Ötökkä matkustaa, osa II

Ehdin olla reissun jälkeen yhden päivän töissä ja sitten sain jälkikasvulta vappuruton, joka on nuorten aikuisten keskuudessa riehunut ärhäkkä hengitystieinfektio. Piti perua lennosta Faunin kanssa tapaaminen kun olo äityi niin pahaksi. Iltavalo kääntyi salongin seinään ja oveen ja oli kuin vuosi sitten ja mua suretti. Fauni oli yli puolimatkassa tulossa kun soitin sille ja sit se meni itsekseen sinne mökille, jonne meidän piti mennä.

Ukrainassa tapahtuu niin kamalia asioita että tuntuu väärältä kirjoittaa omia asioita. Ajatella että oli aika ennen Ukrainan sotaa. Vitun Venäjä. Vitun Putin. Ja sinisilmäiset sokeat lännen poliitikot, vittu.

Kirjoitan silti. Tänään pitää yrittää olla pystyasennossa, jos olisi parempi olo, ja painetta nenässä vähempi. Masentavaa kun on sotkuista eikä ole ehtinyt purkaa matkalaukkua ennenkuin sairastui eikä ole tähän päivään mennessä saanut hankittua kunnon sänkyä vaikka tekee koko ajan töitä hulluna. Mun täytyy ruveta laittamaan menot jotenkin ylös. Oon nukkunu nyt 4 vuotta tolla kuopalla olevalla futonilla. Vai 3? Toisaalta eipä oo selkä kipeä, ei vaikka on kuukauden nukkunut ties millä patjoilla.

Mitä muuta? Tuntui kans siinä iltavalossa ja pahassa olossa että miks piti lähtee reissuun, ei se ollut vörtti ja nyt tulee näin pitkä tauko ilman Faunia. Mutta kai se on aina vörtti. Ja oli kiva tutustua Archibaldiin.

---

Viimeisenä iltana Tallinnan satamassa löydettiin kuumajuoma-automaatti ja keksittiin että kun kaakaon sekaan kaataa rommia, saa rommikaakaota. Kuunneltiin kaikenlaista Juicesta Metsatöllin kautta Arvo Pärtiin ja höpötettiin ja lisättiin rommia kaakaoon toisenkin kerran, ja seuraavana päivänä kun ajettiin laivaan, minä voin kauhean pahoin. Kun piti lähteä autosta ja kiivetä autokannelta ylös, tuntui että en pysty olemaan, mutta sitten siitä ihanasta laivasta löytyi istumapaikkoja ja sain istua ja nukkua. Archibald oli kiva ja myötätuntoinen eikä paheksunut yhtään.

Laiva lähti onneksi vasta iltapäivällä ja ennen kuin minulle tuli se paha olo, söin aamulla aamuomenan ja kahvin ihan tavalliseen tapaan ja menin sitten vielä auton perälle loikoilemaan. Sänky oli levitetty leveäksi vasta loppumatkasta, sillä kumpikaan ei ensin halunnut olla tyrkky. Oltiin siihen asti tuhistu omilla puolillamme. Sekin on ihan hirveän kivaa, ja ihan hirveän vaikea selittää työkavereille, että hyppään kahdeksi viikoksi tällaisen miekkosen kyytiin jonka olen tavannut kaksi kertaa harrastusporukoissa ja jonka kanssa olen viestitellyt. Ei niin vaan voi tehdä! Mutta meidän genressä voi. Tai ainakin tässä tapauksessa. Polyihmisten elämään kuuluu myös se, että voi olla rauhassa kaveri ja ystävä esimerkiksi nyt vaikka vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa, ja vaikka viettää pari viikkoa asuntoautossa. Tuntuu ihan lohduttomalta, että se on monokkelin läpi katsottuna jotenkin kummallista.

Olin tavannut Archibaldia miiteissä vain sen verran, että tunsin hänet ulkonäöltä, ja viestitellyt sen verran, että tiedettiin kummankin kinkeistä ja elämänasenteesta jotain. Tiesin että hän elää vän-elämää ja ottaa mielellään kyytiläisiä, ja sitten minun kevättyömatkani kaukaisin piste sattui hänen etelästäpaluumatkansa varrelle. Niinpä saatuani työt tehtyä ja kyläiltyäni serkkulassa viikon verran, hyppäsin Archibaldin matkailuauton kyytiin eräällä rautatieseisakkeella Kölnin ja Bonnin välillä. En ole ikinä tainnut edes käydä tällaisessa ajopelissä sisällä, miten täällä pitää olla? Archibald esitteli perusjutut ja läksimme tien päälle. Olossa tuntui huojennusta.

Olin stressannut töistä kummallisen paljon tällä reissulla, vaikka tiedän mitä teen ja nautin siitä. Stressaamiseen ja ahdistukseen voi olla monia käytännön syitä jotka vaikuttivat yhtä aikaa. Voi myös olla, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Mietin, mikä vaikuttaa mihin – olen kokenut ihania asioita viimeisen vuoden aikana ja minusta on tullut jollain tavalla luottavaisempi, niin että ihmisten seura tuntuu luonnolliselta ja mukavalta, eikä vain kuormittavalta. Minä todella lepään Faunin seurassa, tunnen oloni todella hyväksi ja rakastetuksi, mutta mitä jos se tekeekin minusta haavoittuvamman? Tai sitten nämä ilmiöt ovat olemassa yhtä aikaa, mutta toinen ei ole toisen syy.

En ole enää se kivikasvo, joka puskee vaan ja jaksaa. Olen tekemisissä heikon ja haavoittuvaisen puoleni kanssa, ja sitä pitääkin kuunnella tarkkaan. Hyvin tarkkaan, sillä sen signaali on vielä heikko, mutta kuitenkin sellainen, että sitä ei voi enää jättää huomiotta.

Archibaldin kyydissä on huoletonta olla. Hän on oman tiensä kulkija, joka pyrkii tekemään elämästään mahdollisimman mukavaa. Kahden viikon kylpy sellaisessa asenteessa ei ole hullumpaa hoitoa minun kaltaiselleni huolehtijalle. Minusta on aina ihanaa, kun joku nauttii ja ilmaisee sen. Kun aurinko paistaa ja Saksan maisema kumpuilee, se jotenkin kertautuu Archibaldin kautta viereiselle penkille. Sateisena päivänä on hiljaisempaa, mutta silloin minä nautin runollisesta maisemasta hiljaa itsekseni. Sateisen maiseman kauneutta ei kannata yrittää selittää Archibaldille. Makuja on monia.

