan koivun kylkeen. On aika siirtyä eteenpäin.

Kun syvän Ds-suhteen etsinnässä on tullut pari kertaa mentyä vauhdilla väärinpäin puuhun ja kunnolla pieleen, ajattelin jättää sen teeman lepäämään toistaiseksi.

Minulla on tässä vajaan vuoden verran ollut olo, että työuupumuksen jäljiltä on tullut levättyä tarpeeksi ja nyt kaipaan kaikkea kivaa tekemistä, kontaktia, vörmäystä ja törmäystä.

Kaipaan kehollisia kokemuksia. 51-vuotaana aloitettu juhdoharrastus on laittanut pohtimaan, että suhde kehooni on muuttunut viime vuosina aika ratkaisevastikin mukavampaan suuntaan. On tullut rohkeutta, uskallusta ja luottamusta. Uskallan mennä päin toista ja ottaa vastaan mitä sieltä tulee. En tiedä onko tämä perinteellistä viidenkympin villitystä, vai onko kinkykokemukset auttaneet tähän suuntaan vai molempia. Suunta on kuitenkin hyvä ja haluan edetä lisää.

Etsin sessioseuraa dominoivasta sadistimiehestä/miehistä, mieluiten pitkäaikaista kaveria – tai kavereita – jonka/joiden kanssa oppisi vähän tuntemaan toista. Kommunikointikyky olisi kaver(e)issa olennaista. Mielellään kommunikoitaisiin silloinkin, kun viesti ei ole kaikista kivoin. Esimerkiksi jos et halua enää sessioida, niin kuulen sen mieluiten ihan suoraan ja luontevasti eikä perustelujakaan tarvitse esittää. Olen vähän liian vanha jo kovin pitkiä aikoja odottelemaan, että josko sitä viestiä tulisi. Aloitekyky, toimeliaisuus, määrätietoisuus, ystävällisyys ja hyvät tavat ovat toivottavia ominaisuuksia leikkikaverissa.

Asioita mitä ankarasti halajan:

Totteleminen

Kipu (piiskaaminen ynnä muu murjominen, tukistaminen, pureminen köysikipu)

Primal-tyyppinen telmiminen

Toiminnan kohteena oleminen

Käytettynä oleminen

Liikkumisen rajoittaminen

Penetraatio, kivun vastaanottaminen samaan aikaan

Kontrastit! Hellyyttä ja läheisyyttä kans, ennen sessiota, sen aikana ja sen jälkeen

Pienetkin eleet

Enemmän intensiteettiä, vähemmän välineitä

Bucket listillä on edelleen sessioiminen useamman domin kanssa. Siis samaan aikaan :D

– Jos sie tykkäät itkevist naisist, nii täs siul o sellane –

En etsi tällä hetkellä sanallista alistamista, nimittelyä tai degrading-meininkiä. Mikään nimitys ei välttämättä toimi, niihin tarvitsee oikeat tähtien asennot tai pidemmän suhteen.

Jos seuraavat asiat on sulle välttämättömän tärkeitä, niin svaippaa ohi:

Anaalipenetraatio (ilman rauhallista pitkäkestoista treenaamista sillä mentaliteetilla että se ei välttämättä tule koskaan onnistumaan)

Kuristaminen ja hengityksen rajoittaminen

Suuhun laukeaminen ensimmäisellä tapaamiskerralla

En lähde ”koulutettavaksi” kenellekään random-jampalle, vaan kehittelemään sessiosuhdetta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa kommunikaatio oikeasti toimii. Minua ei kannata lähestyä nartuttelemalla tai kertomalla, miten muut subit eivät olekaan oikeita subeja kun eivät halua sitä tai tätä. Muiden ihmisten mollaaminen ylipäätään on turn-off, samoin kuin ihmisten luokitteleminen kreikkalaisilla kirjaimilla. Minuun ei oikein pure ”en ole sadisti, tykkään vain naisen nautinnosta” tyylinen lähestymistapa. Se on minulle iso juttu kun toinen oikeasti tykkää satuttamisesta. Se on niin kuin se juttu siinä.

Olen kiltti subi ja kiltti ihminen, joka olen näin vanhoilla päivilläni oppinut, että ollakseni myös turvallinen kumppani minun täytyy tiedostaa ja ilmaista rajojani. Vaikutan ensinäkemältä ujolta ja varautuneelta, heittäytyvän ja leikkisän puolen esille tulemisessa auttaa domin aloite.

