Intro # III

Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet. Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa itsetuntoani?

Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.

Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.

Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.

Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.

Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat,  joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.

Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.

Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
 

 

Tanssilattia vuorella

Kaksi vuotta sitten vertasin arkista työmaailmaa paahteiseen vuoreen ja kinkytodellisuutta meren syvyyksiin. Olen nyt päässyt jonkinlaiseen rauhaan näiden välillä. Minua ei haittaa, että elämässäni on niin kaukana toisistaan olevia alueita. Se, että suuri osa harrastuksistani, harrastuskavereistani, ajanviettämisestäni on sillä alueella josta en juuri puhu töissä, on asettunut normaalitilaksi, enkä tunne repeäväni kahtia.

Se projekti, jota töissä kaksi vuotta sitten isolla vaivalla aloitettiin, on nyt päässyt siihen pisteeseen, että on aika juhlia. Paljon iloisia kasvoja, työtuttuja vuosien takaa. Kaunis iltavalo, juttelua, tanssia, heittäytymistä, cha cha cha, possujuna! Tunnen olevani kotona. Enemmän kotona kuin kinkybileissä, tai neljän päivän xu-miitissä kahdenkymmenenyhdeksän vieraan ja yhden tutun kanssa samassa paljussa. En ole saanut kinky- tai swingerpiireissä sitä kotiintulokokemusta, josta niin monet puhuvat. Yhteys jää syntymättä, heittäytymiset tapahtuvat jossain muualla. On tuttuja ja saa moikkailla, se on tietenkin siistiä, mutta kaipaan jotain syvempää. Jokin perinnöllinen penseys minussa estää minua osaamasta yhteyden luomista ja ylläpitoa.

Rehentelin aiemmassa kirjoituksessa että on tulossa sessio erään herran kanssa; se kokeilu jäi ainoaksi aikatauluhaasteiden ja kommunikointiongelmien takia. Olin aika kipakka, se ei mennyt sekään ihan putkeen, mutta viestintä oli kieltämättä aika tylppää sieltäkin suunnalta.

Ennen juhlia teen töitä kyyneleet silmissä. En usko selviäväni illasta. Eikö voisi vain uhrata elämänsä johonkin hyvään tarkoitukseen, pelastaa jonkun, ja poistua...

Olen sanonut enkelilleni, etten halua enää tavata. Meidän toiveet, tarpeet, halut ja tunteet olivat liian erilaiset ja suhde sen takia epäreilu ja epätasa-arvoinen. Minä merkitsin liikaa, oli liian paljon pelissä. Mutta jos voisi pelastaa jonkun, jonkun epätoivoisen, muuttaa jonkun elämän, eikö se olisi oikein? Eikö se olisi hienoa. Mutta ei se pidemmän päälle toimisi ollenkaan niin. Oma näkövinkkeli ja omat luovuttamattomat selittämättömät tunteet pursuavat jostain päästä ulos, ja siinä sitä ollaan.

On kuitenkin hirveän paha olla, ja lisäksi universumi viestittää kaikenlaista mikä konkretisoi yksinäisyyteni, perinnöllinen erakkouden aave on läsnä. Viestitän Archibaldille kun tuntuu että romahdan, ja saan täsmätukea. Ehkä tämä olo vain saa tulkitsemaan kaiken huonoiten päin.

Kesä, kirjat, järvet, meri, lepo, irtiotto. Tuntuu kuin kinkytaipaleeni olisi lopuillaan. Ihminen voi seota johonkin juttuun ja ajatella kolmen vuoden ajan melkein pelkästään sitä. Minulla oli hetkeni, ja sitten oli hetkiä jolloin olin kolho piru väärässä paikassa, yritin ajaa käärmettä pyssyyn ja jouduin tuskallisen kiusallisiin tilanteisiin. Uskomaton sarja epäonnistumisia. Joku päivä kirjoitan niistä koomiseen sävyyn. Jotain luovuttamattoman arvokasta tässä kuitenkin on, omaa ja omintakeista.

Haluan jalansijaa omassa elämässäni, sanoin terapeutille aikoinaan. Riittääkö se, hän kysyi. Vai pitäisikö olla myös kädensijaa, ehkä jopa liikkumatilaa?

Nyt on tilaa. On tilaa surra sitä mitä talvella tapahtui. Tilaa syventää suhdetta sisimpään itseen. Ja tilaa jollekin tulevallekin, tietenkin. Jotain tulee.