Vietämme muutamia kiireettömiä päiviä saksalaisissa pikkukaupungeissa. Rothenburgissa toisena iltana otetaan köydet esiin ja Archibald sitoo kumpaankin jalkaani napakan sidonnan ja lenkit ukkovarpaiden ympäri, niin että nilkat eivät pääse ojentumaan. Mä tykkään muuten piiskauksesta jalkapohjiin... Archibaldilla sattuu olemaan käsillä lenkiksi taivutettu rottinki, jolla kokeillaan. Olen vähän varautunut, huomaan, en millään reagoisi. En ole vielä niin tuttu... Kipuun reagoiminen on kamalan intiimiä toimintaa. Minkälaista ilmaisua... ynähtelyä, säpsähtelyä, ulvahtelua. Että voi viestiä sillä tavoin. Ei asetellen sanoja kauniisti ja fiksusti, vaan ulvahdella. Muotoilut raukeavat, ja jää hallitsematonta ääntä ja liikettä.

Pääsen myös kiinni pelkääjän paikalle (molemmat etupenkit kääntyvät 180 astetta niin että ne ovat pöydän ympärillä vastapäätä penkkiä.) Archibald innostuu improvisoimaan, köydet menevät rauhoittavasti naamalla ja pään ympäri, käsivarret ovat koukussa ja kiinni niskatuessa. Kuvassa näytän vähän huolestuneelta ja keskittyneeltä ja samalla kuin nukkuvalta pikkulapselta. Joitakin päiviä myöhemmin myös Archibald pääsee köysiin. Nivon kädet pään yläpuolelle ja ranteista napakasti kiinni taaksepäin harnessiin. Archibaldin mielestä sidonta on mukavan tiukka ja minulla on varmat otteet. Niin, en olekaan täällä blogissa siitä paljoa kertonut, mutta minä olen vuoden mittaan, sen jälkeen kun tein itselleni omat köydet workshopissa, sitonut jonkin verran ja saanut siitä hyvin merkittäviä fiiliksiä. Sitomisen opettelu kiinnostaa minua yli kaiken tällä hetkellä. Siinä on niin paljon. Kontakti, läsnäolo, luovuus, hyvän tekeminen toiselle ja itselle, ja onhan siinä se visuaalinenkin puoli, omanlainen.

Rothenburg on käsittämättömän pittoreski keskiaikainen kaupunki, jonka ympäröivän muurin pystyy kiertämään osin viertä, osin päältä, välillä erilaisiin torneihin kuten lepratorniin kiiveten. Kidutustornikin siellä oli, mutta se vahingossa ohitettiin. Kaupunki polveilee muurin alla ja alempana levittäytyy vihertyvä maisema. Oikeusmuseosta löytyy kaikki kauheudet mitä sairas mieli vaan voi kuvitella.

Jatkamme Tšekin puolelle hauskalle leirintäalueelle Vltava-joen rannalla, vähän matkan päässä Prahasta. Siellä pääsen vihdoin pulahtamaan veteen, edellisen kerran uin vähän ennen lähtöä avannossa. Leirintäalue, kylä ja tie ja rautatie ovat vuoren ja joen välissä ja joessa on vähän matkan päässä valtava pato ja voimalaitos. Kiipeämme mutkaisia teitä vuorenrinteelle ja löydämme juuttikankaalla vuoratun hauskan paikallisbaarin, jossa meistä kiinnostuu akvaariossaan surumielisen näköisenä uiskenteleva monni. Olut on hyvää ja juomma sitä useamman tuopin, samoin kuin Prahassa useissa Kunnon sotamies Švejkin mukaan nimetyissä kapakoissa ja myös siinä alkuperäisessä U Kalichassa, jossa Švejk kävi istuksimassa. Se on valtava patinoitunut halli täynnä pöytiä, mutta olemme ainoat asiakkaat. Praha on melko kansoitettu jo näin varhain keväällä, joten me nautimme rauhasta ja tunnelmasta keskenämme ja rupattelemme kaikessa rauhassa kinkyasioista.

---

Mun oma elämä, mun oma rakas elämä, mun oma rakas värikäs elämä.

Nyt istun tässä kotona, jälkikasvu lähti katsomaan peliä, vegaaninen taksari on uunissa ja on kuin Hyryn kirjassa. Se on surua tai alakuloa, siitä että ei enää arvota olemista. Ei enää koe hyvänolontunnetta suoriutumisesta. Vaikka kokeekin, mutta siinä on epäilyn sivumaku.

Sitten ihmettelee hetkiä, siinäkin on jotain surumielistä. Taas aika lähteä töistä kotiin, saa mennä kotiin ja istua keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa, ja hakea motivaatiota.

Pedon vuosi (satu)

1.      Iltarusko

Riepu asui yksin mökissään pimeän metsän keskellä ja sen ainoa ystävä oli mökin takana metsäaukion reunassa soliseva puro.  Puro pysyi sulana läpi talven melkein joka vuosi ja sen vartta Riepu kulki lähtiessään retkilleen. Jalat tallasivat märkää polkua, puro piti omaa vienoa vaihtelevaa ääntään ja säesti Riepun ajatuksia. Jos kävelisi aina vain eteenpäin, maailma jatkuisi ja jatkuisi. Mutta minä käännyn takaisin ja palaan mökkiini, se odottaa sellaisena kuin sen sinne jätin. Miten minä olen aina sama, miten minä olen aina täällä. Retket ulottuivat vain niin kauas, että ennen pimeän tuloa ehti kotiin. Kotimatkalla mieli oli rauhallinen mutta jollain tavalla myös haikea. Palatessaan tuttuun majaansa Riepu tunsi olevansa yhtä aikaa tutumpi ja vieraampi omalle itselleen.

Metsässä asui kaikenlaisia eläimiä, isoja ja pelottaviakin, mutta niillä oli omat menonsa eivätkä ne huomanneet Riepua. Vain iltaisin sitä pelotti, ja silloinkin vain siksi, että se kertoi itselleen tarinaa Pedosta. Peto ilmestyi puiden välistä aukiolle ja kesti aina kauan, ennen kuin se oli ovella. Tarinassa ei oikeastaan ollut muuta kuin odotus ja ajatus että ehkä se menee pois, ehkä sillä on muuta mielessä, mutta se oli vain hämäystä, oli varmaa, että se on tulossa tänne. Yleensä Riepu nukahti ennen kuin kohtasi Pedon. Kohtaaminen oli vähän hämärän peitossa silloinkin kun Riepu kuvitteli sen. Huitaisisiko Peto sen kuoliaaksi yhdellä iskulla, upottaisiko hampaansa sen kurkkuun, vai leikkisikö sillä ensin ja surmaisi vasta sitten? Tällaisia mahdollisia loppuja tarinalla oli. 

Varhain keväällä aurinko paistoi iltaisin männynrunkojen välistä suoraan aukiolle ja mökin ikkunasta Riepun kasvoihin ja pehmeään ruskeaan karvaan. Eräänä iltana se jäi pitemmäksi aikaa katsomaan metsänreunaan. Se katsoi ja katsoi eikä ajatellut mitään, ja vierauden tunne valtasi sen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tunne kohahti varpaista ylöspäin ennen kuin se ehti ajatella yhtäkään reipasta ajatusta ja nyyhkäys vapisutti sen pientä ruumista. Aurinko katosi kanervien sekaan ja hämärä tiivistyi hiljalleen puiden välissä. Riepu käpertyi nukkumaan. Älä ajattele Petoa tänään, se komensi itseään, mutta tietenkin se ajatteli. Peto kulki puiden välissä hämärässä, ei lähellä eikä kaukana. Riepu yritti katsoa sitä tarkemmin, mutta hämärä tiheni pimeäksi.

