Introspektio

Reflektioharjoituksessa mietimme, mitä haluamme juhlistaa, mikä on hyvin ja sellaista mistä pidämme itsessämme ja omassa tilanteessamme. Seuraavaksi, mistä haluamme puhdistautua, minkä haluamme karistaa omasta elämästämme pois. Ja viimeiseksi, mitä haluamme elämäämme.

Mitä haluan juhlistaa?

Metsien mies!

Kirjoittaminen – sen avulla hän löysi minut, kun osasin kirjoittaa toiveistani.

Omannäköinen elämä.

Metsä ja risut.

Hyvä tunne kehossa, euforia sisimmässä, sen merkitys ja tulevaisuus.

Mistä pidän itsessäni? KAIKESTA!

Itsenäisyydestä jo pienestä asti. Omalakisuudesta. Omista poluista.

Siitä että erikoisammattitutkinto on loppusuoralla ja viimeisimmät hommat suuntaavat tulevaisuuteen.

Nämä ovat femsub-miitin pikkujoulut. Olemme kokoontuneet syksyllä kaksi kertaa minun ja Kipinän organisoimina ja tämä on kolmas kerta. On ollut ihanaa jutella naisten kanssa, jotka tajuavat mistä on kyse, joille ei tarvitse selitellä eikä perustella eikä puolustella. Erilaisia tilanteita, eri-ikäisiä naisia, erilaisilla kokemuksilla, tämä muualla kovin hankalasti käsiteltävä aihe yhdistävänä tekijänä. Miitin järjestäminen on helppoa, kivaa ja erittäin kiitollista puuhaa, sillä sille tuntuu olevan kova tarve.

Mistä haluan puhdistautua?

Pelosta, että pilaan kaiken, kaiken, tai käy muuten huonosti.

Olen luullut, että en pelkää mitään. Mutta alkuesittelykierroksella kysyin, pitääkö olla huolissaan, miten hyvältä saa tuntua?

Entä jos ei tarvitsisi pelätä.

Ajatus vyöryttää ison tunteen koko kehooni. Jos voisi karistaa pelon pois. Jos sitä ei yhtään ollenkaan olisikaan. En keksi mitään muuta mistä haluan eroon, suljen silmät ja olen vain siinä tunteessa, kyyneleet nousevat silmiin.

Pelko on osaksi kokemusperäistä skeptisyyttä, ehkä jopa kyynisyyttä, ja osaksi universaalin kusipään tai oikeammin minussa asuvn self-abuserin ääntä. Se sanoo, että en ansaitse tätä hyvää, ja ei vain että en ansaitse, vaan että ansaitsen rangaistuksen. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun olen laskenut suojaukset, ja sitten nauretaan paskasesti.

Olen kuitenkin paikallistanut self-abuserin ja osaan tunnistaa sen äänen. Tiedän, että itselle voi puhua myös kauniisti. Itseä on hyvä välillä myös kehua, sanoo Metsien mies, kun puhun tästä.

Mitä haluan?

Kirjoittaa lisää Metsien miehen kanssa.

Elää hänen kanssaan.

Olla hänen omansa.

Entä itselleni vaan?

Haluan toteuttaa yhden vapaaehtoistyöhön liittyvän jutun, joka vaatii paljon rohkeutta mutta johon minulla ehkä saattaa olla erityistaipumusta.

Haluan olla rehellinen non-monogaamisesta identiteetistäni. Juuri nyt minua kiinnostaa Metsien mies niin paljon että on vaikea ajatella mitään muuta, mutta minulla pitää olla myös omia juttuja. Miksi pilata tätä vääntäytymällä monogaamiseksi vain siksi että tunne on niin iso? Onhan Metsien mies ottanut minut nahkoineen karvoineen ja sanonut, että monisuhteisuus kiehtoo.

Haluan kirjoittaa lisää.

Vuosi 2022 on tuonut minulle sen mitä eniten toivoin. Sitä ei ehkä olisi tapahtunut, ellen olisi kärsivällisesti harjoitellut itseni ja maailmani ja toiveideni sanallistamista. Yhtenä elokuun sunnuntaina riistäydyin velvollisuuksista ja matkustin toiseen kaupunkiin femsub-miittiin, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, mitä haluan. Se lähetti etsintäni ihan uusille urille. Sittenkin oli vielä paljon uskallettavaa. Se on mielettömän pelottavaa. Mutta se on alkanut aiheuttaa euforiaa siinä, missä se ennen aiheutti enemmän pahoinvointia.