Enkeli ei olisi millään päästänyt minua menemään. Mutta ei mun luova mieli oo mikään sun huvipuisto tai mielenkiintoinen ja sivistävä sisältö. Se on syvää merkityksellistä suhdetta maailman ja itsen kanssa. Sitä pitää saada miettiä rauhassa, ilman että joku on koko ajan vaatimassa jotain. Yksityisyyden pitää olla rikkumaton. Niin kuin yhteys on intensiivinen silloin kun minä olen läsnä toisen kanssa. Niin samoin mun oman tilan pitää olla luovuttamaton. En voi olla, jos mun pitää koko ajan torjua yrityksiä tunkeutua siihen.

Mun sisäistä maailmaani ei voi tavoittaa kukaan.

Suljen tämän blogin kirjoittamisen mielestäni joksikin aikaa. Kirjoittaminen on tullut tärkeäksi, mutta en halua miettiä, mitä mistäkin kohtaamisesta kirjoitan vai kirjoitanko mitään. Kirjoittaminen on häpeää kohti menemistä, mutta tarvitsen universumillisen aikaa ja etäisyyttä ennen kuin voin kuvailla niitä koomisuuden asteita joille olen häpeän saralla edennyt.

Vedet virtaavat puiden varjossa, kuvataan Koraanissa paratiisia. Minun kotiseudullani niin tapahtuu, ja muistan olla siitä kiitollinen joka päivä. Tulkoon mitä tulee, ainakin saan olla kiitollinen lähiluonnosta, kodista, omasta sängystä johon saan oikasta, mielekkäästä työpaikasta, ystävistä joihin yritän pitää paremmin yhteyttä, yrittää vielä kerran torjua erakon kohtaloa.

Lainaus: Pyhimys&Saimaa: Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Dickin päivä

Lasken kinkytaipaleeni alkavaksi Dickin päivästä 2020, kolme vuotta sitten. Minun piti järjestää juhlat joka vuosi sen kunniaksi. Nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Olen alkupisteessä, ihmiset tuntuvat kaukaisemmilta kuin koskaan. Dynamiikka Metsien miehen kanssa hävisi, ehkä vaadin liikaa, ehkä mentiin väärinpäin puuhun, unelmista tuli sanoja, sanoista lupauksia, lupauksista odotuksia, odotuksista paineita ja pettymyksiä. Ehkä, en tiedä.

Ehkä kommunikointi oli kaiken a ja o niin kauan kuin ei ollut aavistustakaan sellaisesta kommunikoinnista, joka herättää vaikeita tunteita. Oli hybris ja luotto siihen, että kaikki käy kuin silkkiä vaan. Ehkä rento olo on kaikki kaikessa, sen vuoksi voi uhrata vaikka sen tulisen kuuman dynamiikan. Nyt olen ilkeä.

Ystävät ovat loitolla, leikkikaverit kadonneet. Tunnen itseni kuten olen tuntenut aina, tämä on se minä jonka tunnen. Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa, kuin hellittämättömän tuulen viemänä.

Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita vasten.
Se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten.

Mitä minulle on jäänyt käteen kolmesta vuodesta?

Leikkikavereita jotka kaikkoavat yhden tai kahden kerran jälkeen. Kysyn, haluatko vielä? Ei vastausta. Sanon, kerrotko sitten kun on aikaa? Ei vastausta.

Ystävä, jota ilman en olisi oivaltanut että näitä juttuja voi tehdä oikeastikin eikä vain mielikuvituksessa, tuomittiin seksuaalirikoksista vankilaan.

Lämpimiä ja kuumia paljaan läsnäolon hetkiä, mutta mitä sitten?

Löydän sinut taas, löydän sinut taas
Vaikken tiedä mitä etsin, löydän sinut taas
Maa

Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa. Mutta jalkani tapaavat maan, ei sitä ankaran kaukaisuuden kovaa kamaraa joka on ihmeellisen syvyyden vastakohta, julma arkijärki, vaan ehkä heinikon, oman maan. Se kantaa minua aina, tapahtui mitä vaan.

Alan itkeä kun ajattelen miten tuttua kaikki siellä on minulle ja miten vierasta kaikille muille.

Tunnen itseni ja tiedän, että paljaan läsnäolon hetket eivät auta minua elämään merkityksellistä elämää omassa maassani ja kertomaan siitä muille. Sielu on mukana, tiedän, sielu nousee siivilleen. Mutta silti. Sielu palaa kuoreensa, hetki menee ohi.