Aamulla tuntui vähän kevyemmältä. Koko päivän Riepu auttoi kevättä kaivamalla pieniä ojia ja ohjailemalla sulamisvesiä puroon. Aurinko paistoi ja kuumotti, nuoskalumi tuoksui sulaessaan vilkkaasti lorisevaksi vedeksi. Ilo poreili ja sai unohtamaan eilisillan murheen. Illan viilentyessä Riepu vetäytyi mökkiinsä ja sulki oven perässään. Aurinko paistoi taas männynrunkoihin, ja nyt se näki Pedon puiden välissä. Riepu vetäytyi kauemmas ikkunasta varjoon, mutta ei päästänyt Petoa silmistään. Peto seisoi kauan puiden siimeksessä ja lähti sitten tulemaan kohti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan Riepu seisoi jähmettyneenä paikalleen katsellen Pedon lähestymistä. Sen vatsassa sykki pelko, mutta se tuntui ihan erilaiselta kuin kuvitelmissa, se tuntui melkein riemulta tai ihanalta kivistykseltä jossain syvällä. Peto kulki hitaasti kuin epäröiden, ja kuitenkin Riepusta tuntui että se oli etsinyt tätä paikkaa nyt löytänyt. Riepu kääntyi katsomaan ovea, joka aukesi narahtaen. Peto täytti koko oviaukon, ja laskevan auringon viimeiset säteet osuivat sen kasvoihin.

2.      Kohtaaminen

Riepu henkäisi kiivaasti, ja vasta silloin Peto näki sen seisovan huoneessa varjojen keskellä. Peto katsoi sitä kauan, kallisti päätään ja maiskutti suutaan tuskin kuuluvasti. Pelko, odotus, kivistys ja jokin melkein kuin riemu tulvahti Riepun sisällä. Peto astui muutamalla askeleella sen luo, käänsi sen selin itseensä, painautui lähelle ja kietoi punaisen karvan peittämät käsivartensa sen ympäri. Hetken se seisoi niin, pidellen kiivaasti hengittävää Riepua otteessaan. Se ei puristanut kovaa, mutta  Riepu ei olisi päässyt sen otteesta irti, vaikka olisi yrittänyt. Sen toinen käsi piteli Riepua ja toisella se otti esiin köysikiepin, jonka se oli tuonut mukanaan. Kuului vaimea mätkähdys, kun Peto heitti köyden suoraksi lattialle. Sitten se kietoi köyden Riepun rinnan ympäri ja käänsi Riepun niin että he seisoivat vastatusten.

Itku purkautui väkivaltaisena huutona Riepun huulilta. Se huusi ja huusi, nikotteli ja pärskyi. Jokainen hetki, jonka se oli köyden ympäröimänä ja Pedon käsivarsien otteessa, sai helpotuksen tuntumaan voimakkaammalta, ja eron tämän hetken ja eilisen ja kaikkien edeltävien päivien vierauden ja apeuden välillä tuntumaan isommalta. Aina se oli kulkenut vieraana omalle olemukselleen ja surullisesti irti maailmasta ja ainoa kohtaaminen jonka se oli osannut kuvitella, koitui kuvitelmissa sen kuolemaksi. Kaikki pelko, jota se oli itseltään salaa tuntenut, syöksyi hyökyaaltona päin vastakohtaansa. Riepu oli maailmassa, ja läsnä, ja turvassa. Peto oli tullut juuri hänen luokseen ja seisoi aivan kiinni, piti kiinni ja äänteli vaimeita tyynnytteleviä ääniä.

Itkua kesti kauan, mutta vähitellen se laantui ja jätti jälkeensä kirkkaan ja puhdistetun olon ja saman kivistyksen, jonka Riepu oli tuntenut jo aiemmin, mutta nyt se tuntui niin voimakkaana että pyörrytti. Peto kietoi toisen käsivartensa Riepun pään taa, kahmaisi toisella kädellään tämän leuan tiukkaan otteeseen, taivutti päätä taaksepäin ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Riepun huulet avautuivat Pedon huulien mukana ja Riepu tunsi Pedon kielen liikkuvan suussaan. Sen kosketus oli niin hellä, että ennen tuntemattomat, uinumassa olleet tuntevat solut heräsivät joka puolella Riepun ruumista ja lehahtivat janoisesta unestaan, levittäytyivät ottamaan vastaan koko voimallaan kaiken mitä tämä vieras olento halusi antaa. Ne saivat Riepun riuhtomaan ja tempoilemaan pienestäkin kielen liikkeestä, mutta Peto ei vetäytynyt pois vaan tutki rauhassa ja nautinnollisesti herkkää onkaloa, kunnes Riepu väsyi, sen hengitys tasaantui ja se antautui ottamaan vastaan kielen hellittämättömän liikkeen.

Niin surkea, märkä ja takkuinen ja niiskuttava ja kakova pikku otus, ja Peto nautti siitä, jatkoi köyden kiertämistä sen ympärille, tutki, kahmi ja puristeli samalla sitä joka puolelta ja upotti lujat hampaansa olkapäähän ja käsivarteen. Riepu vinkui ja tömisti jalkojaan, suloinen kivistys kasvoi ja valui jalkojen välistä kastellen lattian. Peto murisi kuin olisi löytänyt ihanan aarteen, ehkä se olikin sellainen, ihan märkä ja liukas ja pehmeä, eieieiei Riepu vinkui kun tunsi Pedon käden tutkivan kivistyksen sydäntä. Peto otti Riepun syliinsä ja laski sen selälleen lattialle, sitoi köyden nilkan ympäri ja kiinni rinnan ympäri menevään köyteen niin tiukalle että jalka tuli koukkuun. Sitten Peto otti Riepun kädet omiinsa ja vei ne Riepun pään yläpuolelle, köytti ne yhteen ja kiinnitti köyden juurakkoon. Nyt Riepu oli avuttomana Pedon armoilla, vapaana olevalla jalallakaan ei voinut potkia, kun Peto piti sitä tiukasti otteessaan.

