Mitä tein kesällä

Pääsin taas sitomaan Archibaldin kanssa! Minulla jäi sitä paitsi kesken se juttu meidän reissun lopulta, kun oltiin parkissa Tallinnan satamassa ja menin aamupalan jälkeen vielä nukkumaan. Kun virkosin, Archibald sitoi jalkaani ristikkäisen aika tiukan punoksen ja taivutti jalkaa. Aiaiai! Köysikipua, viehättävää. Voihkin ja visersin vapautuneesti. Siinä on jotain hyvin kaunista, kun saa ilmaista kokemaansa kipua. Nyt olimme Tampereella kaksipäiväisellä sitomiskurssilla.*) Archibaldin kanssa on mukavaa, kun tunnemme jo vähän toisiamme ja tiedämme että olemme molemmat kiinnostuneita kipua aiheuttavasta sidonnasta. Semenawa on muutakin kuin kipua, se on sidottavan tekemistä haavoittuvaksi asennoilla, joissa hän on suojaton ja eleillä, jotka korostavat valta-asetelmaa. Kurssilla painotetaan improvisaatiota, se on minulla jo lähtenyt luonnostaankin, sekä kontaktia, mikä on enempi uutta asiaa, ja tarpeellista.

Viikkoa myöhemmin saan sitoa häntä. Hänellä ei ole nimeä tässä kirjoituksessa. Annoin kyllä hänelle nimen ja hän itsekin antoi nimen niin itselleen kuin minullekin, mutta en käytä niitä enää. Saan sitoa häntä tuottaakseni hänelle mielihyvää, se on minun tehtäväni. Pääsen käyttämään mielikuvitustani. En ole koskaan ollut niin aktiivinen, niin luova. Ehkä joskus kuvitelmissani, jotka ovat jääneet kauaksi todellisuudesta. Suutelen häntä silmien väliin, kivesten alapuolelle, varpaisiin. Vapautan hänet köysistä, yhtä hitaasti ja intensiivisesti kuin sidoinkin – Tampereen oppeja tämäkin – ja käperryn hänen päälleen. Haluan olla sun.

Sitomiskurssia edeltävänä iltana olimme tavanneet juhlissa, joihin menin sokean kanan päättäväisyydellä. Elämäni ensimmäisen femsub-miitin voimaannuttamana aloin puhua toiveistani ja huomasimme että meidän toiveemme sopivat yhteen. Koko viikon olen moninaisisssa olotiloissa, innoissani, tietysti, ja peloissani, teen riskianalyysiä ja nimitän huoliani subinaisen kansalaistaidon kirjasta opituksi epäilyprotokollaksi. Mielikuvat lähtevät laukalle, molemmilla, samoin dynamiikan haku, kielenkäyttö, kutsumanimet. Pakitankin siinä ja hän ottaa sen hyvin, sanoo että olen oikeassa, hitaasti on parempi edetä. Mutta molemmilla on niin hirveä into siihen yhteiseen haaveeseen.

Skynda dig, älskade…

 

 

Kuukautta aiemmin olin matkalla kohti Turun satamaa ja kirjoittelin muistiin huoliani, ajatuksena lähettää teksti johonkin vertaisryhmään – sellaisiakin on. Seuraava pohdinta on femsub-miitin jälkeen vielä hiukan jalostunut.

---

Olen Ds-suhteessa, joka on etäisyydestä ja aikatauluhaasteista huolimatta hyvin syvä, lämmin, turvallinen ja rakkaudentäyteinen. Samaan aikaan minun on pakko myöntää, että koen jonkinlaista valtatyhjiötä, vallankäyttö ei ole suhteessa enää niin keskeistä ja näkyvää. Alussa oli köysiä, kipua, morapuukko. Oli pitkiä sessioita ja pitkiä suvantovaiheita, joiden aikana hän vain katseli minua. Hän oli kuin hiljaisessa tuulessa haviseva puu. Ei paikallaan, mutta liike oli tuskin havaittavaa, silti tapahtui jotain koko ajan. 

Olen ajatellut, että vallansiirron "ulkoiset" tunnusmerkit eivät ole niin tärkeitä kuin dynamiikka, joka on ollut läsnä alusta asti ja josta koen rakkauden versoneen. Domillani on minuun jollain hyvin syvällä ja intuitiivisella tasolla toimiva ote. Älyllinen hankaluuteni ei ole hänelle ollenkaan mikään ongelma. Me molemmat pääsemme yhdessä normielämän huolista leikin ja jotenkin hyvin kepeän ilon maailmaan. 

Iloitsen ja nautin siitä, että meillä on monella tapaa hyvin samanlaiset arvot ja jonkinlainen yhteinen alue, joka on vain meidän. 

Tästäkin huolimatta olen ajatellut, että pitäisikö meidän alkaa kutsua suhdetta joksikin muuksi kuin Ds-suhteeksi. Kaipaan niin kamalasti kipua, pinteessä olemista, alistumista – ehkä ydin on siinä, että haluaisin että homma etenisi, edistyisi johonkin. Aika paljon on viime aikoina ollut niin, että D:ni tulee minun luokseni lepäämään. Ja mikä voisikaan olla kauniimpaa? 

Tätä kirjoittaessani tajuan koko ajan paremmin, miten onnekas olen. Ja samaan aikaan surettaa, kun tuntuu että se mitä etsin, pakenee ulottuviltani. 

Osa minusta sanoo, että on tyhmää valittaa, osa taas sanoo, että on viisasta sanoittaa tunteita ja toiveita. Kaipa tästä tuli sitten teksti kehityskeskustelun pohjaksi. Kehityskeskustelunhan on tarkoitus edistää molempien onnellisuutta. Sillä ajatuksella se varmaan kannattaa käydä.

Olisiko siinä ajatusta, että alistumiseni merkitsisi esimerkiksi sitä, että pyrin lisäämään D:ni hyvinvointia? Varmaan kestävimmät ratkaisut toimivat niin että toisen hyvinvointi lisää toisenkin hyvinvointia. Mutta voisinko olla tässä aloitteellinen? Saanko asettaa hänet etusijalle? 

Saanhan toki tehdä mitä haluan, mutta onko se terveellistä? Jos asetan hänet etusijalle, asetan itseni ja omat tarpeeni toiselle sijalle. Oman tarpeeni alistumiseen, sen, jonka niin kipeästi ja niin myöhään löysin. Sen kaikkein kauneimman. Samaan aikaan vuodet vierivät ja elämä kuluu ohitse. 

Dynamiikka kuihtuu jos ei käytetä valtaa, sanoi miittituttu. 

Polyja kun ollaan, niin minä voin ihan hyvin etsiä valtasuhdetta jonkun toisenkin kanssa. Silloin pois rajautuisivat ne dominoivat, jotka haluavat subinsa alistuvan vain heille. 

Tai sitten toteamme Ds-suhteen päättyneeksi ja alamme nimittää suhdettamme ainoastaan rakkaussuhteeksi, ja minä etsisin sitä brutaalia alistajaa ja kovempaa ajoa jonkun toisen kanssa – jos miellän, että en itse kykene olemaan kahden Domin subina. 

