Hyvästit

Olen ollut teini-ikäisestä saakka hyvin itsenäinen ja yksin pärjääväinen. Nimenomaan yksin toimin hyvin, ihmissuhteissa olen epäonnistunut. Mietin juuri mitä teen kun palaan kotiin – minun täytyy sanoa ei eräälle ihmiselle, ja minua säälittää niin että se tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta jos en opi sanomaan ei, kuljen näiden kiviriippojen ja juoppojen kanssa lopun elämäni.

Rajojen käsite ylipäänsä tuli minulle tutuksi vasta kinkykulttuurin myötä. Kun nyt lähden, muutamaa ihanaa kokemusta ja monta karvasta pettymystä rikkaampana, on ymmärrys rajoista suurin lahja mitä olen näinä vuosina saanut. Näillä mittarilukemilla tulee mieleen, että mitä on mahdollista enää oppia? Koko ikäni olen ollut ihmisten kanssa aivan kyvytön.

Vammani ovat syvällä, ja lähellä olevat ihmiset joutuvat niistä eniten kärsimään. Surettaa, että terapiakorttikin on jo käytetty ja aika epätaloudellisella tavalla. Psykoanalyysissä maksaa kalliin hinnan siitä että saa ihmetellen kuunnella omaa ääntään päivästä toiseen: Miten tuota juttua riittääkin ja noin koherentissa muodossa. Analyysin loputtua tuntui että palikat jäivät esiin ja niiden kanssa pystyi jonkin verran itse toimimaan. Ehkä ne ovat nyt kuitenkin jääneet niille sijoilleen ja niiden päälle on kasvanut sammalta. Ensi syksynä tulee viisi vuotta Kelan tuen loppumisesta ja hoitosuhde työterveyspsykologin kanssa on olemassa. Kolme terapiakertaa työterveydessä käytettävissä ensi vuoden aikana. Asiat eivät siis ole oikeastaan hullummin. Enää pitäisi löytää terapeutti, joka ymmärtää monisuhteisuutta, kinkyä ja ehkä neuroepätyypillisyyttä. Olisi kauhean helpottavaa, jos vaikeuteeni toimia ihmisten kanssa löytyisi luonnollinen selitys. Menestymiseni ammatissa, jossa saan toimia valtaosin yksin ja tuijotella seiniä, selittyisi tavallaan samalla. Mutta mietin myös, että jos minä olisin kirjolla, kuinka kapeaksi normaaliuden alue oikein voi mennä?

Olen miettinyt äkillisiä mielialamuutoksiani, jotka ovat aiheuttaneet eri muodoissaan ahdistusta ja pelkoa joissakin niistä kanssaihmisistäni, jotka ovat tulleet lähelleni. En edelleenkään tiedä, onko ympärilläni vain ollut ihmisiä, jotka eivät kestä sitä että toisella on ikäviä tunteita, vai onko ”vika” minussa. Olenko niin kaukana omista tunteistani, maskaan niin voimalla, että ei-toivotut tunteet kasvavat tietämättäni ja paisuvat hallitsemattomiksi. Ehkä maskaaminen ei ole tässä oikea ilmaus. Ehkä minulla on niin kova tarve miellyttää, niin harras toive sopusoinnusta, että piilotan itseltäni omat tunteeni. Piilottaminen on tuhoisaa, oli piilossa sitten mitä vain, positiivista tai negatiivista. Olen kieltänyt itseltäni oman jalansijani, sillä se sisältää eripuran mahdollisuuden. Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että ainoa ihmissuhde jota voisin vielä kokeilla, olisi D/s -suhde, jossa minulla olisi velvollisuus joka päivä tehdä rehellisesti tiliä tuntemuksistani.