Nyt Pedon sormet työntyivät syvälle märkään syvyyteen ja liikkuivat siellä. Peto murisi ja kumartui kohti, nyt se kosketti kielellään kivistyksen herkintä sydäntä. Tuntemus tärähti ja vyöryi ylitse ja hukutti pikku olennon suloiseen hyökyyn, joka piti sen sisällään eikä päästänyt pois, vaikka se luuli kouristavien huippujen tekevän lopun kaikesta. Hellä kieli vain jatkoi ja jatkoi kuin ei muuta koskaan haluaisi tehdäkään. Vihdoin Peto nousi, kohosi pikku otuksen ylle ja antoi sen näyttää avointa suutaan, katsoa suoraan Pedon silmiin ja ottaa kovettuvan elimen suuhunsa, nuolla sitä ja antaa sen liikkua miten tahtoi. Peto murisi hyväksyvästi ja nautti, kunnes laskeutui lähemmäs, levitti tärisevät jalat ja tunkeutui sisään. Riepu tunsi sen painavan kehon, sen vahvat kädet ympärillään ja suloisen liikkeen, vastaansanomattoman, hellän ja vahvan. Se liikkui kauan, käänsi välillä Riepun ympäri ja jatkoi takaapäin, puristaen Riepua lujasti, kunnes vajosi kouristuen sen selän päälle päästäen tyytymyksen huudon.

Sitten ne makasivat pitkän sylikkäin illan viimeisessä hennossa hämärässä. Peto katseli ja tutki Riepua ja varmisti että sen oli hyvä olla. Sen läheisyys tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, että Riepu nyyhkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Se saattoi olla niin auki ja niin rehellinen kaikesta mitä sen omituiseen olemukseen kuului, koska se tiesi, että Peto halusi sille hyvää. Peto silitteli sitä ja murisi vaimeasti, ja siihen Riepu nukahti.

Aamulla Peto otti Riepun vielä uudestaan, ja pikku otus oli onnellinen, niin täynnä se oli Pedon hellää huomiota, halua ja mielihyvää, jota se pystyi Pedolle tuottamaan vain olemalla olemassa. Se tunsi itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Sitten Peto oli poissa, ja Riepu vietti monta päivää säntäillen puiden välissä ilosta suunniltaan. Sen pieni sydän hakkasi haljetakseen, ja samalla kun se oli hirveän iloinen, se myös pelkäsi, että tapahtuu jotain kauheaa, että mitään niin hyvää ei voi tapahtua ilman rangaistusta. Se makasi yöllä valveilla ja kuvitteli miten Peto tulisi uudestaan sen luo, ja miten erilaista se olisi kuin kuvitelmat, ja minkälaista, ja erilaista, kunnes kiihtymys sai sen melkein suunniltaan ja se soimasi itseään, kun ei voinut olla ajattelematta.

Sitten tuli se ilta, jolloin Peto ilmestyi taas puiden väliin auringon painuessa alas, ja hetken päästä Riepu oli sen otteessa, pää taipuneena taaksepäin, suu auki vastaanottamassa Pedon kielen herkkää ja itsepintaista liikettä, jolla se alisti Riepun kokonaan valtansa alle. Niin elossa Riepu ei koskaan ollut tuntenut olevansa. Mitä enemmän elossa, sitä vaikeampien kysymysten äärellä tai ahdistuneempi, oli Riepun kokemus elossa olosta. Mutta nyt se oli elossa ja nautti siitä joka solullaan. Se antautui Pedon läsnäololle ja antoi sen täyttää itsensä kokonaan. Oli vain Peto, sen voima ja hyvä tahto, ja jokin, joka antoi sille tilan, sytytti sen hehkuun, ja se jokin oli pieni surkea olento Riepu.

Tällä kertaa Pedolla oli uusi elossa olemisen kokemus tarjottavana pikku otukselleen. Se oli tuonut mukanaan notkeita ja lujia oksia, joiden aikaansaama kipu tiivisti heidän yhteisen todellisuudenhetkensä entistä kirkkaammaksi. Oksa iskeytyi eri puolille Riepun ruumista, välillä kipu tuntui hyvältä ja välillä melkein sietämättömältä, ja jokainen isku todisti, että nuo kaksi olentoa elivät samassa ajassa, samassa maailmassa, ja koskettivat samaa rajapintaa eri puolilta. Satutettuaan Riepua Peto otti sen syliinsä turvaan, lohdutti sitä, sen karvaiset kasvot hyväilivät Riepun säpsähtelevää ruumista. Peto tutki sitä joka puolelta ja ilahtui löytäessään taas märän, valuvan onkalon.

Myöhemmin Riepu kyyhötti lattialla ja Peto istui sen yläpuolella, katsellen hellästi vallassaan olevaa otusta. Riepu katsoi takaisin, katsoi hievahtamatta ja tuskin räpyttäen silmiään. Sitä jatkui kauan, ja vaikka molemmat olivat hiljaa paikallaan, Riepu näki Pedon kasvoilla jatkuvasti tapahtumia, se oli kuin aaltojen tai tuulessa huojuvien puiden liikettä, tai kuin Peto olisi koko ajan tulossa vain lähemmäksi ja lähemmäksi, kuin sen ote olisi koko ajan muuttunut hellemmäksi ja hellemmäksi, vaikka luulisi, että sillä olisi jokin päätepiste. Peto kysyi ja Riepu vastasi. Sitten Peto otti esille mukanaan tuomansa esineen. Se oli panta, jonka se oli itse tehnyt varta vasten Riepua varten. Se kiinnitti sen Riepun kaulaan yhteisen sopimuksen merkiksi ja otti sitten Riepun uudelleen syliinsä.

3.      Hiljaisuus maailman alussa

On kulunut jo vuosi siitä kun Riepu ensimmäistä kertaa näki Pedon puiden välissä kevätillan valossa. Riepu nukkuu jo yönsä rauhallisesti eikä sinkoile sinne tänne odottaessaan Pedon seuraavaa vierailua. Se on oppinut luottamaan, että Peto kyllä tulee ja ottaa vallan, jonka Riepu kaivaten odottaa päästä sille antamaan. Pedon hellyys ja huolenpito saavat sen ihmettelemään aina vain. Peto näkee sen surun yhtä selvästi kuin se näkee tuulessa huojuvat pajunoksat kulkiessaan aukion poikki Riepun mökille, ja lohduttaminen on yhtä helppoa kuin oksan taivuttaminen.

Oman maailmansa hiljaisuudessa ne ovat kuin luomakunnan ensimmäiset olennot. Antautuminen ja vallan ottaminen on luova voima, ensimmäinen erottautuminen alkuhämärän yhtenäisestä harmaudesta. Sen synnyttämästä ilosta ja ihastuksesta on nopeasti versonut rakkaus, joka tuo iloa niinä pitkinäkin aikoina, kun Peto on poissa pikku otuksensa luota. Sillä on kaukana suuren järven rannalla puoliso ja poikaset joita se myös rakastaa ja joista se pitää huolta. Kesällä ero on pidempi, ja Riepu kaipaa kovasti mutta vaikka kaipaus tuntuu ihanalta, se pelkää ettei Peto enää tulekaan, ja samaan aikaan se luottaa ja tietää, ja sittenkin se vähän murehtii. Kesän kääntyessä syksyyn Riepu menee Petoa vastaan metsälammen rannalle. Se hyppii ilosta ja innostuksesta, ja Peto kaappaa sen syleilyynsä.