Mutta kun dynamiikka on syntynyt luonnostaan ja on olemassa, olisi valheellista sanoa, että sitä ei ole. 

Ehkä ratkaisu on helpompi kuin luulenkaan. Minun pitää osata kysyä, mitä voin odottaa, ja voin vilpittömästi sanoa, että se mitä saan, riittää. Mutta haluan tietää sen. 

En ehkä saanut sitä mitä hain, mutta sain jotain, mitä en osannut edes etsiä, kun en tiennyt, että tuollaisia ihmeellisiä olentoja on.  Ehkä tulee aika, jolloin polyamorisuuteni punnitaan. Minulla on tämä rakas, ja minulla tulee olemaan Dom, tai miksi häntä sitten kutsunkaan, joka on ehkä omistamisorientoitunut, sadisti, sitoja..? Se voi olla hyvin erilainen suhde. Se voi olla kiintymyssuhde, mutta ei välttämättä rakkaussuhde. Minä saatan olla siinä suhteessa orja. Tietty tuntemus lävistää kehoni, kun kirjoitan tuon sanan. Kun ajattelen sitä sanaa, vaginastani lähtee voimavirta, joka kytkeytyy maahan ja sitä kautta tosiolevaiseen maailmankaikkeuteen. (Maa on Aristoteleen mukaan kosmoksen osista vähäpätöisin ja mitättömin, mutta niinpä se onkin kosmologisen dynamiikan toinen ääripää. Todellisuus virittyy vahvassa hierarkiassa olevien ääripäiden välille. Kinkyidentiteettini on siis aristotelinen ja Aristoteleen luonnonfilosofia on syvästi pervoa. Ymmärsin sen jo 2010, kun valitsin sen graduni aiheeksi. Siitä meni vielä 10 vuotta ennen kuin ymmärsin että elämää voi elää muutenkin kuin kirjoja lukemalla.) 

Onhan se arkipäivää muillekin, että yhdestä ihmisestä ei löydy kaikkea. Miksi minä siis odottaisin sitä. Mukava puoli asiassa on, että olemme aidosti ja tervehenkisesti polyja. Ehkä matkani polyamorisuuteen on vasta vaiheessa ja siksi en osaa ihan oikeuttaa näitä tunteitani. 

Valtava oppitunti tunteiden tunnistamisesta, oikeuttamisesta ja ilmaisemisesta.

---

Siniharmaata, vaaleansiniharmaata, tummansiniharmaata taas yhden hassunnimisen keskisuomalaisen järven pinnassa, aurinko painuu pilviin louhikkojen takana. Uin syvemmälle ja käännän jalat kohti pohjaa. Kellun pystyasennossa, sieraimet veden pinnan päällä, kuin sammakko. Faunin pää pistää vedestä vähän matkan päässä. Olen niin onnellinen ja helpottunut. Hetki sitten laiturilla itkin Faunin sylissä helpotuksesta. Olimme juuri purkaneet Ds-suhteemme. Se oli helpotus molemmille, vaikea sanoa kummalle suurempi helpotus. Valtaelementit vähenivät pikkuhiljaa ajan kanssa, minä keskityin ihaniin asioihin ja dynamiikkaan joka kuitenkin vielä oli, mutta itseltänikin salaa toivoin kovempaa ajoa – toivoin sitä myös ääneen, sainkin, mutta silti se pikkuhiljaa väheni ja suhteen purkaminen oli vain tämänhetkisen tilanteen ääneen toteamista. Se kävi niin helposti. Ja olin pitkittänyt sitä peläten kuormittavani, kun se kuormittava asia olikin se suhde. Jatkamme unikavereina.

 

 

Tultuani kotiin sen luota, jonka kanssa meillä oli yhteiset haaveet, tajuan mistä kenkä puristaa, menen suoraan survival moodiin. Kirjoitan kaikista nimityksistä riisutun lopetusviestin. Hän ymmärtää ja ottaa sen asiallisesti, se auttaa vähän, mutta en vielä moneen päivään voi koskettaa sitä, miltä minusta tuntuu. Mitä minusta nousi esiin. Mitä minä olisin saanut olla.

Otin kuvan sillä viikolla ensimmäisen ja viimeisen tapaamisemme välillä ja lähetin hänelle. Kuvassa on minun ikäiseni naisen silmät, paljon nähneen näköiset. Minua kehystää pehmeä, ehkä aamun valo. Jotain pehmeää ja herkkää on tullut esiin, jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan, tai olin piilottanut hyvin syvälle.

 ***

Mitä muuta tein kesällä? Missiona oli järjestää itselleni niin paljon jännää ja kivaa tekemistä, ettei olisi aikaa ikävöidä Faunia. Interreilasin Etelä-Ranskaan hevospeililäsnäolovalokuvaustyöpajaan, uin Yon-joessa ja sotkeennuin orjantappuroihin, hengailin hevosten kanssa ja valokuvasin ihmisiä, putosin hevosen selästä ja vietin kaksi päivää ystävällisten ranskalaisten sairaanhoitajien huomassa sairaalassa, tulin kotiin toista kautta paikallisjunilla ja Saksan-laivalla. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni purjeveneessä, ohjasin 10 m/s tuulessa melkein koko matkan. Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni moottorisahaa ja lämmitin savusaunaa, lennätin ensimmäistä kertaa dronea ja suoritin avoimen A2-kategorian lentolupakirjan.

Nyyhkytin Spartan käsittelyssä. Olin uuden tuttavuuden tutkimusmateriaalina, kutsun häntä Männyksi, sillä hän on pitkä ja punertava kuin mänty, ja asuu mäntyjen keskellä. Olin alkukesän festareilla ja katsoin miten ihmiset karkeloivat ja juoksivat ympyrää iloisina kuin vasikat kevätlaitumella. Osallistuin kinkyjen lukupiiriin, vaeltelin heidän kanssaan Helsingissä ja istuin pitkään kahvittelemassa ja keskustelemassa kaikessa rauhassa. Kävin ensimmäistä kertaa Club X:llä, tapasin monta foorumeilta tuttua livenä, sain osumaa Archibaldin muumipaistinlastasta ja pääsin taas inisemään kipuköysiin. Olin isossa miitissä joen rannalla ja minua katsottiin niin kauniisti, että en kehdannut katsoa takaisin.

Marssin helteessä Helsingin Pride-kulkueessa, käsi kädessä, kahden miehen välissä seksipositiivisten ryhmässä, joka marssi Sexpon blokissa heti aseksuaalien perässä. Tutustuin Ankaraan Poika-Jussiin lähemmin, löysimme toisistamme mukavaa petomaisuutta. Onko CNC tuttu käsite, hän kysyi kesken panemisen. Hän tarkoitti raiskausfantasiamielessä (minun mielessäni sillä on laajempikin merkitys) ja sanoin joo, ja sitten panin vastaan – hot hot!