Minulla on aikaa myös saunoa, samoilla, soudella, käydä festareilla, konserteissa sun muissa kinkereissä kivan kaverin/kavereiden kanssa. Tällaisiin aktiviteetteihin lähtisin mieluusti isommallakin porukalla. Köysittelyn (molemmin päin) ja em. tms harrastelujen tiimoilta viestiä saa laittaa olit sitten minkä ikäinen tai mitä sukupuolta vain. Ja tietysti muutenkin, jos on jotain asiaa :)

== Results from bdsmtest.org ==

100% Submissive

100% Rope bunny

95% Masochist

93% Primal (Prey)

89% Non-monogamist

81% Degradee

81% Slave

57% Pet

56% Experimentalist

49% Exhibitionist

48% Brat

36% Rigger

22% Vanilla

19% Switch

13% Voyeur

12% Primal (Hunter)

3% Dominant

--

- Motto -

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Dickin päivä

Lasken kinkytaipaleeni alkavaksi Dickin päivästä 2020, kolme vuotta sitten. Minun piti järjestää juhlat joka vuosi sen kunniaksi. Nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Olen alkupisteessä, ihmiset tuntuvat kaukaisemmilta kuin koskaan. Dynamiikka Metsien miehen kanssa hävisi, ehkä vaadin liikaa, ehkä mentiin väärinpäin puuhun, unelmista tuli sanoja, sanoista lupauksia, lupauksista odotuksia, odotuksista paineita ja pettymyksiä. Ehkä, en tiedä.

Ehkä kommunikointi oli kaiken a ja o niin kauan kuin ei ollut aavistustakaan sellaisesta kommunikoinnista, joka herättää vaikeita tunteita. Oli hybris ja luotto siihen, että kaikki käy kuin silkkiä vaan. Ehkä rento olo on kaikki kaikessa, sen vuoksi voi uhrata vaikka sen tulisen kuuman dynamiikan. Nyt olen ilkeä.

Ystävät ovat loitolla, leikkikaverit kadonneet. Tunnen itseni kuten olen tuntenut aina, tämä on se minä jonka tunnen. Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa, kuin hellittämättömän tuulen viemänä.

Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita vasten.
Se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten.

Mitä minulle on jäänyt käteen kolmesta vuodesta?

Leikkikavereita jotka kaikkoavat yhden tai kahden kerran jälkeen. Kysyn, haluatko vielä? Ei vastausta. Sanon, kerrotko sitten kun on aikaa? Ei vastausta.

Ystävä, jota ilman en olisi oivaltanut että näitä juttuja voi tehdä oikeastikin eikä vain mielikuvituksessa, tuomittiin seksuaalirikoksista vankilaan.

Lämpimiä ja kuumia paljaan läsnäolon hetkiä, mutta mitä sitten?

Löydän sinut taas, löydän sinut taas
Vaikken tiedä mitä etsin, löydän sinut taas
Maa

Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa. Mutta jalkani tapaavat maan, ei sitä ankaran kaukaisuuden kovaa kamaraa joka on ihmeellisen syvyyden vastakohta, julma arkijärki, vaan ehkä heinikon, oman maan. Se kantaa minua aina, tapahtui mitä vaan.

Alan itkeä kun ajattelen miten tuttua kaikki siellä on minulle ja miten vierasta kaikille muille.

Tunnen itseni ja tiedän, että paljaan läsnäolon hetket eivät auta minua elämään merkityksellistä elämää omassa maassani ja kertomaan siitä muille. Sielu on mukana, tiedän, sielu nousee siivilleen. Mutta silti. Sielu palaa kuoreensa, hetki menee ohi.

Så la meg falle ned
Åpne døren til et sted
Jeg må tørre å få fred
Så ta meg dit ja ta meg hel
La meg falle ned

Viis siitä että sanat löytyivät yhtä jalkaa seksuaalisuuden kanssa, silti mulle on vain yksinäisyydessä mahdollista löytää pitkäkestoista merkityksellisyyttä. Mitä seksuaalisuus on, ohikiitäviä hetkiä jotka jättävät vain kipeän kaipauksen. Ja hulluutta, kuumapäisyyttä, liioittelua, kuvittelua, vääriä tulkintoja, itsen unohtamista.