Toivon että alkava vuosi tuo sinulle lukijani sen mitä toivot!

Haaveet on sellaisia että kun niitä saavuttaa niin niitä syntyy aina lisää. Matka ei niihin lopu.

Ihmetalismaani

 Oon niin väsynyt ja nälkäinen!

Ja silloin oot kiukkuinen? On kyllä vaikea kuvitella sua kiukkuisena!

Voi, joskus se on tuhonnut paljonkin. Kun olen sinnitellyt ja yrittänyt jaksaa, ja sitten puuskahtanut, tuiskahtanut, ja toinen on kokenut sen raivoamiseksi, vihaksi. Se on ollut kohtalokasta. Mutta nyt hormonikierukka on ehkä lauhduttanut mua. Ja ehkä sanon ajoissa jos väsyttää tai ahdistaa.

Osaatko sanoa mikä siihen sitten auttaisi jos niin sattuisi käymään?

Varmaan halaus auttaisi parhaiten.

No, odotan innolla!

Ruuasta tulee kuin tuleekin jotain, vaikka siinä ei ole niitä kahta ainesta, joita muistin olevan jääkaapissa ja jotka piti käyttää. En nyt tiiä mitä tää on... Hyvää tää on. Älä vähättele ittees.

Tänään mulla on päässä moniajo. Olen otteessa ja katseessa, mutta ajatukset parveilevat. Mitä koin, mitä kirjoitin, ja luin, hän luki, miltä se tuntui, kirjoitanko tästä ja mitä, ja paikkoja, vuosia sitten ohikuljettuja paikkoja, ja aikatauluja, ja leuka ja suu ja silmät ja ote, katse, silmäni painuvat kiinni ja olen vaipumassa tiedottomuuteen, ja käden paino rintakehällä tai reittä pitkin melkein kivuliaasti kulkevat sormet tuovat minut takaisin katseeseen.

Sen jälkeen minuun valahtaa uskomaton raukeus kuin olisin tehnyt valtavasti työtä. Kehossa oleva tunne on äärimmäisen voimakas. En jaksa lähteä iltalenkille vaikka oli tarkoitus kerätä havuja lahjajouluasetelmaa varten, olen ostanut hyasinttejakin.

Metsien mies tulee takaisin ja viereeni. Suuhun, hän käskee. Vajoan alas, hän pitää kiinni hiuksista, otan kalun niin syvälle kuin pystyn, hän hellittää välillä, nuolen, ja hän painaa pääni syvemmälle. Avaan silmät ja näen kalun tyven lähestyvän ja loitontuvan. Haluaisin tajuta vielä paremmin olevani tässä. Kalu on pitkään syvällä, sitten hän vetää minut ylös ja kuolaisen suuni vasten omaansa, kääntää minut selälleni ja ottaa minut. Oliko se liian rajua? Ei... mä tykkään sellaisesta. Niin olen ollut huomaavinani.

Seuraavana päivänä sisälläni on valtavan hyvä olo, ihmetalismaani. Ja seuraavana. Ja sitä seuraavana.

Aarteet

 16.11.

Tuntuu että tapasin äsken aarteen. Harvinaisen. Metsien mies joka oli perunut kahdet sovitut treffit – en odottanut paljoakaan mutta ajattelin että no voidaanhan me tavata. Istuttiin lähiöpubissa. Sen kanssa oli rauhallinen olo. Ja se sanoi ettei kannata hätäillä. Edistymisessä nimittäin.

Kauniit silmät ja sellainen olemus...

18.11.

Metsien miehellä meni bensaa liekkeihin kun se luki mun blogia ja bdsm-testiä. Meillä on toivottavasti paljon aikaa edessä. Se tykkäsi siitä kun näki että mua jännitti. Ihana ote.

Töissä on ollut rajanvetovaikeuksia. Stressireaktiot kertovat emotionaalisesta herkkyydestä, sanoi työterveyslääkäri, joka tukee mua ja on mun puolella, sen tietää heti puolesta sanasta. Työ pitää säätää sen mukaan millainen ihminen on.

