Tehtävä pohjoisessa

Susta ei ikinä tuu kunnon kristittyä jos riiput kiinni tossa tekopyhässä hyvän ihmisen mallissa, roolissa, tavoitteessa, stressissä. (päiväkirjamerkintä kesäkuulta)

Ennen kuin alan kertoa tätä opettavaista tarinaa, haluan sanoa, että olen itse vastuussa kaikesta hölmöilystä jolla aiheutan itselleni huomattavaa vitutusta. Tarinassa on mukana dominoivia miehiä, jotka toteuttavat omaa suuntautumistaan ja ovat kultaisia, tarinan snafu*) löytyy minun korvieni välistä.

Kuvassa Moukan irstas hymy ulottuu korvasta korvaan. Hän esittelee vielä paketissa olevaa vaaleanpunaista 10-vaihteisella värinällä varustettua vibraattoria. Tän kuvan lähetät Faunille, niin se tietää että asia on hoidossa.

Kutsun häntä Moukaksi seurauksena tavallistakin kummallisemmasta mielleyhtymästä. Moukka on kaverini, joka on ollut valonpilkahdus sinä aikana kun ujona ja epäsosiaalisena olen yrittänyt päästä porukoihin. Moukka katsoo päin: Mikäs otus se sinä olet?! Otetaan selvää! Olin työmatkalla Moukan kotikaupungissa, olimme illansuussa matkalla puistomiittiin, ja avauduin ongelmastani: Etätehtävä, mun pitää runkata dildolla ja työntää liukkarin kanssa sormi pyllyyn, eikä ole kumpaakaan, siis dildoa tai liukkaria. Siispä seksuaaliterveyskauppaan asiantuntevalla opastuksella. Ehdittiin juuri ja juuri ennenkuin se meni kiinni.

Miitissä nautiskelin rauhallisesta olotilasta etenkin siksi, että suuren osan aikaa sain olla jalat ja kädet yhteensidottuna ja vielä aika reilusti eteenpäintaivutettuna. Omat köydet mukana ja ensimmäistä kertaa käytössä. Osasin jopa pyytää: sido mut! Lähdettäessä Moukka halasi pitkään ja muistutti tehtävästä. Tulin majapaikkaan uuvuksissa ja iloisena, levitin pyyhkeen lakanan päälle ja nukahdin suosiolla, ajattelin että herään kuitenkin aamukolmelta ja ties kuinka kiimaisena. Niinkuin heräsinkin, ja muistin mitä oli ohjelmassa. Olisin ollut tyytyväinen jos olisin vain maannut siinä ja antanut suloisten olojen kulkea lävitseni. Niissä oloissa on Faunin läsnäoloa ja tuntemusta omasta kehosta. Ehkä muistoja tai haaveita, mutta ennemminkin vain olemassaoloa. Säkenöivää vaikka tyyntä olemassaoloa.

Mutta osaanhan minä runkatakin. Ajatus on tärkein. Ajatus joka vie mielentilaan. Jos olisi sohva ja siinä muutama mies. Montako tarvitaan, että jos olen yhden sylissä mahallani ja ja naamani tulisi laitimmaisen haaroihin. Kaksi vai kolme. Riippuu miten leveitä miehiä. Mitä siinä tapahtuu. Se on sellainen rento toverillinen seurue. Selviääkö mun kasvit hengissä kun oon niin pitkään reissussa? Olisi pitänyt pyytää Kreiviä kastelemaan, mutta se ei ollut kotona silloin kun lähdin. Mutta mitä mun piti. Otetaan toinen. Pöydän ympärillä istuu pukumiehiä ja minä olen ainoana naisena paikalla ja puuhaan jotain. Joku heistä painaa minut pöytää vasten ja vetää hameen ylös. Eihän Kruusu vain luullut että menen hakemaan sen mökiltä? Sen täytyy siivota yksin ja ajaa taksilla. Eikun. Ota joku teksti, ota O:n tarinasta se missä mies vetäytyy pois luovuttaen paikkansa seuraavalle. Huomenna pitää jättää kämppä hyvään kuntoon, että saa taas hyvät arvostelut airbnb:ssä. Ei vittu tästä tule mitään. Samalla kun tiedän ettei tästä tule mitään, odotus ja ennakkokäsitys kasvavat sitä mukaa. Ja vituttaa. Vaikka kuinka päästäisit irti odotuksista ja ennakkokäsityksistä niin lopussa aina seisoo odotus mahtavasta orgasmista. Orgasmiodotushorisontista ei pääse yli eikä ali. Se on ihan paskapuhetta että kinkyillä on jotenkin vapaata jostain ennalta asetetuista malleista.

