Koronan jälkeen kello kuusi, osa II: Tulta ja hamppua

Kuiva jäkälä ratisee jalkojen alla, aurinko porottaa niskaan. Hamppuköydestä pölähtelee käsittelyssäni kuituhippuja pilvinä ilmaan. Minun puuni on Miekan ja Munkin puiden välissä, Vuorenkuningas käyttää auton vetokoukkua. Puun rungon ympäri on solmittu nailonköysi, jossa on kiinni lukkokoukku. Koukun läpi menee hamppuköysi, joka on kierretty pari kertaa itsensä ympärille ja kun sitä vetää edestakaisin, hiertyvät hampun kuidut toisiaan vasten ja pintakuidut nousevat pystyyn. Olemme mitanneet ja leikanneet, suljettuamme leikkuukohdat maalarinteipillä purkautumisen estämiseksi, kullekin haluamansa määrän köydenpätkiä ja päätelleet ne kutistesukalla. Minä aion tehdä kuusi kahdeksanmetristä köyttä.

En muista milloin viimeksi on ollut näin hauskaa. Materiaali on joka vaiheessa niin herkullista, se muokkautuu niin helposti siihen suuntaan mihin halutaan. Nyt se pörhistyy, ja seuraavaksi pystyyn nousseet karvat poltetaan kaasupolttimella. Paistuvan hamppukuidun tuoksu auringossa, köyden aavistuksenomainen tummuminen ja muuttuminen pörröisestä ja karheasta sileäksi ja tietysti kun olemme veden äärellä, peruselementtien miellyttävä läsnäolo. Ja kun köyttä on melkein 50 metriä, kuluu jokaiseen työvaiheeseen mukavasti aikaa, jonka saan olla auringossa ja tässä seurassa, kuunnella Miekan sanailua ja Munkin selitystä materiaalin ominaisuuksista, turvallisuusnäkökohdista ja prosessin erilaisista vaihtoehdoista.

Kun köysien pinnat on poltettu, Munkki kaivaa esiin hiutuneita T-paidanriekaleita ja näyttää, miten köydet pyyhitään kostealla rätillä ennen vahaamista. Mehiläisvaha-vauvaöljyseoksen hän on keittänyt valmiiksi etukäteen. Mehiläisvahaa otetaan sopiva nyrkkiin mahtuva kimpale, joka kääritään kankaaseen, ja köysi vedetään tämän palleron läpi pari kolme kertaa. Viimeinen vaihe pitää tehdä kotona, sillä rantsussa ei ole uunia: Köysiä paistetaan 60–80 asteessa niin kauan, että vaha on sulanut ja imeytynyt kuituun. Sen jälkeen ne pyyhitään vielä kertaalleen kostealla rätillä.

Saisipa tehdä köysiä joka lauantai. Tosin seuraavalla kerralla pitää kokeilla erilaisia hanskoja, pörhennysvaiheesta jäi etusormiini tummanpunaiset rakot. En huomannut ollenkaan minkään olevan vialla, kun kiskoin köysiä ihan työn imussa.

Kiitos Munkille opetuksista ja kisällikavereille Miekalle ja Vuorenkuninkaalle seurasta! Nyt mä osaan!

Enää pitäisi opetella parit solmut...

Tai ylipäätään ajatella, mihin näitä köysiä aion käyttää. Faunin köydet ovat joissakin sessioissa olleet käytössä kaikki, ja jos riiputuksia haluttaisiin harjoitella, niin olen siinä käsityksessä että muutama lisäköysi olisi tarpeen. Sitomista voi harjoitella itsensä kanssa, ja se on kuulemma miellyttävän meditatiivista puuhaa. Ja tietysti ennen pitkää mieleen pulahtaa ajatus toisen ihmisen sitomisesta. Miten helvetissä voisin uskaltaa koskettaa toista ihmistä sillä tavalla? Mikä näkymä tästä aukeaakaan elämäni hankaliin kohtiin. Tilanteisiin, jossa joudun ottamaan kontaktia, ohjaamaan, päättämään, ja jotka eivät tule yhtään helpommiksi ajan myötä, päinvastoin.

Koronan jälkeen kello kuusi, osa I: Betonia ja järvivettä

Kolme vuotta sitten mielialalääkitystä aloitellessani heräilin aamuöisin hämmästyttävään innostuksen tunteeseen. Kuin häntä olisi heilunut: Mitä mitä! Kohta tapahtuu jotain tosi jännää ja kivaa! Ensimmäisen koronasulun aikana aloin taas nukkua kokonaisia öitä, mutta viime aikoina tuo yöllinen vireystilailmiö on palannut. En tajua edes ahdistua valvomisesta, makaan vain ja tunnustelen hyvää oloa, ja nukahdan vielä hetkeksi syvään uneen, josta vaivoin havahdun viime hetkellä tai hiukan myöhässä.

Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun lauantaiaamuna kuuden maissa heräilin tyytyväisissä mielialoissa siskoni Kruusun vierestä hotellikompleksissa, joka muodostui betonisista käytävistä ja sektoreista ja niiden väliin jäävistä metsäisistä välitiloista, joissa saniaiset ja pihlajat kasvoivat valtavien siirtolohkareiden päällä. Illalla olimme juhlineet näyttelyn avajaisia. Näyttely oli hyvä, suoraa ja konstailematonta nykytaidetta, ihanan raikas pulahdus takaisin taiteen katsojaksi. En ole menettänyt uskoani taiteeseen, mutta oma polkuni taidemaailmassa on poikki. En tiedä, kuinka mielekäs se on missään vaiheessa ollut. Kuinka paljon siinä on ollut jääräpäistä sitoutumista, pakotettua yrittämistä. Ihailen niitä, jotka pystyvät jatkamaan, mutta itselläni ei ole ikävä siihen maailmaan.

Hotellin ravintolan sulkeuduttua olimme istuneet vaaleassa yössä rannalla höpöttäen ja huiskien hyttysiä. Kaikki olivat odottaneet tätä, tavallista ihmisten kanssa olemista. Ehkä muista tuntui samalta kuin minusta, vielä paremmalta kuin olisi voinut kuvitella. Jotenkin kivalla tavalla todelliselta ja maanläheiseltä ja samalla rauhalliselta. Kuraattori pomppi hilpeänä rantakalliolla, roustasi Kruusua ja tarjoili kotimaista herkkuginiä, ja kun se oli tyhjennetty, päätin että tämä hyttysten täyttämässä ilmatilassa istuminen saa riittää, ja pulahdin uimaan. Tyyni helteinen päivä oli lämmittänyt veden, joka ympäröi jäseniä lempeänä ja kirkkaana. Lopulta koko ryhmä yksi toisensa jälkeen pulahti järveen.

Seurassa oleminen ei tunnu enää niin raskaalta kuin ennen. Ehkä pitkä eristäytymisen aika on tehnyt hyvää, tai sitten hyvää on tehnyt kaikki mitä minulle tänä aikana on tapahtunut. Jopa blogin pitäminen tuntuu vaikuttavan yllättävästi niin, että en enää pelkää kauhean häpeällisen salaisuuteni paljastumista. Se on jo täällä kaikkien luettavissa. Nyt voi rentoutua. Mitä ikinä se kauhea onkaan – ei varmaan mitään yksittäistä, tätä tai tuota, vaan tapa puhua ja kertoa. Algoritmi suositteli minulle hiljattain Klezmaticsin Woody Guthrie -tulkintaa:

I’m gonna talk in this world the best I can, if I can

I’m gonna talk in this world, and I think I can

Aamiaisen jälkeen ihastelimme alkuperäistä 1970-luvun huonettamme, otimme vielä aamupäiväunet, ja sitten olikin jo aika lempeästi hoputtaa lähtöä, sillä minulla oli siksi päiväksi sovittua menoa. Kruusu halusi tulla mukaani kotikaupungissa käymään, ja tsekattuamme vielä näyttelyn läksimme paluumatkalle. Poikani oli saapunut omista riennoistaan ja jouduin hiukan hengästyneenä jättämään tädin ja siskonpojan keskenään potemaan kankkusta. Mihin sä nyt oikein meet, kysyi poika. Mä en ehdi nyt paremmin selittää, mutta käsittelemään köysiä. Shibaria varten. Vau, sanoi poika. Pizzalaatikko kainaloon, ja rynnistin ulko-ovesta juuri kun Miekka ja Munkki kurvasivat talon eteen Miekan taivaansinisellä Skodalla.

Troublebound Society

Sä oot yks jätkistä, sanoi Brutus minulle. Oltiin riidelty Pelurin kanssa ja ero häämötti. Ehkä olin todennut, että minua ei sitten Troublebound Societyn illatsuissa enää nähdä. Brutuksen toteamus miellytti minua kovasti, mutta kului kymmeniä vuosia, ennen kuin kehtasin tunnustaa sen edes itselleni. Eihän feministi voi haluta olla yksi jätkistä. Voiman pitäisi lähteä pelkästään naiseudesta, ei osallisuudesta miesten juttuihin. Ei saa ajatella, että se nostaa arvoani jotenkin. Mutta eihän siitä olekaan kysymys, vai onko? Brutus oli ihan oikeassa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Olin iältäni parinkympin molemmin puolin, kun seurustelin Pelurin kanssa. Peluria nimitettäisiin nykyään syrjäytyneeksi, mutta hän ei suinkaan ollut vailla ambitioita. Hänen ambitionsa oli pokeri. Olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihminen joutuu järjettömän pelihimon valtaan, mutta Peluri ei ollut sellainen. Hän rakasti lajia, mutta rakkaussuhteeseen kuului analyyttisyys, tilastot ja rajat, joita ei ylitetty. Lapsuudesta lähtien muodostuneen kaveriporukan, ”Troublebound Societyn” illanvietot kuluivat suurelta osin pokeria pelaten. Minä en pelannut, mutta minusta oli ihanaa olla mukana. Joskus otin kuvia, joista välittyy mielenrauha ja täydellinen luottamus kavereiden välillä. Pidin myös siitä, että vain olin syrjässä ja seurasin peliin kuuluvia maneereja ja sanailua. En edes tajunnut, miten paljon siitä nautin. Joskus Brutus roustasi minua syrjästäkatsojan roolini takia, olettaen, että minua luonnollisesti ärsyttää kun jätkien kaikki huomio kiinnittyy vain peliin. Luultavasti hän sai minut suuttumaan, mutta kukaties siinä tilanteen uinuva kinkyys sai uuden momentin.