 

Jälkikirjoitus:

Minusta on jo pitkään näyttänyt, kun olen näitä blogitekstejä kirjoitellut, että elämässäni vilisee miehiä. Ja tottahan se onkin. Sinä vuonna kun täytin 50, minulla oli yhtä paljon seksikumppaneita kuin edeltävässä elämässäni yhteensä. Eivätkä he ole mitään random-jamppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut jonkinlainen yhteys ja yhteisymmärrys. Kohtaamiset voivat olla syvästi merkityksellisiä ja tunteellisiakin, vaikka ne tapahtuisivat harvoin tai olisivat vaikka ihan ainutkertaisia.

Tässä iässä aktivoitumisella on paljon hyviä puolia, esimerkiksi se, että samanikäisistä on helpompi löytää fiksuja ihmisiä, vuodet kun kypsyttävät meitä kaikkia. Minua myös. Olin teini-ikäisenä kovastikin pikkuvanha, ja vielä yli nelikymppisenä täysi ääliö tiettyjen kansalaistaitojen, kuten omien rajojen tunnistamisen ja ilmaisemisen suhteen.

Samaan aikaan kun elämässäni tosiaan on ihmisiä, olen tätä kirjoittaessani hyvin yksinäinen. Ihmiseni ovat kaukana ja tapaamiset harvassa. Olen vetäytynyt etätöihin mökille melkein koko syyskuuksi ja nyt kun katson tuota mitä juuri kirjoitin, ei ole ihme, jos vie hieman aikaa sopeutua. Yksinäisyys tuntuu välillä hyvältä ja välillä pahalta. Kirjoittaminen auttaa vähän.

Perusasetukseni on ollut, että tarvitsen yksinäisyyttä sosiaalisuuden jälkeen, ja ison sosiaalisuuden jälkeen vastaavasti isoa yksinäisyyttä. Ei täällä paha ole olla, ja tekemistä on paljon enemmän kuin ehtii tehdä. Mutta jotain on ihan oikeasti muuttunut perusasetuksissa. Kontakti ihmisten kanssa antaa enemmän voimia kuin ottaa.

------

*) fb&IG: rihmosfi

Pedon vuosi (satu)

1.      Iltarusko

Riepu asui yksin mökissään pimeän metsän keskellä ja sen ainoa ystävä oli mökin takana metsäaukion reunassa soliseva puro.  Puro pysyi sulana läpi talven melkein joka vuosi ja sen vartta Riepu kulki lähtiessään retkilleen. Jalat tallasivat märkää polkua, puro piti omaa vienoa vaihtelevaa ääntään ja säesti Riepun ajatuksia. Jos kävelisi aina vain eteenpäin, maailma jatkuisi ja jatkuisi. Mutta minä käännyn takaisin ja palaan mökkiini, se odottaa sellaisena kuin sen sinne jätin. Miten minä olen aina sama, miten minä olen aina täällä. Retket ulottuivat vain niin kauas, että ennen pimeän tuloa ehti kotiin. Kotimatkalla mieli oli rauhallinen mutta jollain tavalla myös haikea. Palatessaan tuttuun majaansa Riepu tunsi olevansa yhtä aikaa tutumpi ja vieraampi omalle itselleen.

Metsässä asui kaikenlaisia eläimiä, isoja ja pelottaviakin, mutta niillä oli omat menonsa eivätkä ne huomanneet Riepua. Vain iltaisin sitä pelotti, ja silloinkin vain siksi, että se kertoi itselleen tarinaa Pedosta. Peto ilmestyi puiden välistä aukiolle ja kesti aina kauan, ennen kuin se oli ovella. Tarinassa ei oikeastaan ollut muuta kuin odotus ja ajatus että ehkä se menee pois, ehkä sillä on muuta mielessä, mutta se oli vain hämäystä, oli varmaa, että se on tulossa tänne. Yleensä Riepu nukahti ennen kuin kohtasi Pedon. Kohtaaminen oli vähän hämärän peitossa silloinkin kun Riepu kuvitteli sen. Huitaisisiko Peto sen kuoliaaksi yhdellä iskulla, upottaisiko hampaansa sen kurkkuun, vai leikkisikö sillä ensin ja surmaisi vasta sitten? Tällaisia mahdollisia loppuja tarinalla oli. 

Varhain keväällä aurinko paistoi iltaisin männynrunkojen välistä suoraan aukiolle ja mökin ikkunasta Riepun kasvoihin ja pehmeään ruskeaan karvaan. Eräänä iltana se jäi pitemmäksi aikaa katsomaan metsänreunaan. Se katsoi ja katsoi eikä ajatellut mitään, ja vierauden tunne valtasi sen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tunne kohahti varpaista ylöspäin ennen kuin se ehti ajatella yhtäkään reipasta ajatusta ja nyyhkäys vapisutti sen pientä ruumista. Aurinko katosi kanervien sekaan ja hämärä tiivistyi hiljalleen puiden välissä. Riepu käpertyi nukkumaan. Älä ajattele Petoa tänään, se komensi itseään, mutta tietenkin se ajatteli. Peto kulki puiden välissä hämärässä, ei lähellä eikä kaukana. Riepu yritti katsoa sitä tarkemmin, mutta hämärä tiheni pimeäksi.

Aamulla tuntui vähän kevyemmältä. Koko päivän Riepu auttoi kevättä kaivamalla pieniä ojia ja ohjailemalla sulamisvesiä puroon. Aurinko paistoi ja kuumotti, nuoskalumi tuoksui sulaessaan vilkkaasti lorisevaksi vedeksi. Ilo poreili ja sai unohtamaan eilisillan murheen. Illan viilentyessä Riepu vetäytyi mökkiinsä ja sulki oven perässään. Aurinko paistoi taas männynrunkoihin, ja nyt se näki Pedon puiden välissä. Riepu vetäytyi kauemmas ikkunasta varjoon, mutta ei päästänyt Petoa silmistään. Peto seisoi kauan puiden siimeksessä ja lähti sitten tulemaan kohti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan Riepu seisoi jähmettyneenä paikalleen katsellen Pedon lähestymistä. Sen vatsassa sykki pelko, mutta se tuntui ihan erilaiselta kuin kuvitelmissa, se tuntui melkein riemulta tai ihanalta kivistykseltä jossain syvällä. Peto kulki hitaasti kuin epäröiden, ja kuitenkin Riepusta tuntui että se oli etsinyt tätä paikkaa nyt löytänyt. Riepu kääntyi katsomaan ovea, joka aukesi narahtaen. Peto täytti koko oviaukon, ja laskevan auringon viimeiset säteet osuivat sen kasvoihin.

