Tiloja ja köysitiloja Tokiossa syksyllä 2024

Mitä todella haluan, mikä on mun juttu?

Minulla on omia omia juttuja, joissa toimin yksin. Sellaisista asioista tietää varmasti, että ne ovat omia. Mutta jos johonkin juttuun tarvitaan muita ihmisiä, nousee esiin se asia että minun kuulumiseni ihmismaailmaan on kovin hataraa. Oma kokemukseni, jota ei auta selittää pois tai ohittaa kehottamalla olemaan reippaampi, on että olen ihmisyyden reunalla, koko ajan vaarassa vajota outouden varjoihin ja ne varjot kulkevat koko ajan vähän mukana, niin että minuun on vaikea saada kontaktia ja muut eivät välttämättä ole motivoituneita ottamaan minuun kontaktia.

Näytelmäkirjailija Karhu sanoi Hesarissa, että Berliini on työskentelyyn liian hektinen. Näin jälkikäteen tulee mieleen, että yksi vaihtoehto olisi tosiaan ollut jättää riennot rientämättä ja vajota omaan oloon vaan, retriittiin. Ehkä olisi saanut enemmän aikaan. Mutta tiedän, että sitten olisin miettinyt että mikset kerran elämässäsi Tokiossa...

Joskus harvoin löytyy ihmisiä joiden sylin voisi vain juosta ja juokseekin, ja sitten sidotaan toisiamme ja kuljetaan käsikynkkää Kabukichon vilinässä ja annetaan jälkihoitoa shibaridojon sulkemisajan jälkeen elokuvateatterikompleksin edessä reunuksella, ja sitten ne kyyhkyläiset lentävät takaisin kotiinsa Singaporeen.

Tai ihmisiä jotka auttavat eteenpäin ja rohkaisevat, esittelevät ihmisille ja puskevat selästä: nyt voit kysyä pääsisikö köysiin.

Jinx on minua paljon pienempi, ja siihen liittyy joku ujous. Kunnes tajuan että hei, minähän tykkään itse tosi paljon sitoa itseäni isompia kehoja. Miksei joku muukin voisi tykätä? Olen nähnyt Jinxin myös sitovan itseään, ja ei voi sanoa että siitä olisi puuttunut mitään. Voisin saada molemmat: yksin tekemisen ja köydet. Miksei? Ei tarvitse ajatella, että itsesidonnassa puuttuu joku. Eihän minun omimmat juttunikaan ole mitään paremman puutteessa puuhastelua. Voin käydä yksin saunassa ja kylpylässä, ährätä ja kuopsuttaa, ja se on jopa suotavaa.

Olen niin iloinen tästä oivalluksesta.

Mietin myös, että onko viisasta jahdata huippukokemuksia vai tasaisempaa harrastusta ja elämää. Huippukokemukset tekevät elämästä joskus liian vuoristorataa, kun emotionaalisesti herkkä ihminen menee niistä aivan keitaalle. Ja kun elämästä nyt vain puuttuu tasainen jatkuva ihmissuhde, ovat kohtaamisen hetket vaatimattomimmillaankin, ja ohimenevinä, huippukokemuksia.

Koska ihmisten kohtaaminen on aina erityistä ja kallisarvoista ja minun tapauksessani näköjään usein ohimenevää, tulee seikkailuistani ihmismaailmassa kertomiseen se hullu lesoilun maku. En tajua sitä, mutta jotain tärkeää oivallettavaa siinä on. En saa rauhaa, vaikka tiedän ihan hyvin että näin ihmiset toimivat, se on normaalia. Minulle se on niin suuri saavutus?

Yo- @Shishabar La Vie En Rose

Kun tulin tänne, ajattelin että on tosi hienoa jos saan raahattua luuni johonkin tapahtumaan. Mitään odotuksia ihmisiin tutustumisesta ei oikeastaan ollut. Kolmantena iltana oli shibariesitys shishabaarissa. Sitoja teki myös ”poniajelusidontoja” yleisölle esityksen jälkeen ja minäkin menin saamaan ensikosketuksen köysiin Tokiossa.

Esityksiä näin ensimmäisen kuuden viikon aikana yhteensä kolmisenkymmentä, suurimman osan Onawa asobi -festivaalilla, joka kesti kaksi tiukkaa päivää. Esityksistä noin yleensä ottaen jäi käteen, että vaikka ne oikeastaan noudattivat samaa kaavaa roikotuksineen, oli niissä ilahduttavan paljon persoonallisuutta ja variaatiota. Joissakin oli tarina, ihan teatterillisia elementtejä, ja osa rakentui enemmän estetiikan varaan. Joissakin se estetiikka tai intensiteetti tuli suurimmaksi osaksi (minun näkökulmastani) eleistä, liikkumisen tavasta, reagoinnista, tunteiden ilmaisemisesta, jotka ovat kaikilla ihmisillä niin omanlaisiaan. Tavallaan olen kurkkuani myöten täynnä, mutta toisaalta tosi iloinen, että se eleiden, vaatteiden, musiikin, kivun, kärsimyksen ja euforian kavalkadi on kulkenut silmieni editse.

Louis Kordexe @Shishabar La Vie En Rose. 

Palatakseni tuohon ensimmäiseen iltaan, olin jo livistämässä, olin jo oven ulkopuolella laukku olalla, mutta menin kuitenkin takaisin ja juttelemaan yksinäisen näköiselle poitsulle. Siitä tuli hauskaa, me lähdimme Department H:n bileisiin ihmettelemään japanilaisten mielikuvituksellista pukuloistoa. Bileet alkoivat puoliltaöin ja jatkuivat ilmoituksen mukaan seuraavaan keskipäivään. Poitsu luovutti kahden maissa (luulen että hän joutui ottamaan taksin, Tokiossa julkinen liikenne loppuu yllättävän aikaisin). Minä sinnittelin jonnekin viiteen asti, joten pääsin aamujunalla kotiin.