Raadollisemmin tilannettani tarkastellen, en ole enää kovin nuori. Vaikka ihmissuhdeanarkismi onkin tavallaan syönyt heteroudeltani pohjan, viehätyn edelleen seksuaalisesti voittopuolisesti miehistä. Tähänastisen elämäni kumppanivalinnat ovat kosahtaneet siihen tosiasiaan, että olen nainut omasta ammattikunnastani, jossa herkkyys kuuluu työkalupakkiin ja herkistä miehistä suuri osa kompensoi herkkyyden aiheuttamaa maailmassaolon mahdottomuutta alkoholilla. Nyt kun otetaan lukuun rajattomuuteni, täydellinen jalansijan puute omassa elämässäni silloin kun siihen osallistuu joku toinenkin, voidaan ymmärtää, miksi suhdehistoriani on niin surullinen kuin se on.

Tästä eteenpäin osaan ehkä sanoa ei juopoille, mutta todennäköisyydet ovat minua vastaan. Miehistä suuri osa etsii itseään nuorempaa ja/tai naisellista naista. Kun naiseuden alue kapenee samaa vauhtia kuin normaaliuden, minä asetun ulkopuolelta katsottuna jo jonnekin kauas naiseuden ulkopuolelle, vaikka itse olen asiaa ajateltuani päättänyt pitää kiinni sukupuoli-identiteetistäni, joka määrittää minua suunnilleen yhtä paljon kuin määre ”maan asukas”. En ole queer, olen 1980-luvulta. En ole kasvaessani oppinut odottamaan itseltäni naisellisuuden suhteen mitään, mikä tuntuisi vieraalta ja ajaisi minua pois naiseudesta. Olen jo 13-vuotiaana löytänyt idolikseni Laurie Andersonin, ja hän riitti vakuuttamaan minut siitä, että voin ilmaista itseäni juuri siten kuin hyvältä tuntuu. Toinen roolimalli on onnekasta kyllä oma äitini, joka kutsui itseään ”hyeenaksi” naisten joukossa. Siinä oli enemmän oma-arvontuntoa kuin itsen arvostelua, niin ainakin toivon.

Yritän hieman selventää. Olen tässä ajatellut, että pitäisikö minunkin hyödyntää erilaisia määreitä, joita nykyään on tarjolla. Kuvaisivatko ne minua paremmin? Apagender, gender noncorfirming? Mitä on se naiseus, jota en tunne omakseni? Bimboutta? Jääkö naiseuden alueelle muuta? Mikä on se olemisen muoto, johon niin moni haluaa ottaa etäisyyttä? Onko kyse sukupolvesta, joka on kasvanut Toys’r’us -lelukaupan ilmapiirissä? Minä olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt käydessäni mainitussa liikkeessä ensimmäistä kertaa noin vuonna 2005 ja nähdessäni vaaleanpunaisen prinsessapuolen ja sinisen toimintasankaripuolen. Mitään niin binääristä ei omassa lapsuudessani olisi voinut kuvitellakaan. Meillä oli kaikilla lappuhaalarit ja raitapaidat, eikä kukaan tehnyt numeroa siitä jos joku tyttö sattui pitämään ns. poikien leikeistä. En ole ennen tätä päivää edes tullut ajatelleeksi, että viehtymykseni juniin, jota ilmaisin omalla tavallani jo ennen kuin opin puhumaan, tulkittaisiin tänä päivänä poikamaiseksi. Myöskään se, että pukeuduin nuorena ja hoikkana ollessani miesten takkeihin ja mantteleihin, ei ollut mikään statementti. Minä vain tykkäsin niistä vaatteista. Toisaalta fanitin pienenä Sissi-keisarinnaa niin, että silmät kääntyivät päässä nurin tuijottaessa niitä ihania röyhelöitä. En millään saa päähäni, että sitä olisi pitänyt pitää mitenkään vähempiarvoisena. 