Ota ne vehkeet ja suristele menemään. Väsyttää, läärään liukuvoidetta enemmän kuin tarpeeksi, sillä en ole varmaan edes kostunut epätoivoisista mielle-yrityksistäni. Vibraattori on juuri niin naurettava kuin olen kuvitellutkin. Siinä on kymmenen eri rytmiä. Mitä vittua... no menköön.

Totean, että teknisesti ottaen tehtävä on suoritettu ja lopetan sohimisen. Tunnen kuitenkin epäonnistuneeni surkeasti ja se harmittaa. Mutta vielä enemmän harmittaa se, että tajuan tehneeni itselleni jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Olen luullut osaavani sanoa hyvin matalalla kynnyksellä eitä ja turvasanaa, sillä dominoivan oikeusturva on minulle pyhä. Pahempaa kuin se että itseen sattuu, on se, että satuttaa toista, mutta vielä pahempaa on se, että aiheuttaa toiselle tilanteen jossa hän on satuttanut minua.

Itkinkö sitä että epäonnistuin vai sitä mitä vaadittiin. Että vaadittiin. Ja kuka vaati, Fauni vai Moukka, joka oli niin innoissaan aiheesta. Fauni ymmärtää, ja kai Moukkakin ymmärtää, ymmärtäminenhän on sen kinkki. Olisin ihan hyvin voinut sanoa että ei lähde, en nyt pysty.

Kuka vaatii? Hä? Jotain tämä sekava tarina haluaa minulle kertoa. Minä itse tai jokin minussa vaatii.

Kuinka pitkä matka on vielä edessä.

On lukemattomia tapoja elää seksuaalisuuttaan todeksi omalla tavallaan. Mitä ihmeellisimpiä tapoja elää todeksi. Pukeutua materiaaleihin, pukeutua toisen sukupuolen pukuun, heiluttaa häntää, juosta pallon perässä. Minun täytyy kai löytää sanat kuvaamaan omaa tapaani.

Se mitä tehtävää suorittaessani tein ja se mikä on minun utlevnadini, olivat niin kaukana toisistaan, ihan eri vyöhykkeillä. Eri horisontin piirissä. Mutta minulla on, meillä on se horisontti, jossa syvät ja tärkeät asiat tapahtuvat. Siitä haluan kertoa, ja kertominen lohduttaa ja auttaa minua paljon enemmän kuin olisin osannut ikinä odottaa.

Aamulla pakkaan tavaroita ja huomaan sekä lakanan että petauspatjan saaneen osumaa liukkarista pimeässä sohlatessani. Mitäs nyt, ei kai muuta kuin viestiä vuokraemännälle ja kertomaan, mitä täällä on tapahtunut. Hyvä airbnb-maine on minulle tärkeää, ja juuri toissapäivänä olin vastannut erään dominoivan miehen seuranhakuilmoitukseen siteeraten majoittajilta saamiani ylistäviä arvosteluja. ”Karukell er en meget stille og rolig gæst. Hun er let at kommunikere med. Hun er meget velkommen en anden gang. -Lise, Aalborg” Mistä mokomakin idea tuli. Ja nyt sitten tämä. Tuhmuuteni vituttaa minua eeppisesti. Mutta rehellisyys maan perii. Pistän viestiä pahoitteluineen ja lupaan korvata aiheuttamani vahingot, sitten menen uimaan ja annan leveän virran veden viilentää itkettynyttä naamaani. Kruusu tulee junalla ja lähdemme kohti pohjoista yllätyskaupunkijuhannuksenviettoon. Joudun vielä täsmentämään vuokraemännälle että mitä se aine oli, Kruusu googlaa pesuohjeita avuliaana. Tätä kirjoittaessani olen maksanut kohtuullisen summan pesulalaskua ja toivon, että asia on loppuun käsitelty.