Kuvaaminen oli bileissä sallittua ja kaikki kuvasivat koko ajan. Pääpointti oli pukeutuminen sekä monenmoisilla esiintyjillä että yleisöllä. Harvempi oli sonnustautunut "geneeriseen" kinkyvermeeseen: Juhlat olivat mielikuvituksen juhlat. 

Tokiossa voi saada Stendhalin taudin vain katsomalla kaduilla ihmisten vaatteita päiväsaikaan. Liian paljon kauneutta, tyylikyyttä, asiallista kuumuutta! Ja kinkybileissä sitten.

Seuraavana perjantaina kiersin korttelia tuskissani ja olin ihan vähällä karata kotiin. Taisi olla vähän kehokriisi ja vähän ikäkriisikin. Kuvissa kun näkyy vain hyvin siroja pieniä kehoja köysissä, niin niiden perusteella olin kehkeyttänyt itselleni varsin väkevän ennakkoluulon, että sellainen pitäisi olla. Onneksi kuitenkin muistuttelin itselleni Archibaldin neuvoa: Yleensä ei harmita, että meni. Ja hyvä kun menin! Ennakkoluuloja karsiutui hyvin. Oli erilaisia kehoja ja naissitojia (mutta ei miesbottomeita...niitäkin kyllä myöhemmin tuli vastaan.)  Siellä oli tyyppi joka esiintyi Department H:n bileissä – hän sitoo kuulemma vain miehiä. Kävin juttelemassa ja kehumassa esitystä. Sitten tapasin illan isännän Hajime Kinokon, joka kävi juttelemassa kaikille. Kävi ilmi että hän on ollut pari vuotta sitten ClubX:llä opettamassa.

Myös tapasin kivan losangelesilaisen bodyart-taiteilijanaisen ja singaporilasen pariskunnan (nimeän heidät Bambuksi ja Sypressiksi) ja arvatkaa mitä, Bambu sitoi minua ja ihan puolisuspensioon! En kyllä olisi uskonut että näin voisi käydä. Bambu piti ihan legit kunnolla neuvottelun ennen sitomista. Hän puhuu vaan niin nopeasti ja jännällä murteella, että piti kysyä viisi kertaa ja käyttää mielikuvitusta että ymmärsi. Mutta kyllä se lopulta sujui. Hän sitoi ensin kädet eteen ja vartaloon kiinni ja sitten mermaid-tyyppisen kivasti painetta tuottavan ja ripusti jalkapäästä. Nautin! 

Neuvottelun suhteen täällä on vähän eri meno kuin Euroopassa. Yhdelläkään oppitunnilla – mukaan lukien kansainväliselle yleisölle suunnatut – ei ole puhuttu neuvotteluista mitään. Ren Yagami korostaa sen tärkeyttä yhdellä videollaan, muualla en ole törmännyt. Voi tietysti olla, että sitä opetetaan myöhemmissä vaiheissa. Mun tuleva köysibottomi sanoi, että täällä on japanilaisen skenen kesken vahvat kirjoittamattomat säännöt, joita kaikki noudattavat, oikeasti. Niin kuin yhteiskunnassa muutenkin pidetään tärkeänä noudattaa sääntöjä, se lukeutuu muiden ihmisten kunnioittamiseen, joka on keskeistä. Toinen ulkomaalainen suunnilleen saman aikaa täällä ollut taas näki paikallisen skenen ihan päinvastaisena. Omaa näkemystä asiaan en koskaan tule saamaan selville, koska en ehdi jäljellä olevan elämäni aikana oppia japania tai pysty olemaan täällä pitkään.

Neuvottelujen suhteen yhden kerran mokasin: Toron köysitunnilla harjoittelin eurooppalaisen henkilön kanssa, jonka olin tavannut siinä samaisessa tapahtumassa. Toron oppitunnit ovat hieman meluisia ja siinä oli jonkinlainen kiireen tuntu (seli seli). Kun oli selvää mitä aiotaan tehdä, minä vain aloin sitomaan – ja yhtäkkiä olikin tosi vaikeaa onnistua tekemään single column tie vyötärön ympärille. Olin hermostunut, mutta sain jatkettua ja tehtyä hip harnessin viimeistä lopetusta vaille. Halusin tehdä sen oikein ja jäin katsomaan naapuria/etsimään apua, ja sidottavalleni tuli huono olo siinä seistessä tyhjän panttina. Hän pyysi että purkaisin sidonnan ja halusi jatkaa harjoituksia itsekseen. Viestittelin myöhemmin hänen kanssaan ja hän sanoi että pitää hyvänä menettelynä minkä vain sidonnan aluksi tsekata, onko jotain mitä pitäisi ottaa huomioon. Minä totesin että hän on ihan oikeassa ja niin olisi pitänyt tehdä. Asia oli ok ja sillä sovittu, mutta otin sen kyllä aika raskaasti, koska todellakin tiedän tämän enkä ymmärrä, miksi menin unohtamaan jo selkärankaan melkein uponneen hyvän menettelyn.

Muutenkin sitojapuolella olen kokenut täällä jonkinlaista kulttuurishokkia, nöyrtymistä tai itsetunnon lievää laskua. Oppitunteja olen ottanut neljä kappaletta, yhden Kinokon alkeistunnin ja kolme Toron tuntia, joista yhdessä olin enemmän bottomina. Jos olisi ajatellut vähän suunnitelmallisemmin, ja onnistunut hankkimaan asialle omistautuneen mallin, olisi kahdessa kuukaudessa kovalla harjoittelulla saattanut päästä Kinokon koulussa noin puoleenväliin. Mutta silloin ei olisi samaan aikaan saanut käydä muilla opettajilla. Ja kesken se olisi kuitenkin jäänyt, ja sitten olisi mennyt takaisin kotiin ottamaan vaikutteita ties keneltä :) Se ei kylläkään ole Kinokon säännöissä kiellettyä. Toisaalta en ollut varautunut myöskään taloudellisesti kovin suureen panostukseen köysiasioiden suhteen. Varsinainen hommani täällä on jotain  muuta.