2.      Kohtaaminen

Riepu henkäisi kiivaasti, ja vasta silloin Peto näki sen seisovan huoneessa varjojen keskellä. Peto katsoi sitä kauan, kallisti päätään ja maiskutti suutaan tuskin kuuluvasti. Pelko, odotus, kivistys ja jokin melkein kuin riemu tulvahti Riepun sisällä. Peto astui muutamalla askeleella sen luo, käänsi sen selin itseensä, painautui lähelle ja kietoi punaisen karvan peittämät käsivartensa sen ympäri. Hetken se seisoi niin, pidellen kiivaasti hengittävää Riepua otteessaan. Se ei puristanut kovaa, mutta  Riepu ei olisi päässyt sen otteesta irti, vaikka olisi yrittänyt. Sen toinen käsi piteli Riepua ja toisella se otti esiin köysikiepin, jonka se oli tuonut mukanaan. Kuului vaimea mätkähdys, kun Peto heitti köyden suoraksi lattialle. Sitten se kietoi köyden Riepun rinnan ympäri ja käänsi Riepun niin että he seisoivat vastatusten.

Itku purkautui väkivaltaisena huutona Riepun huulilta. Se huusi ja huusi, nikotteli ja pärskyi. Jokainen hetki, jonka se oli köyden ympäröimänä ja Pedon käsivarsien otteessa, sai helpotuksen tuntumaan voimakkaammalta, ja eron tämän hetken ja eilisen ja kaikkien edeltävien päivien vierauden ja apeuden välillä tuntumaan isommalta. Aina se oli kulkenut vieraana omalle olemukselleen ja surullisesti irti maailmasta ja ainoa kohtaaminen jonka se oli osannut kuvitella, koitui kuvitelmissa sen kuolemaksi. Kaikki pelko, jota se oli itseltään salaa tuntenut, syöksyi hyökyaaltona päin vastakohtaansa. Riepu oli maailmassa, ja läsnä, ja turvassa. Peto oli tullut juuri hänen luokseen ja seisoi aivan kiinni, piti kiinni ja äänteli vaimeita tyynnytteleviä ääniä.

Itkua kesti kauan, mutta vähitellen se laantui ja jätti jälkeensä kirkkaan ja puhdistetun olon ja saman kivistyksen, jonka Riepu oli tuntenut jo aiemmin, mutta nyt se tuntui niin voimakkaana että pyörrytti. Peto kietoi toisen käsivartensa Riepun pään taa, kahmaisi toisella kädellään tämän leuan tiukkaan otteeseen, taivutti päätä taaksepäin ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Riepun huulet avautuivat Pedon huulien mukana ja Riepu tunsi Pedon kielen liikkuvan suussaan. Sen kosketus oli niin hellä, että ennen tuntemattomat, uinumassa olleet tuntevat solut heräsivät joka puolella Riepun ruumista ja lehahtivat janoisesta unestaan, levittäytyivät ottamaan vastaan koko voimallaan kaiken mitä tämä vieras olento halusi antaa. Ne saivat Riepun riuhtomaan ja tempoilemaan pienestäkin kielen liikkeestä, mutta Peto ei vetäytynyt pois vaan tutki rauhassa ja nautinnollisesti herkkää onkaloa, kunnes Riepu väsyi, sen hengitys tasaantui ja se antautui ottamaan vastaan kielen hellittämättömän liikkeen.

Niin surkea, märkä ja takkuinen ja niiskuttava ja kakova pikku otus, ja Peto nautti siitä, jatkoi köyden kiertämistä sen ympärille, tutki, kahmi ja puristeli samalla sitä joka puolelta ja upotti lujat hampaansa olkapäähän ja käsivarteen. Riepu vinkui ja tömisti jalkojaan, suloinen kivistys kasvoi ja valui jalkojen välistä kastellen lattian. Peto murisi kuin olisi löytänyt ihanan aarteen, ehkä se olikin sellainen, ihan märkä ja liukas ja pehmeä, eieieiei Riepu vinkui kun tunsi Pedon käden tutkivan kivistyksen sydäntä. Peto otti Riepun syliinsä ja laski sen selälleen lattialle, sitoi köyden nilkan ympäri ja kiinni rinnan ympäri menevään köyteen niin tiukalle että jalka tuli koukkuun. Sitten Peto otti Riepun kädet omiinsa ja vei ne Riepun pään yläpuolelle, köytti ne yhteen ja kiinnitti köyden juurakkoon. Nyt Riepu oli avuttomana Pedon armoilla, vapaana olevalla jalallakaan ei voinut potkia, kun Peto piti sitä tiukasti otteessaan.

Nyt Pedon sormet työntyivät syvälle märkään syvyyteen ja liikkuivat siellä. Peto murisi ja kumartui kohti, nyt se kosketti kielellään kivistyksen herkintä sydäntä. Tuntemus tärähti ja vyöryi ylitse ja hukutti pikku olennon suloiseen hyökyyn, joka piti sen sisällään eikä päästänyt pois, vaikka se luuli kouristavien huippujen tekevän lopun kaikesta. Hellä kieli vain jatkoi ja jatkoi kuin ei muuta koskaan haluaisi tehdäkään. Vihdoin Peto nousi, kohosi pikku otuksen ylle ja antoi sen näyttää avointa suutaan, katsoa suoraan Pedon silmiin ja ottaa kovettuvan elimen suuhunsa, nuolla sitä ja antaa sen liikkua miten tahtoi. Peto murisi hyväksyvästi ja nautti, kunnes laskeutui lähemmäs, levitti tärisevät jalat ja tunkeutui sisään. Riepu tunsi sen painavan kehon, sen vahvat kädet ympärillään ja suloisen liikkeen, vastaansanomattoman, hellän ja vahvan. Se liikkui kauan, käänsi välillä Riepun ympäri ja jatkoi takaapäin, puristaen Riepua lujasti, kunnes vajosi kouristuen sen selän päälle päästäen tyytymyksen huudon.

Sitten ne makasivat pitkän sylikkäin illan viimeisessä hennossa hämärässä. Peto katseli ja tutki Riepua ja varmisti että sen oli hyvä olla. Sen läheisyys tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, että Riepu nyyhkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Se saattoi olla niin auki ja niin rehellinen kaikesta mitä sen omituiseen olemukseen kuului, koska se tiesi, että Peto halusi sille hyvää. Peto silitteli sitä ja murisi vaimeasti, ja siihen Riepu nukahti.

Aamulla Peto otti Riepun vielä uudestaan, ja pikku otus oli onnellinen, niin täynnä se oli Pedon hellää huomiota, halua ja mielihyvää, jota se pystyi Pedolle tuottamaan vain olemalla olemassa. Se tunsi itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Sitten Peto oli poissa, ja Riepu vietti monta päivää säntäillen puiden välissä ilosta suunniltaan. Sen pieni sydän hakkasi haljetakseen, ja samalla kun se oli hirveän iloinen, se myös pelkäsi, että tapahtuu jotain kauheaa, että mitään niin hyvää ei voi tapahtua ilman rangaistusta. Se makasi yöllä valveilla ja kuvitteli miten Peto tulisi uudestaan sen luo, ja miten erilaista se olisi kuin kuvitelmat, ja minkälaista, ja erilaista, kunnes kiihtymys sai sen melkein suunniltaan ja se soimasi itseään, kun ei voinut olla ajattelematta.

