Omnipotentti kesähemuli

28.6. 1998

Uumoilen että kuinka surullinen sitä voikaan olla, tänään tuntuu siltä että ymmärrän tai näen kauhean syvälle sinne missä suru on silmitön!

18.11.1999

Olen tässä päivänä muutamana tuuminut että mitä vikoja minussa on, ja toisaalta havainnut jonkinlaista etomista olemisessa jonka arvelen nyt johtuvan ylenpalttisesta hyvyyden ja jonkinlaisen pätemisen vaatimuksesta. Minun pitää aina ymmärtää kaikki puolesta sanasta ja kiteyttää ongelma oikein ja antaa kaikelle oiva visuaalinen muoto ja huomata kaikki virheet ja ylipäänsä olla aina parempi ja kultaisempi kuin kukaan aavistaakaan. Miten tympeää! Tulee hurja olo että voisin olla enempi itseni. Mutta ei ole helppo karistaa tottumusta.

*

Omistan tästäkin kesästä osan eri-ikäisille sukulaisille. He ovat kaikki fiksuja ja hauskoja ja olen kiitollinen heistä, luonto ja mineraalit hehkuvat ikiaikaista rauhaa, mutta minut erottaa todellisuudesta ”tahmea väliaine”. En osaa nauttia, tunnen melkein kuin särkyä, joka yltyy sietämättömäksi ja muodostaa murheellisen kontrastin keskikesän heleydelle. Ihmissuhdeasiani ovat alkutekijöissään, ja se tilanne tuntuu yksinäiseltä ja raskaaltakin. Lisäksi minua kuormittavat perheen ja erityisesti minun itseni sisäiset tavat ja tottumukset.

Olen lukenut Franklin Veaux'n ja Eve Rickertin kirjan Kahta kauniimmin, ja vaikka elämässäni ei juuri nyt ole monia suhteita joihin oppeja soveltaa, luulen niiden sopivan muihinkin kuin romanttisiin/intiimeihin suhteisiin. 

Kerro omasta näkökulmastasi, älä toisten. Kommunikoi omasta näkökulmastasi sille, jota asia koskee, älä välikäsien kautta, äläkä itse suostu välikädeksi. Odota muiden kommunikoivan omasta näkökulmastaan, älä levittäydy kaikenkattavaksi kommunikointialustaksi kuin mikäkin sienirihmasto, se ei tee hyvää itsellesi eikä kenellekään muullekaan. Sinä olet ihminen, yksilö, tavallinen pulliainen, kuten muutkin.

On jotenkin hieman lannistavaa löytää yli kahdenkymmenen vuoden takainen päiväkirjamerkintä, jossa kiteytän jo ongelman, jonka kanssa edelleen painiskelen. Vauvasta asti rakentunutta dynamiikkaa ei kovin helposti muuteta, vaikka itsellä olisi uutta näkökulmaa ja ehkä työkalujakin. Mutta hyvinkin helpottavaa on löytää se mikä minussa itsessäni – ei muissa – on aiheuttanut tämän säryn. Koska itseeni ja omaan toimintaani minulla on vaikutusmahdollisuuksia.

Mistä lie perimmältään johtuu, mutta pohjaton pätemisen tarve on saanut minut ottamaan tällaisen roolin. Kai joka perheessä on tällainen epätoivoinen kaikkien asioita ajatteleva ja järjestelevä hemuli, joka ei koskaan saa asioita oikein kohdalleen, eikä koskaan voi olla oikein rauhassa.

Mutta voihan se olla, että olen ottanut askeleen eteenpäin. Olen jopa sanonut ääneen jotain tästä ominaisuudestani, yksikön ekassa persoonassa. 

Jos polvia ja olkapäitä särkee, laske taakka maahan. Ei sinun tarvitse yksin kantaa koko maapallon painoa.

Kaikki kääntyy hyväksi – vaikka kaikki muuttuu.