Ei ole kuvia Kinokon köysisalongista, mutta yritän kuvailla: Kuvassa olisi korkea valokuvausstudio, jonka katossa riippuu 3 bambua ja 6 muuta roikotuspistettä. Jokaisella pisteellä on sitomista käynnissä. Kamalan kauniita kankaita naisilla ja helmat kuumottavasti nostetaan ylös sitoessa. Heleitä punaisia, vaaleanpunaisia, kultaisia, kukkia, jollakin on collarit ja sekin näyttää pirun hyvältä. Suurin osa riiputtaa mutta eivät kaikki. Pitkä laiha pitkätukkainen herkänkolhon näköinen miessitoja, joka otti minut vastaan saapuessani, hipsuttelee sidottavasnsa aivan kuumottavasti, tuskin koskien! Ja saa aikaan isoja reaktioita. Los Angelesin bodyartisti pääsee Kinokon köysiin, Kinokolla on hyyyvin hidas ja meditatiivinen tyyli. Ja hän käyttää omaa kehoaan varsin painokkaasti luomaan lisävaikutusta, jossain vaiheessa sidottava on jotenkin hänen polvensa päällä ja polvi jotenkin runnoo aivan kuumottavasti, lääh.

Kuvaan kuuluisi myös ääni, sitomistilan vieressä on matala pöytä jossa on sisäänpääsyn hintaan kuuluvaa tonnikalasashimia ja erilaisia keksejä, ja väkeä on pöydän ääressä paljon rupattelemassa ja käkättämässä.

Tilaisuus on vain kerran kuussa, joten paikalla on hyvä määrä porukkaa. Tuntuvat tuntevan toisensa suurimmalta osin. Aika paljon sitovat ristiin rastiin, ei vain omaa kumppania vaan muitakin.

Singaporen kyyhkyläiset veivät minut seuraavana iltana Shibaraku-dojolle. Sidoin Sypressiä, sivukommentti kuului: what style is this? Betonia style, oli pakko vastata kun en muutakaan osannut. Näillä on täällä eri koulukuntia. Pelkästään Tokiossa on yli 20 koulua, jotka edustavat noin viittä tyyliä.

Sypressi kyllä tykkäsi. Sanoi että nyt hän alkaa päästä vähän jyvälle siitä mitä voisi olla "spiritual bdsm" jonka mainitsen fetlifeprofiilissani. Minun tyyliini kuuluu paljon yhdessä hengittämistä, tiivistä ihokontaktia, köysipainetta ja hellyyttä.

Sitten lopuksi vielä Bambu roikotti minua, oli ihanaa, tunsin itseni hyväksytyksi ja tuntui että nyt se negatiivisen kierteen saa katki… tuntui että olen joutunut pahaan kehään, en uskalla lähestyä ihmisiä, pyytää sitomista koska ikä ja jokumuukuinfeminiinisyys ja ehkä se kehokin vähän... ja väsymys muutaman vuoden seuranhausta ja monenlaisista takaiskuista on painanut.

 

   

Pääsin myös vahvasti tiloihin vain makaamalla säkkituolissa ja katsomalla Singaporen kyyhkyläisten sitomista sekä ankaran näköisen Jinxin self-suspensiota.

Shibaraku-dojo on ihana, se on auki kuutena iltana viikossa ja kuukausijäsenyys on edullinen. Siellä voi syödä omia eväitä, hengähtää, polttaa parvekkeella tupakan tai köysiä, ja sitoa tietysti. Välillä siellä käy turisteja ja välillä on vain  paikallisia. Olen aika paljon omissa oloissani silloin kun kukaan ei ota kontaktia (ja paikalliset eivät juuri ota. Heidän seurassaan voi olla kuin hattivatti, yksin ja yhdessä samaan aikaan.)

Kaverit kun kyselivät, niin kirjoitan tähän koulukunnista sen verran kuin niitä on tullut ihmisten puheissa vastaan. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään tyhjentävä selvitys. Jos tässä on jotain pielessä jonkun lukijan mielestä, niin kommentit ovat tervetulleita. 

Naka style on kivuliaaseen semenawa-sidontaan erikoistunut tyyli, jota kuulemma Euroopassa laajalti harjoitetaan. 

(Näin Naka Akiran livenä Onawa asobi -festarin yleisössä:))

Hajime Kinokon koulukunnasta olen kuullut sanottavan että se on hyvin esitys-orientoitunutta, ja hän onkin tehnyt siitä omanlaistaan esitystaidetta, valokuvataidetta ja myös installaatioita. Hän haluaa viedä shibarin pimeistä luolista ulos päivänvaloon ja taidemaailmaan.

Sanon tähän väliin, että kaikki mestarit korostavat yhteyden olevan shibarissa olennaisinta. Tämä ei kuitenkaan kuvista useinkaan näy. Mietinkin, miten sitä voisi kuvallisesti esittää. Yhteys ja se miltä homma näyttää ovat kuin kuun eri puolet, niitä ei vaan saa samaan kuvaan. Kinokon seinille ripustetut naiset ovat mielestäni hyvin kaukana mistään yhteydestä, eikä köysi monumentaalisina rakenteina tuo myöskään nykytaiteeseen mitään varsinaisesti uutta tai kovinkaan mielekästä.

Onawa asobi

Sitten on Yukimura, joka on alunperin valokuvaaja ja lähtenyt kehkeyttämään tyyliään sen pohjalta että miten saisi kuumimmat kuvat naisista. Hänen tyylinsä on siis arvatenkin hyvin eroottinen ja siihen kuuluu sellainen häpäisevä käsittelytapa ja esim. puhuttelu. Näin Toronawan köysi-illassa esityksen, missä crossdressertyyppi oli nunnan asussa (hameosio oli kyllä hyvin viitteellinen) ja kun Toro sitoi, niin kommentoi välistä että miten kiimainen lutka siinä onkaan. Homma päättyi niin että nunnake riippui selin yleisöön neonkeltaisissa köysissä, kädet selän takana ja molemmissa käsissä oli kynttilät joista roiskui neonkeltaista steariinia pakaroille. 