Seksuaalineuvojan vastaanotolla vaan hehkuttelin ja se sanoi että on mukava nähdä kuplivaa iloa. Kerroin uudesta tuttavuudesta ja sanoin että joskus oon mennyt liian nopeasti, mukana. Se sanoi että ”sen täytyy tietää mistä sinussa on kysymys.”

Saan olla arka ja ujo..

20.11.

Seitsemän tunnin ajotreffit. Kysyin miltä mun monisuhteilu tuntuu ja se sanoi että kiehtoo. Se on nauravainen, tuntuu että elämänilo on jäljellä vaikka sekin on kokenut kaikenlaista. Se kysyi mitä haen suhteesta? Turvaa, sanoin, mielenrauhaa. Eikös se ole ihan loogista, se sanoi.

Mun piti luvata sille että sanon jos tuntuu että se painostaa liian nopeaan etenemiseen.

Ajattele jos se onnistuu. Jos saan olla sen.

Se rakentaa kiinnittimiä ja crosseja ja säilytyslaatikon, ja rehutorniin saunan ja haluaa kutsua mua Pupuksi.

In this age of grand illusion you walked into my life out of my dreams.

kaipaan sun katseen alle

pelkäsin katsoa suhun kun oon niin nälkäinen ja pelkään haaveitani

ja sä oot niin KUUMA

***

24.11.

Hyvästi ystävät! Ajan kohti tuhoani, tie vie pitkin maasiltaa yli järven mittaamattoman pimeän lakeuden ja talousmetsien ja hakkuuaukeiden ja risukoiden läpi eikä kukaan tiedä minne olen menossa, sillä tässä tapauksessa kaikki turvatoimet on turhia, mitä siinä enää on tehtävissä jos olet jo pilkottuna pihakaivossa?*)

Marssin sisään ja istuin sohvaan ja kaikki huolet oli pois. Metsien mies silitti poskia, suuteli suuta ja otsaa, tukisti, otti leuan otteeseen. Se tutki miten mua soitetaan... sitten lähdettiinkin koiran kanssa lenkille ja kuljettiin pimeässä metsässä otsalampun valossa pienessä pakkasessa. Ennen saunaa hipsuteltiin vielä, sauna oli jonkinlainen katkos, yhtäkkiä oltiin alasti mutta saunan pyhäisessä ilmapiirissä. Ehkä mua hämmensi ja ujostutti kuitenkin saunassa vähän. Ehkä mua hämmentää ja ujostuttaa aina kun en ole sen katseen alla. Se katse. Ne kasvot. En melkein voi uskoa että saan olla niiden edessä vastakin. Ja silti jotenkin vapaa. Niin tai noin. Sellainen mikä satun olemaan.

Sillä on työmaa ja romuinen piha, kaikki vaiheessa ja vapaasti prosessissa. Rankoja, rankoja todellakin metsä täynnä ja risuja. Saan olla siellä ja mellastaa. Raivata ja istuttaa.

Saunan jälkeen jatkettiin kylki kyljessä, Metsien mies käski mut polvilleni ja sain kullin suuhun, se ohjasi hitaasti hiuksista ja mä olin rento ja auki. Se kesti pitkään, meinasi olla rajoilla, silti sanoin että haluan lisää, ja aamullakin sanoin että haluan, vaikka olin juuri sanonut että se oli vähän rajoilla. Vaikka olin sanonut että mun omaa nautintoa en silleen halua, halusin kuitenkin, pyysin ja sain sormikosketusta. Ehkä jäin kaipaamaan suoraa siirtymää alistumisesta seksiin. Mutta M pitää huolta että ei oteta liian isoja askeleita, se on varmaan on tauottanut ihan tarkoituksella.

Juotiin aamukahvia ja käveltiin taas, sen jälkeen lisää kahvia ja istuskeltiin keittiössä ja mä pelkäsin että se toivoo mun lähtevän pois että se pääsisi hommiin. (Dionysoksen kanssa kävi niin.) Pussailtiin jotenkin seisaaltaan ja silloin se otti mut otteeseen ja katseeseen, puristi kasaan, nosti seinälle ja laski alas.