Sitten tuli se ilta, jolloin Peto ilmestyi taas puiden väliin auringon painuessa alas, ja hetken päästä Riepu oli sen otteessa, pää taipuneena taaksepäin, suu auki vastaanottamassa Pedon kielen herkkää ja itsepintaista liikettä, jolla se alisti Riepun kokonaan valtansa alle. Niin elossa Riepu ei koskaan ollut tuntenut olevansa. Mitä enemmän elossa, sitä vaikeampien kysymysten äärellä tai ahdistuneempi, oli Riepun kokemus elossa olosta. Mutta nyt se oli elossa ja nautti siitä joka solullaan. Se antautui Pedon läsnäololle ja antoi sen täyttää itsensä kokonaan. Oli vain Peto, sen voima ja hyvä tahto, ja jokin, joka antoi sille tilan, sytytti sen hehkuun, ja se jokin oli pieni surkea olento Riepu.

Tällä kertaa Pedolla oli uusi elossa olemisen kokemus tarjottavana pikku otukselleen. Se oli tuonut mukanaan notkeita ja lujia oksia, joiden aikaansaama kipu tiivisti heidän yhteisen todellisuudenhetkensä entistä kirkkaammaksi. Oksa iskeytyi eri puolille Riepun ruumista, välillä kipu tuntui hyvältä ja välillä melkein sietämättömältä, ja jokainen isku todisti, että nuo kaksi olentoa elivät samassa ajassa, samassa maailmassa, ja koskettivat samaa rajapintaa eri puolilta. Satutettuaan Riepua Peto otti sen syliinsä turvaan, lohdutti sitä, sen karvaiset kasvot hyväilivät Riepun säpsähtelevää ruumista. Peto tutki sitä joka puolelta ja ilahtui löytäessään taas märän, valuvan onkalon.

Myöhemmin Riepu kyyhötti lattialla ja Peto istui sen yläpuolella, katsellen hellästi vallassaan olevaa otusta. Riepu katsoi takaisin, katsoi hievahtamatta ja tuskin räpyttäen silmiään. Sitä jatkui kauan, ja vaikka molemmat olivat hiljaa paikallaan, Riepu näki Pedon kasvoilla jatkuvasti tapahtumia, se oli kuin aaltojen tai tuulessa huojuvien puiden liikettä, tai kuin Peto olisi koko ajan tulossa vain lähemmäksi ja lähemmäksi, kuin sen ote olisi koko ajan muuttunut hellemmäksi ja hellemmäksi, vaikka luulisi, että sillä olisi jokin päätepiste. Peto kysyi ja Riepu vastasi. Sitten Peto otti esille mukanaan tuomansa esineen. Se oli panta, jonka se oli itse tehnyt varta vasten Riepua varten. Se kiinnitti sen Riepun kaulaan yhteisen sopimuksen merkiksi ja otti sitten Riepun uudelleen syliinsä.

3.      Hiljaisuus maailman alussa

On kulunut jo vuosi siitä kun Riepu ensimmäistä kertaa näki Pedon puiden välissä kevätillan valossa. Riepu nukkuu jo yönsä rauhallisesti eikä sinkoile sinne tänne odottaessaan Pedon seuraavaa vierailua. Se on oppinut luottamaan, että Peto kyllä tulee ja ottaa vallan, jonka Riepu kaivaten odottaa päästä sille antamaan. Pedon hellyys ja huolenpito saavat sen ihmettelemään aina vain. Peto näkee sen surun yhtä selvästi kuin se näkee tuulessa huojuvat pajunoksat kulkiessaan aukion poikki Riepun mökille, ja lohduttaminen on yhtä helppoa kuin oksan taivuttaminen.

Oman maailmansa hiljaisuudessa ne ovat kuin luomakunnan ensimmäiset olennot. Antautuminen ja vallan ottaminen on luova voima, ensimmäinen erottautuminen alkuhämärän yhtenäisestä harmaudesta. Sen synnyttämästä ilosta ja ihastuksesta on nopeasti versonut rakkaus, joka tuo iloa niinä pitkinäkin aikoina, kun Peto on poissa pikku otuksensa luota. Sillä on kaukana suuren järven rannalla puoliso ja poikaset joita se myös rakastaa ja joista se pitää huolta. Kesällä ero on pidempi, ja Riepu kaipaa kovasti mutta vaikka kaipaus tuntuu ihanalta, se pelkää ettei Peto enää tulekaan, ja samaan aikaan se luottaa ja tietää, ja sittenkin se vähän murehtii. Kesän kääntyessä syksyyn Riepu menee Petoa vastaan metsälammen rannalle. Se hyppii ilosta ja innostuksesta, ja Peto kaappaa sen syleilyynsä.

Peto ei ole enää vieras, heillä on jo yhteisiä muistoja ja muodostunut oma yhteinen olemisen tapa. Riepu saa kuunnella ja aistia Pedon läsnäoloa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tallettaa sitä yksinäisten päivien varalle. Seuraavaa kesää Riepu ei pelkää, se iloitsee ajatellessaan Petoa ja sen pesuetta suuren järven laineilla ja tietää, että iltojen pimetessä syyskesällä Peto tulee taas sen luokse.

 

 

My feelings forbid healing

Siihen aikaan kun en ollut vielä soolopolyamorinen pervo vaan monovanillasinkku, elin huikean pitkiä aikoja ilman seksiä, kosketusta, intiimiä tai romanttista ihmissuhdetta. Iltaisin nukkumaan mennessä mietin joskus haikeana, että voi kun joku lähettäisi viestin, voi kun joku ajattelisi minua juuri nyt. Se palaa mieleen silloin tällöin nykyään, jännä että se kaipaus kohdistui juuri siihen. Olin kuitenkin tyytyväinen itselliseen elämääni, jossa sain ryömiä päivän päätteeksi kuin peto luolaani nuolemaan haavojani. Se palaa mieleen silloin kun viestit todella tuntuvat ja auttavat.

Blogin kirjoittamisen myötä ihmisten seurassa aiemmin kokemani häpeä on hälventynyt. Se kauhea on jo siellä kenen tahansa luettavissa, joten ei tarvitse pelätä. Toinen asia minkä huomaan blogia kirjoittaessani on, että minun elämässäni on ihmisiä. Joudun jatkuvasti keksimään heille nimimerkkejä, ja se onkin kirjoittamisessa hauskinta. En meinaa uskoa, miten hienosti olen verkostoitunut parissa vuodessa. Tämä mörkö! Minä. Minulla on elämässäni fiksuja miehiä, jotka todella osaavat puhua naiselle. ”Niin mielelläni sinua itkettäisin.” (Sparta) ”Olit muuten näemmä löytänyt kivan kuvankin sun Näppi-blogientryyn.” (Näppi.)

Mutta, enpä tiedä, onko sellaista soolopolya, jolle ei joskus tulisi haikea olo: minä en ole kenellekään se tärkein. Tänään minulla on häivähtänyt sellainen olo, mutta tänään olenkin muutenkin heikoilla. Samalla ymmärrän, miten tärkeää oma tila ja aika on minulle. Eikä ihmisten asettaminen tärkeysjärjestykseen ehkä oikein kuulu tähän genreen. Tärkeys on liian tärkeää, että sitä kannattiaisi pilata arvojärjestyksillä. Faunin ja minun rakkaus ja dynamiikka saa olla sellainen kuin se on, ja se on huimaava ajatus. Ajankäyttö määräytyy perheasioiden mukaan, ja niistä vallitsee yhteisymmärrys.