Jos sitojalla on tilannekomiikan tajua, niin tuossa Yukimuran tyylisessä kommentoinnissahan on loputtomasti mahdollisuuksia. Kommentointi lähti hänellä kehkeytymään siitä, että hän halusi viestittää kuvaajalle, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Ja siitä kehkeytyi sitten olennainen osa tyyliä.
(lähde)

Sitten on Yagami Ren, joka yhdistää aikidoa shibariin – sitoja lähestyy ja liikkuu ja käyttää kehoaan jotenkin aikidosti. Yagami selittää naisen nautinnosta oivaltavammin kuin kukaan. Jos nyt unohdetaan tämä binäärisyys, joka meikäläisille on vähän out of date, niin hän selittää jotakuinkin että naisen orgasmi on aaltoileva, ja niin on myös matka sinne. Itsehän en jaksa nykyään orgasmeista juuri perustaa, mutta sitä kaipaan, että keho saisi erilaisia pitkäkestoisia tuntumia, vastusta, tension, tuntemuksia, kipua, kärsimystä. Yagamin esityksen pääsin näkemään shishabaarissa, ja se oli todella tulikuuma. Tunnelma oli ennen esitystä hilpeä, bottom edimame poltteli vieraiden kanssa vesipiippua, ja kun Yagami tuli paikalle, juoksi häntä ovelle vastaan ja kapsahti kaulaan. Heillä oli niin hauska meininki keskenään (muutenkin japanilaisilla näyttää olevan todella hauska meininki keskenään). Esityksen alkaessa tunnelma muuttui täysin. 

Siinä oli aitoja tunteita, pelkoa, julmuutta ja turmelusta. Se oli esitys, mutta myös aito sessio. Yagami rääkkäsi bottomrukkaa julmasti, ja lopuksi viimeisen köyden yhdistäessä heitä

bottom sai kyynärpäästä

Tutustuin Shibaraku-dojolla amerikkalaistaustaiseen, puoli elämäänsä Japanissa asuneeseen sitojaan jota kutsun nimellä Thx. Hän opiskelee Milkyway-koulussa, joka on hyvin bottomkeskeinen. Sen luoja on bottom, joka on kehittänyt sitojamiehensä kanssa itselleen parhaiten itselleen sopivan tyylin, ja opettaa sitä muillekin. Sille on tunnusomaista hyvin äkilliset painetta luovat eleet, eli ensin saatetaan sitoa hyvinkin löysä kudelma joka sitten yhdellä eleellä saadaan kiristettyä niin että bottomi haukkoo henkeä. Breathplayta ja suuköysiä kans harrastetaan.

Thx sitoi mulle eräänä sunnuntaina sen heidän aloitusharnessin, joka jättää kädet vapaaksi ja laittaa todella  paljon painetta rintakehään. Oli vaikuttavaa noin lievästi sanottuna. Katsekontaktia  – sitominen pitää osata tehdä niin että katse on bottomissa eikä köysissä.

Siitä menin ehkä emotionaalisesti vähän keitaalle. Nyt olen saanut itseni tasapainoon, ja muutaman kerran lisää sitä samaa hurjuutta.

Köysipupu, johon aiemmin viittasin, loukkasi jalkansa eikä sessiota tullutkaan. Puljasin sen sijaan ihanassa lempikylpylässäni, 1300 metrin syvyydestä pumpatussa fossiilisessa merivedessä. Nyt olen matkalla maaseudulle Kioton prefektuuriin. Parina viimeisenä viikkona Tokiossa tuli keskityttyä enemmän varsinaiseen hommaani. Kuten asiaan kuuluu, tuntuu etten ole saanut tarpeeksi aikaan. 

Päätän raporttini tänä aamuna Sypressiltä tulleeseen viestiin: hän oli jutellut jonkun kanssa Tokiosta ja oli "raving about the nice lady who got me into rope space in Tokyo"

Sen verran voi lesoilla :)

Intro # III

Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet. Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa itsetuntoani?

Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.

Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.

Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.

Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.

Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat,  joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.

Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.

Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
 

 

Omnipotentti kesähemuli

28.6. 1998

Uumoilen että kuinka surullinen sitä voikaan olla, tänään tuntuu siltä että ymmärrän tai näen kauhean syvälle sinne missä suru on silmitön!

18.11.1999

Olen tässä päivänä muutamana tuuminut että mitä vikoja minussa on, ja toisaalta havainnut jonkinlaista etomista olemisessa jonka arvelen nyt johtuvan ylenpalttisesta hyvyyden ja jonkinlaisen pätemisen vaatimuksesta. Minun pitää aina ymmärtää kaikki puolesta sanasta ja kiteyttää ongelma oikein ja antaa kaikelle oiva visuaalinen muoto ja huomata kaikki virheet ja ylipäänsä olla aina parempi ja kultaisempi kuin kukaan aavistaakaan. Miten tympeää! Tulee hurja olo että voisin olla enempi itseni. Mutta ei ole helppo karistaa tottumusta.

*

Omistan tästäkin kesästä osan eri-ikäisille sukulaisille. He ovat kaikki fiksuja ja hauskoja ja olen kiitollinen heistä, luonto ja mineraalit hehkuvat ikiaikaista rauhaa, mutta minut erottaa todellisuudesta ”tahmea väliaine”. En osaa nauttia, tunnen melkein kuin särkyä, joka yltyy sietämättömäksi ja muodostaa murheellisen kontrastin keskikesän heleydelle. Ihmissuhdeasiani ovat alkutekijöissään, ja se tilanne tuntuu yksinäiseltä ja raskaaltakin. Lisäksi minua kuormittavat perheen ja erityisesti minun itseni sisäiset tavat ja tottumukset.

Olen lukenut Franklin Veaux'n ja Eve Rickertin kirjan Kahta kauniimmin, ja vaikka elämässäni ei juuri nyt ole monia suhteita joihin oppeja soveltaa, luulen niiden sopivan muihinkin kuin romanttisiin/intiimeihin suhteisiin. 

Kerro omasta näkökulmastasi, älä toisten. Kommunikoi omasta näkökulmastasi sille, jota asia koskee, älä välikäsien kautta, äläkä itse suostu välikädeksi. Odota muiden kommunikoivan omasta näkökulmastaan, älä levittäydy kaikenkattavaksi kommunikointialustaksi kuin mikäkin sienirihmasto, se ei tee hyvää itsellesi eikä kenellekään muullekaan. Sinä olet ihminen, yksilö, tavallinen pulliainen, kuten muutkin.

On jotenkin hieman lannistavaa löytää yli kahdenkymmenen vuoden takainen päiväkirjamerkintä, jossa kiteytän jo ongelman, jonka kanssa edelleen painiskelen. Vauvasta asti rakentunutta dynamiikkaa ei kovin helposti muuteta, vaikka itsellä olisi uutta näkökulmaa ja ehkä työkalujakin. Mutta hyvinkin helpottavaa on löytää se mikä minussa itsessäni – ei muissa – on aiheuttanut tämän säryn. Koska itseeni ja omaan toimintaani minulla on vaikutusmahdollisuuksia.

Mistä lie perimmältään johtuu, mutta pohjaton pätemisen tarve on saanut minut ottamaan tällaisen roolin. Kai joka perheessä on tällainen epätoivoinen kaikkien asioita ajatteleva ja järjestelevä hemuli, joka ei koskaan saa asioita oikein kohdalleen, eikä koskaan voi olla oikein rauhassa.

Mutta voihan se olla, että olen ottanut askeleen eteenpäin. Olen jopa sanonut ääneen jotain tästä ominaisuudestani, yksikön ekassa persoonassa. 

Jos polvia ja olkapäitä särkee, laske taakka maahan. Ei sinun tarvitse yksin kantaa koko maapallon painoa.

Kaikki kääntyy hyväksi – vaikka kaikki muuttuu.

Om knenå og skuldrene verker

så ta av deg det du bærer på

ingen grunn til at du skal bera

heile kloden heilt aleina

Alt skal bli bra igjen

Alt skal bli bra

Sjølv om ingenting blir som det var

Janove Ottesen: Trøst

(Käännösapu: kaizers.konzertjunkie.com)

 

 

Tee mitä todella tahdot

Mistä minä sen idean alunperin edes sain päähäni?

Ensimmäisenä koronakeväänä täyssulun aikaan, silloin kun olin vasta oivaltanut että tätähän pitää päästä kokemaan muutenkin kuin mielikuvissa ja olin kirjautunut BDSM-baariin, minuun otti yhteyttä kaveri jonka kanssa juttelu sujui hyvin. Meidän mieltymyksemme eivät osuneet ihan yksiin, mutta silti yhteensopivuuksiakin tuntui olevan lupaavasti. Hän kertoi myös switch-puolestaan, mikä sai minut kuvittelemaan miltä tuntuisi olla dominoivana osapuolena. Koska sain ajatuksesta kiinni, se jäi mielen pohjalle, vaikka tuttavuus tähän kaveriin ei edennyt. Skeneen tutustuessani opin, että vallitsee surullinen epäsuhta: alistuvia miehiä on enemmän kuin dominoivia naisia. Se on surullinen fakta ja epäoikeudenmukaisuutta, jolle kukaan ei oikein voi mitään. Mutta minä yritin.

Minusta on ihme, että dominoivia ihmisiä ylipäätään on, ja viimeaikaiset pohdintani ovat saaneet minut arvostamaan heitä jos mahdollista vieläkin enemmän. Tuntuu luonnolliselta, että ihminen haluaa hetkeksi luopua järjestäjän ja lankojen pitelijän roolistaan ja antaa toisen ihmisen läsnäolon tunkeutua tilan jokaiseen kuutiomillimetriin ja joka soluunsa. Miksi ja miten joku ottaa vallan hyppysiinsä? Ainakin se on luovaa toimintaa ja tekee varmasti hyvää päälle ja sydämelle, kuten luova toiminta aina.

Minä olen monella tapaa luova, mutta luovuudessani on jossain kohtaa kehitettävää. Joskus luovuuteni tarvitsisi hallitsevampaa otetta. Siis että osaisin ottaa ohjat käsiini. Niin oudolta kuin sitä tuntuukin tunnustaa, minulle taisi käydä ajatusvirhe. Toivoin sitä niin kovasti, toivoin että voisin antaa ainakin yhdelle – jos ei kaikille – sitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Ja toivoin, että oppisin ohjailua yhtä jalkaa luovissa töissä ja kinkymaailmassa. Toinen tukisi toista ja lopputulos olisi mitä oivallisin. Tapasinkin erään ihmisen, jonka kanssa olimme suorastaan japanilaisilla leveleillä toisen kunnioittamisessa ja vaatimusten täydellisessä poissaolossa. Sanallistinkin suunnitelmiani:

Uin lammessa

Kaikki kääntyy hyväksi

Kutsun hyviä vesiä

Kutsun kaikkea hyvää

Kätken sen sydämeeni

Että voisin pitää sinusta huolta

Illat pimenevät

Sinä olet syksyn surumieli

Valo loistaa veden läpi

Kutsun hyviä voimia

Kaunista katsetta ja kosketusta

Sinä loistat valoa

Sinä olet Otava

Tuttavuus tähän ihmiseen jatkuu ainakin kirjeenvaihtona. Kirjoitin seuraavat (juonipaljastuksia sisältävät) rivit kirjeessä ”Otavalle”:

Perjantaina kävin katsomassa Maja Borgin dokumenttielokuvan Passion Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla. Sitä olisin halunnut vetäytyä pohtimaan yksinäisyyteen, mutta olin buukannut sosiaalisuutta viikonlopulle. Siinä oli niin paljon sellaista mikä kolahti. Oli filmin tekijä ja päähenkilö Maja, joka oli ollut vuoden verran kinkyskenessä ja jolla oli jonkin verran kokemuksia alistumisesta. Ja joka pohti myös kristinuskoa ja kävi hyviä keskusteluja mahtavan naispapin kanssa, joka oli ilmeisesti myös sitoja jonka köysissä Maja riippui yhdessä kohtauksessa. Elokuvan aikana Maja sitten myös kastettiin kirkon jäseneksi.

Maja halusi kokemuksen dominoinnista, saadakseen jotenkin otteen elämästään, ollakseen vallankahvassa siinä.

Kinkynaisten yhteisö järjesti hänelle rituaalin, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tämä ”switch” alisituvasta dominoivaksi. Hänellä olikin sitten subi jonka hän nimesi ”salt”iksi koska piti niin paljon suolasta (kuten muuten minäkin.) Lopulta hän lopetti suhteen ja palasi subiksi. Minulle tuli käsitys, että subina hän pääsi siihen tavoitteeseen, jota hän dominoivana haki. Se olikin hänen juttunsa.

Sanoilla voi vaikuttaa, sanoittaa toiveita tai utopiaa, suunnata katsetta, luoda tunnelmaa, tukea tai vetää mattoa jalkojen alta, harhauttaa... Mutta niillä ei voi muuttaa kenenkään perimmäistä olemusta. Eräänä yönä heräsin ja mietin tätä, mietin mitä haluan, ja näin alistuvan minäni kuin eksyneen lapsen rautatieasemalla ja juoksin sulkemaan sen syliini.

Ei voi tietää ennenkuin kokeilee, neuvoo Fauni. En voi tietää, kohtaanko joskus ihmisen, jonka kanssa kuvio kääntyykin luonnostaan toisinpäin. Ainakin luulisin, että minun täytyisi tuntea tämä ihminen melko hyvin ja meillä pitäisi olla vahva yhteisymmärrys ja dynamiikka. Mutta niin kauan kuin toivon sitä muiden kuin itseni vuoksi, olen matkalla suoraan suden perseeseen. Olen lukenut, ja vähän kokenutkin, että jotkut alistuvat miehet suhtautuvat aika suoraviivaisesti suhteiden muodostamiseen. Minulla on tarve ja sinä voit täyttää sen, mitä me siis odotetaan? Piiska laulamaan! Olen niin pahoillani, mutta se tunne mikä siitä tulee on niin tympeä, tekee mieli vain paeta. Miksi pitää olla niin vaikeaa oppia tunnistamaan ja tunnustamaan mitä todella haluaa, ja miksi sillä matkalla pitää aiheuttaa pettymyksiä muille ihmisille?

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Tehtävä pohjoisessa

Susta ei ikinä tuu kunnon kristittyä jos riiput kiinni tossa tekopyhässä hyvän ihmisen mallissa, roolissa, tavoitteessa, stressissä. (päiväkirjamerkintä kesäkuulta)

Ennen kuin alan kertoa tätä opettavaista tarinaa, haluan sanoa, että olen itse vastuussa kaikesta hölmöilystä jolla aiheutan itselleni huomattavaa vitutusta. Tarinassa on mukana dominoivia miehiä, jotka toteuttavat omaa suuntautumistaan ja ovat kultaisia, tarinan snafu*) löytyy minun korvieni välistä.

Kuvassa Moukan irstas hymy ulottuu korvasta korvaan. Hän esittelee vielä paketissa olevaa vaaleanpunaista 10-vaihteisella värinällä varustettua vibraattoria. Tän kuvan lähetät Faunille, niin se tietää että asia on hoidossa.

Kutsun häntä Moukaksi seurauksena tavallistakin kummallisemmasta mielleyhtymästä. Moukka on kaverini, joka on ollut valonpilkahdus sinä aikana kun ujona ja epäsosiaalisena olen yrittänyt päästä porukoihin. Moukka katsoo päin: Mikäs otus se sinä olet?! Otetaan selvää! Olin työmatkalla Moukan kotikaupungissa, olimme illansuussa matkalla puistomiittiin, ja avauduin ongelmastani: Etätehtävä, mun pitää runkata dildolla ja työntää liukkarin kanssa sormi pyllyyn, eikä ole kumpaakaan, siis dildoa tai liukkaria. Siispä seksuaaliterveyskauppaan asiantuntevalla opastuksella. Ehdittiin juuri ja juuri ennenkuin se meni kiinni.

Miitissä nautiskelin rauhallisesta olotilasta etenkin siksi, että suuren osan aikaa sain olla jalat ja kädet yhteensidottuna ja vielä aika reilusti eteenpäintaivutettuna. Omat köydet mukana ja ensimmäistä kertaa käytössä. Osasin jopa pyytää: sido mut! Lähdettäessä Moukka halasi pitkään ja muistutti tehtävästä. Tulin majapaikkaan uuvuksissa ja iloisena, levitin pyyhkeen lakanan päälle ja nukahdin suosiolla, ajattelin että herään kuitenkin aamukolmelta ja ties kuinka kiimaisena. Niinkuin heräsinkin, ja muistin mitä oli ohjelmassa. Olisin ollut tyytyväinen jos olisin vain maannut siinä ja antanut suloisten olojen kulkea lävitseni. Niissä oloissa on Faunin läsnäoloa ja tuntemusta omasta kehosta. Ehkä muistoja tai haaveita, mutta ennemminkin vain olemassaoloa. Säkenöivää vaikka tyyntä olemassaoloa.