Peto ei ole enää vieras, heillä on jo yhteisiä muistoja ja muodostunut oma yhteinen olemisen tapa. Riepu saa kuunnella ja aistia Pedon läsnäoloa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tallettaa sitä yksinäisten päivien varalle. Seuraavaa kesää Riepu ei pelkää, se iloitsee ajatellessaan Petoa ja sen pesuetta suuren järven laineilla ja tietää, että iltojen pimetessä syyskesällä Peto tulee taas sen luokse.

 

 

Mäiskimisiä

Takautumilla vielä mennään. Tää tapahtui marraskuussa. Kirjoitin tämän marraskuun loppupuolella enkä ehtinyt nukkua yön yli, oikolukea ja postata, kun tuli lähtö adventtikiertueelle.

*

Heti bussista hypättyään Moukka haluaa kahvia, ja sitten hän haluaa auton avaimet. Minä joudun matkustajaksi ja kohta istumme viinialihankkijoideni Genovan ja Geneven keittiössä kuin vanhat tutut ja juttelemme kaikesta. Tai siis myös Moukka, Genova ja Geneve ovat kuin vanhat tutut, vaikka eivät ole koskaan ennen tavanneet. Rauhoitun täpinöistäni hiukan kun saan Genovan spitaalisen hyvää mesisienipiirakkaa. Pian meidän pitää roudata kellarista auton perään pari laatikollista viiniä. Pari laatikollista viinipäniköitä. Tai oikeastaan kolme. Eikä ne ole ihan pieniä laatikoita.

Joku lista mulla on, tai kaksi tai kolme, ja niistä joku mukanakin taskussa. Moukka hymyilee korvasta korvaan ja sanoo, että hän kyllä tietää mitä minulle pitää tehdä, jos alan panikoimaan. Jotain pervoaskartelukamaa hän käy noutamassa Biltemasta ja sitten mennään minun luokseni. Moukka on toivonut hummusta. Riittääkö ämpärillinen? Siitä riittää huomiseksikin. Ompelen mekkoa, siitä tulee hieno, ja Moukka esittelee kammottavia omatekoisia lyömisvälineitään. Mitä viattomamman näköinen, sitä kipeämmin se käy. Jalkani pääsevät nippuun, etu- ja takareiteni ja pyllyni saavat kokea erilaisia kipuja. Yllätyksellisyys taitaa olla Moukan juttu. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä seuraavaksi tulee. Kenkälusikka taitaa olla aika paljon käytössä, ja sellainen kuperapäinen vekotin. Sulla taitaa olla vähän pikkuisominaisuutta, tuumaa Moukka, kun pyrin syliin. Iu iu, minä sanon. Käsittelyn jälkeen en ainakaan panikoi, makaan hiljaa ja näen sinisiä vinottain pinoutuvia kuutioita. Helvetin hyvä olo.

Moukka auttaa minua koko seuraavan päivän, ilman häntä olisin ihan pulassa. Joskus pari vuotta sitten makasin keuhkokuumeessa ja olin epätoivoinen, mietin kaikkea synkeää ja 50-vuotisjuhlatkin tulossa ja mitä niistäkin tulee? Sitten päätin saada juuri sellaiset juhlat kuin haluan. Isot, ja kaupungin hienoimmassa italialaisessa palatsissa. Ja ne sain, with a great deal help from my friends. Lahjaksi sain vieraita ja sen paikan, kolehtiosallistumiset kustansivat tilavuokran justiinsa. Tätä kirjoittaessani koronatilanne huononee taas ja rajoituksia palautetaan. Minun juhlani olivat juuri oikeassa välissä, vierailla oli rokotukset ja uskalsivat tulla. Ja koska tunnen ihmisiä eri yhteyksistä, he tulivat muodostaneeksi hyvin uniikin juhlijajoukkion, jonka kirjavuudesta moni tuntui nauttivan täysin siemauksin. Kuten siitä italialaisen palatsin atmosfääristäkin. Tietysti itse olin hieman huolissani miten kaikki sujuu ja onko viihtyisää, mutta se mitä eniten jännitin, ihmisten moninaisuus, osoittautui parhaaksi asiaksi koko hommassa. Lauloinkin – I’m Gonna Get Through This World.

Ja kun Moukka illan uurastusten ja virolaisen ginin väsyttämänä oikaisi lämpiön penkille eikä häntä saatu hereille ennen kuin myöhemmin, ja Kruusu viiletti pitkin palatsin sokkeloita ja oli sitä mieltä että juhlat eivät lopu, tuli Kreivi tolkkuihinsa ja auttoi minua lastaamaan pihalla odottavan autoni kaikella mitä juhlista oli jäänyt yli. Minä tiesin että henkilöauto voi niellä uskomattoman määrän tavaraa, ja sen se teki. Seuraava päivä kului, kuten suunniteltua, sunnareilla. Miten ihanaa.

Polypalleroiseltani sain viestinä heidän nauhoittamansa laulun ja sitä kuunnellessani ymmärrän ihan oikeasti löytäneeni jotain, mitä olen etsinyt. Tässä on hyvä olla. Minä olen liikkuvainen muikkeli, pöhkö kissa joka kulkee itsekseen, omalakinen, omintakeinen. Ei minun tarvitse oppia normomonomeininkiä, minä saan elää näin. Minua rakastetaan tällaisena.

Ahdilta ja Lealta, joiden luona vierailin kesällä, saan lipun erikoisiin bileisiin parin viikon päähän. Mitäs sinne puetaan? Jos olisi olkapäät paljaana ja yläselässä jälkiä, tuumaan Faunille, kun hän on tullut luokseni reilun viikon päästä juhlieni jälkeen. Aamulla herätään aikaisin kelloradioon sillä on koulupäivä, juodaan kahvia ja puuhailen pitkään ja rauhassa kylppärissä. Sieltä tullessani Fauni istuu nojatuolissa, katsoo minua ja sanoo: Moi. Tulepa tänne. Mekko ja paita pois, tyynylle tatamin päälle, ja Moukan syntymäpäivälahja, tukeva bambukeppi jättää jälkensä yläselkääni.

Ei enää.

Vielä yksi.

Sitten olen sylissä ja suojaukset on pois, ihan kokonaan ja olen turvassa, kokonaan.

Ongelmanratkaisua

 ”Ihminen eli elämäänsä matkustaen eteenpäin”

- puheenvuoro Suomi24-keskustelussa joskus bäckin 2012 -

Nyt mennään jonkin aikaa kronologisesti takaperin. On tapahtunut paljon, olen miettinyt vielä enemmän, mutta aikaa kirjoittamiselle on ollut vähän.

Juhlin syntymäpäiviäni kaksi päivää, ja niiden jälkeisenä lepopäivänä loikoillessa päässäni kehkeytyi suunnitelma adventtikiertueesta. Tuumasin, ettei se sopivanhenkinen sitoja välttämättä löydy kotikulmilta, pistin seuranhaun päälle ja kuljin kaikki miitit jotka reitille sattui, tai oikeastaan suunnittelin reitin niiden mukaan.

