Introspektio 2023

Kipinä piti meille taas itsereflektiotuokion femsub-miitin pikkujouluissa. Ensin piti miettiä, mitä haluaa juhlistaa, mistä on ylpeä, mikä on hyvin, mistä on kiitollinen.

Tunsin olevani jokseenkin kivijalkaan asti hajotettuna ja palasina. Ihana ystäväni, kotikissani, lämpöpatterini löysi jokin aika sitten omanikäisensä monogaamisen tyttiksen emmekä ole sen jälkeen nähneet. Se oli aikamoinen isku, vaikka ymmärränkin että pystyin nauttimaan hänen seurastaan juuri siksi että meiltä puuttui lupaukset ja suunnitelmat ja kaikenlaiset kauheat aavistukset parisuhdeportaista. Meillä oli niin intiimiä, että saattoi tapahtua asioita joita en ole kertonut edes päiväkirjalle (baarimiitissä tosin kerroin, kun aihe tuli puheeksi.) Miten voi olla niin kaunista ja läheistä. Miten voi olla niin luja ote, miten voi kosketus olla niin lämmin. Mutta minua lohduttaa, että pysymme ystävinä ja voimme jakaa keskenämme tiettyjä asioita jotka molempia kiinnostavat. Ja minua lohduttaa, että voin melkein täysin rehellisesti iloita hänen puolestaan.

Mutta minua väsyttää pienet ja suuret takaiskut. Vuosi sitten ollut innostus tekeillä olleesta Ds-suhteesta ja sen hullu karillemeno. Sessioherra jonka keskeinen kinkki oli epäystävällisyys. Takertuva ja syyllistävä fwb, joka halusi omistaa mut. Kännäilevä wannabe-Daddy. Shibarimestari joka haki seuraa foorumeilla, ja tarjosikin mun kohdalla maksullisia palveluja. Aina vaan ja uudestaan ghostaavat pösilöt ja etenemättömät viestittelyt. Itsen tunteminen hylkiöksi. Ja asteittainen vajoaminen alavireisyyteen, paha olo, helpotuksen puute, huono omatunto.

Ensin tuntui etten oikein löytänyt juhlistettavaa. Paitsi femsub-miitti tietysti. Olen suunnattoman iloinen ja ylpeä meidän porukasta, jossa jokaisen on mahdollista tulla kuulluksi ja nähdyksi, saada avautua, itkasta ja tulla halatuksi.

Sitten tietenkin ne tavalliset jotka mun elämässä pysyy, työ ja työyhteisö, koti ja turvallisuus, ja edes jonkinlainen resilienssi, kyky selvitä aina seuraavaan aamuun.

Ja uusi rauhoittava rohtoni, pitkäaikaisen unelman toteutuminen, joka peittyi tänä vuonna kovin aikaisin lumen alle. Sammaleisen mökki.

Jokin pitää mua omanaan, varalla, etten hukuta itseäni jonkun speden kanssa. Se on se, jonka olen aina tuntenut.

Syksyn mittaan on ollut tasapainoisiakin oloja, levollisia, skenen ja muun elämän suhteen. Voi ajatella että pyrin kohti rauhaa omassa olossa, nautin vapaudesta ja väkivallattomuudesta, siitä että ei ole jotain vaikeaa suhdetta.

Kuluneena vuonna olen ollut ensimmäisiä kertoja seksibileissä ja havainnut että ne ovat vahvasti mun juttu. Olen myös huomannut, että rajutkin kinkykokemukset toimivat ilman Ds-suhdettakin. Ennen ajattelin, että joku neulomishomma kuuluu siihen aikaan, kun mulla on se syvä Ds-suhde... mutta ei mun tarvitsekaan sitä odottaa. Archibald otti mut kyytiin ja ajettiin hämäläiselle leirintäalueelle, pääsin kivuliaisiin köysiin ja neuloja kokeiltiin. Neulat vaikuttavat jotenkin ajan kokemiseen, tiivistävät olemassalon pistokohtiin, mutta kooten sitä kuitenkin pitemmältä ajalta.

                                                            *

Seuraavaksi mietittiin, mikä kaipaa saada äänen, mikä on sekavaa, mihin haluaisi saada selvyyttä?

Lopulta sillä ei ole onnellisuuden kannalta mitään väliä, mitä ihmisellä on. Ja samaan aikaan yhteyden puute ja yksinäisyys on jotain, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kestämään.

