Se menee ohi

se menee ohi se nälän tunne mikä kalvaa kun astelee keisarillisen puutarhan

hääpareja parveilevalla ulkosyrjällä ihmeen hiljaisessa ja tuoksuvassa illassa
valojen syttyessä pilvenpiirtäjien toimistorivistöihin
ja veden peiliin on vaarallista katsoa,
toiveet täyttävät tyhjän tilan ja romuttavat itsensä

ja mikä melkein tainnuttaa kun istuu mörkönä seurassa
jossa harvan katse osuu eikä osaa olla kevyt

se menee sitten ohi, pettymykset tasoittuu, huomio kiinnittyy asioihin

mutta hetken voi olla todellisuuden jälkikaiussa,
kohtuuton intensiteetti kohtaa suuremman intensiteetin,
elävän kudoksen joka pystyy pysäyttämään sen,
ottamaan vastaan, tulemaan vastaan

mörköys lientyy sitojan julmuuteen ja hellyyteen

miten vois kyllin kiittää olematta nolo

 

sillä aikaa kun olen hiljaa ja pahaa aavistamatta
keskittyneenä johonkin kauhean tärkeään ja täysin omaan

tietämättäni jossain ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen,
musta lista täydentyy,
oveeni maalataan myrkyn merkki

olen varma siitä että minua tullaan rankaisemaan

 

nälkä

tulinen nälkäinen katse

isoovainen ja siunattu

 

 ---
Edith Södergran: Det underliga havet – Kalandra: Virkelighetens etterklang – Tiernapojat

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Minut on nähty

Kuvat

Unessa kaikki tapahtuu jotenkin kuvissa, kuvilla. On kuvia sermeillä ja kankailla verhotusta punaruskeasta hämärästä huoneesta ja miehestä josta näen vilauksen vasta loppuvaiheessa. Hän on vastenmielinen, en halua olla tekemisissä. Jotain intiimiä on tapahtunut vaikka en ole nähnyt häntä, sillä hän on kuvannut minusta arkaluonteista materiaalia. Saatuani tietää sen annan hänen kuulla kunniansa. Olen lähdössä, hän ottaa laudan johon on hakattu valtavia nauloja ja käy kimppuuni. Juoksen pakoon portaita alas ja herään huutooni.

En harrasta unienselitystä, unet pitävät huolen itsestään ja aivoapparaatista. Mutta houkuttaahan tuo tulkitsemaan. Joku on nähnyt minut ennen kuin on näyttäytynyt itse.

Elämäni suurin suru

Olen adventti-ihminen, kirjoitan Metsien miehelle. Olen huomannut! Joulukuun puolessavälissä olin otteessa sohvalla, hän soitteli minua, ja sanoi: Mä niin haluaisin piiskata sut. Tai siis en haluaisi, vaan haluan. Ja hän odottaa rauhallista hetkeä, oikeaa hetkeä. Ja antaa minun kokea tämän odotuksen. Hän kirjoittaa, että tuo halu on voimakkaampi kuin ikinä ennen ja ihmettelee, mistä siinä on kysymys.

Minulle se hänen halunsa on todellisuuden sinetti. Olen aina ajatellut, että minussa on liikaa olemassaoloa. Olen saanut yliannostuksen, minua kun tehtiin niin pidettiin liian kauan olemassaolosammiossa. Siksi olen liian raskas joillekin ja useimmat miehet vanilla-aikoinani olen väsyttänyt pelkällä läsnäolollani. (tai sitten ne olivat muuten vain väsyneitä.) Mutta nyt haluaisin, että minussa olisi sitä vielä enemmän, että voisin aistia kaiken vielä täydemmin. Metsien mies on minulle ylivoimainen vastus, se on selvää. Olemassaoloni on hänen hallussaan.

Kipu on arvoitus, sen verran osaan siitä sanoa, että haavoittuvaisena oleminen on siinä olennaista. Mutta miksi on niin tärkeää olla haavoittuvainen? Siksi kai, että elämässä muuten on aina pyrittävä haavoista pois. Ei haittaa! Kyllä pärjään. On pärjättävä. Ja haavoitetuimmillaan on pärjättävä kaikkein parhaiten.