Sä oot aika alhaalla nyt.

Parasta kaikesta on voida luottaa että pääsen siihen otteeseen ja katseeseen taas. Ja hetki on hänellä yksin tiedossaan.

Myöhemmin mun luona sohvalla mun pää oli M:n sylissä, sanoin että on ihmeellistä että sulla on aikaa olla näin. Nää on tärkeitä hetkiä. Ja kohta olin taas otteessa ja katseessa.

Sun silmistä näkee että sun sielu on mukana tässä. Sitä ei voi teeskennellä. Sun silmät muuttuu heti.

Miten ne muuttuu?

En osaa selittää, niistä näkyy vaan sellainen kokonaisvaltainen alistuminen.

Ollaan me menty isoja harppauksia tässä.

Mennäänkö me vielä harppauksia.

Mennään, koko ajan pitää mennä eteenpäin.

Tuhat suukkoa ja sitten sata, ihan oikeasti. Ja myös minä saan koskettaa kasvoja. Sanoin että sä oot ihana ja se sanoi että tuntuu hyvältä kuulla se.

***

4.12.

Ajan kotiinpäin jossain Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamailla halki huuruisen vastasataneen lumimaiseman. Laajojen soiden keskellä siirtolohkareet ja käkkärämännyt hohtelevat hämärässä päivänvalossa. Ankara Poika-Jussi on pannut, piiskannut ja orkuttanut minua koko viikonlopun. Olo on hyvä ja energinen, mutta tilanne on uusi.

Olen ollut melkein hieman vaikeuksissa monisuhteiluni kanssa, sillä uusia tuttavuuksia on siunaantunut yhtäkkiä useita. Uusimpia olen jarrutellut ja perunut tapaamisia – osa on peruuntunut itsestäänkin aikatauluhaasteiden takia. Tämä tapaaminen oli sovittu jo aikoja sitten, ja olisi tuntunut väärältä perua se. Enhän ole alkamassa monoksi kuitenkaan. On rehellisempää näyttää se mikä olen tässä kohtaa. Miksi mietin sen perumista? En tiedä, miltä minusta itsestäni tuntuu mennä Jussin kanssa, kun olen niin vaikuttunut Metsien miehestä ja ajatukset pyörivät kaikissa mahdollisuuksissa. Mutta jos peruisin, jäisi se kokematta meiltä molemmilta. En voi vielä tietää miltä se sitten tuntuu kun lähdet toisen kanssa. Tutustun itseeni tässä.

Jussin kanssa on yhtä luontevaa kuin ennenkin. Jutellaan myös, tilanteestani, ja Jussi onnittelee, tukee ja neuvoo: suhteessa pitää voida olla oma itsensä, ei se muuten kanna pitkälle. Pari päivää myöhemmin kahvittelen Miekan kanssa ja päivittelen epätietoisuuttani. Se voi muuttua, Miekka sanoo, ja tajuan että taas olen luonut itselleni säännön. Minä olen saanut paljon hyviä kokemuksia monisuhteilusta, olen tyytyväisenä määritellyt itseni soolopolyksi (sen sijaan että ennen olin epäonnistunut epätäydellinen ihmisenpuolikas eli sinkku) – ja ehkä jarruttelen itseäni uuden edessä, en anna itselleni lupaa muuttua. Ja samaan aikaan haluan olla rehellinen itsestäni nyt ja tulevaisuudessa. Ei olisi hyvä pohja, jos lakaisisin monisuhteiluni maton alle.

5.12.

Tuntuu kyllä melkein kuin olisi jonkin uuden taivaankappaleen voimakentässä. (Ja se ei ole Melankolia.) Työssä tulee stressaavaa aikaa, ahdistus kasvaa ja irtaantuu ja imeytyy sinne voimaplaneettaan. Ja on pois. Ei niin oikeasti voi käydä, mutta silti haluan ajatella ja olen kirjoittanut näin. Se auttaa vähän.

Haluaisin olla selvempi, oli ainoa ajatus kun ensi kerran olin otteessa. (Ja en siis ollut juonut mitään alkoholipitoista.)  Haluaisin pystyä aistimaan enemmän.