Om knenå og skuldrene verker

så ta av deg det du bærer på

ingen grunn til at du skal bera

heile kloden heilt aleina

Alt skal bli bra igjen

Alt skal bli bra

Sjølv om ingenting blir som det var

Janove Ottesen: Trøst

(Käännösapu: kaizers.konzertjunkie.com)

 

 

Hajamietteitä kesäillassa

Scorpios are dangerous. But the most loyal, sanoo pitching coach. Jouduin vahingossa pitching-työpajaan, vaikka minun ei tarvitse työssäni pitchata. Oppi puhutteli minua eloni vaellusta noin ylipäänsä ajatellen. Kohdentaa mitä haluaa, täsmentää viestiä, karsia siitä epäolennaisuudet.

Seksuaalineuvojalla onnistun aina päästämään suustani jotain mikä kuulostaa voimaantuneelta ja itsevarmalta. Viimeksi sanoin, että minulla olisi annettavaa ja saattaisin viihtyä suhteessa, jossa olisi enemmän kuin kaksi ihmistä. Haluaisin että olisi lähipiiri. Sellainen vastavuoroisen huolenpidon, erityisen läheisyyden pallero.

Mutta vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.

Kirjoitin yöllisen mietteen keskustelufoorumille: Kun nainen on kasvatettu alistumaan, niin sen ensimmäinen työmaa on päästä elämässään niskan päälle ja pois siitä opitusta alistumisesta. Ja jos sillä on alistumisen tarve, niin tämä em projekti on sen kanssa ristiriidassa. Tai siis vaikuttaa olevan. Sitten kun hyväksyy itsensä sekä oman elämänsä jediritarina että subina, voipi olla jo aika pahat lukemat mittarissa.

Seuraavana yönä mietin jatkoa tälle, että joskus tuntuu että tämä niskan päällä oleminen jää päälle, niin että alistumistaipumusta ei monikaan mitenkään minusta näe, eikä voi ajatellakaan itseään minkäänlaiseen auktoriteettiasemaan suhteessa minuun. Joskus tämä aiheuttaa pettymyksiä ja tunnetta että on hylkiö, mutta toisaalta se on aika siistiä.

Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

Haluni olla uskollinen on niin vahva että jollain kulmalla ymmärrän ihmisiä, jotka liittyvät ääriliikkeisiin. Ymmärrän halua olla osa jotain suurempaa, antautua itseä tärkeämmälle – ja sen äärimmäisyys, järjettömyyskin jollain lailla tukee sitä antautumisen autuutta.

Kotimatkalla radiosta tuli raskassoutuista Beethovenia. Es muss sein. Ihan kuin minä. Olen Pohjois-Euroopan raskassoutuisin horo, Kunderan Sabina ja Tereza samassa paketissa. Mutta ei horoilu sulje pois sitoutumista. Sabinalla oli yksisilmäisen poliittisen atmosfäärin ja sosialistisen realismin kitsch-estetiikan synnyttämä aversio sitoutumista kohtaan. Tereza kaipasi turvaa, pieniä ympyröitä, jotakuta huolehtimaan itsestä ja jotain josta huolehtia. Ja ehkä kuulumista epäonniseen luusereiden kansakuntaan, sen sijaan että eläisi vapaassa lännessä. Ja Tomášin epäkonsensuaalinen monisuhteilu aiheutti hänessä hirvittävää ahdistusta. Henkilöt edustavat erilaisia otteita elämästä, elämänkatsomuksia tai kohtaloita. Todellisuudessa kaikissa on vähän kaikkia. Vaarallisella ja lojaalilla skorpionillakin on tarkemmin katsoen melkein kaikki planeetat reippaassa jousimiehessä.