Olen varmasti etuoikeutettu, jossain ”oikeiden naisten” (ei hyeenojen) alueella meno oli ehkä normatiivisempaa. Lapsuuden perheessäni oli paljon isoja ongelmia, mutta myös hyvä, luova, omintakeinen meininki. Ja yritän ymmärtää, että olen etuoikeutettu myös siksi, että olen lopultakin voinut elää naisena naisen elämää (kuten itse sen ymmärrän & mukaan lukien biologiset ilmiöt kuten äitiys) ilman sukupuoleen liittyvää suurempaa ristiriitaa. (Nuorena kokemani maailmassaolon mahdottomuuden saattaisin tulkita kehodysforiaksi, jos eläisin nuoruuttani tänä päivänä. En kuitenkaan usko, että identifioitumalla toisin olo olisi helpottanut.) Kun sanoin miettiväni, pitäisikö minun hyödyntää eri määreitä, tämä varmasti särähtää jonkun korvaan. Eihän identiteetissä siitä ole kysymys, ei sitä rakennella ja valita. Olen pahoillani, että tämä pohdinta on niin perseestä. Nämä ovat kuitenkin ajatuksia joita olen ajatellut. Olen pohtinut sukupuoltani kyseenalaistamismielessä 12-vuotiaasta asti silloin tällöin. Kai se on ok.

Mainitaan tässä nyt sekin, että haluaisin silti olla yksi jätkistä. Minulle on kerran sanottu että olen. Ja ehkä sellaisia tilanteita silloin tällöin on edelleen. Miksi joku nainen saa olla Daddy, mutta jos minä haluan olla yksi jätkistä, niin se on sisäistettyä naisvihaa? Onko se sisäistettyä naisvihaa, että ajattelen sen olevan sisäistettyä naisvihaa?

Haluan tässä kohtaa selventää, että jokainen saa määritellä itsensä itse ja kunnioitan ei-binääristen oikeutta omaan identiteettiinsä. En vain käsitä, mistä tämä nykyajan äärimmäinen binäärisyys on oikein kotoisin?

Kyllä minulla on vähän nostalginen kaipuu aikaan, jolloin karvat saivat kasvaa ja vaatteen ja ihon välissä oli ilmaa. Itselläni siis kasvaa ja on, mutta olen kai jo menneen maailman reliikki. Ja heteromarkkinoilla ennuste on senkin vuoksi huono. Ja jokainen kinkki tekee asian entistä monimutkaisemmaksi. Hetken jo luulin Japanin virkistäneen minua niin, että palattuani ryhdyn uudella innolla seuranhakuun. Mutta nyt vetäydyttyäni maaseudulle tuntuu kuin olisin siirtynyt eri universumiin. Etäisyys tuntuu ainoalta oikealta.

Viidenkympin villitys ei ole mikään myytti. Se on innoituksen tila, joka syntyy ristiriidasta mielikuvan ja todellisuuden välillä. Kaikilla alle 50-vuotiailla on (tiedostamaton) mielikuva 50-vuotiaasta, ja se on suunnilleen ”ikäloppu”. Kun se sattuu omalle kohdalle, sanotaan: Minusta ei tunnu yhtään 50-vuotiaalta! Ymmärsin tämän vasta oman kokemuksen kautta. Oma kokemus omasta itsestä ei vastaa sitä mielikuvaa, joka itsellä on ollut 50-vuotiaasta. Ja siitä seuraa voimantunne: olen sentään vielä elossa. Myös tekosyyt saavat kyytiä. 40-vuotiaana voi ajatella olevansa liian vanha aloittamaan kamppailulajia, mutta 50-vuotiaana on vastassa fakta, että jos sitä ei aloita nyt, se jää kokematta.

Niinpä olen viidenkympin molemmin puolin lorttoillut ja kinkyillyt niin paljon kuin näillä vajavaisilla taidoilla on pystynyt ihmismaailmassa eksploraamaan.

Minulla oli ihania haaveita ja joitakin ihania hetkiä, jotka menivät ohi.

Nyt tarvitsen rauhaa, tarvitsen sitä lisää. Haluan elämän, jossa tärkeät asiat tai ehkä oikeammin oikea asenne on läsnä koko ajan, ei vain randomisti siunaantuvina hetkinä. Haluan tasapainoa. Haluan, että epämukavuusalueelle menemiseni palvelee jotain tarkoitusta ja siitä on oikeasti hyötyä. Haluan keskittyä omaan juttuun, joka on niin oma, että sen mukana tulevat epämukavuudetkin tuntuvat mielekkäiltä.

Kun nyt sanon että lähden, mitä sillä tarkoitan? Ehkä lähden seuranhakumoodista, pariutumisoletuksesta, romantiikka- ja seksioletuksesta. Voihan se olla ihan luonnollista, että mielihalut kohdistuvat eri asioihin eri iässä. Olen onnekas, kun niin paljon hyvää oloa on ulottuvillani. Japanissa olen oppinut hedonismia – vaikka se onkin välineellistä – kun hiljentyy kylpylän kuumuudessa, jaksaa taas painaa koko viikon duunia peräsuoli pitkällä. Jonkinlainen innokas asenne työhön ei kuitenkaan ole huono asia sekään. Ja se ei ole vaikeaa, sillä rakastan työtäni.

Tarvitsen jonkinlaista rautakankimentaliteettia tähän hetkeen.. että jotain kääntyisi uuteen asentoon edes asennepuolella. Olemassa olevista ihmisistä en halua eroon ja käytännössä tuskinpa skenestäkään kovin kauas.

Ehkä voisi olla helpottavaa myöntää, että en ole kovin yhteisöllinen ihminen. 

Tätä kirjoittaessa luin Raisa Omaheimon kolumnin ja Sanna Aaltosen gradua jotka käsittelevät sisäistettyä naisvihaa.

Sudenkorennot

Kaksi yhteen liimautunutta punapyrstöstä sudenkorentoa tulee parittelutanssimaan kamerani eteen, ne pomppivat vedestä pilkistävän sammaleisen kiven ympäri. Muutama yksinäinen käy niiden luona kärkkymässäkin. Seison meditatiivisessa tunnelmassa lammen rannalla ja huomaan vasta hetken päästä, että pääni päällä killuu valtava ampiaishämähäkki.

Minullakin olisi ollut mahdollisuus päästä lutkailemaan ensi viikonloppuna yksissä juhlissa joissa näytti olevan sellaiselle hyvät otolliset olosuhteet, mutta ennen tänne tuloani olin epätietoinen, haluanko vaipua suoraan retriittimäiseen tilaan, vaiko hankkia kokemuksia paikallisesta skenestä? Archibald neuvoi, että yleensä ei jälkeenpäin harmita että meni. Niinpä viime lauantai kului shishabaarissa shibariesitystä katsellen sekä Tokion isoimmissa kinkybileissä, jotka alkoivat puoliltaöin ja ilmoituksen mukaan jatkuivat seuraavaan puoleenpäivään (itse poistuin viiden aikaan aamulla). Olin kovin tyytyväinen että sain pään auki ja halukas vaipumaan yksinäisyyteen, ja niinpä en kiiruhtanut ilmoittautumaan sinne gb:tä mahdollisesti sisältäviin bileisiin. Nyt sinne ei sitten enää mahdu. Toisaalta ja toisaalta. Yksinäiset päivät virkistävät ihmeesti. Ja voisihan se olla mukavaa? No, sille ei enää mitään voi. Pääseepähän pian täältä tultua luovuttamaan verta. Jollain hyvin fundamentaalisella tavalla se on parempaa kuin seksi.

En koskaan enää saa orgasmia miestä miellyttääkseni, kirjoitin päiväkirjaan. Luvattu mikä luvattu. En ole koskaan teeskennellyt orgasmia – joku joskus kylläkin on tulkinnut isot reaktioni orgasmiksi vaikka siitä ei ole ollut kysymys – mutta kun minulla on tämä, että kiihotuksen ja stimuloinnin lisäksi teen tietyt jutut päässäni, niin se orgasmin saaminen on osin tahdonalaista. Ja kun tiedän miten se hivelee miesten itsetuntoa, niin minähän tulen. Vaistoan sen, että ne odottavat sitä. Yksikin orkutuskinkin omaava sanoi muutaman jälkeen: ei taida enää tulla? Miksei saa vaan nauttia. Niin moni ryntää oikopäätä sinne jalkoväliin heti ja alkaa työstämään.

”Breastfeeding?” Poitsu lukee pitkää kinkkilistaani fetlifesta shishabaarissa shibariesityksen jälkeen. –  Joo. Se on ensimmäinen kinkykokemukseni! En oikein tajunnut mistä siinä oli kysymys, mutta kivaa oli, etenkin koska kaveri ei ollut niin penetraatiokeskeinen kuin kaikki aiemmat. Yleensä kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes – ”you don’t come?”– ei kun, se lähelläolo jää niin lyhyeksi. En ollut ehtinyt kunnolla edes tuntea halua ennen tuota yli 40-vuotiaana saamaani kokemusta. Kun on aina ollut olo ettei pysy mukana, ei toimi niin kuin pitäisi, ja kun kysymys on kokemuksesta, jonka pitäisi odotusten, normien mukaan olla jotain niin mahtavaa – jää aina vaillinainen, pettynyt olo.

Kaikkea sitä onkin tullut tehtyä, kerran – taisi olla viime uutenavuotena – Rotkossa Giulia näki naamastani että olin aivan järkyttynyt. Kysyi tarvitsenko tukea, onko sattunut jotain? Minä olin ollut orgasmifetisistin käsittelyssä lääkärintuolissa, joka oli ainoa vapaana oleva paikka keskidivaania lukuunottamatta (oli eri orkkufetisisti kuin tuo edellinen). Sain monta, mutta en muuta. Puuttui yhteys, puuttui lämpö, puuttui halu olla lähellä. Kokeilunhaluni on viime aikoina vähentynyt dramaattisesti ja yhä useampi fetissi ajautuu virran mukana demilokeroon. Pitäisi olla syvä yhteys. Viidenkympin villitys taitaa olla ohi ja on aika ryhtyä kysymään, mistä todella saan syvää tyydytystä?

Viime aikoina olen viettänyt hiljaiseloa, keskittynyt omiin asioihini ja tavoitellut rauhaa. Paljon sosiaalista toimintaa deittailusta puhumattakaan on pitänyt siirtää sivuun. Ankaralle Poika-Jussillekin sanoin, että ei enää nähdä. Meidän erilaisuus suhteessa kiinnostukseen anaalin kanssa pelaamiseen muodosotui ylivoimaiseksi.  Ja jotenkin ei huvita tulla nähdyksi seksikkäänä naisena. Tämä sukupuoliasia on monimutkainen ja sitä täytyy pohtia lisää. Kuten niin montaa muutakin asiaa.

No mutta Archibaldilla oli syntymäpäivät ja meitä oli pieni porukka niitä juhlistamassa. Archibald, hänen rikoskumppaninsa Kelmi, Ilkiö ja minä. Jos ihan totta puhutaan niin taisin ajoittaa tänne Japaniin tuloni niin että ehdin mukaan, koska niistä oli puhetta jo hyvän aikaa sitten. Junailin Ilkiön kanssa köysisession, jossa minä sidoin Ilkiön opastamana ja ripustettiin Archibald mökin terassin kattoparrusta roikkumaan. Tiedän Ilkiön hyväksi sitojaksi, olen kerran itsekin päässyt kärsimään hänen riiputuksessaan. En uskaltanut itse kiskoa, joten annoin Ilkiön tehdä sen. Se oli Archibaldin ensimmäinen kerta suspensiossa ja tiesin hänen haaveilleen siitä. Myöhemmin hän kertoi ensin tuntuneen siltä, ettei tässä voi olla, ja seuraavassa hetkessä tuntui että tahtoo olla siinä aina vaan! Oli pimeä syysyö ja jo aika viileää, Archibald pyöri köysien varassa pää alaspäin ja oli onnellinen. Kun hänet oli laskettu alas, seurasi vielä monenlaista kurmootusta ja kaltoinkohtelua. Se oli myös minulle huippuhetki. Kuten myös päästä pitkästä aikaa ränttäämään, paahtamaan ja pohtimaan pelkääjän paikalla autossa. Katsellen syksyyn kellertyviä maisemia. Kauheaa lähteä kolmeksi kuukaudeksi pois. Miten kaksi isoa haavetta voikin toteutua samaan aikaan: Sammaleisen mökki, jonka olen asetellut talvilepoon, suojannut omena- ja pähkinäpuun, tammen ja ruusut. Ja Japani.

 

Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!