Mutta osaanhan minä runkatakin. Ajatus on tärkein. Ajatus joka vie mielentilaan. Jos olisi sohva ja siinä muutama mies. Montako tarvitaan, että jos olen yhden sylissä mahallani ja ja naamani tulisi laitimmaisen haaroihin. Kaksi vai kolme. Riippuu miten leveitä miehiä. Mitä siinä tapahtuu. Se on sellainen rento toverillinen seurue. Selviääkö mun kasvit hengissä kun oon niin pitkään reissussa? Olisi pitänyt pyytää Kreiviä kastelemaan, mutta se ei ollut kotona silloin kun lähdin. Mutta mitä mun piti. Otetaan toinen. Pöydän ympärillä istuu pukumiehiä ja minä olen ainoana naisena paikalla ja puuhaan jotain. Joku heistä painaa minut pöytää vasten ja vetää hameen ylös. Eihän Kruusu vain luullut että menen hakemaan sen mökiltä? Sen täytyy siivota yksin ja ajaa taksilla. Eikun. Ota joku teksti, ota O:n tarinasta se missä mies vetäytyy pois luovuttaen paikkansa seuraavalle. Huomenna pitää jättää kämppä hyvään kuntoon, että saa taas hyvät arvostelut airbnb:ssä. Ei vittu tästä tule mitään. Samalla kun tiedän ettei tästä tule mitään, odotus ja ennakkokäsitys kasvavat sitä mukaa. Ja vituttaa. Vaikka kuinka päästäisit irti odotuksista ja ennakkokäsityksistä niin lopussa aina seisoo odotus mahtavasta orgasmista. Orgasmiodotushorisontista ei pääse yli eikä ali. Se on ihan paskapuhetta että kinkyillä on jotenkin vapaata jostain ennalta asetetuista malleista.

Ota ne vehkeet ja suristele menemään. Väsyttää, läärään liukuvoidetta enemmän kuin tarpeeksi, sillä en ole varmaan edes kostunut epätoivoisista mielle-yrityksistäni. Vibraattori on juuri niin naurettava kuin olen kuvitellutkin. Siinä on kymmenen eri rytmiä. Mitä vittua... no menköön.

Totean, että teknisesti ottaen tehtävä on suoritettu ja lopetan sohimisen. Tunnen kuitenkin epäonnistuneeni surkeasti ja se harmittaa. Mutta vielä enemmän harmittaa se, että tajuan tehneeni itselleni jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Olen luullut osaavani sanoa hyvin matalalla kynnyksellä eitä ja turvasanaa, sillä dominoivan oikeusturva on minulle pyhä. Pahempaa kuin se että itseen sattuu, on se, että satuttaa toista, mutta vielä pahempaa on se, että aiheuttaa toiselle tilanteen jossa hän on satuttanut minua.

Itkinkö sitä että epäonnistuin vai sitä mitä vaadittiin. Että vaadittiin. Ja kuka vaati, Fauni vai Moukka, joka oli niin innoissaan aiheesta. Fauni ymmärtää, ja kai Moukkakin ymmärtää, ymmärtäminenhän on sen kinkki. Olisin ihan hyvin voinut sanoa että ei lähde, en nyt pysty.

Kuka vaatii? Hä? Jotain tämä sekava tarina haluaa minulle kertoa. Minä itse tai jokin minussa vaatii.

Kuinka pitkä matka on vielä edessä.

On lukemattomia tapoja elää seksuaalisuuttaan todeksi omalla tavallaan. Mitä ihmeellisimpiä tapoja elää todeksi. Pukeutua materiaaleihin, pukeutua toisen sukupuolen pukuun, heiluttaa häntää, juosta pallon perässä. Minun täytyy kai löytää sanat kuvaamaan omaa tapaani.

Se mitä tehtävää suorittaessani tein ja se mikä on minun utlevnadini, olivat niin kaukana toisistaan, ihan eri vyöhykkeillä. Eri horisontin piirissä. Mutta minulla on, meillä on se horisontti, jossa syvät ja tärkeät asiat tapahtuvat. Siitä haluan kertoa, ja kertominen lohduttaa ja auttaa minua paljon enemmän kuin olisin osannut ikinä odottaa.

Aamulla pakkaan tavaroita ja huomaan sekä lakanan että petauspatjan saaneen osumaa liukkarista pimeässä sohlatessani. Mitäs nyt, ei kai muuta kuin viestiä vuokraemännälle ja kertomaan, mitä täällä on tapahtunut. Hyvä airbnb-maine on minulle tärkeää, ja juuri toissapäivänä olin vastannut erään dominoivan miehen seuranhakuilmoitukseen siteeraten majoittajilta saamiani ylistäviä arvosteluja. ”Karukell er en meget stille og rolig gæst. Hun er let at kommunikere med. Hun er meget velkommen en anden gang. -Lise, Aalborg” Mistä mokomakin idea tuli. Ja nyt sitten tämä. Tuhmuuteni vituttaa minua eeppisesti. Mutta rehellisyys maan perii. Pistän viestiä pahoitteluineen ja lupaan korvata aiheuttamani vahingot, sitten menen uimaan ja annan leveän virran veden viilentää itkettynyttä naamaani. Kruusu tulee junalla ja lähdemme kohti pohjoista yllätyskaupunkijuhannuksenviettoon. Joudun vielä täsmentämään vuokraemännälle että mitä se aine oli, Kruusu googlaa pesuohjeita avuliaana. Tätä kirjoittaessani olen maksanut kohtuullisen summan pesulalaskua ja toivon, että asia on loppuun käsitelty.

Minulla on kummallisia etäisiä tuntemuksia, että en vielä ole määritellyt itse mitä minun seksuaalisuuteni minulle on, ja että voin sen kuitenkin tehdä. Kun olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni uurastaessani viimeisen työviikon pitkiä päiviä, on muistiinpanoihin ilmestynyt jotain tämäntapaista:

Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse

Se tuntuu mahdottomalta, mutta koska olen sanonut sen, se tuntuu samaan aikaan mahdolliselta.

*) snafu, Yhdysvaltain armeijan sotilaiden slangia II maailmansodassa: Situation Normal, All Fucked Up

Perhonen lentää aina maailman keskikohdassa

 

Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä, mitä on niiden takana.

Jyrki Siukonen: Jäähyväiset aseille

...

Sä oot niin kaunis ja hyvä.

Tänään itku tulee jo ennen köyden kosketusta.

Olen tässä, eikä tässä voi olla kukaan toinen. Saan olla tässä, vaikka kokemukseni on yksin minun, vaikka ilo on vain meidän kahden. Ansaitsen tämän, ihan kaiken tämän. Jos minusta tuntuu että ei ole mitään huolta eikä mitään häpeää, niin ansaitsen senkin. Ja niin se on. Sinä pidät minusta huolta. Saan katsoa sinua nälkäisen olemassaoloni koko intensiteetillä, koko sopimattomalla rikkoutuneen jumalsoturin voimalla.

Laitoin joskus siivotessa talteen lapun jossa luki: ”Eiks niin että perhonen lentää aina maailman keskikohdassa?” En muistanut lapun alkuperää, ehkä se oli äkkiä muistiinmerkitsemäni lapsen kysymys. Minuun on koteloitunut tapa ajatella asioita toisten näkökulmasta, ja se näkökulmahan on aina kuvitteellinen. Nyt haluan palauttaa tarkennuspisteen omalle kohdalleni, niin että siihen ei tarvitse kuvitella jotakuta toista, tärkeämpää ja arvokkaampaa, jotakuta joka ei ole sivullinen.

Sanot, että heittäydyn sessioon täysillä ja alistun sinulle kokonaisvaltaisesti. Omassa kokemuksessani kuitenkin häälyy: Miltä tämä näyttäisi jos joku katsoisi. Tämä on niin kaunista, että en voi pitää tätä vain itselläni, haluan jakaa sen. Jos tässä ei voi olla kukaan toinen, niin haluan ainakin, että joku voi olla tästä osallinen. Ja tämä on se salonkikelpoinen selitys. Mutta on toinenkin selitys, se mitä häpeän ja minkä haluan piilottaa. Olen tuntenut itseni täiksi tervassa, siveäksi vanillamammaksi joka kuumottavassa viidenkympin villityksessään kuvittelee olevansa kinky, myrkylliseksi, katkeraksi, mastodontiksi, raskassoutuiseksi ilonpilaajaksi ja tosikoksi, jonka kanssa kukaan ei halua leikkiä ja jonka kanssa on raskasta edes olla samassa tilassa. Ja katsokoon nyt koko maailma ja skene, miten hienoa se on, kun Karukell vihdoin pääsee vallan alle. Miten se heittäytyy, mikä pienten eleiden valtava voima tähän sisältyy. Seison itkeneenä hiukset hajallaan kädet olkapäilläsi, ja siinä kosketuksessa on kaikki maailman lämpö, ja tämä läsnäolo on niin raakaa ja suoraa, ja tämä on varmaan sielukkainta mitä tässä genressä on koskaan nähty.

Taidan puhua itsestäni nyt hiukan ivallisesti.

Kun menin terapiaan kolme vuotta sitten, halusin kysyä: Miltä tuntuisi olla vain Karukell? Ilman suorittamista, ilman että siitä tekee esityksen tai tuotteen. Se on uusi kysymys, jota en koskaan ennen ole kysynyt. Olen kai kotoa oppinut asenteen, jossa mitään ei tehdä huvin vuoksi, vaan kaikki tähtää luomiseen, lopputuotteeseen ja sen esille asettamiseen. Luominen ja pätemisen tarve kulkevat käsi kädessä, ja pätemisen tarve on jotain mitä häpeän, sillä haluaisin olla täysin itseriittoinen, pärjätä ilman kiitosta ja hyväksyntää. Olen vuosien varrella vaivoin oppinut sietämään sitä. Sen vastapainona lopputuotteen aikaansaamiseen sisältyi aina myös pyyteetön antamisen ilo, mikä puolestaan on hyväksyttävää.

Mutta nyt taidan olla uuden edessä. Haluan molemmat. Haluan antaa ja saada – ei kai se ole kovin kummallista. Haluan hyväksyä myös pätemisen tarpeen. Ja haluan olla vielä enemmän läsnä, heittäytyä vielä enemmän täysillä, alistua vielä kokonaisvaltaisemmin. Sinä olet minuun tyytyväinen jo nytkin ja se tuntuu ihanalta, mutta minä tarvitsen tilan, jossa unohdan esitykset. Tarvitsen sinua, tarvitsen kovaa ajoa, ja tarvitsen yksityisyyttä.

Olen märehtinyt tätä tekstiä kuukauden päivät ja melkein luovuttanut, sillä se on itsellenikin melko käsittämätön. Mutta siinä on jotain rehellistä niistä tuntemuksista jotka nousivat toisesta sessiostamme ja joista haluaisin päästä selville. Ja ne liittyvät vahvasti ajatukseen blogin kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta yleensäkin, tai luovuudesta yleensäkin, josta olen antanut itselleni pitkän loman.

Tänään heräsin ja mietin, että miksi sen, tämän, pitää olla pätemistä, miksei se voi olla vain pohdintaa, kommunikointia? Olen nähnyt mustasukkaisuuden (jos sitä koskaan olikaan) sulavan kauniiksi haikeudeksi ja lopulta myötäiloksi sen ansiosta, että se hyväksytään eikä tuomita. Nyt haluan nähdä soimaamani pätemisen tarpeen sulavan luonnolliseksi tarpeeksi kommunikoida, jakaa ajatuksia. Jollekin nämä voivat olla niin itsestäänselviä juttuja, että ihmettelee, mitä se siellä kipuilee. Tai niin ehkä jo itsekin ajattelen, tänään.