Haavoittuvaisuus on tärkeää myös taiteessa. Joku ilmaisee jotain asettaen itsensä alttiiksi haavoittuvaisena; ilmaisun omintakeisuus tekee siitä haavoittuvaista, sillä on hyvin pelottavaa paljastaa muille olevansa niin outo. Samaan aikaan kun ilmaisee outouden kautta omaa erillisyyttään, jännästi kuitenkin pääsee ihmisyyden ytimeen, käsiksi johonkin, minkä voimme jakaa.

Ja bdsm on myös luovaa toimintaa, by the way.

Olen tippunut kaikista suojauksista ja minussa on sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu, elämäni suurin suru: en ole koskaan ollut ihan varma, ovatko muut ihmiset olemassa, ja jos he ovat olemassa, niin minä ehkä en ole, tai emme ainakaan ole samassa ajassa ja samassa paikassa, tai jos olemme, niin jollakulla on tukalaa. Juuri sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu aiheuttaa myös tunteen olemassaolon yliannostuksesta. Olen mörkö jolla on polttava katse, Miyazakin keskeneräinen tultasylkevä jumalsoturi.

Loitontumisen pelko

Hän makaa kääntyneenä minuun päin, makaamme vastakkain, kehot ja naamat vastakkain. Alan taas itkeä, olen sisällä siinä mitä hän sanoi – Aina pitää kertoa jos on huolia – ja miten kaukaista se on minun koko maailmalleni. Tänään olen itkenyt enemmänkin, milloin posken silittämisestä, milloin siitä kun yritän liikkua ja Metsien mies ei päästä otteestaan, sanoo että en pääse, sillä paikkani on siinä. Siinä tai mihin hän minut käskee.

Joulun ja uudenvuoden välillä mieleeni nousee pelko valtasuhteen loitontumisesta. Välillä tuntuu samalta kuin silloin kun kuvailin kinkymaailman ja arkimaailman eroa. Löytää sen maailman missä saa olla oma itsensä, ja se on vieläpä kaunista, jollain hyvin sisäisellä ja todella tavalla, ja sitten tempaistaan sieltä pois.

Näemme aika usein, mutta työvuorot eivät mene ollenkaan yksiin. Uutenavuotena saamme viettää pari päivää yhdessä maalla. Kävellään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, laitetaan ruokaa sujuvasti yhteistuumin. Teen itselleni tilaa, tai otan tilaa haltuun, tai sovittelen itselleni palvelusubin roolia eli siivoan Metsien miehen sanoisinko poikamiesmäisessä keittiössä. Mietin millainen mielenrauha olisi tehdessä keittiöhommia komennettuna.

Suhde syvenee pienillä eleillä, ei rajuilla sessioilla. Dynamiikka on jyrkkä, se on selvää. Tunteet ovat niin isoja että lopulta vain katsomme toisiamme ja nauramme. Voiko tällaista edes olla? Uudenvuoden aatonaattona herätessä hän pitää minua edessään, huulillaan, ja eleet ovat niin pieniä ja reaktiot niin suuria. Järki lähtee, sanon. Se saakin nyt hetkeksi lähteä.

Aina pitää kertoa jos on huolia.

Tunnen itseni naurettavaksi ja kiittämättömäksi enkä millään meinaa uskaltaa kertoa. Turvasana-podcastissa puhutaan kommunikoinnin tärkeydestä – pientenkin mielipahojen kohdalla. Rohkaistun ja viestitän. Olen pettynyt niin monta kertaa, pelkään niin kamalasti että kaikki arkistuu, yhteys loittonee, käskyt rajoittuvat seksiin ja hän saa ovelasti mitä haluaa.

Samaan aikaan arvostan suunnattomasti hidasta etenemistä, sillä minulla on kokemusta myös liian nopeasta. Mutta halu päästä turvaan vallan alle käy sietämättömän voimakkaaksi, kun se on niin lähellä. Ja samaan aikaan arvostan ihan hiukan tätä omaa kaipuutanikin, ja uskallustani kertoa siitä. Kertoohan se vastaansanomattomasti siitä mitä haluan.

Ei tarvitse pelätä, me saadaan nämä asiat kyllä liikkeelle.

Credo

Seisoimme keittiössä pussailemassa. En osaa selittää, miten hän otti minua käsivarsista. Kainaloiden alta jotenkin, ja nosti minua ylöspäin, pakottaen minut varpailleni, niin että roikuin kivuliaasti hänen otteessaan. Sitten hän laski minut alas, otti kiinni kyynärpäistä – minulla on kyynärpäät ja sieluni on niissäkin! Ja kyynärvarsista, tiukasti, ja taas hankala sanoa mitä hän teki, mutta minun oli pakko niiata alas, alemmas, ja juuri ennen kuin minun oli pakko polvistua, nosti minut hitaasti takaisin ylös.

Ranteista sama. Nostettuaan minut taas ylös hän otti kiinni käsistäni. Niitä hän ei rusikoinut, antoi vain minun tuntea omat käteni hänen käsiensä otteessa. Käsissänikin on sieluni hänen käsissään.

Oikeassahan sinä olet, ei me olla viime aikoina juuri menty eteenpäin. Tietenkin sun pitää aina sanoa siitä, siihen koko tämä homma perustuu että me molemmat kerrotaan miltä meistä tuntuu.

Kun hän oli pidellyt minua minua mittaamattoman ajan otteessaan siinä keittiössä, me siirrymme sohvalle rauhoittumaan. Hän oli töistä niin väsynyt että luokseni tullessaan oli jonkinlaisessa nauruhepulissa. Joko sen takia tai sen takia että olin pelännyt hänen haluavan vain seksiä, tai vain siksi että me molemmat nautimme niin paljon tuosta hetkestä vaatteet päällä keittiössä, tänään emme tehneet muuta. Oon ihan vähän aikaa tässä, sanoin ja painoin pääni hänen syliinsä. Uinahdin hetkeksi täydellisessä turvassa.

Kyllä mä uskon.

– ehkä

Me viestiteltiin säännöistä jo ennen iholla oloa, ennen yhteistä yötä. Miten ne ehkä toimii, miten whatsappviestit on säännöistä vapaata kommunikointia ja livenäkin on jokin keino vapautua niistä ja puhua vapaasti. Minusta tulee hullu koira kun ajattelen sitä aikaa, ja miten paljon sen jälkeen ollaan oltu yhdessä, ja se on minulla mielessä, ja rituaalit, jokin mistä varmasti tietää olevansa valtasuhteessa, ja mistä tiedän toimiiko mikään, kuvittelenko vain, kun en ole ennen ollut?

Miksi miksi mun täytyy olla tällainen? Vituttaa kaikki herkkyys ja haavoittuvaisuus ja tarvitsevuus ja koko tämä minä. Vaikka olet sanonut että haluat minut juuri tällaisena. Mutta jos se menee silti yli. Entä jos mikään ei riitä.

En kestä enää tätä rentoilua välitilassa. Sinulle on selvää mitä haluat ja voit olla kaikessa rauhassa ja kehkeyttää ja suunnitella itseksesi, tai mitä sitten pääsi sisällä tapahtuukaan. Mutta minä olen paljastanut itseni ja jäänyt tilaan, missä suojaukset on jo pois mutta turvaa ei vielä ole. En kestä enää yhtäkään tapaamista jotka tapahtuvat kuin mitään valtasuhdetta ei olisi tekeillä. Arasti mainitsen jotain mitä olen lukenut tai ajatellut, se menee samaan laariin älyttömien tiktokvideoiden kanssa. Mietin mikä voisi olla jokin päivittäinen toimi, joka muistuttaisi. Se voisi liittyä kirjoittamiseen. Mutta en minä pysty tähän yksin, en minä voi itseäni dominoida – tai voin, mutta se on eri juttu.

Valmista ei tarvitse olla eikä mitään konkreettista tarvitse tehdä, mutta en kestä sitä tunnetta, että suunnitelma on vain minun kuvitelmaani ja sen esille tuominen ei toimi, ei herätä mitään, ja sen vuoksi rohkeuteni katoaa.

Eikä tämä tarkoita etten rakastaisi sinua silloinkin kun kävelemme metsätietä ja nauramme pöhköille jutuille. Eikä tämä varmaan tarkoita sitäkään, ettenkö tarvitsisi paljonkin tavallista oloa ja muihin asioihin keskittymistä. 

Ehkä tämä ei olisi niin arvokasta jos tämä olisi helppoa.

Introspektio

Reflektioharjoituksessa mietimme, mitä haluamme juhlistaa, mikä on hyvin ja sellaista mistä pidämme itsessämme ja omassa tilanteessamme. Seuraavaksi, mistä haluamme puhdistautua, minkä haluamme karistaa omasta elämästämme pois. Ja viimeiseksi, mitä haluamme elämäämme.

Mitä haluan juhlistaa?

Metsien mies!

Kirjoittaminen – sen avulla hän löysi minut, kun osasin kirjoittaa toiveistani.

Omannäköinen elämä.

Metsä ja risut.

Hyvä tunne kehossa, euforia sisimmässä, sen merkitys ja tulevaisuus.

Mistä pidän itsessäni? KAIKESTA!

Itsenäisyydestä jo pienestä asti. Omalakisuudesta. Omista poluista.

Siitä että erikoisammattitutkinto on loppusuoralla ja viimeisimmät hommat suuntaavat tulevaisuuteen.

Nämä ovat femsub-miitin pikkujoulut. Olemme kokoontuneet syksyllä kaksi kertaa minun ja Kipinän organisoimina ja tämä on kolmas kerta. On ollut ihanaa jutella naisten kanssa, jotka tajuavat mistä on kyse, joille ei tarvitse selitellä eikä perustella eikä puolustella. Erilaisia tilanteita, eri-ikäisiä naisia, erilaisilla kokemuksilla, tämä muualla kovin hankalasti käsiteltävä aihe yhdistävänä tekijänä. Miitin järjestäminen on helppoa, kivaa ja erittäin kiitollista puuhaa, sillä sille tuntuu olevan kova tarve.

Mistä haluan puhdistautua?

Pelosta, että pilaan kaiken, kaiken, tai käy muuten huonosti.

Olen luullut, että en pelkää mitään. Mutta alkuesittelykierroksella kysyin, pitääkö olla huolissaan, miten hyvältä saa tuntua?

Entä jos ei tarvitsisi pelätä.

Ajatus vyöryttää ison tunteen koko kehooni. Jos voisi karistaa pelon pois. Jos sitä ei yhtään ollenkaan olisikaan. En keksi mitään muuta mistä haluan eroon, suljen silmät ja olen vain siinä tunteessa, kyyneleet nousevat silmiin.

Pelko on osaksi kokemusperäistä skeptisyyttä, ehkä jopa kyynisyyttä, ja osaksi universaalin kusipään tai oikeammin minussa asuvn self-abuserin ääntä. Se sanoo, että en ansaitse tätä hyvää, ja ei vain että en ansaitse, vaan että ansaitsen rangaistuksen. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun olen laskenut suojaukset, ja sitten nauretaan paskasesti.

Olen kuitenkin paikallistanut self-abuserin ja osaan tunnistaa sen äänen. Tiedän, että itselle voi puhua myös kauniisti. Itseä on hyvä välillä myös kehua, sanoo Metsien mies, kun puhun tästä.

Mitä haluan?

Kirjoittaa lisää Metsien miehen kanssa.

Elää hänen kanssaan.

Olla hänen omansa.

Entä itselleni vaan?

Haluan toteuttaa yhden vapaaehtoistyöhön liittyvän jutun, joka vaatii paljon rohkeutta mutta johon minulla ehkä saattaa olla erityistaipumusta.

Haluan olla rehellinen non-monogaamisesta identiteetistäni. Juuri nyt minua kiinnostaa Metsien mies niin paljon että on vaikea ajatella mitään muuta, mutta minulla pitää olla myös omia juttuja. Miksi pilata tätä vääntäytymällä monogaamiseksi vain siksi että tunne on niin iso? Onhan Metsien mies ottanut minut nahkoineen karvoineen ja sanonut, että monisuhteisuus kiehtoo.

Haluan kirjoittaa lisää.

Vuosi 2022 on tuonut minulle sen mitä eniten toivoin. Sitä ei ehkä olisi tapahtunut, ellen olisi kärsivällisesti harjoitellut itseni ja maailmani ja toiveideni sanallistamista. Yhtenä elokuun sunnuntaina riistäydyin velvollisuuksista ja matkustin toiseen kaupunkiin femsub-miittiin, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, mitä haluan. Se lähetti etsintäni ihan uusille urille. Sittenkin oli vielä paljon uskallettavaa. Se on mielettömän pelottavaa. Mutta se on alkanut aiheuttaa euforiaa siinä, missä se ennen aiheutti enemmän pahoinvointia.

Toivon että alkava vuosi tuo sinulle lukijani sen mitä toivot!

Haaveet on sellaisia että kun niitä saavuttaa niin niitä syntyy aina lisää. Matka ei niihin lopu.