Astuessani toista kertaa Näpin shibaristudioon olen siipi maassa, siipeeni saanut, sieluni on haavoittunut. Luottamukseni erääseen hyvin erityiseen ystävääni on rikkoutunut. Varoitin etukäteen, että saatan haluta hyvin rauhallisen session enkä edes tiedä, pystynkö ottamaan vastaan kipua, en ehkä enää ikinä. Jos ensimmäisessä sessiossani Näpin kanssa toteutettiin kunnioitettava määrä Fetlifessä listaamiani kinkkejä (”ei me kylläkään näitä kaikkia tänään saada toteutettua”) niin ei ollut odotettavissa että loppuja saataisiin tänään agendalle.

Menen sohvalle Näpin viereen ja selitän murheeni. Olen ollut viikon shokkitilassa, keksinyt kivaa tekemistä päästäkseni seuraavaan hetkeen ja päivään, miettinyt silti tolkuttoman paljon, kirjoittanut päiväkirjaa pitkin päivää, jutellut Moukan, Faunin ja Kultasen kanssa ja päässyt jollain lailla selville suunnasta. Silti puheeni on täynnä läheisriippuvaisen moninäkökulmaista häkkyrää. Näppi ottaa minut kainaloon ja silpoo kuin partaveitsellä epäolennaiset selitykset ytimen ympäriltä pois. Jos se on valehdellut sulle, et voi tietää, mikä on totta. Ei silloin auta sanoa, että okei tuo ei ollut totta mutta tämä ja tämä taas on. Tämä riittää.

Näppi pitää orgasmiongelmaani vähän outona. Hän ei ilmeisesti ole ennen tavannut naista, jolle orgasmin saaminen on ongelma – siis se, että saa orgasmin. En minä ihan sillä tavalla sitä ole tarkoittanut... En pidä siitä, että orgasmi on omassa hallinnassani. Että ajattelen sen itselleni. Lisäksi haluan haluta, haluta enemmän, haluta kauemmin – en ole vielä saanut tarpeekseni haluamisesta, sillä suuren osan elämääni miesten kanssa olen ollut ihan jälkijunassa enkä oikeastaan ole ehtinyt kunnolla kyytiin. En ole ehtinyt edes havaita, miltä haluaminen tuntuu, kun on pitänyt esittää tietyn käsikirjoituksen mukaan menevää seksiä.

Näppi laittaa minut karkkikauppailemaan ihan kunnolla. Kaikki jonkinlaisen itsesuojeluvaiston omaavat subit ovat hänen mukaansa karkkikauppasubeja: karkkikauppasubi on dominoivien halventava nimitys subeille, jotka eivät halua ylittää omia rajojaan toteuttaakseen juuri heidän kinkkejään. Sovimme, että hän ei koske pilluuni ennen kuin pyydän, enkä saa laueta ilman lupaa. Tänään ei riiputeta, vaan sidotaan lattialla, tai siis sängyllä. Oletko varma että et halua kipua? Kuulin pikkujouluissa jonkun sanovan, ettei kestä yhtään jalkapohjien käsittelyä, ja alkoi tehdä mieli saada piiskaa jalkapohjiin.. Millä välineellä? Sillä risulla. Entä muualle? Pyllylle. Millä välineellä? Kämmenellä.

Kun olemme sängyllä ja ensimmäinen köysi kulkee rintakehäni ympäri, tunnen huolien, metelin, vaivan ja vaikeuksien etääntyvän. Olen hirveän helpottunut että olen tässä ja minulta pääsee nyyhkäys. Näppi tulee lähelle ja kysyy onko se se huoli taas? Ei kun mulla on vaan niin hyvä olla tässä, yhyy. Näppi sitoo harnessin ja molemmat jalat futomomoon. Asettelee jalkateräni haluamalleen etäisyydelle toisistaan. Tämä kipu on hoitoa, uutettua läsnäoloa, tiivistettyä tunnetta siitä, että huolet, meteli, vaiva ja vaikeudet ovat kaukana. Lisäksi se kiihottaa. Iskut, läimäykset, niskasta retuuttaminen, oma liike toisen kättä ja kehoa vastaan, johonkin asti vastaan paneminen, ote jalkaterästä, kun Näppi asettelee sen uudestaan paikalleen saamaan risusta.

Hän on kyllä kovasti motivoitunut saamaan minusta irti pyyntöä saada pillun käsittelyä. Mitä sä teeet! Kosketan sua kaikkialle muualle paitsi pilluun. Eihän se ole olennaista, voisin olla tässä vaan, nauttia tästä höykytyksestä ja kiemurrella himossa. En muista kumpi meistä murtui. Ainakaan en muista pyytäneeni kosketusta. Orgasmia pyysin kyllä, enkä saanut lupaa ennenkuin olin pyytänyt riittävän kauniisti. Hemmetin vaikeaa se ajoittaminen. En tiedä onko orgasmikontrolli mun juttu, mutta tästä demosta lopputulema on se, että en viitsi enää murehtia.

Paneminen on ihanaa ja rentoa, olen vain flowssa ja aistin kehoa ja liikettä. Jos kerran pystyt saamaan orgasmin pelkillä ajatuksillasi, niin saa se nyt. Pistä silmät kiinni ja tee itsellesi orgasmi, sanoo Näppi päälläni. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, tää on vähän toisenlaista ihanuutta nyt. No niin, on siinä vähän roolia muullakin kuin sun ajatuksilla. Kieltämättä. Olen tainnut aliarvioida toisen otteet kaikessa monimutkaisessa murehtimisessani. Mulla taitaa olla taipumus etsiä itsestäni vikoja, selitän kun en muuta keksi. No se ei ole vaikeaa, sanoo Näppi. Sen osaa kuka vain.

Jos voisi olla ilman sitä. Vikojen etsimistä. Olla vaan ja pervoilla menemään. Elää elämäänsä matkustaen eteenpäin. Mikä ajatus. Mitä jos etiikka on mulla riittävästi selkärangassa niinkuin sommittelukin, osaan elää suunnilleen kunnollisesti ilman tuollaista kohtuutonta itseritiikkiä, pelkoa. Kuten osaan sommitella kuvan ilman että mietin ääneen että tuossa menee tuo linja ja tuossa vastaavasti tuo. Hähää, osaan sommitella kuvan ja ajatella samalla piiskaamista.

Eikä huolehtiminen rajoitu siihen, että pelkään loukkaavani toisia tai tekeväni jotenkin muuten väärin (tämä on siis jokapäiväinen kela.) Koen ajattelevani ja tuntevani väärin, saavani orgasmin väärin, mielensisältöni sessioiden aikana ovat väärin. Ja niin edelleen.

Mutta orgasmin kanssa osaan olla jo vähän iloisempi, kun saan pari päivää myöhemmin Faunin luokseni varaslähtöjoulua viettämään. Mitä hittoa, ajatukset ja lihat on yhtä ja samaa energiaa. Aiaiiii ei enää, yritän päästä pois hellittämättömän kielen ulottuvilta. Mutta kohta taas.