Haluaisin tietää, mikä on minulle sopiva elämäntapa. Ja onko mahdollista muuttaa kohtalonomaista, geneettistä erakkoutta yhteisöllisempään suuntaan? Jos on kaipuu jengiin, ryhmään, laumaan.

Onko mun päällä kirous, vai onko mahdollista löytää ihmisiä. Vaatiiko se rauhoittumista vai hirveetä vääntöö ja töhötystä? Stoalaisuutta? Ilon löytämistä? Miten sen löytää jos on apeaa?

Stoalainen pärjää itsekseen, mutta ajattelee muita. Mitä minä voisin antaa toisille.

                                                        *

Kolmanneksi mietittiin haluja: Mitä haluat kokea, mitä tuntea?

Salaisimmat toiveet, mitä ne on.

Että voisi olla niin helppo olla ja että saisi rakastaa ja sanoa sen ja olla rauhassa.

Helpotusta, vapahdusta, ja sen kautta iloa. Aina uudelleen vaientaa syyttävät äänet, kääntää sisäisen puheen ymmärtäväiseksi ja rohkaisevaksi.

Minut täytä toivolla 

Että voisin iloita

 

Haluun löytää köysikaverin, yhteisön, jengin, lauman, kinkykokemuksia.

Läsnäoloa, pitkiä sessioita, löytöretkeilevää seksiä.

Kepeää onnea.

Rehellisiä romahduksia.

Antaa muille jotain? Lämpöä, läsnäoloa. Syventyvää keskustelua.

Elää omannäköistäni elämää, vaikka risaistakin.

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Introspektio

Reflektioharjoituksessa mietimme, mitä haluamme juhlistaa, mikä on hyvin ja sellaista mistä pidämme itsessämme ja omassa tilanteessamme. Seuraavaksi, mistä haluamme puhdistautua, minkä haluamme karistaa omasta elämästämme pois. Ja viimeiseksi, mitä haluamme elämäämme.

Mitä haluan juhlistaa?

Metsien mies!

Kirjoittaminen – sen avulla hän löysi minut, kun osasin kirjoittaa toiveistani.

Omannäköinen elämä.

Metsä ja risut.

Hyvä tunne kehossa, euforia sisimmässä, sen merkitys ja tulevaisuus.

Mistä pidän itsessäni? KAIKESTA!

Itsenäisyydestä jo pienestä asti. Omalakisuudesta. Omista poluista.

Siitä että erikoisammattitutkinto on loppusuoralla ja viimeisimmät hommat suuntaavat tulevaisuuteen.

Nämä ovat femsub-miitin pikkujoulut. Olemme kokoontuneet syksyllä kaksi kertaa minun ja Kipinän organisoimina ja tämä on kolmas kerta. On ollut ihanaa jutella naisten kanssa, jotka tajuavat mistä on kyse, joille ei tarvitse selitellä eikä perustella eikä puolustella. Erilaisia tilanteita, eri-ikäisiä naisia, erilaisilla kokemuksilla, tämä muualla kovin hankalasti käsiteltävä aihe yhdistävänä tekijänä. Miitin järjestäminen on helppoa, kivaa ja erittäin kiitollista puuhaa, sillä sille tuntuu olevan kova tarve.

Mistä haluan puhdistautua?

Pelosta, että pilaan kaiken, kaiken, tai käy muuten huonosti.

Olen luullut, että en pelkää mitään. Mutta alkuesittelykierroksella kysyin, pitääkö olla huolissaan, miten hyvältä saa tuntua?

Entä jos ei tarvitsisi pelätä.

Ajatus vyöryttää ison tunteen koko kehooni. Jos voisi karistaa pelon pois. Jos sitä ei yhtään ollenkaan olisikaan. En keksi mitään muuta mistä haluan eroon, suljen silmät ja olen vain siinä tunteessa, kyyneleet nousevat silmiin.

Pelko on osaksi kokemusperäistä skeptisyyttä, ehkä jopa kyynisyyttä, ja osaksi universaalin kusipään tai oikeammin minussa asuvn self-abuserin ääntä. Se sanoo, että en ansaitse tätä hyvää, ja ei vain että en ansaitse, vaan että ansaitsen rangaistuksen. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun olen laskenut suojaukset, ja sitten nauretaan paskasesti.

Olen kuitenkin paikallistanut self-abuserin ja osaan tunnistaa sen äänen. Tiedän, että itselle voi puhua myös kauniisti. Itseä on hyvä välillä myös kehua, sanoo Metsien mies, kun puhun tästä.

Mitä haluan?