Kai se on niin yksinkertaista, että minä vain nautin heidän seurastaan. Minulla ei koskaan ollut mitään sitä vastaan, että jätkät olivat koolla, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hengasin heidän kanssaan useammin kuin muut tyttöystävät.

Yhtenä jätkistä oleminen voi merkitä minulle sivustakatsojan roolin lisäksi joskus myös keskusteluun osallistumista. En tiedä kummasta nautin enemmän, keskustelusta johon pystyn osallistumaan, vai keskustelusta, joka menee minulla yli hilseen ja joudun tilaan, jossa nautin vain äänenpainoista ja yleisestä tunnelmasta, keskustelun etenemisestä ymmärrykseni tuolla puolen. Filosofian seminaareissa minulla on joskus ollut tunne, että jos tässä minun paikallani olisi hevonen, se ymmärtäisi keskustelusta yhtä vähän kuin minä, mutta nauttisi tilanteesta yhtä paljon. Se aistisi ystävällisen, rauhallisen, keskittyneen tunnelman, joka vallitsee kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteisten mielenkiinnonkohteiden äärelle ja jättävät kaiken muun ulkopuolelle.

Entäs se kuumottavin kysymys, onko yhtenä jätkistä oleminen osallisuutta jostain jonka koen olevan jotenkin ensisijaista, hierarkiassa ylempänä? Ei kai tämä ole sen kummempaa kuin pervouteni ydin. Kun alistun, olen poissuljettu, minun omat asiani eivät tule tielle, vaan toisen ihmisen, minun tapauksessani miehen tai miesten olemassaolo on kaikki, heidän läsnäolonsa lävistää minut ja pääsen osalliseksi siitä mitä he ovat.

Harakka

Talo, jota olin tyhjentämässä, oli valkoinen sisältä ja ulkoa, pieni vanha rapistunut puutalo. Oli päivä, aurinko paistoi sisään, valkoisissa verhoissa oli haalistuneita kukkia, ja koko sisätila oli samanlainen, valoisa, valo kuin valkoista posliinia. Huoneessa oli kaksi sänkyä ja harakka oli toisella niistä. Tule tänne minun viereeni, se sanoi. Tule juttelemaan minun kanssani. Minun pitää ensin käydä hoitamassa muutama asia, tulen sitten. Lähdin junalla, aurinko oli laskemassa ja paistoi lumipilven raosta, alhaalta. Tummassa maisemassa tuprutti pakkaslunta. Tämä juna ei pysähdy. En pääse mitenkään takaisin, vaikka lupasin.

Helpompaa kuin myöntää tarvitsevansa, on loikata suoraan sinne, missä kaikki toiveet raukeavat, stoalaiseen mielenrauhaan. Olen tehnyt siitä hyveen, ja onhan se kaunista ja ekologistakin: Saada sen mitä tarvitsee mahdollisimman vähästä, kun ei tarvitse juuri mitään. Niin minusta on ehkä tullut kivikasvo, betonihahmo, joka näyttää täydellisen tyytyväiseltä omaan elämäänsä, ja tietysti onkin, sillä hän rakastaa tienpientareen horsmien villavia päitä, lätäköitä ja risukkoa jossa viileys viipyy, ja tuntee että nekin rakastavat häntä, tai ovat samalla puolella.

Siksi on ollut niin helppoa olla kaapissa niin kauan. Kun Kreivi helmikuussa nappasi minut lennosta, näin sieluni kohoavan siivilleen. Jotenkin se oli säilynyt vahingoittumattomana universaalin kusipään monta kymmentä vuotta kestäneestä mustamaalauksesta. Mitään niin kaunista en ollut milloinkaan nähnyt. Silloin tiesin, että minun täytyy uskaltaa lähteä etsimään. Ei puroa, ei tietä, ei risuja, ei taloja, vaan ihmisiä tällä kertaa.

Olen soimannut itseäni pelkuruudesta, mutta nyt näen, että pienetkin askeleet ovat vieneet eteenpäin. Nähdä ihminen, joka uskaltaa sanoa sen kauhean, sen ihmeellisen. Kohdata ihminen, joka näkee sen minussa.

Unen harakka olen minä...toivon, että minä olen harakka. Vaikka juna veisi kauas sen, jolta pyysin.