Viikonloppu sisälsi pitchausharjoitusten lisäksi muutakin inspiroivaa paahdetta niin auringon kuin ihmistenkin taholta. Illalla olin hirveän väsynyt, mutta ajatukset surrasivat päässä. Miten pääsen uneen. Ajattelen että kokeilen jonkun ihmisen kanssa, miltä tuntuu jos polvistun. Polvistun hänen eteensä. Se toimii. Se on molemmille merkityksellistä ja liikuttavaa. Maailman läpi menee voimalinja ja me olemme kytkeytyneet siihen hetken aikaa. Ja siihen nukahdan.

---

Edith Södergran: Yksinäisyys, suom. Uuno Kailas
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, suom. Kirsti Siraste

Takauma

Kerta kiellon päälle... tämä on tapahtunut ja kirjoitettu huhtikuun lopulla.

*

Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Otan hänet syliin, hengitämme yhdessä. Elämisen ja hengittämisen ihme saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Olen ollut hänen luonaan kolme yötä. Hän on vienyt minut kävelylle suuren järven rantaan. Vesi on niin korkealla, että emme pääse niemen kärkeen. Palatessamme vesilaitoksen mies on ajamassa vesilaitokselle ja nousee pakusta avaamaan porttia. Enkelini kysyy häneltä: Miltä näyttää? Hyvältä näyttää! Sitten saamme kuulla asiaa juomavedestä, mitä sen on hyvä sisältää ja mitä ei, miten järvivedestä tehdään ikään kuin pohjavettä ja minkälainen peruskallion muoto tarvitaan pohjaveden kerääntymiseen ja mitä seuraa siitä, jos pohjavesialueella tapahtuu öljyvuoto. Puhelin soi, tulossa on syntymäpäiväonnitteludelegaatio, he tulevat kahveineen ja pullineen sinne missä olemme ja vesilaitoksen mies menee töihinsä. Partio- ja opiskelukaverit tulevat onnittelemaan enkeliäni, vesilaitoksen mies tulee takaisin samaa tietä ja porttia sulkiessaan alkaa taas tarinoida, matemaatikot kuuntelevat ja kyselevät. Ei ole kiire, aika on ainutkertaista ja sitä on niin paljon kuin tarvitaan. Miksi tätä ei saa mitenkään talteen.

Enkelini opettaa minulle moottorisahan käyttöä ja isojen pöllien halkaisemista. Toksisesta maskuliinisuudesta hänessä ei ole häivääkään. Paljon tunteita, eikä oikeastaan niiden patoamista ollenkaan, ne vain ovat, näkyvät. Eivät myrskyinä, vaan sanoina.

Yhdessä hetkessä päivälevolla joudun kertomaan kaikki huoleni. Miten pelkään sitoutuvani johonkin, mistä ei ole ollenkaan sovittu. Vain koska meillä on elementtejä, jotka yleensä kuuluvat parisuhdeportaiden alkuun. Keskustelu toimii, lähellä on hyvä olla, seksissä on selvästi vaikka mitä löydettävää. Mutta et tiedä minkälaiselta myrkyltä säästyt, jos me emme luisu perinteiseen monogaamiseen suhteeseen! Enkelini on viestinyt tuntemuksistaan hyvin suoraan, välillä turhautuneen, jopa uhriutuvan oloisesti. Jostain ihmeestä sain mielenrauhaa viestittää vain: Me päästään tästä kyllä eteenpäin. Hän vakuuttaa, että olen ollut alusta asti rehellinen siitä mihin kykenen ja mihin en ja mitä haluan ja mitä en. Muistuttelemme, että tapaamme nyt vasta neljännen kerran. Tuntuu että tuntisimme pitemmältä ajalta, mutta oikeasti ei tässä vaiheessa muutenkaan voisi sitoutua yhtään mihinkään, paitsi ehkä siihen, että tutustutaan lisää.

Toisen mielipahan aiheuttama hälytystila paikantuu minussa. Ei tunnu hyvältä tulla ulos siitä oletuksesta, että voin olla toiselle sitä mitä hän vain haluaa kulloinkin tilata. Mutta siitä minä nyt murtaudun ulos. Ja riitän hänelle tässä tilanteessa.