Sinun sieluusi kiinni päästä voin, hoilataan karaokessa firman pikkujouluissa. Kaikki jollottavat sitä samaa. Painavia sanoja heitellään kevyesti. Ehkä se on vain keino saada minut kiipeliin, ovela juoni. Mutta vaikka tämä menisi miten kiville. Mitä vaan tapahtuisi. Tämä on parasta ja ihaninta mitä olen kokenut ja ja ihanampaa kuin olisin osannut kuvitella.

Metsien miehelle ei ollut helppoa päästää minua toisen luo, ja erityisesti häntä jännitti se, miltä tuntuu kohdata minut sen jälkeen. Tätä kirjoittaessani moni asia on vielä prosessissa hänen päässään, mutta tiedän, että se ei turmellut meidän kohtaamistamme. Huomasin yhtäkkiä että olinkin pelännyt niin käyvän. Sama asia pelottaa usein. Jos vaikka sanon jotain väärin. Väärin sanomalla et pääse musta eroon. Jos joku mitä sanot ei tunnu hyvältä, silloin kysyn, mitä tarkoitit sillä? Kysyn perusteluja.

Ehkä se voi olla korjaava kokemus, ehdotan. Se että olen toisen kanssa ja palaan sun luo ja oon sun. Voi se olla.

Mä haluun olla tässä.

Sä saat olla siinä. Se on sun turvapaikka.

Se pitää mun kasvoja ja pitää mun huulia vasten omiaan, pitää vaan.

Se tutkii ja löytää merkityksiä mun kehosta. Lantioluun huipun. Oikeasti soittaa mua.

25.11.

Muista että oot aarre. Mun aarre. Jossa on vielä paljon tutkittavaa.

---

*) Turvatoimet eivät ole turhia! Älkää ottako tätä kirjaimellisesti.

Mitä kerron uudelle D-tuttavuudelle

En ole juuri kirjoittanut huonoista kokemuksista tässä blogissa. Tulin kirjoitelleeksi uudelle tuttavuudelle asioita, jotka olisivat mahdollisia triggereitä, ja laitan ne kaikki nyt tähän samaan postaukseen.

Kun pohdittiin mahdollisia rangaistuksia – meidän mielestämme piiskaus on asia jota dominoiva tekee omaksi ilokseen, ei rangaistukseksi – nousi esiin ”huomiotta jättäminen”. Se käsite pelotti ja tuntui että se voisi triggeröidä jotain joka on ehkä peräisin avioliitosta Dionysoksen kanssa. Jos asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, Dionysos meni kommunikoimattomaksi, mustat pilvet nousivat hänen ohimoilleen, ja määrittelemättömän pitkän painostavan hiljaisuuden jälkeen seurasi räjähdys. Eräs kommunikoimattomuutta sisältänyt tilanne jonkin aika sitten nosti uskomattoman voimakkaan tunnemuiston tästä. Sain silloin kiinni siitä, sain puhua ja kirjoittaa siitä. Kuitenkin tuntuu, että kaikista terapiassa vietetyistä tunneista huolimatta siinä on vielä paljon käsittelemätöntä.

Kumma kyllä nurkassa tai missä tahansa säilyttimessä vietetty aika ei tunnu ollenkaan pelottavalta. Jos ”huomiotta jättäminen” merkitään tietyn ajan kestäväksi ja tiettyyn paikkaan sidotuksi. Mutta jos yrittäisin kommunikoida, kaipaisin toista vuorovaikutukseen, ja se kiellettäisiin, se olisi hirveää.

Kova raja: Epäystävällisyys

Tuli mieleen yksi raja mikä mulla ehkä on.. Jota on vaikea tarkkaan määritellä. Oon herkkä itkemään ja se on melkein aina tosi hyvä juttu, helpotusta, liikutusta, läsnäolon tuntua. Elokuisen pikatutustumisen aikana tuli sellainen pahan olon itku. Kaveri opetti minulle cockwarmingin tyyppistä juttua mutta silleen että se on todella syvällä. Ja kuolaaminen oli tavoiteltava asia. Mulla on voimakas nielemisrefleksi jonka kanssa hammaslääkäritkin on joskus helisemässä. En osannut olla nielemättä, jolloin kaveri tokaisi ei kovin ystävälliseen sävyyn: miks sä nielet? Silloin aloin itkeä ja hän sai kyllä kuulla kunniansa että jos jotain haluaa opettaa niin pieni rakentavaisuus puheessa ei olisi pahitteeksi. Hän ymmärsi kyllä yskän. Tuo oli vähän ikävää, muttei siitä mitään traumoja tullut. Eli siis, epäystävällisyys on sellainen josta en tykkää ja josta ei seuraa mitään hyvää. Se ei viesti dominoivan vahvuutta mielestäni ja tulee senkin takia turvaton olo.