Kirjoittaa lisää Metsien miehen kanssa.

Elää hänen kanssaan.

Olla hänen omansa.

Entä itselleni vaan?

Haluan toteuttaa yhden vapaaehtoistyöhön liittyvän jutun, joka vaatii paljon rohkeutta mutta johon minulla ehkä saattaa olla erityistaipumusta.

Haluan olla rehellinen non-monogaamisesta identiteetistäni. Juuri nyt minua kiinnostaa Metsien mies niin paljon että on vaikea ajatella mitään muuta, mutta minulla pitää olla myös omia juttuja. Miksi pilata tätä vääntäytymällä monogaamiseksi vain siksi että tunne on niin iso? Onhan Metsien mies ottanut minut nahkoineen karvoineen ja sanonut, että monisuhteisuus kiehtoo.

Haluan kirjoittaa lisää.

Vuosi 2022 on tuonut minulle sen mitä eniten toivoin. Sitä ei ehkä olisi tapahtunut, ellen olisi kärsivällisesti harjoitellut itseni ja maailmani ja toiveideni sanallistamista. Yhtenä elokuun sunnuntaina riistäydyin velvollisuuksista ja matkustin toiseen kaupunkiin femsub-miittiin, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, mitä haluan. Se lähetti etsintäni ihan uusille urille. Sittenkin oli vielä paljon uskallettavaa. Se on mielettömän pelottavaa. Mutta se on alkanut aiheuttaa euforiaa siinä, missä se ennen aiheutti enemmän pahoinvointia.

Toivon että alkava vuosi tuo sinulle lukijani sen mitä toivot!

Haaveet on sellaisia että kun niitä saavuttaa niin niitä syntyy aina lisää. Matka ei niihin lopu.

Mitä tein kesällä

Pääsin taas sitomaan Archibaldin kanssa! Minulla jäi sitä paitsi kesken se juttu meidän reissun lopulta, kun oltiin parkissa Tallinnan satamassa ja menin aamupalan jälkeen vielä nukkumaan. Kun virkosin, Archibald sitoi jalkaani ristikkäisen aika tiukan punoksen ja taivutti jalkaa. Aiaiai! Köysikipua, viehättävää. Voihkin ja visersin vapautuneesti. Siinä on jotain hyvin kaunista, kun saa ilmaista kokemaansa kipua. Nyt olimme Tampereella kaksipäiväisellä sitomiskurssilla.*) Archibaldin kanssa on mukavaa, kun tunnemme jo vähän toisiamme ja tiedämme että olemme molemmat kiinnostuneita kipua aiheuttavasta sidonnasta. Semenawa on muutakin kuin kipua, se on sidottavan tekemistä haavoittuvaksi asennoilla, joissa hän on suojaton ja eleillä, jotka korostavat valta-asetelmaa. Kurssilla painotetaan improvisaatiota, se on minulla jo lähtenyt luonnostaankin, sekä kontaktia, mikä on enempi uutta asiaa, ja tarpeellista.

Viikkoa myöhemmin saan sitoa häntä. Hänellä ei ole nimeä tässä kirjoituksessa. Annoin kyllä hänelle nimen ja hän itsekin antoi nimen niin itselleen kuin minullekin, mutta en käytä niitä enää. Saan sitoa häntä tuottaakseni hänelle mielihyvää, se on minun tehtäväni. Pääsen käyttämään mielikuvitustani. En ole koskaan ollut niin aktiivinen, niin luova. Ehkä joskus kuvitelmissani, jotka ovat jääneet kauaksi todellisuudesta. Suutelen häntä silmien väliin, kivesten alapuolelle, varpaisiin. Vapautan hänet köysistä, yhtä hitaasti ja intensiivisesti kuin sidoinkin – Tampereen oppeja tämäkin – ja käperryn hänen päälleen. Haluan olla sun.

Sitomiskurssia edeltävänä iltana olimme tavanneet juhlissa, joihin menin sokean kanan päättäväisyydellä. Elämäni ensimmäisen femsub-miitin voimaannuttamana aloin puhua toiveistani ja huomasimme että meidän toiveemme sopivat yhteen. Koko viikon olen moninaisisssa olotiloissa, innoissani, tietysti, ja peloissani, teen riskianalyysiä ja nimitän huoliani subinaisen kansalaistaidon kirjasta opituksi epäilyprotokollaksi. Mielikuvat lähtevät laukalle, molemmilla, samoin dynamiikan haku, kielenkäyttö, kutsumanimet. Pakitankin siinä ja hän ottaa sen hyvin, sanoo että olen oikeassa, hitaasti on parempi edetä. Mutta molemmilla on niin hirveä into siihen yhteiseen haaveeseen.

Skynda dig, älskade…

 

 

Kuukautta aiemmin olin matkalla kohti Turun satamaa ja kirjoittelin muistiin huoliani, ajatuksena lähettää teksti johonkin vertaisryhmään – sellaisiakin on. Seuraava pohdinta on femsub-miitin jälkeen vielä hiukan jalostunut.

---

Olen Ds-suhteessa, joka on etäisyydestä ja aikatauluhaasteista huolimatta hyvin syvä, lämmin, turvallinen ja rakkaudentäyteinen. Samaan aikaan minun on pakko myöntää, että koen jonkinlaista valtatyhjiötä, vallankäyttö ei ole suhteessa enää niin keskeistä ja näkyvää. Alussa oli köysiä, kipua, morapuukko. Oli pitkiä sessioita ja pitkiä suvantovaiheita, joiden aikana hän vain katseli minua. Hän oli kuin hiljaisessa tuulessa haviseva puu. Ei paikallaan, mutta liike oli tuskin havaittavaa, silti tapahtui jotain koko ajan. 

Olen ajatellut, että vallansiirron "ulkoiset" tunnusmerkit eivät ole niin tärkeitä kuin dynamiikka, joka on ollut läsnä alusta asti ja josta koen rakkauden versoneen. Domillani on minuun jollain hyvin syvällä ja intuitiivisella tasolla toimiva ote. Älyllinen hankaluuteni ei ole hänelle ollenkaan mikään ongelma. Me molemmat pääsemme yhdessä normielämän huolista leikin ja jotenkin hyvin kepeän ilon maailmaan. 

Iloitsen ja nautin siitä, että meillä on monella tapaa hyvin samanlaiset arvot ja jonkinlainen yhteinen alue, joka on vain meidän. 

Tästäkin huolimatta olen ajatellut, että pitäisikö meidän alkaa kutsua suhdetta joksikin muuksi kuin Ds-suhteeksi. Kaipaan niin kamalasti kipua, pinteessä olemista, alistumista – ehkä ydin on siinä, että haluaisin että homma etenisi, edistyisi johonkin. Aika paljon on viime aikoina ollut niin, että D:ni tulee minun luokseni lepäämään. Ja mikä voisikaan olla kauniimpaa? 

Tätä kirjoittaessani tajuan koko ajan paremmin, miten onnekas olen. Ja samaan aikaan surettaa, kun tuntuu että se mitä etsin, pakenee ulottuviltani. 

Osa minusta sanoo, että on tyhmää valittaa, osa taas sanoo, että on viisasta sanoittaa tunteita ja toiveita. Kaipa tästä tuli sitten teksti kehityskeskustelun pohjaksi. Kehityskeskustelunhan on tarkoitus edistää molempien onnellisuutta. Sillä ajatuksella se varmaan kannattaa käydä.

Olisiko siinä ajatusta, että alistumiseni merkitsisi esimerkiksi sitä, että pyrin lisäämään D:ni hyvinvointia? Varmaan kestävimmät ratkaisut toimivat niin että toisen hyvinvointi lisää toisenkin hyvinvointia. Mutta voisinko olla tässä aloitteellinen? Saanko asettaa hänet etusijalle? 

Saanhan toki tehdä mitä haluan, mutta onko se terveellistä? Jos asetan hänet etusijalle, asetan itseni ja omat tarpeeni toiselle sijalle. Oman tarpeeni alistumiseen, sen, jonka niin kipeästi ja niin myöhään löysin. Sen kaikkein kauneimman. Samaan aikaan vuodet vierivät ja elämä kuluu ohitse. 

Dynamiikka kuihtuu jos ei käytetä valtaa, sanoi miittituttu. 

Polyja kun ollaan, niin minä voin ihan hyvin etsiä valtasuhdetta jonkun toisenkin kanssa. Silloin pois rajautuisivat ne dominoivat, jotka haluavat subinsa alistuvan vain heille. 

Tai sitten toteamme Ds-suhteen päättyneeksi ja alamme nimittää suhdettamme ainoastaan rakkaussuhteeksi, ja minä etsisin sitä brutaalia alistajaa ja kovempaa ajoa jonkun toisen kanssa – jos miellän, että en itse kykene olemaan kahden Domin subina. 

Mutta kun dynamiikka on syntynyt luonnostaan ja on olemassa, olisi valheellista sanoa, että sitä ei ole. 