Me käymme shibarin alkeiskurssilla ja enkelini oppii tuskailuistaan huolimatta perusasioita. Ihaniin tiloihin pääsemiseen ei tarvita sen enempää ihmeellisiä häkkyröitä. Minä tiesin sen jo ennestään. Sitomiseni näyttää muka niin sujuvalta ja varmalta, mutta ihan aloittelijahan minäkin olen.

Viimeisenä päivänä teemme yhdessä hänelle bdsm-testin. Siinä joutuu menemään mielikuvien varassa, eihän monestakaan aktiviteetista ole kokemusta. Joistakin vaan tietää heti pelkästä ajatuksesta, ettei se ole oma juttu, ja toiset taas sävähdyttävät ja kiinnostavat. Lukemia tulee, enkelini kysyy, mitä tästä nyt pitää ajatella? Sähän oot ihan pervo, vastaan.

Vielä yksi sidonta. Toinen jalka futomomoon, vastakkainen käsi tavallaan myös, molemmat vapaaksi jääneet raajat jotenkin kiinni nekin. Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Nyt tapahtuu jotain, eikä mikään ole enää ennallaan. Siinä on mukana kipua. Kipua, jonka minä tuotan ja jota enkelini pyytää lisää, pyytää kiihkeästi.

Romahtavien lokeroiden ääni on ollut kuuluvilla koko ajan. Nyt ne vaan räjähtelevät kappaleiksi. Meillä on kudelma, jonka kuvaamiseen mitkään lokeroiden nimet eivät kelpaa.

Tanssilattia vuorella

Kaksi vuotta sitten vertasin arkista työmaailmaa paahteiseen vuoreen ja kinkytodellisuutta meren syvyyksiin. Olen nyt päässyt jonkinlaiseen rauhaan näiden välillä. Minua ei haittaa, että elämässäni on niin kaukana toisistaan olevia alueita. Se, että suuri osa harrastuksistani, harrastuskavereistani, ajanviettämisestäni on sillä alueella josta en juuri puhu töissä, on asettunut normaalitilaksi, enkä tunne repeäväni kahtia.

Se projekti, jota töissä kaksi vuotta sitten isolla vaivalla aloitettiin, on nyt päässyt siihen pisteeseen, että on aika juhlia. Paljon iloisia kasvoja, työtuttuja vuosien takaa. Kaunis iltavalo, juttelua, tanssia, heittäytymistä, cha cha cha, possujuna! Tunnen olevani kotona. Enemmän kotona kuin kinkybileissä, tai neljän päivän xu-miitissä kahdenkymmenenyhdeksän vieraan ja yhden tutun kanssa samassa paljussa. En ole saanut kinky- tai swingerpiireissä sitä kotiintulokokemusta, josta niin monet puhuvat. Yhteys jää syntymättä, heittäytymiset tapahtuvat jossain muualla. On tuttuja ja saa moikkailla, se on tietenkin siistiä, mutta kaipaan jotain syvempää. Jokin perinnöllinen penseys minussa estää minua osaamasta yhteyden luomista ja ylläpitoa.

Rehentelin aiemmassa kirjoituksessa että on tulossa sessio erään herran kanssa; se kokeilu jäi ainoaksi aikatauluhaasteiden ja kommunikointiongelmien takia. Olin aika kipakka, se ei mennyt sekään ihan putkeen, mutta viestintä oli kieltämättä aika tylppää sieltäkin suunnalta.

Ennen juhlia teen töitä kyyneleet silmissä. En usko selviäväni illasta. Eikö voisi vain uhrata elämänsä johonkin hyvään tarkoitukseen, pelastaa jonkun, ja poistua...