Karu tosiasia on, että en ole koskaan osannut sovittaa omaa sisäistä elämääni yhteiseloon toisen kanssa. Monisuhteisuus mahdollisti intensiivisen suhteen, joka kuitenkin jätti minulle valtavasti omaa aikaa ja tilaa. Ja siinä suhteessa oli niin paljon iloa ja valoa. Enkä siinä suhteessa kadottanut itsestäni mitään.

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Fantasioiden toteuttaminen ei ehkä olekaan ihmelääke kaikkeen. Se ei ponnahduta minua huippusuorituksiin tavallisessa elämässä. Saatan jopa kokea ristiriitaa, kun joudun olemaan oma-aloitteinen ja tekemään päätöksiä. Minun piti saada olla vain matskua, vain voimien temmellyskenttä. Ehkä fantasioiden toteuttamisesta joutuu jopa maksamaan, se saattaa viedä voimia, siitä pitää palautua, pitää löytää tasapaino. Pitää tehdä vain sellaista, mistä on valmis ottamaan mahdolliset haittapuolet.

Et ole enää sama kuin alkupisteessä, viestittää ex-metani. Ja oikeassahan hän on. Ratkaiseva annos kansalaistaitoa, omien rajojen tunnistamista ja kommunikointia, omien halujen hyväksymistä, itsen hyväksymistä, self-abuserin paikallistaminen ja ehkä jopa tuhoaminenkin. Häpeää kohti meneminen sanojen avulla. Olen jopa innoittanut muita sanoillani, kuulin. Ja olen alkanut järjestää femsub-miittejä.

Olenko pettynyt, kun joudun edelleen elämään omaa itsenäistä elämääni ja olemaan sen ohjaksissa? Olenko siitä iloinen? Toivonko, että elämässäni voisi olla molemmat? Kaikki kolme? Ihmeellinen meri, syvyys jossa todellinen olemukseni hulmahtaa valoon ja väreihin. Karu kivinen vuori jossa uurastetaan, syvin itse vyötettynä tiukasti piiloon. Ja ruohoinen tanner, luja kamara ja kaikki merkillisyydet, omat ja ainutkertaiset.

Lainaukset: L. Onerva, Kumma heppu ja lopunajan voidellut, Kalandra, Edith Södergran

Minut on nähty

Kuvat

Unessa kaikki tapahtuu jotenkin kuvissa, kuvilla. On kuvia sermeillä ja kankailla verhotusta punaruskeasta hämärästä huoneesta ja miehestä josta näen vilauksen vasta loppuvaiheessa. Hän on vastenmielinen, en halua olla tekemisissä. Jotain intiimiä on tapahtunut vaikka en ole nähnyt häntä, sillä hän on kuvannut minusta arkaluonteista materiaalia. Saatuani tietää sen annan hänen kuulla kunniansa. Olen lähdössä, hän ottaa laudan johon on hakattu valtavia nauloja ja käy kimppuuni. Juoksen pakoon portaita alas ja herään huutooni.

En harrasta unienselitystä, unet pitävät huolen itsestään ja aivoapparaatista. Mutta houkuttaahan tuo tulkitsemaan. Joku on nähnyt minut ennen kuin on näyttäytynyt itse.

Elämäni suurin suru

Olen adventti-ihminen, kirjoitan Metsien miehelle. Olen huomannut! Joulukuun puolessavälissä olin otteessa sohvalla, hän soitteli minua, ja sanoi: Mä niin haluaisin piiskata sut. Tai siis en haluaisi, vaan haluan. Ja hän odottaa rauhallista hetkeä, oikeaa hetkeä. Ja antaa minun kokea tämän odotuksen. Hän kirjoittaa, että tuo halu on voimakkaampi kuin ikinä ennen ja ihmettelee, mistä siinä on kysymys.

Minulle se hänen halunsa on todellisuuden sinetti. Olen aina ajatellut, että minussa on liikaa olemassaoloa. Olen saanut yliannostuksen, minua kun tehtiin niin pidettiin liian kauan olemassaolosammiossa. Siksi olen liian raskas joillekin ja useimmat miehet vanilla-aikoinani olen väsyttänyt pelkällä läsnäolollani. (tai sitten ne olivat muuten vain väsyneitä.) Mutta nyt haluaisin, että minussa olisi sitä vielä enemmän, että voisin aistia kaiken vielä täydemmin. Metsien mies on minulle ylivoimainen vastus, se on selvää. Olemassaoloni on hänen hallussaan.