Mutta ei minusta orgasmikeskeistä silti saa.

Sanamaan iltalaulu

 

Oh, lullaby of birdland that's what i
Always hear, when you sigh,
Never in my wordland could there be ways to reveal
In a phrase how i feel

Kuuntelen vain sitä läsnäoloa kuin ihmettä, kuuntelen ihan hiljaa. Olen vihdoinkin saanut Faunin luokseni, yli kahden kuukauden tauon jälkeen. Aina kestää, ennenkuin Fauni saa edes repun laskettua eteisen lattialle, mutta nyt kestää kauan. Takerrun vain enkä päästä irti.

Mulla oli niin ikävä.

Mutta ei tapahdu mitään isoa, eikä kamalaa, en ala edes itkeä, levitän vain joka solun aistimaan. Hiljaista iloa. Ehkä jotain kuuluu...

Have you ever heard two turtle doves
Bill and coo when they love?
That's the kind of magic music we make with our lips
When we kiss

Mulla on vähän erilainen olo, sanon myöhemmin.

Onko sulla sellainen olo, että voit sanoa miltä tuntuu?

Joo, mutta sanon myös siksi että se kiihottaa.

Kuten: Sattuu. Tai: En halua. Meillähän on liikennevalot, eikö niin?

Olin pyytänyt kipua, ja sitten fiilistelin sitä valittamalla: Sattuu!

Sanat...

halusin sitä niin, ja sen sanominen ei ollut ihan helppoa. Mumisin, kuiskasin, sanoin.

Satuttaisitko mua.

Aamulla olen taas poikittain sylissäsi sohvalla. Avokämmen, nyrkki, remmi, kettinki, pitkä aika.

Ei tullut keltaista, sanot jälkeenpäin.

Ei, mutta se oli lähellä.

Huomasin.

And there's a weepy old willow
He really knows how to cry
That's how i'd cry in my pillow
If you should tell me farewell and goodbye

Lähdet aamupäivällä, minun pitää mennä töihin. Joudun muutaman tunnin varoitusajalla epämukavuusalueelle, sosiaalisiin tilanteisiin. Onneksi ehdin käydä kotona laittamassa hameen ja puolikorkeat somat kengät. Ne sopivat tuntumaan kehkeytyvistä mustelmista. Olen lauhkea ja smuuthi, katson kaikkia lempeästi, juttelen luontevasti. Minussa on kytkös, minussa on luottamus, minussa on turva, minussa on yhteys.

Lullaby of birdland whisper low
Kiss me sweet, and we'll go
Flying high in birdland, high in the sky up above
All because we're in love

 (George David Weiss: Lullaby of Birdland)

Voima on jossain

Tämä kirja on pakko lukea. ”Elämä on toisaalla”. Olin vastikään siirtynyt kirjastossa aikuisten osastolle ja hortoilin siellä vailla suuntaviivoja. Kunderan nuoruusmuistot eivät ihan avautuneet 12-vuotiaalle minulle, mutta muistan miten tarkkaan kirjan nimi kuvasi omaa kokemustani.

Muistan kaksi kuvaamataidon työtä, joissa yritin kuvata sitä tunnetta. Toisessa oli kuivettunut puu värikkään taustan edessä. Työ oli kiinnitetty luokan seinään, ja katsoessani sitä jälleen liian heikoiksi käyneillä silmälaseillani tausta näytti muodostavan luolan, josta loisti valoa. En ollut osannut pyrkiä esittämään juuri sitä, mutta kaukaa hiukan sumeasti katsottuna työ näytti hienolta.

Toisen työn aiheena oli oman elämän puu. Piirsin suuren liekehtivän rungon ja siinä kiinni olevan kuivettuneen oksan, joka oli jotenkin sivussa. Olin jatkuvasti tuskallisen tietoinen siitä, että olen erillään alkuvoimasta.

*

Tätä on vähän vaikea selittää, sanoit. –Mä ymmärrän! Istuimme kauppakeskuksen kahvilassa ensimmäisellä tapaamisellamme. Näytit viiltojälkiä käsivarressasi ja kerroit, että haluat niiden olevan siinä näkyvillä. Haluat olla rehellisesti se mikä olet. Viiltäminen on sinulle voimanlähde.

Jo toisessa sessiossa päästin sinut iholleni morapuukon kanssa, ja teit parin sentin mittaisen viillon reiteeni. Etsit kauan kohtaa jossa ei ole verisuonia pinnassa, puhdistit terän ja ihon, ja viilsit. Viiltäminen on ensin enemmän kauhistuttavaa kuin kivuliasta, sitten se sattuu, ja kauhistuttaa hetken aikaa aika paljon, ja sitten se on ohi. Nyt minulla on kyljessäni myös viidentoista pienen viillon sarja. Ensimmäisen kerran jälkeen pyysin, että et enää kysyisi minulta mihin kohtaan ja mitä viillät. Se on meidän oma cnc-juttumme, aika kevyt, mutta silti.

Ruotsalaisilla on hieno sana utlevnad, jonka voisi ehkä suomeksi kääntää (kinkyyden) todeksi elämiseksi, mutta sitä ilmaisua ei suomen kielessä käytetä kovin usein, se ei ole niin vakiintunut kuin ruotsalaisten utlevnad. Minun utlevnadini ytimessä on jonkinlainen yhteinen voimaan kytkeytyminen. Puhutaan valtaleikeistä tai vallansiirrosta – jotenkin sana valta ei minulle resonoi, se ei tunnu todelta. Sanat alistaminen ja alistuminen taas resonoivat hyvinkin lujaa. Ja kun puhun voimasta, tiedän just täsmälleen mitä tarkoitan. On kuin joidenkin sanojen viittaamissysteemiin puhkeaisi oikotie tai madonreikä suoraan ytimiin.

Pähkähullua, mutta mietin aika paljon lapsuuden tuntemuksia. Ne tulevat kuin sumun keskeltä. Tästä oli kyse. Saan kokea tämän, saan aavistuksen voimasta. Senkin houkka, ei se voi olla niin. Mutta kukaan muu ei voi tietää sitä. Minä tiedän sen yhtä varmasti kuin lapsena tiesin, että elämä on toisaalla.

Matroskinille (2020)

Olet hyvin lähellä. Sinun tunteesi eivät ole minun tunteitani, mutta ne ovat hyvin lähellä. Sinun halusi ei ole minun haluani, mutta se on hyvin lähellä. Olen erillinen, selvästi erottuva esine läsnäolosi täyttämässä tilassa, säälittävä, maallinen, sotkeutunut esine.

Sinun läsnäolosi on minulle pyhää. Joka iskulla tulen enemmän osalliseksi ensisijaisuudestasi. Ei toista ilman toista: Kipu sanelee erillisyyteni, kipu sanelee osallisuuteni.