Så la meg falle ned
Åpne døren til et sted
Jeg må tørre å få fred
Så ta meg dit ja ta meg hel
La meg falle ned

Viis siitä että sanat löytyivät yhtä jalkaa seksuaalisuuden kanssa, silti mulle on vain yksinäisyydessä mahdollista löytää pitkäkestoista merkityksellisyyttä. Mitä seksuaalisuus on, ohikiitäviä hetkiä jotka jättävät vain kipeän kaipauksen. Ja hulluutta, kuumapäisyyttä, liioittelua, kuvittelua, vääriä tulkintoja, itsen unohtamista.

Karu tosiasia on, että en ole koskaan osannut sovittaa omaa sisäistä elämääni yhteiseloon toisen kanssa. Monisuhteisuus mahdollisti intensiivisen suhteen, joka kuitenkin jätti minulle valtavasti omaa aikaa ja tilaa. Ja siinä suhteessa oli niin paljon iloa ja valoa. Enkä siinä suhteessa kadottanut itsestäni mitään.

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Fantasioiden toteuttaminen ei ehkä olekaan ihmelääke kaikkeen. Se ei ponnahduta minua huippusuorituksiin tavallisessa elämässä. Saatan jopa kokea ristiriitaa, kun joudun olemaan oma-aloitteinen ja tekemään päätöksiä. Minun piti saada olla vain matskua, vain voimien temmellyskenttä. Ehkä fantasioiden toteuttamisesta joutuu jopa maksamaan, se saattaa viedä voimia, siitä pitää palautua, pitää löytää tasapaino. Pitää tehdä vain sellaista, mistä on valmis ottamaan mahdolliset haittapuolet.

Et ole enää sama kuin alkupisteessä, viestittää ex-metani. Ja oikeassahan hän on. Ratkaiseva annos kansalaistaitoa, omien rajojen tunnistamista ja kommunikointia, omien halujen hyväksymistä, itsen hyväksymistä, self-abuserin paikallistaminen ja ehkä jopa tuhoaminenkin. Häpeää kohti meneminen sanojen avulla. Olen jopa innoittanut muita sanoillani, kuulin. Ja olen alkanut järjestää femsub-miittejä.

Olenko pettynyt, kun joudun edelleen elämään omaa itsenäistä elämääni ja olemaan sen ohjaksissa? Olenko siitä iloinen? Toivonko, että elämässäni voisi olla molemmat? Kaikki kolme? Ihmeellinen meri, syvyys jossa todellinen olemukseni hulmahtaa valoon ja väreihin. Karu kivinen vuori jossa uurastetaan, syvin itse vyötettynä tiukasti piiloon. Ja ruohoinen tanner, luja kamara ja kaikki merkillisyydet, omat ja ainutkertaiset.

Lainaukset: L. Onerva, Kumma heppu ja lopunajan voidellut, Kalandra, Edith Södergran

Minut on nähty

Kuvat

Unessa kaikki tapahtuu jotenkin kuvissa, kuvilla. On kuvia sermeillä ja kankailla verhotusta punaruskeasta hämärästä huoneesta ja miehestä josta näen vilauksen vasta loppuvaiheessa. Hän on vastenmielinen, en halua olla tekemisissä. Jotain intiimiä on tapahtunut vaikka en ole nähnyt häntä, sillä hän on kuvannut minusta arkaluonteista materiaalia. Saatuani tietää sen annan hänen kuulla kunniansa. Olen lähdössä, hän ottaa laudan johon on hakattu valtavia nauloja ja käy kimppuuni. Juoksen pakoon portaita alas ja herään huutooni.

En harrasta unienselitystä, unet pitävät huolen itsestään ja aivoapparaatista. Mutta houkuttaahan tuo tulkitsemaan. Joku on nähnyt minut ennen kuin on näyttäytynyt itse.

Elämäni suurin suru

Olen adventti-ihminen, kirjoitan Metsien miehelle. Olen huomannut! Joulukuun puolessavälissä olin otteessa sohvalla, hän soitteli minua, ja sanoi: Mä niin haluaisin piiskata sut. Tai siis en haluaisi, vaan haluan. Ja hän odottaa rauhallista hetkeä, oikeaa hetkeä. Ja antaa minun kokea tämän odotuksen. Hän kirjoittaa, että tuo halu on voimakkaampi kuin ikinä ennen ja ihmettelee, mistä siinä on kysymys.