Viestittely auttaa paljon, mutta ei auta siihen että on suru joka on käytävä läpi. Olen ymmärtämässä, että eräs ystävyyssuhde joka on ollut minulle tärkeä, perustuu minussa vielä jäljellä olevaan epäterveeseen toimintamalliin. Olisin halunnut sen olevan rakkaussuhde, mutta siitä tuli ystävyys ja olin olevinani tyytyväinen. Mitä enemmän elämässäni oli Kreiviä, sen parempi. Sain kiksejä vaikka vain hänen vieressään istumisesta ja kirjasin päiväkirjaan jokaisen nolon silmäyksen, jonka sain luoda häneen. Ja tietenkin huolehtimiskela jylläsi kaiken yllä. Voin juuri nyt ihan hirveän pahoin, koska jotenkin näen sen. Se on minua suurempi, kuin kaiken määrittävä horisontti, mutta näen sen.

Minun pitäisi ottaa etäisyyttä voidakseni olla ehjä, mutta tunteeni kieltävät sen. My feelings forbid it, niin kuin Elizabeth Bennet sanoi Darcylle. Tunteeni johdattavat minua suoraan suden perseeseen. Niihin ei voi luottaa. Ne vetävät perässään koko elämän aikana luutuneita vinoumia.

*

Töissä itken vähän väliä. Itken sitä, että mun tunteet on niin isoja. Kun vois olla ihan pieniäkin, kohtalaisia. Eikä tällaisia mahtipontisia mastodontteja. Huoneessa on mastodontti. Sillä on himmeän roosan värinen silkkiliina otsalla ja korvissa utuhattarat. Kyljet sillä on mosaiikkia, merestä tarttuneita kappaleita. Muovia, kaakelia, tiiliä. Ja kankaanriepuja. Ruho on betonia. Sisällä terästä. Häntä laahaa merta perässään. Joka paikka lainehtii. Ja kun se kääntyy, voi taivas. Lentää paperit, painot, valaisimet ja rei’ittäjät. Se ei ymmärrä mitään. Sen ei auta kuin yrittää näyttää sulokkaalta. Se tuijottaa mun niskaa ja mun silmistä puristuu kyyneleet. Mitä voin tehdä. Se kantaa selässään maailmanpyörää joka seisoo voimalinjapylvään päällä. Jota ei edes näe haalistuneiden tarinoiden verkkojen takaa. Se ei pyöri, ulisee vaan.

Kirjoitan jotain ja näytän sille. Se katsoo vaan surusilmin, kirjoitan jotain muuta ja muuta, verhoilen lisää silkillä, liimailen lappuja.

Sillä lailla käy, kun ei ole tilaa puhua. Miksi minulla ei voinut olla tilaa puhua. Juuri siksi.

Enkä osaa nähdä erillisyyttäni. Haluan sulautua. Sekin voi olla hallinnan muoto. Pelastan hänet, omistan hänet, sulaudun häneen ja oma mitätön syyllinen itseni muuttuu muuksi, ihanaksi olennoksi.

Kun hän ei enää paina minua maahan niillä kauheilla käsillään, ei enää vapauta minua sillä tavalla.

*

Pelkään yksinäistä viikonloppua. En tiedä, olisiko jo aika näyttää itselleni, että pärjään. Tähän asti olen kipsannut vammaa olemalla paljon seurassa – onneksi on ollut erilaisia mahdollisuuksia siihen – ja keksimällä kivaa tekemistä. Tein soittolistan, jossa toistuu samat kaksi biisiä uudelleen ja uudelleen. Ne laskevat aivoihini dopamiinia, ja sitten välissä on pikku interventioina yllätysbiisejä. Tai eiväthän ne ole enää yllätyksiä, mutta rikkovat monotonisuuden. Ja täytebiisin aikana jo kaipaa sitä toistoa. Ihania säveliä, idioottimaisia.

Niin kuluu aika. Ehkä joku ötökkä jossain vaiheessa kuoriutuu jostain mustasta tuutista, oikoo siipensä ja lähtee lentoon, aina maailman keskikohdassa.

---

Sain tämän kirjoittamiseen apua (mutatis mutandis) Eevi Vuoriston instaliveistä.

ps. Edit. Ei se Elizabeth sanokaan sitä Darcylle, vaan mr Collinsille, höh.

Sanamaan iltalaulu

 

Oh, lullaby of birdland that's what i
Always hear, when you sigh,
Never in my wordland could there be ways to reveal
In a phrase how i feel

Kuuntelen vain sitä läsnäoloa kuin ihmettä, kuuntelen ihan hiljaa. Olen vihdoinkin saanut Faunin luokseni, yli kahden kuukauden tauon jälkeen. Aina kestää, ennenkuin Fauni saa edes repun laskettua eteisen lattialle, mutta nyt kestää kauan. Takerrun vain enkä päästä irti.

Mulla oli niin ikävä.

Mutta ei tapahdu mitään isoa, eikä kamalaa, en ala edes itkeä, levitän vain joka solun aistimaan. Hiljaista iloa. Ehkä jotain kuuluu...

Have you ever heard two turtle doves
Bill and coo when they love?
That's the kind of magic music we make with our lips
When we kiss

Mulla on vähän erilainen olo, sanon myöhemmin.

Onko sulla sellainen olo, että voit sanoa miltä tuntuu?

Joo, mutta sanon myös siksi että se kiihottaa.

Kuten: Sattuu. Tai: En halua. Meillähän on liikennevalot, eikö niin?

Olin pyytänyt kipua, ja sitten fiilistelin sitä valittamalla: Sattuu!

Sanat...

halusin sitä niin, ja sen sanominen ei ollut ihan helppoa. Mumisin, kuiskasin, sanoin.

Satuttaisitko mua.

Aamulla olen taas poikittain sylissäsi sohvalla. Avokämmen, nyrkki, remmi, kettinki, pitkä aika.

Ei tullut keltaista, sanot jälkeenpäin.

Ei, mutta se oli lähellä.

Huomasin.

And there's a weepy old willow
He really knows how to cry
That's how i'd cry in my pillow
If you should tell me farewell and goodbye

Lähdet aamupäivällä, minun pitää mennä töihin. Joudun muutaman tunnin varoitusajalla epämukavuusalueelle, sosiaalisiin tilanteisiin. Onneksi ehdin käydä kotona laittamassa hameen ja puolikorkeat somat kengät. Ne sopivat tuntumaan kehkeytyvistä mustelmista. Olen lauhkea ja smuuthi, katson kaikkia lempeästi, juttelen luontevasti. Minussa on kytkös, minussa on luottamus, minussa on turva, minussa on yhteys.