Minulla on kummallisia etäisiä tuntemuksia, että en vielä ole määritellyt itse mitä minun seksuaalisuuteni minulle on, ja että voin sen kuitenkin tehdä. Kun olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni uurastaessani viimeisen työviikon pitkiä päiviä, on muistiinpanoihin ilmestynyt jotain tämäntapaista:

Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse

Se tuntuu mahdottomalta, mutta koska olen sanonut sen, se tuntuu samaan aikaan mahdolliselta.

*) snafu, Yhdysvaltain armeijan sotilaiden slangia II maailmansodassa: Situation Normal, All Fucked Up

Koronan jälkeen kello kuusi, osa III: Unelle alistuja

Viddujen tsiisöksen misericordia, sanoi Kruusu keväällä, kun kerroin päässeeni köysisessioihin. Sisko on hiukan perillä suuntautumisestani ja elämäntilanteestani. Kun Fauni sunnuntaina tulee luokseni, istahdamme hetken kolmestaan munakoiso-herkkusienipizzan äärellä ja sitten häädän Kruusun näyttelyitä katsomaan. Fauni lakoaa nörttipoikain viikonlopusta uupuneena parvekkeen sängylle ja minä pääsen kainaloon.

Meidän sessiomme ovat muuttuneet viime aikoina minimalistisempaan suuntaan. Minusta lähtee maksimireaktioita minimiärsykkeillä, ja Fauni ymmärtää nyansseja ja sitä, miten vähästä alistun. Olen utelias ja kipu ihmetyttää ja kiinnostaa, mutta haluan mennä sinne, minne Fauni vie, sillä kukaan muu maailmassa ei voi viedä minua sinne. Olemme kuin kaksi lasta, jotka ovat löytäneet tien taikamaailmaan.

Dynamiikka on menossa ihan hulluksi. Alistun tosiaan hipaisusta, menen veteläksi, jalat pettää alta ja solut irtoavat toisistaan ja kiehuvat. Ja itku saattaa tulla selän silittämisestä, sormien menemisestä ristiin, tai jos puhun siitä miten minua rasittaa stressaava kaikenkäsittävä yleinen orgasmiodotushorisontti.

Parvekkeen sohvalla, lämmin päivä, varjo, puiden latvat ja taivas, tänne ei näe kukaan. Taas on kulunut aikaa, ja on ollut ikävä. Haluaisin kertoa, ehkä, mutta en osaa. Ei siinä kauheasti mitään tapahdu, tai ehkä sitä voisi sanoa suudelmaksi. Suuni on niin herkkä ja tunteva ja siinä on kaikki tunne ja merkitys ja kauneus ja hauraus ja herkkyys ja avoimuus. Onko se oikeasti ok, kysyn. Polyamoria. On se ok. Että on rakas. Silloin kun olimme sessioineet ensimmäisen kerran, oli hetken epävarmaa, millä tavalla täällä skenessä on sopivaa ilmaista tunteita, toinenhan saattaa periaatteessa haluta vain sessioseuraa, niinsanotusti. Miten sanoa.. oot ihan kiva..

Ää oo u.

Mä oon sun.

Niin sinä olet.

Ja mä vaan sätkin ja säpsähtelen siinä otteessa vaikka ihmettelen sitä että miten mä tälleen sätkin ja säpsähtelen. Käännyt vierestäni vatsani päälle ja lepäät siinä poikittain koko raukealla painollasi ja työstät mua dildolla, joojoojoo, liike pysähtyy, miten sä rytmität, hengität hitaasti, sähän nukut, makaan hiljaa ja odotan, katson taivasta ja kummallisen muotoisia pilviä ja niiden muuttumista ja tunnen sut siinä, odotan hiljaa, nukut vain hetken ja havahdut ja liike jatkuu kunnes taas pysähtyy ja jatkuu taas.

Tällä kertaa et ehdi jäädä yöksi, sitten saan taas kaivata. Kaipaan sun punaista partaa. Sun ihmeellistä hellyyttä. Sun kykyä ja halua ottaa vastaan mitä hullua vain musta lähtee. Sitä että mun takertuminen ei haittaa. Sitä että saan olla lähellä niin pitkään. Sitä että pöydän ääressäkin kosketat mun polvea.

Olen joku otus. Joku pieni.