Tähän asti olen edennyt pimeässä, tietäen täällä olevan jotain mitä kohti pitää mennä, mutta vasta kun satutit minua ja nautit siitä, syttyi miljoona lamppua ja kytkeydyin todellisuuteen. Ensimmäistä kertaa. Niin kauan sain odottaa. Mutta aina, aina olen tiennyt sen olevan siellä jossain, vaikka kaukana.

Kaipaus on lahja

 

Sinä olet melkein aina niin kaukana minusta ja kaipaan sinua kauheasti. Saan kaivata sinua niin paljon kuin sydämeni pohjasta nousee. Kaipauksesta tulee osa tätä kauneutta, suuri osa elämästäni on kaipauksesta taottu. Aluksi pelkäsin sitä, pelkäsin omia kuvitelmiani ja sitä että pilaan niillä kaiken. Minussa on jokin syvällä oleva vamma, jonka takia minun on vaikea uskoa että voisin tehdä jotain oikein tai edes neutraalisti. Ajatukseni, haaveeni, ilmaukseni ovat pahoja ja vaarallisia.

Mutta sitten sinä tulet luokseni ja talutat minut suoraan taikamaailmaamme. Maailmaan jossa mikään kaipaus tai antautuminen tai halu ei ole liikaa tai väärin. Miten voin olla siinä niin peloissani ja tosissani ja niin alistunut. Katso. Ja minä katson ihan koko ajan, silloinkin, kun näen käden liikkeen ennen iskua.

Sinä olet niin lämmin. Kaikessa on niin paljon hellyyttä ja lämpöä, kivussakin. Niin paljon valoa ja iloa. Sinun äänesi jolla myötäilet ja vastaat vinkaisuihini. Sinun turvallinen sylisi. Sinun halusi olla lähelläni, nukkua vieressäni kuopalle painuneella 90-senttisellä futonilla.

Aamulla meidän täytyy erota, työpäivän jälkeen palaan köysisalonkiini, jossa laskevan auringon valo toistuu samanlaisena kuin silloin kun se valaisi meidät siinä. Olen yksin ja aistin vielä hyväksyvän, rakastavan, hoitavan läsnäolosi. Kävelen metsässä jälkimainingeissa etten nukahtaisi liian aikaisin, laitan sinulle kuvan tulvarannasta, ja sinä vastaat.

Saan kaivata sinua. Saanko rakastaa sinua?

Sohvalle

Istuin lapsena mummin olohuoneen lattialla ja katsoin sohvaa, sen himmeän siniharmaata samettia, jossa pyörteilee koukeroisia kuvioita, sirosti kaartuvia käsinojia ja niin ohuita jalkoja, ettei tunnu uskottavalta niiden voivan kantaa pulleaa istuinosaa ja selkää, joka huipentuu keskellä ylhäällä kukkaleikkauksiin. Tuo esine on toisesta maailmasta, miten mikään voi olla noin kaunista? Mummin kuoltua kukaan muu ei halunnut tilaavievää, epämukavaa ja epäkäytännöllistä sohvaa ja niin minä sain sen. Se on kulkenut mukananani viidessä muutossa, välillä olen asunut niin pienessä asunnossa että tuon kuvatuksen säilyttäminen vaati todella sitoutumista. Elämäni siinä kodissa pyöri sohvan ympärillä ja ihastelin sitä aina vain. Miten maailmassa mikään voi olla noin kaunista.

Sitten muutin taas, edullisempaan asuntoon huonomaineiseen lähiöön, säästääkseni rahaa psykoanalyysiin. Yöbussissa seuraani lyöttäytyi Kreivi, joka viikon kuluttua ensitapaamisestamme taivutti minut maahan polvilleni kasvot sohvaa vasten. Olin alasti, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin käskenyt: Riisu. Ja kun olin alkanut kiskoa yltäni vaatteita: Riisu nätimmin. Kuulin vyönsoljen kilahduksen ja hetkeä myöhemmin sain lyöntejä vyöllä. Ensimmäinen kerta. Kreivi oli siinä ihan lähellä, hän oli antanut minulle turvasanan ja silitti minua lyöntien välillä ja se lyömisvälinekin oli ollut hänen ihollaan ennenkuin hän kiskaisi sen sillä kuumottavalla eleellä käteensä. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?

Otettuasi minut heti sushin jälkeen keittiön penkillä olen hetkellisesti täysissä tajuissani. Sanot, että seuraavaksi saan piiskaa sylissäsi sohvalla. Asetumme siihen jotenkin huolellisesti asentoa tunnustellen. Sinä istut sohvalla ja minä makaan sylissäsi vatsallani niin että pyllyni on mahdollisimman mukavasti saavutettavissasi. Siinä on niin hyvä olla ja muistan yhtä aikaa kaikki aikaisemmat sohvakokemukseni. Samaan aikaan ajattelen Bukowskia, sitä, miten hän onnistuu sitomaan kokoon sekapäiset juttunsa jollain kauniinherkällä törkeydellä joka toistuu lopuksi, ja edelleen samaan aikaan ajattelen omaa kirjoittamistani, miten kipeästi haluaisin ilmaista miltä tuntuu olla olemassa, niin että joku tuntematon ja kallisarvoinen joskus jossain voisi saada pienen helpotuksen yksinäisyyteensä. Samaan aikaan tunnen sulautuvani yhteen sinun ja sohvan kanssa ja kaiken tämän kokeminen yhtä aikaa saa minut nauramaan. Ja tietysti se, että tiedän saavani kohta piiskaa, ja tiedän, että tämä sessio ei ole oikeastaan vielä alkanutkaan ja tulee kestämään vielä pitkään ja saamme nukkua yhdessä ja jatkaa huomenna. Nauraa hekottelen sylissäsi, ja sekin taitaa naurattaa meitä molempia. Luultavasti nauran myös jossain välissä. Nyrkki, rystynen ja remmi tuntuvat vain ihanalta, ratsupiiska ja rottinki inhottavalta, rottinki joihinkin kohtiin, ehkä yläpyllyyn sattuu niin paljon että olen vähällä oksentaa. Joudun sanomaan keltaista ja pääsen syliisi turvaan. Pidät minua niin hellästi ja jonkin ajan kuluttua kysyt mikä väri? Vihreä, sanon, ehkä meitä naurattaa siinä kohti. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?  

Mikään ei ole niin kaunista kuin pyllylle lyöminen, paitsi ehkä yläselkään lyöminen. Harvoin tietää ja tuntee jotain niin selvästi ja tarkasti, ilman oikein mitään mahdollisuuksia ilmaista sitä sanallisesti. Nuo ruumiinosat puhuvat. Kipu, tai ei välttämättä kipukaan vaan se toiminta, saa kehon puhumaan. Ja se mitä ne puhuvat, on niin aitoa ja totta, ja mitä tahansa mitä ne sanovat, saa tulla sanotuksi.

Sielu hiipii iholle ja tulee näkyviin.