Lullaby of birdland whisper low
Kiss me sweet, and we'll go
Flying high in birdland, high in the sky up above
All because we're in love

 (George David Weiss: Lullaby of Birdland)

Merta, metelöintiä ja kahdenlaista ikävää

Meri on tyyntynyt viikon myrskyämisen jälkeen. Uin kauemmas rannasta ja pysähdyn, lasken jalat pohjaa kohti, ne tapaavat kiven joka on niin levän peitossa että se tuntuu sammalelta. Olen paikallani niin kauan että vesi ympärilläni on ihan tyyntä ja huojun vain siinä, auringon verkot kehollani ja pohjan hiekassa, joka näkyy selvästi veden läpi. Tässä paikassa olen ollut joka kesä koko elämäni ajan. Eniten pidän aaltojen katselusta, siinä on jotain silmittömän eroottista. Kalliot ovat aika mielikuvituksellisen muotoisia, ja miten aallot milloinkin iskeytyvät niihin. Ja tietysti minuun.

Olen manifestoinut onneani instagramissa, metelöinyt oikein, ettei kukaan saisi tietää miten ikävä minulla on ja miten pelkään kesää ilman Faunia. Kai pelko, jota ei uskalla tunnustaa, ahdistaa aika paljon. Fauni on niin mielellään lähelläni, minkälaista olisi istua kalliolla, istua vain ja katsoa aaltoja. Mutta häntä en voi koskaan tuoda tänne, matka on liian pitkä eikä sovi käytännön kuvioihin jotka ovat äärimmilleen viritetyt jo nyt. Ich habe genug. Miksi meidän oikeastaan pitäisi tulla tänne, mitä meiltä taikamaailmassamme puuttuu? Silti minulla on ikävä ja haluaisin että hän olisi täällä. Haluaisin hänet heti nyt tähän.

Ikävää on kahdenlaista, kivaa ja tyhmää... Kiva ikävä ei tunnu kovin pahalta, sillä siinä on mukana luottamusta, niinkuin koti-ikävässä, kun tietää, että koti on siellä odottamassa. Tai kuin yleiskaipauksessa, Sehnsuchtissa, jossa kaivataan jotain määrittelemätöntä, tuntematonta. Siihenkin voi luottaa, että eteen tulee vielä jotain mitä ei ollenkaan osaa odottaa. Eikö tämä Muumipapan urotöiden loppu ole hyvä motto kinkylle?

”Ja sumuisen aamun koitteessa he kaikki juoksivat puutarhaan. Itäisen taivaan ruusunpunainen kajastus ennusti hienoa elokuun päivää.

Se oli kuin uusi portti, joka johti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin saattaa tapahtua mitä tahansa, ellei vain kellään ole mitään sitä vastaan.”

(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, suom. Laila Järvinen)

Tyhmä ikävä on menettämisen pelkoa, ja sitä en uskalla tuntea, sillä en koe omistavani mitään enkä ketään enkä halua odottaa tai asettaa edellytyksiä. 

Mutta uskallan kuitenkin kiintyä ja tuntea – aika tavallakin.

Yhtenä päivänä itken koko iltapäivän, se alkaa siitä kun tiuskaisen äidille ja pyydän anteeksi kaikkien kuullen ja selitän mistä aiheesta, aiheesta joka ei kuulu tähän tarinaan. Anteeksipyyntö ei auta, äiti on pahoilla mielin ja sanoo että minulla on tapana tukkia toisilta suu. Tunnen että mikään ei voisi olla pahempaa. Keskustelu menee aika tuskalliseksi. Tätä ihmistä viimeisenä maailmassa haluaisin loukata.

Menen itseeni, melkein kaikki kumppaninikin ovat kärsineet juuri tästä. Kinkyjen vertaistukiryhmästä saan rohkaisevaa, päätäsilittelmätöntä palautetta: Omia negatiivisia tunteita voi oppia ilmaisemaan rakentavasti, se on ihan mahdollista. Vastaan, että arvelen vian olevan siinä, että en osaa ilmaista tarpeitani. Sitten kun ne kuitenkin ovat olemassa vaikka en haluaisi niiden olevan, ne lopulta tulevat hallitsemattomasti esille. Vauhtiin päästyäni itken samalla ikävääni, ja voihan olla, että peitelty tunne purkautui sieltäkin suunnalta.

Menen itseeni, pyydän Faunilta jotain joka auttaa minua paljon eikä vaadi häneltä melkein ollenkaan vaivaa. Arvostan aikaa ilman puhelimeen liimautumista ja haluan suoda sitä niin itselleni kuin toisille, mutta ehkäpä nyt tarvitsen tätä ja uskallan pyytää. Mutta en ennenkuin sain taas opetuksen kantapään kautta.

Olla ja sanoa

Kultanen, istun kanssasi kivikkorinteellä. Tuuli väreilee vapaassa vedessä ja pyörii jaloissa. Sanot, että minulla on ilmaisun vapaus, vaikka sanat tekisivät kipeää. Ja sanot myös, että sanani tekevät hyvää.

Jotkut sanat voivat tehdä kipeää ja jotkut sanat voivat tehdä hyvää. Minun täytyy, tai ei välttämättä täydy mutta haluan, jos haluan edetä tätä polkua, on kirjoitettava molempia. Enkä voi varoa niitä sanoja, jotka tekevät kipeää, minun ei pidä varoa niitä, sanot.

Haluaisin vain suojata ja suojata. Varmistua siitä etten voisi loukata. Mutta kysyt, loukkaako suora puhe minua? Mitä! Mitään en ole kaivannut niin paljon kuin suoraa puhetta.

Opettelin aikoinaan rukoilemaan, en hädän hetkellä, vaan kun sydän oli pakahtua kiitollisuudesta. Onhan se aika nättiä, jos opettelen kirjoittamaan onnen siivittämänä. Aina uudestaan mietin, saako näin olla. Saa olla, mutta saako sen myös sanoa. Olla ja sanoa. Haluan olla ja sanoa.

Kaipaus on lahja

 

Sinä olet melkein aina niin kaukana minusta ja kaipaan sinua kauheasti. Saan kaivata sinua niin paljon kuin sydämeni pohjasta nousee. Kaipauksesta tulee osa tätä kauneutta, suuri osa elämästäni on kaipauksesta taottu. Aluksi pelkäsin sitä, pelkäsin omia kuvitelmiani ja sitä että pilaan niillä kaiken. Minussa on jokin syvällä oleva vamma, jonka takia minun on vaikea uskoa että voisin tehdä jotain oikein tai edes neutraalisti. Ajatukseni, haaveeni, ilmaukseni ovat pahoja ja vaarallisia.

Mutta sitten sinä tulet luokseni ja talutat minut suoraan taikamaailmaamme. Maailmaan jossa mikään kaipaus tai antautuminen tai halu ei ole liikaa tai väärin. Miten voin olla siinä niin peloissani ja tosissani ja niin alistunut. Katso. Ja minä katson ihan koko ajan, silloinkin, kun näen käden liikkeen ennen iskua.