Kipu on arvoitus, sen verran osaan siitä sanoa, että haavoittuvaisena oleminen on siinä olennaista. Mutta miksi on niin tärkeää olla haavoittuvainen? Siksi kai, että elämässä muuten on aina pyrittävä haavoista pois. Ei haittaa! Kyllä pärjään. On pärjättävä. Ja haavoitetuimmillaan on pärjättävä kaikkein parhaiten.

Haavoittuvaisuus on tärkeää myös taiteessa. Joku ilmaisee jotain asettaen itsensä alttiiksi haavoittuvaisena; ilmaisun omintakeisuus tekee siitä haavoittuvaista, sillä on hyvin pelottavaa paljastaa muille olevansa niin outo. Samaan aikaan kun ilmaisee outouden kautta omaa erillisyyttään, jännästi kuitenkin pääsee ihmisyyden ytimeen, käsiksi johonkin, minkä voimme jakaa.

Ja bdsm on myös luovaa toimintaa, by the way.

Olen tippunut kaikista suojauksista ja minussa on sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu, elämäni suurin suru: en ole koskaan ollut ihan varma, ovatko muut ihmiset olemassa, ja jos he ovat olemassa, niin minä ehkä en ole, tai emme ainakaan ole samassa ajassa ja samassa paikassa, tai jos olemme, niin jollakulla on tukalaa. Juuri sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu aiheuttaa myös tunteen olemassaolon yliannostuksesta. Olen mörkö jolla on polttava katse, Miyazakin keskeneräinen tultasylkevä jumalsoturi.

Loitontumisen pelko

Hän makaa kääntyneenä minuun päin, makaamme vastakkain, kehot ja naamat vastakkain. Alan taas itkeä, olen sisällä siinä mitä hän sanoi – Aina pitää kertoa jos on huolia – ja miten kaukaista se on minun koko maailmalleni. Tänään olen itkenyt enemmänkin, milloin posken silittämisestä, milloin siitä kun yritän liikkua ja Metsien mies ei päästä otteestaan, sanoo että en pääse, sillä paikkani on siinä. Siinä tai mihin hän minut käskee.

Joulun ja uudenvuoden välillä mieleeni nousee pelko valtasuhteen loitontumisesta. Välillä tuntuu samalta kuin silloin kun kuvailin kinkymaailman ja arkimaailman eroa. Löytää sen maailman missä saa olla oma itsensä, ja se on vieläpä kaunista, jollain hyvin sisäisellä ja todella tavalla, ja sitten tempaistaan sieltä pois.

Näemme aika usein, mutta työvuorot eivät mene ollenkaan yksiin. Uutenavuotena saamme viettää pari päivää yhdessä maalla. Kävellään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, laitetaan ruokaa sujuvasti yhteistuumin. Teen itselleni tilaa, tai otan tilaa haltuun, tai sovittelen itselleni palvelusubin roolia eli siivoan Metsien miehen sanoisinko poikamiesmäisessä keittiössä. Mietin millainen mielenrauha olisi tehdessä keittiöhommia komennettuna.

Suhde syvenee pienillä eleillä, ei rajuilla sessioilla. Dynamiikka on jyrkkä, se on selvää. Tunteet ovat niin isoja että lopulta vain katsomme toisiamme ja nauramme. Voiko tällaista edes olla? Uudenvuoden aatonaattona herätessä hän pitää minua edessään, huulillaan, ja eleet ovat niin pieniä ja reaktiot niin suuria. Järki lähtee, sanon. Se saakin nyt hetkeksi lähteä.

Aina pitää kertoa jos on huolia.

Tunnen itseni naurettavaksi ja kiittämättömäksi enkä millään meinaa uskaltaa kertoa. Turvasana-podcastissa puhutaan kommunikoinnin tärkeydestä – pientenkin mielipahojen kohdalla. Rohkaistun ja viestitän. Olen pettynyt niin monta kertaa, pelkään niin kamalasti että kaikki arkistuu, yhteys loittonee, käskyt rajoittuvat seksiin ja hän saa ovelasti mitä haluaa.

Samaan aikaan arvostan suunnattomasti hidasta etenemistä, sillä minulla on kokemusta myös liian nopeasta. Mutta halu päästä turvaan vallan alle käy sietämättömän voimakkaaksi, kun se on niin lähellä. Ja samaan aikaan arvostan ihan hiukan tätä omaa kaipuutanikin, ja uskallustani kertoa siitä. Kertoohan se vastaansanomattomasti siitä mitä haluan.