Olen sanonut enkelilleni, etten halua enää tavata. Meidän toiveet, tarpeet, halut ja tunteet olivat liian erilaiset ja suhde sen takia epäreilu ja epätasa-arvoinen. Minä merkitsin liikaa, oli liian paljon pelissä. Mutta jos voisi pelastaa jonkun, jonkun epätoivoisen, muuttaa jonkun elämän, eikö se olisi oikein? Eikö se olisi hienoa. Mutta ei se pidemmän päälle toimisi ollenkaan niin. Oma näkövinkkeli ja omat luovuttamattomat selittämättömät tunteet pursuavat jostain päästä ulos, ja siinä sitä ollaan.

On kuitenkin hirveän paha olla, ja lisäksi universumi viestittää kaikenlaista mikä konkretisoi yksinäisyyteni, perinnöllinen erakkouden aave on läsnä. Viestitän Archibaldille kun tuntuu että romahdan, ja saan täsmätukea. Ehkä tämä olo vain saa tulkitsemaan kaiken huonoiten päin.

Kesä, kirjat, järvet, meri, lepo, irtiotto. Tuntuu kuin kinkytaipaleeni olisi lopuillaan. Ihminen voi seota johonkin juttuun ja ajatella kolmen vuoden ajan melkein pelkästään sitä. Minulla oli hetkeni, ja sitten oli hetkiä jolloin olin kolho piru väärässä paikassa, yritin ajaa käärmettä pyssyyn ja jouduin tuskallisen kiusallisiin tilanteisiin. Uskomaton sarja epäonnistumisia. Joku päivä kirjoitan niistä koomiseen sävyyn. Jotain luovuttamattoman arvokasta tässä kuitenkin on, omaa ja omintakeista.

Haluan jalansijaa omassa elämässäni, sanoin terapeutille aikoinaan. Riittääkö se, hän kysyi. Vai pitäisikö olla myös kädensijaa, ehkä jopa liikkumatilaa?

Nyt on tilaa. On tilaa surra sitä mitä talvella tapahtui. Tilaa syventää suhdetta sisimpään itseen. Ja tilaa jollekin tulevallekin, tietenkin. Jotain tulee.

Enkeli ei olisi millään päästänyt minua menemään. Mutta ei mun luova mieli oo mikään sun huvipuisto tai mielenkiintoinen ja sivistävä sisältö. Se on syvää merkityksellistä suhdetta maailman ja itsen kanssa. Sitä pitää saada miettiä rauhassa, ilman että joku on koko ajan vaatimassa jotain. Yksityisyyden pitää olla rikkumaton. Niin kuin yhteys on intensiivinen silloin kun minä olen läsnä toisen kanssa. Niin samoin mun oman tilan pitää olla luovuttamaton. En voi olla, jos mun pitää koko ajan torjua yrityksiä tunkeutua siihen.

Mun sisäistä maailmaani ei voi tavoittaa kukaan.

Suljen tämän blogin kirjoittamisen mielestäni joksikin aikaa. Kirjoittaminen on tullut tärkeäksi, mutta en halua miettiä, mitä mistäkin kohtaamisesta kirjoitan vai kirjoitanko mitään. Kirjoittaminen on häpeää kohti menemistä, mutta tarvitsen universumillisen aikaa ja etäisyyttä ennen kuin voin kuvailla niitä koomisuuden asteita joille olen häpeän saralla edennyt.

Vedet virtaavat puiden varjossa, kuvataan Koraanissa paratiisia. Minun kotiseudullani niin tapahtuu, ja muistan olla siitä kiitollinen joka päivä. Tulkoon mitä tulee, ainakin saan olla kiitollinen lähiluonnosta, kodista, omasta sängystä johon saan oikasta, mielekkäästä työpaikasta, ystävistä joihin yritän pitää paremmin yhteyttä, yrittää vielä kerran torjua erakon kohtaloa.

Lainaus: Pyhimys&Saimaa: Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua