Lähetä mut Ukrainaan?

"Haluan, että epämukavuusalueelle menemiseni palvelee jotain tarkoitusta ja siitä on oikeasti hyötyä." Näin kirjoitin vuodenvaihteessa.

Tämä ei  nyt varsinaisesti ole epämukavuusalueelle menemistä, sillä saan tästä hommasta paljon enemmän kiksejä tai siis eksistentiaalista mielekkyyden tunnetta, kuin ikinä kehtaisin myöntää. Haluan tietenkin että tulisi rauha – oikea ja kestävä. Ja tietenkin haluaisin, ettei koko sotaa olisi koskaan syttynytkään. Että kaikki olisi vuosituhannen vaihteesta alkaen mennyt ihan toisin.. että Anna Politkovskaja olisi vielä keskuudessamme, ja niin moni muu. Ja siksi vapaaehtoistoiminnasta kiksien saaminen vaan tuntuu jotenkin väärältä. Mutta asiaan.

Olen viime kesästä lähtien kuljettanut muutamia Apua Ukrainaan ry:n hankkimia nelivetoautoja Helsinkiin, mistä ne on edelleen kuljetettu Ukrainaan. Lisäksi olen tempautunut yhdistyksen sometiedotustiimiin. 

Nyt kesäkuussa järjestetään Länsi-Ukrainassa lasten festivaalit, joille tulee maan itäosista rintaman lähellä asuvia, sodan ja miehityksen kokeneita lapsia lepäämään ja saamaan korjaavia kokemuksia. Apua Ukrainaan ry osallistuu festivaaliin ja vie samalla ajoneuvoja ja lahjoitustavaraa. 

Suunnittelen lähteväni yhdeksi kuskeista. Yhdistys kerää rahaa ajoneuvojen ja polttoaineen hankintaan, mutta kuskit kustantavat matkan (laivaliput, majoituksen, paluumatkan) itse tai sponsorirahalla. Tiedustelen näin alustavasti, olisiko tuttavissani halukkaita osallistujia vaikka ihan pienilläkin roposilla. Jos asia resonoi, niin laita viestiä. Kartoitan ensin vähän, minkälaista vastaanottoa hanke saa ja pistän sitten viestiä jos hanke toteutuu omalla kohdallani. 

Rahaa voi lahjoittaa myös lasten festivaalille Apua Ukrainaan ry:n kautta:

FI06 4765 0010 0572 45
viite: 1122
saaja: Apua Ukrainaan ry
rahankeräyslupa: RA/2023/173

 Täältä voi katsoa esittelyvideon festivaalista.

Mutta kannattaako sitten tällainen Ukrainan tukeminen avolavanissan kerrallaan? 

Pienten ja suurten avustusjärjestöjen työ on muodostunut kolmen sotavuoden aikana merkittäväksi osaksi Ukrainan puolustusponnistuksia. Arviot niiden osuudesta vaihtelevat eikä täsmällisiä tilastoja taida ollakaan, mutta  olennaista järjestöjen avustustyössä on kuitenkin se, että ne pystyvät vastaamaan kysyntään hyvin ketterästi ja oikea-aikaisesti. Järjestöjen merkitystä pidetäänkin Ukrainassa erittäin tärkeänä. Meidänkin yhdistyksellämme on kontaktit, jotka pystyvät kertomaan, mitä missäkin milloinkin eniten tarvitaan.

Pelkästään Suomessa on useita järjestöjä ja muissa Euroopan maissa tietysti niinikään.  Pienistä purosista kertyy merkittävä määrä. Järjestöt toimivat vapaaehtoisvoimin, eikä hallintokuluihin mene rahaa, vaan avustukset menevät suoraan kohteisiin.

Apua Ukrainaan ry on toimittanut paloautoja, ambulansseja, sairaalakalustoa, apuvälineitä sekä nelivetoajoneuvoja, joita saa Suomesta käytettynä hyvällä hinta-laatusuhteella ja joita siksi kannattaa viedä. Samalla kulkeutuu Jyväskylässä tehtyjä äitiyspakkauksia.

  

Introspektio 2023

Kipinä piti meille taas itsereflektiotuokion femsub-miitin pikkujouluissa. Ensin piti miettiä, mitä haluaa juhlistaa, mistä on ylpeä, mikä on hyvin, mistä on kiitollinen.

Tunsin olevani jokseenkin kivijalkaan asti hajotettuna ja palasina. Ihana ystäväni, kotikissani, lämpöpatterini löysi jokin aika sitten omanikäisensä monogaamisen tyttiksen emmekä ole sen jälkeen nähneet. Se oli aikamoinen isku, vaikka ymmärränkin että pystyin nauttimaan hänen seurastaan juuri siksi että meiltä puuttui lupaukset ja suunnitelmat ja kaikenlaiset kauheat aavistukset parisuhdeportaista. Meillä oli niin intiimiä, että saattoi tapahtua asioita joita en ole kertonut edes päiväkirjalle (baarimiitissä tosin kerroin, kun aihe tuli puheeksi.) Miten voi olla niin kaunista ja läheistä. Miten voi olla niin luja ote, miten voi kosketus olla niin lämmin. Mutta minua lohduttaa, että pysymme ystävinä ja voimme jakaa keskenämme tiettyjä asioita jotka molempia kiinnostavat. Ja minua lohduttaa, että voin melkein täysin rehellisesti iloita hänen puolestaan.

Mutta minua väsyttää pienet ja suuret takaiskut. Vuosi sitten ollut innostus tekeillä olleesta Ds-suhteesta ja sen hullu karillemeno. Sessioherra jonka keskeinen kinkki oli epäystävällisyys. Takertuva ja syyllistävä fwb, joka halusi omistaa mut. Kännäilevä wannabe-Daddy. Shibarimestari joka haki seuraa foorumeilla, ja tarjosikin mun kohdalla maksullisia palveluja. Aina vaan ja uudestaan ghostaavat pösilöt ja etenemättömät viestittelyt. Itsen tunteminen hylkiöksi. Ja asteittainen vajoaminen alavireisyyteen, paha olo, helpotuksen puute, huono omatunto.

Ensin tuntui etten oikein löytänyt juhlistettavaa. Paitsi femsub-miitti tietysti. Olen suunnattoman iloinen ja ylpeä meidän porukasta, jossa jokaisen on mahdollista tulla kuulluksi ja nähdyksi, saada avautua, itkasta ja tulla halatuksi.

Sitten tietenkin ne tavalliset jotka mun elämässä pysyy, työ ja työyhteisö, koti ja turvallisuus, ja edes jonkinlainen resilienssi, kyky selvitä aina seuraavaan aamuun.

Ja uusi rauhoittava rohtoni, pitkäaikaisen unelman toteutuminen, joka peittyi tänä vuonna kovin aikaisin lumen alle. Sammaleisen mökki.

Jokin pitää mua omanaan, varalla, etten hukuta itseäni jonkun speden kanssa. Se on se, jonka olen aina tuntenut.

Syksyn mittaan on ollut tasapainoisiakin oloja, levollisia, skenen ja muun elämän suhteen. Voi ajatella että pyrin kohti rauhaa omassa olossa, nautin vapaudesta ja väkivallattomuudesta, siitä että ei ole jotain vaikeaa suhdetta.

Kuluneena vuonna olen ollut ensimmäisiä kertoja seksibileissä ja havainnut että ne ovat vahvasti mun juttu. Olen myös huomannut, että rajutkin kinkykokemukset toimivat ilman Ds-suhdettakin. Ennen ajattelin, että joku neulomishomma kuuluu siihen aikaan, kun mulla on se syvä Ds-suhde... mutta ei mun tarvitsekaan sitä odottaa. Archibald otti mut kyytiin ja ajettiin hämäläiselle leirintäalueelle, pääsin kivuliaisiin köysiin ja neuloja kokeiltiin. Neulat vaikuttavat jotenkin ajan kokemiseen, tiivistävät olemassalon pistokohtiin, mutta kooten sitä kuitenkin pitemmältä ajalta.

                                                            *

Seuraavaksi mietittiin, mikä kaipaa saada äänen, mikä on sekavaa, mihin haluaisi saada selvyyttä?

Lopulta sillä ei ole onnellisuuden kannalta mitään väliä, mitä ihmisellä on. Ja samaan aikaan yhteyden puute ja yksinäisyys on jotain, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kestämään.

Haluaisin tietää, mikä on minulle sopiva elämäntapa. Ja onko mahdollista muuttaa kohtalonomaista, geneettistä erakkoutta yhteisöllisempään suuntaan? Jos on kaipuu jengiin, ryhmään, laumaan.

Onko mun päällä kirous, vai onko mahdollista löytää ihmisiä. Vaatiiko se rauhoittumista vai hirveetä vääntöö ja töhötystä? Stoalaisuutta? Ilon löytämistä? Miten sen löytää jos on apeaa?

Stoalainen pärjää itsekseen, mutta ajattelee muita. Mitä minä voisin antaa toisille.

                                                        *

Kolmanneksi mietittiin haluja: Mitä haluat kokea, mitä tuntea?

Salaisimmat toiveet, mitä ne on.

Että voisi olla niin helppo olla ja että saisi rakastaa ja sanoa sen ja olla rauhassa.

Helpotusta, vapahdusta, ja sen kautta iloa. Aina uudelleen vaientaa syyttävät äänet, kääntää sisäisen puheen ymmärtäväiseksi ja rohkaisevaksi.

Minut täytä toivolla 

Että voisin iloita

 

Haluun löytää köysikaverin, yhteisön, jengin, lauman, kinkykokemuksia.

Läsnäoloa, pitkiä sessioita, löytöretkeilevää seksiä.

Kepeää onnea.

Rehellisiä romahduksia.

Antaa muille jotain? Lämpöä, läsnäoloa. Syventyvää keskustelua.

Elää omannäköistäni elämää, vaikka risaistakin.

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Partikulaari ihanuus

Toisinaan kestää mahdottoman kauan ennen kuin valkenee.
(Muumimamma, Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

En vielä järjestänyt lautapelimiittiä, mutta seksuaalineuvojalla kävin. Kaikki kuormitus tuntui niin raskaalta, ja vaikeimmalta se takapakki, minkä otin oman seksuaalisen identiteettini löytämisessä. Aloin hävetä sitä. Ajattelin jästimaailmaa, ja miten kurjaa on, etten koskaan voi kertoa heille millainen oikeasti olen. Seksuaalineuvojalle puhua pälpätin antamatta juurikaan suunvuoroa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ja asiaa oli paljon. Kun pyydetään kertomaan omasta tilanteesta, siihen liittyy aika paljon kaikenlaista, varsinkin kun lukemat mittarissa alkavat jo 5:llä.

Ainakin yksi kysymys saattoi kuitenkin mahtua monologini sekaan ja se taisi avata jotain: Neuvoja kysyi, sekö eniten painaa mieltä, että haluaisit olla avoimesti sellainen kuin olet. Se kuulosti kyllä hyvältä ajatuksena, noin ääneen sanottuna, mutta itse asiassa se ei ole ongelman ydin. Olen avannut työkavereille jonkin verran polysuhteilua ja voin avata enemmänkin, jos he vain uskoisivat minua, ja sehän ei ole minun vallassani, uskovatko, tai haluavatko ottaa todesta. Salaisimpia makuuhuoneasioita kukaan ei jaa työpaikalla, ja jos minun elämäntapani liittyy salaisimpien makuuhuoneasioiden ympärillä pyörivään yhteisöön, niin siitä asiasta he voivat halutessaan kysyä, tai olla kysymättä.

Ongelma ei ole se, että muu maailma ei tiedä tai hyväksy. Ongelma ei todellakaan ole myöskään se, että kinkyskene ei hyväksy – niin usein kuin olenkin itselleni yrittänyt sellaista syöttää. Kyllähän minä ja minun kinkkini menevät siellä muiden mukana, eivätkä hätkähdytä ketään.

Varsinainen ongelman ydin on niin yksinkertainen, että sokea Reettakin sen näkee, mutta minä en. 14-vuotiaana nimesin ”Universaaliksi kusipääksi” sen oletettavasti monen tunteman äänen, sen olion, joka istuu olkapäällä ja sanoo että tuo ei ole mitään/tuo on ihan paskaa/sinä olet ihan paska. Olen käyttänyt tuota nimitystä näihin päiviin asti. Miksi universaali? Miksi selitys piti viedä mahdollisimman kauaksi itsestä? Siksikö, että ratkaisu olisi mahdollisimman vaikea löytää ja ilmiöön mahdollisimman vaikea päästä käsiksi?

Minä itsehän se olen, joka en hyväksy itseäni, ja siitä hyväksymättömyydestä aiheutuu paljon. Ainainen huoli ja hätä, syyllisyydentunne, itsesyytökset, ylisuuret omiin suorituksiin kohdistuvat odotukset, omakeksimät säännöt ja kyvyttömyys noudattaa niitä, häpeä. Kyvyttömyydelleni hyväksyä itseäni on varmaankin syynsä, ja olen niitä yrittänyt parhaani mukaan käydä läpi, ja olen tullut kohdatuksi niiden kanssa. Luultavasti se on jokin pohja oivallukselle. Olisinko nyt riittävän voimissani kohtaamaan tämän asian. Että minua ei estä universaali kusipää, vaan minä itse, joka en ole ollenkaan universaali, vaan partikulaareista partikulaarein. Universaalin kusipään vastakohta: Partikulaari ihanuus.

Olen monta kertaa hiljattainkin huomannut sen, mikä se sitten onkaan, yliminä tai universaali kusipää, nostavan päätään pienten ja suurten asioiden yhteydessä. Minua luultavasti auttaa sen kanssa kun ajattelen, että se ei ole sen mahtavampi kuin minä eikä lurki missään eetterissä, vaan on ihan tässä omassa tietoisuudessani. Tuntuu että voin saada siitä otteen, muuttaa jotain, sen sijaan että annan rumien itsesyytösten lennellä, voin puhutella itseäni lempeästi: Ei se haittaa.

Ranskan valtionkonttori lähetti paperisen kuitin maksamistani sairaalamaksuista. Kirjekuoressa ja kirjepaperissa oli kirjattuna Ranskan valtion arvot. Jotenkin se liikutti minua. Kaikenlaiset puolijalkaiset kriiseilevät ja perverssit ötökkäisetkin...

Kriisi

Vitun hullu, mitä sä kirjottelet ympäri nettiä että haluat olla jonkun orja. Kuljet terveen kirjoissa pitkin työmaita ja olet asiallinen, ja sisältä tollasta hirveetä paskaa.

Häpeän kaikkea itsessäni, mutta eniten ehkä kateutta. Kadehdin heitä, jotka voivat elää todeksi ominta itseään. Miten kateudesta pääsee eroon? Katsomalla hyviä asioita omassa elämässä ja tekemällä korjausliikkeitä halujensa tavoittelemisessa, sanoi netti. https://yle.fi/uutiset/3-9320003 Molemmat osaan aika hyvinkin ja koko ajan paremmin. Mutta hyvät asiat omassa elämässä eivät nyt riitä. Minussa asuu puute ja kaipaus ja tyhjyys ja tyhjiö, heikkous, epäitsenäisyys, tarve. 

Voi sua, sanoi Archibald.

Sä oot niin tunteellinen, sanoi Ankara Poika-Jussi. Tarvitset syvällisen suhteen.

Voin polttaa käteni kiehuvassa vedessä ilmeenkään värähtämättä. Mutta tänään ulos purkautuu joka ainoan peruslukemilla vedetyn hetken kätketyt kyyneleet.

Kuolen häpeästä koska kuolen häpeästä koska kuolen häpeästä. Oikea paikkani on eristyksissä. Oikea paikkani on eristyksissä. Oikea paikkani on eristyksissä, pois silmistä. Syvin olemukseni sotii kaikkia arvojani vastaan, kaikkea mitä olen lapsesta asti rakentanut.

The bond between master and slave is extremely strong.
Maja Borg: Passion

Validointi on asia, jonka jokainen ihminen haluaisi kuulla. Se tarkoittaa, että jokin asia on totta ja sillä on looginen tai faktaan perustuva syy olla sellainen kuin on.
https://tiiakoskinen.com/validointi-miten-validoida-ja-kohdata-toinen-ihminen/

Hetkittäin olen myös ylpeä. Pakahdun ylpeydestä. Julkaisin taas jotain.

Entinen minä kysyy: Miten ihminen voi olla noin surullinen, vaikka sillä on noin hienoja ystäviä? Nykyinen minä vastaa: Mitä tekisinkään ilman heitä?

Radiossa sanottiin, että parasta palautumista ja kriisinsietokykyä lisäävää toimintaa on sellainen, mistä on 11-vuotiaana nauttinut. https://areena.yle.fi/podcastit/1-63137234
Yksinolo ja kuvittelu… ja pelit. Narupallo. Täydellisesti aivot narikassa, Kruusun kanssa narupalloa kunnes ilta pimenee. Pok, pok, pok, pok. Ehkä myös lautapelit…Voisi järjestää lautapelimiitin.

Apeuden seuraava aste

Täytin viime syksynä 50, ja ikääntymisen suhteen olen itse sitä mieltä, että olen koko ikäni vain odottanut, että pääsisin tähän ikään. Naisena oleminen on sata kertaa helpompaa kun saa olla rauhassa julkisella paikalla. Elämäntapani – erakkous ja satunnainen kuljeskelu – sopii hyvin, kun ainoat huollettavat ovat kitukasvuiset viherkasvit. Varjopuolena keski-ikäisen naisen näkymättömyydessä on sitten se, että tulee vaietuksi kuoliaaksi joskus sellaisissa tapauksissa, kun haluaisi saada jotain aikaan miesvaltaisessa porukassa. En ole (ollut) sillä lailla feministi, että minulla olisi ollut ennakko-oletuksena, että näin käy. Mutta näin kävi, enkä voi jatkuvasti painaa tätä kokemusta pois näkyvistä. Hankaluutena on myös, että miehille on mahdotonta selittää asiaa, jota he eivät näe. Hehän eivät ole nähneet mitään alun alkaenkaan.

Mutta tämä on vain pieni varjo keski-ikäisyyteni suloisella kedolla. Elämäntilanteeni on ihana ja täynnä vapautta. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että kehoni on toista mieltä. (Enkö sitten itse ole kehoni, on ikuisuusongelma, johon en nyt paneudu.) Miksi kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, sellaiset asiat jotka ennen ovat hoituneet tyynesti hoitamalla? (Hoituvat toki nytkin, mutta tuntuvat enemmän ja raskaammin.) Miksi minua huolestuttaa ja ahdistaa? Miksi aamulla herätessä, töistä lähtiessä, kotiin tullessa mietin, että tässä nyt on taas tämä hetki päivästä ja entä sitten? Miksi kevään tuoksut eivät ilahduta kuten ennen? Onko stressinsietokykyni vähentynyt olemattomiin? Miksi en voi olla onnellinen, kun asiat ovat niin hyvin? Miksi olen näin kiittämätön? Rangaistaanko minua nyt kaikesta hyvästä mitä olen saanut, mitä olen aktiivisesti etsinyt ja löytänyt?

Varasin pari päivää sitten ajan gynekologille, se on pitänyt tehdä jo pitkään. Pitää selvittää, missä vaiheessa vaihdevuodet ovat. Hormonikierukan takia kuukautiset ovat jääneet pois jo aikoja sitten ja olen autuaan kujalla asiasta itse. Varattuani ajan olin hurjan tyytyväinen, että olin tehnyt jotain hyvinvointini eteen. Ja samassa aloin itkeä, työpaikalla pöytäni ääressä. Kevään apeus oli tullut itselleni näkyväksi, olin hyväksynyt sen, ja sen että kaipaan huolenpitoa, ainakin itseltäni, kun sekään ei aina ole itsestäänselvää ja helppoa.

Ehkä keho suree, vaikka minä en sure. Minä rakastan elämän peruuttamattomia asioita, käännekohtia, jotka kertovat elämän ainutkertaisuudesta. Hedelmällinen aika on mennyt, eikä se koskaan palaa! Mutta surullinen eläin minussa kai olisi halunnut totella luonnon käskyä vielä paljon kuuliaisemmin.

Luin Anni Kytömäen Margaritan, ja se puhui painavia sanoja omassa elementissä olemisen tärkeydestä ja oikeutuksesta. Olen saattanut arvostaa sosiaalisuutta, rohkeutta, seurallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhdistystoimintaa paljon korkeammalle kuin omaa hiljaista mutta läheltä katsottuna hyvinkin kirjavaa elämääni. En minä muutu muuksi yrittämällä, alan vain voida pahoin. On aika kääntää katse omaan elementtiin, nähdä se mitä kukaan muu ei voi nähdä, ja ehkä kääntää siitä jokin lehti näkyville.

-*-

Olen ollut aika epäaktiivinen instagramissa viime aikoina, mutta oivalluksia aiheutti tili @perimenopause_suomi. Moni postaus on kuin omasta kokemuksestani. Kiitos!

Mäiskimisiä

Takautumilla vielä mennään. Tää tapahtui marraskuussa. Kirjoitin tämän marraskuun loppupuolella enkä ehtinyt nukkua yön yli, oikolukea ja postata, kun tuli lähtö adventtikiertueelle.

*

Heti bussista hypättyään Moukka haluaa kahvia, ja sitten hän haluaa auton avaimet. Minä joudun matkustajaksi ja kohta istumme viinialihankkijoideni Genovan ja Geneven keittiössä kuin vanhat tutut ja juttelemme kaikesta. Tai siis myös Moukka, Genova ja Geneve ovat kuin vanhat tutut, vaikka eivät ole koskaan ennen tavanneet. Rauhoitun täpinöistäni hiukan kun saan Genovan spitaalisen hyvää mesisienipiirakkaa. Pian meidän pitää roudata kellarista auton perään pari laatikollista viiniä. Pari laatikollista viinipäniköitä. Tai oikeastaan kolme. Eikä ne ole ihan pieniä laatikoita.

Joku lista mulla on, tai kaksi tai kolme, ja niistä joku mukanakin taskussa. Moukka hymyilee korvasta korvaan ja sanoo, että hän kyllä tietää mitä minulle pitää tehdä, jos alan panikoimaan. Jotain pervoaskartelukamaa hän käy noutamassa Biltemasta ja sitten mennään minun luokseni. Moukka on toivonut hummusta. Riittääkö ämpärillinen? Siitä riittää huomiseksikin. Ompelen mekkoa, siitä tulee hieno, ja Moukka esittelee kammottavia omatekoisia lyömisvälineitään. Mitä viattomamman näköinen, sitä kipeämmin se käy. Jalkani pääsevät nippuun, etu- ja takareiteni ja pyllyni saavat kokea erilaisia kipuja. Yllätyksellisyys taitaa olla Moukan juttu. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä seuraavaksi tulee. Kenkälusikka taitaa olla aika paljon käytössä, ja sellainen kuperapäinen vekotin. Sulla taitaa olla vähän pikkuisominaisuutta, tuumaa Moukka, kun pyrin syliin. Iu iu, minä sanon. Käsittelyn jälkeen en ainakaan panikoi, makaan hiljaa ja näen sinisiä vinottain pinoutuvia kuutioita. Helvetin hyvä olo.

Moukka auttaa minua koko seuraavan päivän, ilman häntä olisin ihan pulassa. Joskus pari vuotta sitten makasin keuhkokuumeessa ja olin epätoivoinen, mietin kaikkea synkeää ja 50-vuotisjuhlatkin tulossa ja mitä niistäkin tulee? Sitten päätin saada juuri sellaiset juhlat kuin haluan. Isot, ja kaupungin hienoimmassa italialaisessa palatsissa. Ja ne sain, with a great deal help from my friends. Lahjaksi sain vieraita ja sen paikan, kolehtiosallistumiset kustansivat tilavuokran justiinsa. Tätä kirjoittaessani koronatilanne huononee taas ja rajoituksia palautetaan. Minun juhlani olivat juuri oikeassa välissä, vierailla oli rokotukset ja uskalsivat tulla. Ja koska tunnen ihmisiä eri yhteyksistä, he tulivat muodostaneeksi hyvin uniikin juhlijajoukkion, jonka kirjavuudesta moni tuntui nauttivan täysin siemauksin. Kuten siitä italialaisen palatsin atmosfääristäkin. Tietysti itse olin hieman huolissani miten kaikki sujuu ja onko viihtyisää, mutta se mitä eniten jännitin, ihmisten moninaisuus, osoittautui parhaaksi asiaksi koko hommassa. Lauloinkin – I’m Gonna Get Through This World.

Ja kun Moukka illan uurastusten ja virolaisen ginin väsyttämänä oikaisi lämpiön penkille eikä häntä saatu hereille ennen kuin myöhemmin, ja Kruusu viiletti pitkin palatsin sokkeloita ja oli sitä mieltä että juhlat eivät lopu, tuli Kreivi tolkkuihinsa ja auttoi minua lastaamaan pihalla odottavan autoni kaikella mitä juhlista oli jäänyt yli. Minä tiesin että henkilöauto voi niellä uskomattoman määrän tavaraa, ja sen se teki. Seuraava päivä kului, kuten suunniteltua, sunnareilla. Miten ihanaa.

Polypalleroiseltani sain viestinä heidän nauhoittamansa laulun ja sitä kuunnellessani ymmärrän ihan oikeasti löytäneeni jotain, mitä olen etsinyt. Tässä on hyvä olla. Minä olen liikkuvainen muikkeli, pöhkö kissa joka kulkee itsekseen, omalakinen, omintakeinen. Ei minun tarvitse oppia normomonomeininkiä, minä saan elää näin. Minua rakastetaan tällaisena.

Ahdilta ja Lealta, joiden luona vierailin kesällä, saan lipun erikoisiin bileisiin parin viikon päähän. Mitäs sinne puetaan? Jos olisi olkapäät paljaana ja yläselässä jälkiä, tuumaan Faunille, kun hän on tullut luokseni reilun viikon päästä juhlieni jälkeen. Aamulla herätään aikaisin kelloradioon sillä on koulupäivä, juodaan kahvia ja puuhailen pitkään ja rauhassa kylppärissä. Sieltä tullessani Fauni istuu nojatuolissa, katsoo minua ja sanoo: Moi. Tulepa tänne. Mekko ja paita pois, tyynylle tatamin päälle, ja Moukan syntymäpäivälahja, tukeva bambukeppi jättää jälkensä yläselkääni.

Ei enää.

Vielä yksi.

Sitten olen sylissä ja suojaukset on pois, ihan kokonaan ja olen turvassa, kokonaan.

Tee mitä todella tahdot

Mistä minä sen idean alunperin edes sain päähäni?

Ensimmäisenä koronakeväänä täyssulun aikaan, silloin kun olin vasta oivaltanut että tätähän pitää päästä kokemaan muutenkin kuin mielikuvissa ja olin kirjautunut BDSM-baariin, minuun otti yhteyttä kaveri jonka kanssa juttelu sujui hyvin. Meidän mieltymyksemme eivät osuneet ihan yksiin, mutta silti yhteensopivuuksiakin tuntui olevan lupaavasti. Hän kertoi myös switch-puolestaan, mikä sai minut kuvittelemaan miltä tuntuisi olla dominoivana osapuolena. Koska sain ajatuksesta kiinni, se jäi mielen pohjalle, vaikka tuttavuus tähän kaveriin ei edennyt. Skeneen tutustuessani opin, että vallitsee surullinen epäsuhta: alistuvia miehiä on enemmän kuin dominoivia naisia. Se on surullinen fakta ja epäoikeudenmukaisuutta, jolle kukaan ei oikein voi mitään. Mutta minä yritin.

Minusta on ihme, että dominoivia ihmisiä ylipäätään on, ja viimeaikaiset pohdintani ovat saaneet minut arvostamaan heitä jos mahdollista vieläkin enemmän. Tuntuu luonnolliselta, että ihminen haluaa hetkeksi luopua järjestäjän ja lankojen pitelijän roolistaan ja antaa toisen ihmisen läsnäolon tunkeutua tilan jokaiseen kuutiomillimetriin ja joka soluunsa. Miksi ja miten joku ottaa vallan hyppysiinsä? Ainakin se on luovaa toimintaa ja tekee varmasti hyvää päälle ja sydämelle, kuten luova toiminta aina.

Minä olen monella tapaa luova, mutta luovuudessani on jossain kohtaa kehitettävää. Joskus luovuuteni tarvitsisi hallitsevampaa otetta. Siis että osaisin ottaa ohjat käsiini. Niin oudolta kuin sitä tuntuukin tunnustaa, minulle taisi käydä ajatusvirhe. Toivoin sitä niin kovasti, toivoin että voisin antaa ainakin yhdelle – jos ei kaikille – sitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Ja toivoin, että oppisin ohjailua yhtä jalkaa luovissa töissä ja kinkymaailmassa. Toinen tukisi toista ja lopputulos olisi mitä oivallisin. Tapasinkin erään ihmisen, jonka kanssa olimme suorastaan japanilaisilla leveleillä toisen kunnioittamisessa ja vaatimusten täydellisessä poissaolossa. Sanallistinkin suunnitelmiani:

Uin lammessa

Kaikki kääntyy hyväksi

Kutsun hyviä vesiä

Kutsun kaikkea hyvää

Kätken sen sydämeeni

Että voisin pitää sinusta huolta

Illat pimenevät

Sinä olet syksyn surumieli

Valo loistaa veden läpi

Kutsun hyviä voimia

Kaunista katsetta ja kosketusta

Sinä loistat valoa

Sinä olet Otava

Tuttavuus tähän ihmiseen jatkuu ainakin kirjeenvaihtona. Kirjoitin seuraavat (juonipaljastuksia sisältävät) rivit kirjeessä ”Otavalle”:

Perjantaina kävin katsomassa Maja Borgin dokumenttielokuvan Passion Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla. Sitä olisin halunnut vetäytyä pohtimaan yksinäisyyteen, mutta olin buukannut sosiaalisuutta viikonlopulle. Siinä oli niin paljon sellaista mikä kolahti. Oli filmin tekijä ja päähenkilö Maja, joka oli ollut vuoden verran kinkyskenessä ja jolla oli jonkin verran kokemuksia alistumisesta. Ja joka pohti myös kristinuskoa ja kävi hyviä keskusteluja mahtavan naispapin kanssa, joka oli ilmeisesti myös sitoja jonka köysissä Maja riippui yhdessä kohtauksessa. Elokuvan aikana Maja sitten myös kastettiin kirkon jäseneksi.

Maja halusi kokemuksen dominoinnista, saadakseen jotenkin otteen elämästään, ollakseen vallankahvassa siinä.

Kinkynaisten yhteisö järjesti hänelle rituaalin, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tämä ”switch” alisituvasta dominoivaksi. Hänellä olikin sitten subi jonka hän nimesi ”salt”iksi koska piti niin paljon suolasta (kuten muuten minäkin.) Lopulta hän lopetti suhteen ja palasi subiksi. Minulle tuli käsitys, että subina hän pääsi siihen tavoitteeseen, jota hän dominoivana haki. Se olikin hänen juttunsa.

Sanoilla voi vaikuttaa, sanoittaa toiveita tai utopiaa, suunnata katsetta, luoda tunnelmaa, tukea tai vetää mattoa jalkojen alta, harhauttaa... Mutta niillä ei voi muuttaa kenenkään perimmäistä olemusta. Eräänä yönä heräsin ja mietin tätä, mietin mitä haluan, ja näin alistuvan minäni kuin eksyneen lapsen rautatieasemalla ja juoksin sulkemaan sen syliini.

Ei voi tietää ennenkuin kokeilee, neuvoo Fauni. En voi tietää, kohtaanko joskus ihmisen, jonka kanssa kuvio kääntyykin luonnostaan toisinpäin. Ainakin luulisin, että minun täytyisi tuntea tämä ihminen melko hyvin ja meillä pitäisi olla vahva yhteisymmärrys ja dynamiikka. Mutta niin kauan kuin toivon sitä muiden kuin itseni vuoksi, olen matkalla suoraan suden perseeseen. Olen lukenut, ja vähän kokenutkin, että jotkut alistuvat miehet suhtautuvat aika suoraviivaisesti suhteiden muodostamiseen. Minulla on tarve ja sinä voit täyttää sen, mitä me siis odotetaan? Piiska laulamaan! Olen niin pahoillani, mutta se tunne mikä siitä tulee on niin tympeä, tekee mieli vain paeta. Miksi pitää olla niin vaikeaa oppia tunnistamaan ja tunnustamaan mitä todella haluaa, ja miksi sillä matkalla pitää aiheuttaa pettymyksiä muille ihmisille?

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Paadet

Lukitsin seksuaalisuuden kolmen kivipaaden sisään, mutta sanat seitsemän.

Miten sitä sillä tavalla lukitsee. Elää elämäänsä ja lukitsee. Mikä saa pelkäämään niin paljon. Pelkäämään että maailma loppuu, ihmisyys sanotaan irti, minut hylätään ulkoiseen kylmyyteen jossa on itku ja hammastenkiristys.

Sanat, sanat. Sanat löytyivät 12-vuotiaana. Niillä voi tehdä mitä vain. Silloin oli vapaa maa, ja sitten se alkoi määrittyä, sulkeutua, rajoittua. Miten muuten voisi ollakaan? Ylimieliset ihmepojat, rockpoliisit, feministinen oikeaoppisuus, oikeat kirjat, aikuisuuden harha, ja sitten onkin jo kiikissä. Ja Universaali kusipää herkuttelee. Sillä on kaveri tai sivupersoona Virallinen tavoitteellisuus. Mitään ei voi tehdä vain omaksi ilokseen, silkasta yksinolon hurmasta, tai olemassaolon. Ja kolmantena Outouden pelko. Outous sanoissa on liikaa. Kuvissa se vielä menettelee, niistä on helppo katsoa äkkiä ohi, eivätkä ne ole niin tarkkoja merkityksiltään. Mutta sanat ovat totta. Jos kirjoitat jotain outoa, sitä voidaan käyttää sinua vastaan ja käytetäänkin, ja se on sun loppusi.

Villeintä laulua etsimässä

Virolaisessa laulussa Oma laulu ei leia ma üles kuljetaan usvaisella niityllä koiranputkipilvien läpi ja kutsutaan lauluja kotiin. Jokaisella on sydämen laulu, ja se on jokaisella omanlaisensa. Laulujen kutsuja kantaa kädessään kylmänkukkaa, karukelloa – onkohan Virossa kutsuttu lehmiä kellolla ja kellokukka vertautuu karjankutsukelloon, kuten laulut vertautuvat lehmiin. Laulut tulevat kutsuttaessa männikkömäeltä, mutta viimeinen viipyilee ja jää sumuun leijumaan.

Üle vainude valendab aur

Vahulillede udune voodi

Igaühel on südamelaul

Igaühel on see isemoodi

Lähen karjateed, karukell käes

Kutsun hiliseid laule ma koju

Ja nad tulevad männiku mäelt

Kõige viimane udus veel ujub

Laulujenkutsuja painaa kuihtunutta kylmänkukkaa rintaansa vasten. Jokaisella on täällä oma laulunsa, mutta hän ei löydä omaansa. Onko se kenties se kaikista villein, joka ei tullut kutsuttaessa, vaan karkasi omille teilleen.

Minu laule vist teavad siin kõik

Õhus ripuvad kellukakannud

Kuna kõik nad siit karjamaalt sõid

Üks vallatu plehku on pannud

Üle vainude valendab aur

Mul on närbunud karukell süles

Igaühel on siin oma laul

Ja ma oma ei leiagi üles

Oma laulu ei leia ma üles, sävel Valter Ojakäär, sanat Leelo Tungal 1966

Laulu on hellyttävän kaunis ja surullinen kuvaus vapaudesta, ja tietysti siinä on poliittinenkin ulottuvuus, koska se on kirjoitettu Virossa 1960-luvulla. Vapaus on paradoksi: Kaikkein omin laulu on se kaikista villein, joka ei suostu omaksi edes sille, joka sen tuntisi kaikkein kipeimmin omakseen. Se karkaa aina kauemmaksi, se on itsenäinen, ja juuri siksi se on niin rakas, oma ja kaivattu.

Karukell on suomeksi kylmänkukka, latinaksi Pulsatilla. Kylmänkukat ovat vuokkojen sukuisia melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja, jotka kukkivat varhain keväällä. Minäkin olen tuuheakarvainen ruoho, ja olen viime vuosina kukkinut varhain keväällä: Vuonna 2020 alkuvuodesta erään onnekkaan kohtaamisen seurauksena piilossa pitämäni taipumus tai ehkäpä jopa identiteetti vaati päästä esille, kuuluville ja todelliseksi. Olen kinky, pervo, minulla on voimakas taipumus ja kaipuu alistumiseen. On kuin kärsisin jonkinlaisesta olemassaolon yliannostuksesta, ja vain rajoitettuna, alaspainettuna, kontrollissa pääsen vapaaksi sen piinasta. Läsnäoloni tuntuu olevan usein jotenkin liikaa – mutta vallan ollessa toisella saan olla olemukseni koko voimalla, eikä tilanne tyhjene kauhusta sen edessä.

Ensimmäinen koronasulku alkoi tuota pikaa oivallukseni jälkeen, ja siinä minä sitten olin etätöissä kahden maailman kansalaisena, kuulostellen kaikuja sieltä minne sydämeni halasi, mutta minne ei ollut niin yksinkertaista edetä koronarajoitusten keskellä. Tätä blogia aloitellessani toisen koronasulun rajoituksia ollaan pikkuhiljaa purkamassa, mutta ensi kesästäkään ei ole tulossa samanlaista kuin entisinä aikoina. Hatarin keikka Provinssissa siirtyy hamaan epävarmaan tulevaisuuteen, ehkä säästän viime vuonna ostamani lipun vielä.

Niin vaikeaa kuin aika isosta itsekritiikistä ja ankaruudesta kärsivän erakon onkin tunkeutua uuteen seurapiiriin, on yksi pieni askel johtanut seuraavaan, ja maaliskuun 2021 alussa tapasin Faunin, jota useimmiten tässä blogissa puhuttelen toisessa persoonassa. Tarkoitus ensimmäisesä sessiossa oli tutustua sitomisen merkeissä, mutta löysimmekin oven taikamaailmaan. Fauni on avoimessa suhteessa vaimonsa kanssa, jonka viestintä minulle on ollut niin kultaista että nimitän häntä tässä blogissa Kultaseksi.

Saattaa olla, että kirjoittelen myös polyamorian herättämistä tunteista. Tällä hetkellä ihmettelen vain, että oikeastiko voi saada kaiken mitä haluaa? Minä kun olen vähän valitellen joskus todennut olevani kuin peto, joka päivän päätteksi ryömii luolaansa nuolemaan haavojaan. Niin että miten sitä nyt sitten treffeille lähtisi ja parisuhdetta etsimään? Kenet tänne voisi tuoda, miten tässä elettäisiin? Minä olen yksineläjä, mutta haluaisin silti merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jumankekka, sille on kuin onkin nimikin: soolopolyamoria. Vei jonkin verran aikaa (ja sitä kultaista viestintää) ymmärtää, että tämä tilanne oikeasti lisää parin muunkin ihmisen kuin vain minun onnellisuuttani. En tee mitään väärää.

Minusta tuntuu, että löysin aikoinaan varhaisessa teini-iässä sanat ja seksuaalisuuden jokseenkin samoihin aikoihin. Ja kadotin ne 18-vuotiaana, sanat kokonaan ja seksuaalisuuden sikäli, että se kalpeni varjoksi fantasioiden rinnalla, kun astuin suorittamisen maailmaan. Nyt sanojen etsiminen yhtä jalkaa seksuaalisuuden etsimisen kanssa on matka, jossa olen aika, no, vereslihalla, vaikka välillä naurattaakin. Yritän uskaltaa kirjoittaa asiat niinkuin ne koen, miettimättä, ovatko ne kauttaaltaan käsitettäviä tai oikeanlaisia. Usein kirjoitan session herättämistä mielen tapahtumista enemmän kuin siitä mitä varsinaisesti tehtiin, mutta ehkäpä sanat löytäisivät vähitellen myös iholle asti.