Ehkä ratkaisu on helpompi kuin luulenkaan. Minun pitää osata kysyä, mitä voin odottaa, ja voin vilpittömästi sanoa, että se mitä saan, riittää. Mutta haluan tietää sen. 

En ehkä saanut sitä mitä hain, mutta sain jotain, mitä en osannut edes etsiä, kun en tiennyt, että tuollaisia ihmeellisiä olentoja on.  Ehkä tulee aika, jolloin polyamorisuuteni punnitaan. Minulla on tämä rakas, ja minulla tulee olemaan Dom, tai miksi häntä sitten kutsunkaan, joka on ehkä omistamisorientoitunut, sadisti, sitoja..? Se voi olla hyvin erilainen suhde. Se voi olla kiintymyssuhde, mutta ei välttämättä rakkaussuhde. Minä saatan olla siinä suhteessa orja. Tietty tuntemus lävistää kehoni, kun kirjoitan tuon sanan. Kun ajattelen sitä sanaa, vaginastani lähtee voimavirta, joka kytkeytyy maahan ja sitä kautta tosiolevaiseen maailmankaikkeuteen. (Maa on Aristoteleen mukaan kosmoksen osista vähäpätöisin ja mitättömin, mutta niinpä se onkin kosmologisen dynamiikan toinen ääripää. Todellisuus virittyy vahvassa hierarkiassa olevien ääripäiden välille. Kinkyidentiteettini on siis aristotelinen ja Aristoteleen luonnonfilosofia on syvästi pervoa. Ymmärsin sen jo 2010, kun valitsin sen graduni aiheeksi. Siitä meni vielä 10 vuotta ennen kuin ymmärsin että elämää voi elää muutenkin kuin kirjoja lukemalla.) 

Onhan se arkipäivää muillekin, että yhdestä ihmisestä ei löydy kaikkea. Miksi minä siis odottaisin sitä. Mukava puoli asiassa on, että olemme aidosti ja tervehenkisesti polyja. Ehkä matkani polyamorisuuteen on vasta vaiheessa ja siksi en osaa ihan oikeuttaa näitä tunteitani. 

Valtava oppitunti tunteiden tunnistamisesta, oikeuttamisesta ja ilmaisemisesta.

---

Siniharmaata, vaaleansiniharmaata, tummansiniharmaata taas yhden hassunnimisen keskisuomalaisen järven pinnassa, aurinko painuu pilviin louhikkojen takana. Uin syvemmälle ja käännän jalat kohti pohjaa. Kellun pystyasennossa, sieraimet veden pinnan päällä, kuin sammakko. Faunin pää pistää vedestä vähän matkan päässä. Olen niin onnellinen ja helpottunut. Hetki sitten laiturilla itkin Faunin sylissä helpotuksesta. Olimme juuri purkaneet Ds-suhteemme. Se oli helpotus molemmille, vaikea sanoa kummalle suurempi helpotus. Valtaelementit vähenivät pikkuhiljaa ajan kanssa, minä keskityin ihaniin asioihin ja dynamiikkaan joka kuitenkin vielä oli, mutta itseltänikin salaa toivoin kovempaa ajoa – toivoin sitä myös ääneen, sainkin, mutta silti se pikkuhiljaa väheni ja suhteen purkaminen oli vain tämänhetkisen tilanteen ääneen toteamista. Se kävi niin helposti. Ja olin pitkittänyt sitä peläten kuormittavani, kun se kuormittava asia olikin se suhde. Jatkamme unikavereina.

 

 

Tultuani kotiin sen luota, jonka kanssa meillä oli yhteiset haaveet, tajuan mistä kenkä puristaa, menen suoraan survival moodiin. Kirjoitan kaikista nimityksistä riisutun lopetusviestin. Hän ymmärtää ja ottaa sen asiallisesti, se auttaa vähän, mutta en vielä moneen päivään voi koskettaa sitä, miltä minusta tuntuu. Mitä minusta nousi esiin. Mitä minä olisin saanut olla.

Otin kuvan sillä viikolla ensimmäisen ja viimeisen tapaamisemme välillä ja lähetin hänelle. Kuvassa on minun ikäiseni naisen silmät, paljon nähneen näköiset. Minua kehystää pehmeä, ehkä aamun valo. Jotain pehmeää ja herkkää on tullut esiin, jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan, tai olin piilottanut hyvin syvälle.

 ***

Mitä muuta tein kesällä? Missiona oli järjestää itselleni niin paljon jännää ja kivaa tekemistä, ettei olisi aikaa ikävöidä Faunia. Interreilasin Etelä-Ranskaan hevospeililäsnäolovalokuvaustyöpajaan, uin Yon-joessa ja sotkeennuin orjantappuroihin, hengailin hevosten kanssa ja valokuvasin ihmisiä, putosin hevosen selästä ja vietin kaksi päivää ystävällisten ranskalaisten sairaanhoitajien huomassa sairaalassa, tulin kotiin toista kautta paikallisjunilla ja Saksan-laivalla. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni purjeveneessä, ohjasin 10 m/s tuulessa melkein koko matkan. Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni moottorisahaa ja lämmitin savusaunaa, lennätin ensimmäistä kertaa dronea ja suoritin avoimen A2-kategorian lentolupakirjan.

Nyyhkytin Spartan käsittelyssä. Olin uuden tuttavuuden tutkimusmateriaalina, kutsun häntä Männyksi, sillä hän on pitkä ja punertava kuin mänty, ja asuu mäntyjen keskellä. Olin alkukesän festareilla ja katsoin miten ihmiset karkeloivat ja juoksivat ympyrää iloisina kuin vasikat kevätlaitumella. Osallistuin kinkyjen lukupiiriin, vaeltelin heidän kanssaan Helsingissä ja istuin pitkään kahvittelemassa ja keskustelemassa kaikessa rauhassa. Kävin ensimmäistä kertaa Club X:llä, tapasin monta foorumeilta tuttua livenä, sain osumaa Archibaldin muumipaistinlastasta ja pääsin taas inisemään kipuköysiin. Olin isossa miitissä joen rannalla ja minua katsottiin niin kauniisti, että en kehdannut katsoa takaisin.

Marssin helteessä Helsingin Pride-kulkueessa, käsi kädessä, kahden miehen välissä seksipositiivisten ryhmässä, joka marssi Sexpon blokissa heti aseksuaalien perässä. Tutustuin Ankaraan Poika-Jussiin lähemmin, löysimme toisistamme mukavaa petomaisuutta. Onko CNC tuttu käsite, hän kysyi kesken panemisen. Hän tarkoitti raiskausfantasiamielessä (minun mielessäni sillä on laajempikin merkitys) ja sanoin joo, ja sitten panin vastaan – hot hot!

 

Jälkikirjoitus:

Minusta on jo pitkään näyttänyt, kun olen näitä blogitekstejä kirjoitellut, että elämässäni vilisee miehiä. Ja tottahan se onkin. Sinä vuonna kun täytin 50, minulla oli yhtä paljon seksikumppaneita kuin edeltävässä elämässäni yhteensä. Eivätkä he ole mitään random-jamppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut jonkinlainen yhteys ja yhteisymmärrys. Kohtaamiset voivat olla syvästi merkityksellisiä ja tunteellisiakin, vaikka ne tapahtuisivat harvoin tai olisivat vaikka ihan ainutkertaisia.

Tässä iässä aktivoitumisella on paljon hyviä puolia, esimerkiksi se, että samanikäisistä on helpompi löytää fiksuja ihmisiä, vuodet kun kypsyttävät meitä kaikkia. Minua myös. Olin teini-ikäisenä kovastikin pikkuvanha, ja vielä yli nelikymppisenä täysi ääliö tiettyjen kansalaistaitojen, kuten omien rajojen tunnistamisen ja ilmaisemisen suhteen.

Samaan aikaan kun elämässäni tosiaan on ihmisiä, olen tätä kirjoittaessani hyvin yksinäinen. Ihmiseni ovat kaukana ja tapaamiset harvassa. Olen vetäytynyt etätöihin mökille melkein koko syyskuuksi ja nyt kun katson tuota mitä juuri kirjoitin, ei ole ihme, jos vie hieman aikaa sopeutua. Yksinäisyys tuntuu välillä hyvältä ja välillä pahalta. Kirjoittaminen auttaa vähän.

Perusasetukseni on ollut, että tarvitsen yksinäisyyttä sosiaalisuuden jälkeen, ja ison sosiaalisuuden jälkeen vastaavasti isoa yksinäisyyttä. Ei täällä paha ole olla, ja tekemistä on paljon enemmän kuin ehtii tehdä. Mutta jotain on ihan oikeasti muuttunut perusasetuksissa. Kontakti ihmisten kanssa antaa enemmän voimia kuin ottaa.

------

*) fb&IG: rihmosfi