Minulle se hänen halunsa on todellisuuden sinetti. Olen aina ajatellut, että minussa on liikaa olemassaoloa. Olen saanut yliannostuksen, minua kun tehtiin niin pidettiin liian kauan olemassaolosammiossa. Siksi olen liian raskas joillekin ja useimmat miehet vanilla-aikoinani olen väsyttänyt pelkällä läsnäolollani. (tai sitten ne olivat muuten vain väsyneitä.) Mutta nyt haluaisin, että minussa olisi sitä vielä enemmän, että voisin aistia kaiken vielä täydemmin. Metsien mies on minulle ylivoimainen vastus, se on selvää. Olemassaoloni on hänen hallussaan.

Kipu on arvoitus, sen verran osaan siitä sanoa, että haavoittuvaisena oleminen on siinä olennaista. Mutta miksi on niin tärkeää olla haavoittuvainen? Siksi kai, että elämässä muuten on aina pyrittävä haavoista pois. Ei haittaa! Kyllä pärjään. On pärjättävä. Ja haavoitetuimmillaan on pärjättävä kaikkein parhaiten.

Haavoittuvaisuus on tärkeää myös taiteessa. Joku ilmaisee jotain asettaen itsensä alttiiksi haavoittuvaisena; ilmaisun omintakeisuus tekee siitä haavoittuvaista, sillä on hyvin pelottavaa paljastaa muille olevansa niin outo. Samaan aikaan kun ilmaisee outouden kautta omaa erillisyyttään, jännästi kuitenkin pääsee ihmisyyden ytimeen, käsiksi johonkin, minkä voimme jakaa.

Ja bdsm on myös luovaa toimintaa, by the way.

Olen tippunut kaikista suojauksista ja minussa on sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu, elämäni suurin suru: en ole koskaan ollut ihan varma, ovatko muut ihmiset olemassa, ja jos he ovat olemassa, niin minä ehkä en ole, tai emme ainakaan ole samassa ajassa ja samassa paikassa, tai jos olemme, niin jollakulla on tukalaa. Juuri sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu aiheuttaa myös tunteen olemassaolon yliannostuksesta. Olen mörkö jolla on polttava katse, Miyazakin keskeneräinen tultasylkevä jumalsoturi.

Loitontumisen pelko

Hän makaa kääntyneenä minuun päin, makaamme vastakkain, kehot ja naamat vastakkain. Alan taas itkeä, olen sisällä siinä mitä hän sanoi – Aina pitää kertoa jos on huolia – ja miten kaukaista se on minun koko maailmalleni. Tänään olen itkenyt enemmänkin, milloin posken silittämisestä, milloin siitä kun yritän liikkua ja Metsien mies ei päästä otteestaan, sanoo että en pääse, sillä paikkani on siinä. Siinä tai mihin hän minut käskee.

Joulun ja uudenvuoden välillä mieleeni nousee pelko valtasuhteen loitontumisesta. Välillä tuntuu samalta kuin silloin kun kuvailin kinkymaailman ja arkimaailman eroa. Löytää sen maailman missä saa olla oma itsensä, ja se on vieläpä kaunista, jollain hyvin sisäisellä ja todella tavalla, ja sitten tempaistaan sieltä pois.

Näemme aika usein, mutta työvuorot eivät mene ollenkaan yksiin. Uutenavuotena saamme viettää pari päivää yhdessä maalla. Kävellään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, laitetaan ruokaa sujuvasti yhteistuumin. Teen itselleni tilaa, tai otan tilaa haltuun, tai sovittelen itselleni palvelusubin roolia eli siivoan Metsien miehen sanoisinko poikamiesmäisessä keittiössä. Mietin millainen mielenrauha olisi tehdessä keittiöhommia komennettuna.

Suhde syvenee pienillä eleillä, ei rajuilla sessioilla. Dynamiikka on jyrkkä, se on selvää. Tunteet ovat niin isoja että lopulta vain katsomme toisiamme ja nauramme. Voiko tällaista edes olla? Uudenvuoden aatonaattona herätessä hän pitää minua edessään, huulillaan, ja eleet ovat niin pieniä ja reaktiot niin suuria. Järki lähtee, sanon. Se saakin nyt hetkeksi lähteä.

Aina pitää kertoa jos on huolia.