Tämä tuntuu nyt sellaiselta ikävältä valitukselta... Mutta kai tällaisistakin kokemuksista pitää puhua. (Ehdottomasti pitää puhua, vastasi uusi tuttavuus.)

Anaalianalfabeetti huonossa vuorovaikutuksessa

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin toinen ikävä kokemus oli pitkin hyvin keskusteluin pohjustettu kertasessio erään kokeneen "pro"äijän kanssa. Olin anaalirajoituneisuudestani kertonut ja hän sanoi että ei ole ongelma, ei tarvitse sitä puolta harrastaa. Sitten session loppupuolella kuitenkin kysyi että yritettäisiinkö, minä sanoin että yritetään vain. Yritettiin mutta se ei onnistunut. Tämän jälkeen aiemmin hyvinkin lemmekäs domi muuttui etäiseksi, jälkihoito oli keskustelua mutta ei varsinaisesti läheisyyttä. Tämän huomattuani kysyin pettyikö hän, mutta ei myöntänyt. Myöhemmin viestittelystäkin katosi kaikki lämpö, mitä ennen sessiota oli ollut yllin kyllin. Kysymykseeni, haluaako hän jatkaa tapaamisia, hän ei vastannut ja ei olla sitten tavattu.

Anaalianalfabeetti toisenkin kerran huonossa vuorovaikutuksessa

Ja sitten vielä: Chattailin yhden miehen kanssa silloin kun olin juuri hiljattain tehnyt profiilin baariin. Ihan sujuvaa oli juttelu, puhelimessakin puhuttiin. Tyhmänä kokemattomana menin ottamaan vastaan etätehtävän. Mun piti ostaa jelly rancher trainer kit ja siitä pienin plug työntää anneliin ja sitten kauppareissu. Kauppahan on melkein kilsan päässä. No se oli jännää ja meni ihan ok, tosin plugi kyllä ei pysynyt koko aikaa sisällä. Mutta sitten kun rupesin raportoimaan, tämä kaveri alkoi viestittää sellaista "mitä lutkalle seuraavaksi tehdään" juttua. Mulle tuli ihan hirveän paha olo. Olin innoissani kokeilemassa uutta ja olisin tarvinnut että kokemukseni olisi tullut kuulluksi. Viestittely ei enää palautunut hyvään moodiin, kun annoin tästä palautetta.

Daddy issue

(Kirjoitettu Matroskinille joulun aikaan 2020)

Korona-ajassa on se hyvä puoli, että minun ei tarvitse enää koskettaa isää. Meillä oli tapana halata aina tavatessa, oli aikaa kulunut sitten viikko tai kuukausi. Se tuntui pahalta ja jotenkin teennäiseltä, sillä tuskin kummallakaan meistä on hyvä olla toistemme seurassa. Olen miettinyt sitä ratkaisua, että katkaisisin välit kokonaan. Miltä tuntuisi, jos sitä vaikeutta ei olisi. Mutta olen päätynyt rajoittamaan kanssakäymisen jollekin siedettävälle tasolle. Tällä hetkellä se tarkoittaa viikottaista biljardipeliä – sitten, kun se on taas mahdollista. Nyt koronasuositukset estävät sen.

Olen tuntenut pakottavaa velvollisuudentuntoa isän asioita kohtaan. Ajattelen että minun pitäisi keksiä jokin keino hänen vanhuuden myötä rajoittuneen elämänsä elvyttämiseen.