Sinä olet niin lämmin. Kaikessa on niin paljon hellyyttä ja lämpöä, kivussakin. Niin paljon valoa ja iloa. Sinun äänesi jolla myötäilet ja vastaat vinkaisuihini. Sinun turvallinen sylisi. Sinun halusi olla lähelläni, nukkua vieressäni kuopalle painuneella 90-senttisellä futonilla.

Aamulla meidän täytyy erota, työpäivän jälkeen palaan köysisalonkiini, jossa laskevan auringon valo toistuu samanlaisena kuin silloin kun se valaisi meidät siinä. Olen yksin ja aistin vielä hyväksyvän, rakastavan, hoitavan läsnäolosi. Kävelen metsässä jälkimainingeissa etten nukahtaisi liian aikaisin, laitan sinulle kuvan tulvarannasta, ja sinä vastaat.

Saan kaivata sinua. Saanko rakastaa sinua?

Villeintä laulua etsimässä

Virolaisessa laulussa Oma laulu ei leia ma üles kuljetaan usvaisella niityllä koiranputkipilvien läpi ja kutsutaan lauluja kotiin. Jokaisella on sydämen laulu, ja se on jokaisella omanlaisensa. Laulujen kutsuja kantaa kädessään kylmänkukkaa, karukelloa – onkohan Virossa kutsuttu lehmiä kellolla ja kellokukka vertautuu karjankutsukelloon, kuten laulut vertautuvat lehmiin. Laulut tulevat kutsuttaessa männikkömäeltä, mutta viimeinen viipyilee ja jää sumuun leijumaan.

Üle vainude valendab aur

Vahulillede udune voodi

Igaühel on südamelaul

Igaühel on see isemoodi

Lähen karjateed, karukell käes

Kutsun hiliseid laule ma koju

Ja nad tulevad männiku mäelt

Kõige viimane udus veel ujub

Laulujenkutsuja painaa kuihtunutta kylmänkukkaa rintaansa vasten. Jokaisella on täällä oma laulunsa, mutta hän ei löydä omaansa. Onko se kenties se kaikista villein, joka ei tullut kutsuttaessa, vaan karkasi omille teilleen.

Minu laule vist teavad siin kõik

Õhus ripuvad kellukakannud

Kuna kõik nad siit karjamaalt sõid

Üks vallatu plehku on pannud

Üle vainude valendab aur

Mul on närbunud karukell süles

Igaühel on siin oma laul

Ja ma oma ei leiagi üles

Oma laulu ei leia ma üles, sävel Valter Ojakäär, sanat Leelo Tungal 1966

Laulu on hellyttävän kaunis ja surullinen kuvaus vapaudesta, ja tietysti siinä on poliittinenkin ulottuvuus, koska se on kirjoitettu Virossa 1960-luvulla. Vapaus on paradoksi: Kaikkein omin laulu on se kaikista villein, joka ei suostu omaksi edes sille, joka sen tuntisi kaikkein kipeimmin omakseen. Se karkaa aina kauemmaksi, se on itsenäinen, ja juuri siksi se on niin rakas, oma ja kaivattu.

Karukell on suomeksi kylmänkukka, latinaksi Pulsatilla. Kylmänkukat ovat vuokkojen sukuisia melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja, jotka kukkivat varhain keväällä. Minäkin olen tuuheakarvainen ruoho, ja olen viime vuosina kukkinut varhain keväällä: Vuonna 2020 alkuvuodesta erään onnekkaan kohtaamisen seurauksena piilossa pitämäni taipumus tai ehkäpä jopa identiteetti vaati päästä esille, kuuluville ja todelliseksi. Olen kinky, pervo, minulla on voimakas taipumus ja kaipuu alistumiseen. On kuin kärsisin jonkinlaisesta olemassaolon yliannostuksesta, ja vain rajoitettuna, alaspainettuna, kontrollissa pääsen vapaaksi sen piinasta. Läsnäoloni tuntuu olevan usein jotenkin liikaa – mutta vallan ollessa toisella saan olla olemukseni koko voimalla, eikä tilanne tyhjene kauhusta sen edessä.

Ensimmäinen koronasulku alkoi tuota pikaa oivallukseni jälkeen, ja siinä minä sitten olin etätöissä kahden maailman kansalaisena, kuulostellen kaikuja sieltä minne sydämeni halasi, mutta minne ei ollut niin yksinkertaista edetä koronarajoitusten keskellä. Tätä blogia aloitellessani toisen koronasulun rajoituksia ollaan pikkuhiljaa purkamassa, mutta ensi kesästäkään ei ole tulossa samanlaista kuin entisinä aikoina. Hatarin keikka Provinssissa siirtyy hamaan epävarmaan tulevaisuuteen, ehkä säästän viime vuonna ostamani lipun vielä.

Niin vaikeaa kuin aika isosta itsekritiikistä ja ankaruudesta kärsivän erakon onkin tunkeutua uuteen seurapiiriin, on yksi pieni askel johtanut seuraavaan, ja maaliskuun 2021 alussa tapasin Faunin, jota useimmiten tässä blogissa puhuttelen toisessa persoonassa. Tarkoitus ensimmäisesä sessiossa oli tutustua sitomisen merkeissä, mutta löysimmekin oven taikamaailmaan. Fauni on avoimessa suhteessa vaimonsa kanssa, jonka viestintä minulle on ollut niin kultaista että nimitän häntä tässä blogissa Kultaseksi.

Saattaa olla, että kirjoittelen myös polyamorian herättämistä tunteista. Tällä hetkellä ihmettelen vain, että oikeastiko voi saada kaiken mitä haluaa? Minä kun olen vähän valitellen joskus todennut olevani kuin peto, joka päivän päätteksi ryömii luolaansa nuolemaan haavojaan. Niin että miten sitä nyt sitten treffeille lähtisi ja parisuhdetta etsimään? Kenet tänne voisi tuoda, miten tässä elettäisiin? Minä olen yksineläjä, mutta haluaisin silti merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jumankekka, sille on kuin onkin nimikin: soolopolyamoria. Vei jonkin verran aikaa (ja sitä kultaista viestintää) ymmärtää, että tämä tilanne oikeasti lisää parin muunkin ihmisen kuin vain minun onnellisuuttani. En tee mitään väärää.

Minusta tuntuu, että löysin aikoinaan varhaisessa teini-iässä sanat ja seksuaalisuuden jokseenkin samoihin aikoihin. Ja kadotin ne 18-vuotiaana, sanat kokonaan ja seksuaalisuuden sikäli, että se kalpeni varjoksi fantasioiden rinnalla, kun astuin suorittamisen maailmaan. Nyt sanojen etsiminen yhtä jalkaa seksuaalisuuden etsimisen kanssa on matka, jossa olen aika, no, vereslihalla, vaikka välillä naurattaakin. Yritän uskaltaa kirjoittaa asiat niinkuin ne koen, miettimättä, ovatko ne kauttaaltaan käsitettäviä tai oikeanlaisia. Usein kirjoitan session herättämistä mielen tapahtumista enemmän kuin siitä mitä varsinaisesti tehtiin, mutta ehkäpä sanat löytäisivät vähitellen myös iholle asti.