Tunnen itseni naurettavaksi ja kiittämättömäksi enkä millään meinaa uskaltaa kertoa. Turvasana-podcastissa puhutaan kommunikoinnin tärkeydestä – pientenkin mielipahojen kohdalla. Rohkaistun ja viestitän. Olen pettynyt niin monta kertaa, pelkään niin kamalasti että kaikki arkistuu, yhteys loittonee, käskyt rajoittuvat seksiin ja hän saa ovelasti mitä haluaa.

Samaan aikaan arvostan suunnattomasti hidasta etenemistä, sillä minulla on kokemusta myös liian nopeasta. Mutta halu päästä turvaan vallan alle käy sietämättömän voimakkaaksi, kun se on niin lähellä. Ja samaan aikaan arvostan ihan hiukan tätä omaa kaipuutanikin, ja uskallustani kertoa siitä. Kertoohan se vastaansanomattomasti siitä mitä haluan.

Ei tarvitse pelätä, me saadaan nämä asiat kyllä liikkeelle.

Credo

Seisoimme keittiössä pussailemassa. En osaa selittää, miten hän otti minua käsivarsista. Kainaloiden alta jotenkin, ja nosti minua ylöspäin, pakottaen minut varpailleni, niin että roikuin kivuliaasti hänen otteessaan. Sitten hän laski minut alas, otti kiinni kyynärpäistä – minulla on kyynärpäät ja sieluni on niissäkin! Ja kyynärvarsista, tiukasti, ja taas hankala sanoa mitä hän teki, mutta minun oli pakko niiata alas, alemmas, ja juuri ennen kuin minun oli pakko polvistua, nosti minut hitaasti takaisin ylös.

Ranteista sama. Nostettuaan minut taas ylös hän otti kiinni käsistäni. Niitä hän ei rusikoinut, antoi vain minun tuntea omat käteni hänen käsiensä otteessa. Käsissänikin on sieluni hänen käsissään.

Oikeassahan sinä olet, ei me olla viime aikoina juuri menty eteenpäin. Tietenkin sun pitää aina sanoa siitä, siihen koko tämä homma perustuu että me molemmat kerrotaan miltä meistä tuntuu.

Kun hän oli pidellyt minua minua mittaamattoman ajan otteessaan siinä keittiössä, me siirrymme sohvalle rauhoittumaan. Hän oli töistä niin väsynyt että luokseni tullessaan oli jonkinlaisessa nauruhepulissa. Joko sen takia tai sen takia että olin pelännyt hänen haluavan vain seksiä, tai vain siksi että me molemmat nautimme niin paljon tuosta hetkestä vaatteet päällä keittiössä, tänään emme tehneet muuta. Oon ihan vähän aikaa tässä, sanoin ja painoin pääni hänen syliinsä. Uinahdin hetkeksi täydellisessä turvassa.

Kyllä mä uskon.

– ehkä

Me viestiteltiin säännöistä jo ennen iholla oloa, ennen yhteistä yötä. Miten ne ehkä toimii, miten whatsappviestit on säännöistä vapaata kommunikointia ja livenäkin on jokin keino vapautua niistä ja puhua vapaasti. Minusta tulee hullu koira kun ajattelen sitä aikaa, ja miten paljon sen jälkeen ollaan oltu yhdessä, ja se on minulla mielessä, ja rituaalit, jokin mistä varmasti tietää olevansa valtasuhteessa, ja mistä tiedän toimiiko mikään, kuvittelenko vain, kun en ole ennen ollut?

Miksi miksi mun täytyy olla tällainen? Vituttaa kaikki herkkyys ja haavoittuvaisuus ja tarvitsevuus ja koko tämä minä. Vaikka olet sanonut että haluat minut juuri tällaisena. Mutta jos se menee silti yli. Entä jos mikään ei riitä.

En kestä enää tätä rentoilua välitilassa. Sinulle on selvää mitä haluat ja voit olla kaikessa rauhassa ja kehkeyttää ja suunnitella itseksesi, tai mitä sitten pääsi sisällä tapahtuukaan. Mutta minä olen paljastanut itseni ja jäänyt tilaan, missä suojaukset on jo pois mutta turvaa ei vielä ole. En kestä enää yhtäkään tapaamista jotka tapahtuvat kuin mitään valtasuhdetta ei olisi tekeillä. Arasti mainitsen jotain mitä olen lukenut tai ajatellut, se menee samaan laariin älyttömien tiktokvideoiden kanssa. Mietin mikä voisi olla jokin päivittäinen toimi, joka muistuttaisi. Se voisi liittyä kirjoittamiseen. Mutta en minä pysty tähän yksin, en minä voi itseäni dominoida – tai voin, mutta se on eri juttu.

Valmista ei tarvitse olla eikä mitään konkreettista tarvitse tehdä, mutta en kestä sitä tunnetta, että suunnitelma on vain minun kuvitelmaani ja sen esille tuominen ei toimi, ei herätä mitään, ja sen vuoksi rohkeuteni katoaa.

Eikä tämä tarkoita etten rakastaisi sinua silloinkin kun kävelemme metsätietä ja nauramme pöhköille jutuille. Eikä tämä varmaan tarkoita sitäkään, ettenkö tarvitsisi paljonkin tavallista oloa ja muihin asioihin keskittymistä. 

Ehkä tämä ei olisi niin arvokasta jos tämä olisi helppoa.

Introspektio

Reflektioharjoituksessa mietimme, mitä haluamme juhlistaa, mikä on hyvin ja sellaista mistä pidämme itsessämme ja omassa tilanteessamme. Seuraavaksi, mistä haluamme puhdistautua, minkä haluamme karistaa omasta elämästämme pois. Ja viimeiseksi, mitä haluamme elämäämme.

Mitä haluan juhlistaa?

Metsien mies!

Kirjoittaminen – sen avulla hän löysi minut, kun osasin kirjoittaa toiveistani.

Omannäköinen elämä.

Metsä ja risut.

Hyvä tunne kehossa, euforia sisimmässä, sen merkitys ja tulevaisuus.

Mistä pidän itsessäni? KAIKESTA!

Itsenäisyydestä jo pienestä asti. Omalakisuudesta. Omista poluista.

Siitä että erikoisammattitutkinto on loppusuoralla ja viimeisimmät hommat suuntaavat tulevaisuuteen.

Nämä ovat femsub-miitin pikkujoulut. Olemme kokoontuneet syksyllä kaksi kertaa minun ja Kipinän organisoimina ja tämä on kolmas kerta. On ollut ihanaa jutella naisten kanssa, jotka tajuavat mistä on kyse, joille ei tarvitse selitellä eikä perustella eikä puolustella. Erilaisia tilanteita, eri-ikäisiä naisia, erilaisilla kokemuksilla, tämä muualla kovin hankalasti käsiteltävä aihe yhdistävänä tekijänä. Miitin järjestäminen on helppoa, kivaa ja erittäin kiitollista puuhaa, sillä sille tuntuu olevan kova tarve.

Mistä haluan puhdistautua?

Pelosta, että pilaan kaiken, kaiken, tai käy muuten huonosti.

Olen luullut, että en pelkää mitään. Mutta alkuesittelykierroksella kysyin, pitääkö olla huolissaan, miten hyvältä saa tuntua?

Entä jos ei tarvitsisi pelätä.

Ajatus vyöryttää ison tunteen koko kehooni. Jos voisi karistaa pelon pois. Jos sitä ei yhtään ollenkaan olisikaan. En keksi mitään muuta mistä haluan eroon, suljen silmät ja olen vain siinä tunteessa, kyyneleet nousevat silmiin.

Pelko on osaksi kokemusperäistä skeptisyyttä, ehkä jopa kyynisyyttä, ja osaksi universaalin kusipään tai oikeammin minussa asuvn self-abuserin ääntä. Se sanoo, että en ansaitse tätä hyvää, ja ei vain että en ansaitse, vaan että ansaitsen rangaistuksen. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun olen laskenut suojaukset, ja sitten nauretaan paskasesti.

Olen kuitenkin paikallistanut self-abuserin ja osaan tunnistaa sen äänen. Tiedän, että itselle voi puhua myös kauniisti. Itseä on hyvä välillä myös kehua, sanoo Metsien mies, kun puhun tästä.

Mitä haluan?

Kirjoittaa lisää Metsien miehen kanssa.

Elää hänen kanssaan.

Olla hänen omansa.

Entä itselleni vaan?

Haluan toteuttaa yhden vapaaehtoistyöhön liittyvän jutun, joka vaatii paljon rohkeutta mutta johon minulla ehkä saattaa olla erityistaipumusta.

Haluan olla rehellinen non-monogaamisesta identiteetistäni. Juuri nyt minua kiinnostaa Metsien mies niin paljon että on vaikea ajatella mitään muuta, mutta minulla pitää olla myös omia juttuja. Miksi pilata tätä vääntäytymällä monogaamiseksi vain siksi että tunne on niin iso? Onhan Metsien mies ottanut minut nahkoineen karvoineen ja sanonut, että monisuhteisuus kiehtoo.

Haluan kirjoittaa lisää.

Vuosi 2022 on tuonut minulle sen mitä eniten toivoin. Sitä ei ehkä olisi tapahtunut, ellen olisi kärsivällisesti harjoitellut itseni ja maailmani ja toiveideni sanallistamista. Yhtenä elokuun sunnuntaina riistäydyin velvollisuuksista ja matkustin toiseen kaupunkiin femsub-miittiin, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, mitä haluan. Se lähetti etsintäni ihan uusille urille. Sittenkin oli vielä paljon uskallettavaa. Se on mielettömän pelottavaa. Mutta se on alkanut aiheuttaa euforiaa siinä, missä se ennen aiheutti enemmän pahoinvointia.

Toivon että alkava vuosi tuo sinulle lukijani sen mitä toivot!

Haaveet on sellaisia että kun niitä saavuttaa niin niitä syntyy aina lisää. Matka ei niihin lopu.

haiku

ihana sade

kotonani haaveilen

panemisesta

Pedon vuosi (satu)

1.      Iltarusko

Riepu asui yksin mökissään pimeän metsän keskellä ja sen ainoa ystävä oli mökin takana metsäaukion reunassa soliseva puro.  Puro pysyi sulana läpi talven melkein joka vuosi ja sen vartta Riepu kulki lähtiessään retkilleen. Jalat tallasivat märkää polkua, puro piti omaa vienoa vaihtelevaa ääntään ja säesti Riepun ajatuksia. Jos kävelisi aina vain eteenpäin, maailma jatkuisi ja jatkuisi. Mutta minä käännyn takaisin ja palaan mökkiini, se odottaa sellaisena kuin sen sinne jätin. Miten minä olen aina sama, miten minä olen aina täällä. Retket ulottuivat vain niin kauas, että ennen pimeän tuloa ehti kotiin. Kotimatkalla mieli oli rauhallinen mutta jollain tavalla myös haikea. Palatessaan tuttuun majaansa Riepu tunsi olevansa yhtä aikaa tutumpi ja vieraampi omalle itselleen.

Metsässä asui kaikenlaisia eläimiä, isoja ja pelottaviakin, mutta niillä oli omat menonsa eivätkä ne huomanneet Riepua. Vain iltaisin sitä pelotti, ja silloinkin vain siksi, että se kertoi itselleen tarinaa Pedosta. Peto ilmestyi puiden välistä aukiolle ja kesti aina kauan, ennen kuin se oli ovella. Tarinassa ei oikeastaan ollut muuta kuin odotus ja ajatus että ehkä se menee pois, ehkä sillä on muuta mielessä, mutta se oli vain hämäystä, oli varmaa, että se on tulossa tänne. Yleensä Riepu nukahti ennen kuin kohtasi Pedon. Kohtaaminen oli vähän hämärän peitossa silloinkin kun Riepu kuvitteli sen. Huitaisisiko Peto sen kuoliaaksi yhdellä iskulla, upottaisiko hampaansa sen kurkkuun, vai leikkisikö sillä ensin ja surmaisi vasta sitten? Tällaisia mahdollisia loppuja tarinalla oli. 

Varhain keväällä aurinko paistoi iltaisin männynrunkojen välistä suoraan aukiolle ja mökin ikkunasta Riepun kasvoihin ja pehmeään ruskeaan karvaan. Eräänä iltana se jäi pitemmäksi aikaa katsomaan metsänreunaan. Se katsoi ja katsoi eikä ajatellut mitään, ja vierauden tunne valtasi sen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tunne kohahti varpaista ylöspäin ennen kuin se ehti ajatella yhtäkään reipasta ajatusta ja nyyhkäys vapisutti sen pientä ruumista. Aurinko katosi kanervien sekaan ja hämärä tiivistyi hiljalleen puiden välissä. Riepu käpertyi nukkumaan. Älä ajattele Petoa tänään, se komensi itseään, mutta tietenkin se ajatteli. Peto kulki puiden välissä hämärässä, ei lähellä eikä kaukana. Riepu yritti katsoa sitä tarkemmin, mutta hämärä tiheni pimeäksi.