Isän ja äidin avioliitto ei ollut onnellinen. Isosiskoni on varmaan saanut alkunsa heidän ensimmäisenä iltanaan, ja naimisiin oli pakko mennä. Säälin isää, joka joutui olemaan äidin myrkyllisyyden kohteena, ja säälin äitiä, joka oli onneton. Kärsin kotona vallitsevasta kireästä tunnelmasta. Isä piti äitiä jotenkin alempiarvoisena – hänellä on edelleen sellainen ihmiskuva, että toiset ihmiset ovat korkeammalla tasolla kuin toiset.

 Isä oli sillä tavoin kyllä hyvä isä, että hän vietti aikaa meidän lasten kanssa, vei meitä metsäretkille ja toimistolle silloin kun hänellä oli kiire töissä ja siellä piti olla iltaisinkin. Isä pelasi kanssani shakkia ja vei minut katsomaan kuunpimennystä ja metroa. Ja hän leikki meidän kanssamme. Joskus vain olisi ollut ehkä parempi, että hän olisi antanut meidän leikkiä keskenämme. Nyt kun mietin leikkiä, joka sisälsi väärältä tuntuvaa kosketusta ja joka palautui mieleeni kymmenisen vuotta sitten emdr-terapian aikana, tuntuu että olin äidin sijaisena. Käänteinen oidipuskompleksi: Freudilaisessa perustarinassa tytär on kateellinen vanhempien yhteisestä maailmasta, haluaa syrjäyttää äidin ja mennä naimisiin isänsä kanssa. Minä antaisin mitä tahansa, jos isällä ja äidillä olisi ollut yhteinen maailma, ja olisin saanut olla siltä rauhassa. Rauhassa isän tarpeilta.

Tuntuu niin pahalta kirjoittaa tätä. Haluaisin olla toisenlainen, toisenlaisen tarinan kertoja. Pelottaa, pelottaa, pelottaa kaikki ne tunteet joita minussa on, rumat ja kelvottomat.

Mutta miltä se koskettaminen sitten tuntuu? Varautuneelta, muodolliselta, esittämiseltä – toisensa kohtaa kaksi maailmaa, jotka eivät voi kohdata. Enkä ehkä haluakaan, että ne kohtaisivat. Isä ei ole kiinnostunut minun tunteistani ja ajatuksistani. Ehkä olen hänelle ylpeyden aihe, mutta se ei tunnu hyvältä. Siinä maailmassa olisi vain isän pyyteet ja tarpeet ja minä olisin vain väline, näyttelyesine.

Jouluna 2020 sain isältä lahjaksi Pikku Myy -mukin. ”Se sopii sinulle, kun sinä joskus suutut. Onneksi et usein.” Minä valistin isää, etä Pikku Myyn ei tarvitse suuttua, sillä hän päinvastoin puolustaa suorapuheisuutta, jatkuvaa paineiden purkamista ja ulos puhaltamista sisäänpäin vetämisen sijaan, ja neuvoo Muumipappaakin puhaltamaan ulos, mitä hänellä on sydämellään.

Kerran kun olin teini-ikäinen, isä sanoi minulle innostuksen vallassa ollessaan että olen ”hyvä tyttö, ei paremmasta väliä”. Se tuntuu minusta pahalta, mutta yritän ajatella, että hän tarkoitti hyvää, hän vain ei ole kovin hyvä ilmaisemaan asioita. Miksi se tuntuu pahalta? Miksi en voi nähdä hyvää? Miksi näen, että isä sanoo minun olevan jollain asteikolla? Parempikin voisi olla, mutta koska hyvä isä sanoo tyttöä hyväksi, hän sanoo minua hyväksi. Ei siksi että olen hyvä, vaan siksi että hän on hyvä.

Isä antaa minulle esineen, jonka tarkoitus on kertoa, että joskus suutun, mutta se ei ole toivottavaa. Pidän muumiastioista, en osta niitä usein, mutta tulen iloiseksi jo niiden näkemisestä kaupassa. Pidän myös Pikku Myy -mukista. Se muistuttaa minua siitä, että isä ei pidä minusta silloin kun ilmaisen tunteitani. Ja minä aion loppuelämäni ajan ilmaista tunteitani hyvin suoraan.

*

Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on hyvin. Sellaista olotilaa, jossa ei ole huolta. Sitä huolta, joka on mielessä nukkumaan mennessä ja heti herätessä. Kaipaan rauhaa, oloa, jossa voin luottaa. Mitä se voisi olla.