Ei tarvitse pelätä, me saadaan nämä asiat kyllä liikkeelle.

Credo

Seisoimme keittiössä pussailemassa. En osaa selittää, miten hän otti minua käsivarsista. Kainaloiden alta jotenkin, ja nosti minua ylöspäin, pakottaen minut varpailleni, niin että roikuin kivuliaasti hänen otteessaan. Sitten hän laski minut alas, otti kiinni kyynärpäistä – minulla on kyynärpäät ja sieluni on niissäkin! Ja kyynärvarsista, tiukasti, ja taas hankala sanoa mitä hän teki, mutta minun oli pakko niiata alas, alemmas, ja juuri ennen kuin minun oli pakko polvistua, nosti minut hitaasti takaisin ylös.

Ranteista sama. Nostettuaan minut taas ylös hän otti kiinni käsistäni. Niitä hän ei rusikoinut, antoi vain minun tuntea omat käteni hänen käsiensä otteessa. Käsissänikin on sieluni hänen käsissään.

Oikeassahan sinä olet, ei me olla viime aikoina juuri menty eteenpäin. Tietenkin sun pitää aina sanoa siitä, siihen koko tämä homma perustuu että me molemmat kerrotaan miltä meistä tuntuu.

Kun hän oli pidellyt minua minua mittaamattoman ajan otteessaan siinä keittiössä, me siirrymme sohvalle rauhoittumaan. Hän oli töistä niin väsynyt että luokseni tullessaan oli jonkinlaisessa nauruhepulissa. Joko sen takia tai sen takia että olin pelännyt hänen haluavan vain seksiä, tai vain siksi että me molemmat nautimme niin paljon tuosta hetkestä vaatteet päällä keittiössä, tänään emme tehneet muuta. Oon ihan vähän aikaa tässä, sanoin ja painoin pääni hänen syliinsä. Uinahdin hetkeksi täydellisessä turvassa.

Kyllä mä uskon.

– ehkä

Me viestiteltiin säännöistä jo ennen iholla oloa, ennen yhteistä yötä. Miten ne ehkä toimii, miten whatsappviestit on säännöistä vapaata kommunikointia ja livenäkin on jokin keino vapautua niistä ja puhua vapaasti. Minusta tulee hullu koira kun ajattelen sitä aikaa, ja miten paljon sen jälkeen ollaan oltu yhdessä, ja se on minulla mielessä, ja rituaalit, jokin mistä varmasti tietää olevansa valtasuhteessa, ja mistä tiedän toimiiko mikään, kuvittelenko vain, kun en ole ennen ollut?

Miksi miksi mun täytyy olla tällainen? Vituttaa kaikki herkkyys ja haavoittuvaisuus ja tarvitsevuus ja koko tämä minä. Vaikka olet sanonut että haluat minut juuri tällaisena. Mutta jos se menee silti yli. Entä jos mikään ei riitä.

En kestä enää tätä rentoilua välitilassa. Sinulle on selvää mitä haluat ja voit olla kaikessa rauhassa ja kehkeyttää ja suunnitella itseksesi, tai mitä sitten pääsi sisällä tapahtuukaan. Mutta minä olen paljastanut itseni ja jäänyt tilaan, missä suojaukset on jo pois mutta turvaa ei vielä ole. En kestä enää yhtäkään tapaamista jotka tapahtuvat kuin mitään valtasuhdetta ei olisi tekeillä. Arasti mainitsen jotain mitä olen lukenut tai ajatellut, se menee samaan laariin älyttömien tiktokvideoiden kanssa. Mietin mikä voisi olla jokin päivittäinen toimi, joka muistuttaisi. Se voisi liittyä kirjoittamiseen. Mutta en minä pysty tähän yksin, en minä voi itseäni dominoida – tai voin, mutta se on eri juttu.

Valmista ei tarvitse olla eikä mitään konkreettista tarvitse tehdä, mutta en kestä sitä tunnetta, että suunnitelma on vain minun kuvitelmaani ja sen esille tuominen ei toimi, ei herätä mitään, ja sen vuoksi rohkeuteni katoaa.

Eikä tämä tarkoita etten rakastaisi sinua silloinkin kun kävelemme metsätietä ja nauramme pöhköille jutuille. Eikä tämä varmaan tarkoita sitäkään, ettenkö tarvitsisi paljonkin tavallista oloa ja muihin asioihin keskittymistä. 

Ehkä tämä ei olisi niin arvokasta jos tämä olisi helppoa.