Aamulla tuntui vähän kevyemmältä. Koko päivän Riepu auttoi kevättä kaivamalla pieniä ojia ja ohjailemalla sulamisvesiä puroon. Aurinko paistoi ja kuumotti, nuoskalumi tuoksui sulaessaan vilkkaasti lorisevaksi vedeksi. Ilo poreili ja sai unohtamaan eilisillan murheen. Illan viilentyessä Riepu vetäytyi mökkiinsä ja sulki oven perässään. Aurinko paistoi taas männynrunkoihin, ja nyt se näki Pedon puiden välissä. Riepu vetäytyi kauemmas ikkunasta varjoon, mutta ei päästänyt Petoa silmistään. Peto seisoi kauan puiden siimeksessä ja lähti sitten tulemaan kohti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan Riepu seisoi jähmettyneenä paikalleen katsellen Pedon lähestymistä. Sen vatsassa sykki pelko, mutta se tuntui ihan erilaiselta kuin kuvitelmissa, se tuntui melkein riemulta tai ihanalta kivistykseltä jossain syvällä. Peto kulki hitaasti kuin epäröiden, ja kuitenkin Riepusta tuntui että se oli etsinyt tätä paikkaa nyt löytänyt. Riepu kääntyi katsomaan ovea, joka aukesi narahtaen. Peto täytti koko oviaukon, ja laskevan auringon viimeiset säteet osuivat sen kasvoihin.

2.      Kohtaaminen

Riepu henkäisi kiivaasti, ja vasta silloin Peto näki sen seisovan huoneessa varjojen keskellä. Peto katsoi sitä kauan, kallisti päätään ja maiskutti suutaan tuskin kuuluvasti. Pelko, odotus, kivistys ja jokin melkein kuin riemu tulvahti Riepun sisällä. Peto astui muutamalla askeleella sen luo, käänsi sen selin itseensä, painautui lähelle ja kietoi punaisen karvan peittämät käsivartensa sen ympäri. Hetken se seisoi niin, pidellen kiivaasti hengittävää Riepua otteessaan. Se ei puristanut kovaa, mutta  Riepu ei olisi päässyt sen otteesta irti, vaikka olisi yrittänyt. Sen toinen käsi piteli Riepua ja toisella se otti esiin köysikiepin, jonka se oli tuonut mukanaan. Kuului vaimea mätkähdys, kun Peto heitti köyden suoraksi lattialle. Sitten se kietoi köyden Riepun rinnan ympäri ja käänsi Riepun niin että he seisoivat vastatusten.

Itku purkautui väkivaltaisena huutona Riepun huulilta. Se huusi ja huusi, nikotteli ja pärskyi. Jokainen hetki, jonka se oli köyden ympäröimänä ja Pedon käsivarsien otteessa, sai helpotuksen tuntumaan voimakkaammalta, ja eron tämän hetken ja eilisen ja kaikkien edeltävien päivien vierauden ja apeuden välillä tuntumaan isommalta. Aina se oli kulkenut vieraana omalle olemukselleen ja surullisesti irti maailmasta ja ainoa kohtaaminen jonka se oli osannut kuvitella, koitui kuvitelmissa sen kuolemaksi. Kaikki pelko, jota se oli itseltään salaa tuntenut, syöksyi hyökyaaltona päin vastakohtaansa. Riepu oli maailmassa, ja läsnä, ja turvassa. Peto oli tullut juuri hänen luokseen ja seisoi aivan kiinni, piti kiinni ja äänteli vaimeita tyynnytteleviä ääniä.

Itkua kesti kauan, mutta vähitellen se laantui ja jätti jälkeensä kirkkaan ja puhdistetun olon ja saman kivistyksen, jonka Riepu oli tuntenut jo aiemmin, mutta nyt se tuntui niin voimakkaana että pyörrytti. Peto kietoi toisen käsivartensa Riepun pään taa, kahmaisi toisella kädellään tämän leuan tiukkaan otteeseen, taivutti päätä taaksepäin ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Riepun huulet avautuivat Pedon huulien mukana ja Riepu tunsi Pedon kielen liikkuvan suussaan. Sen kosketus oli niin hellä, että ennen tuntemattomat, uinumassa olleet tuntevat solut heräsivät joka puolella Riepun ruumista ja lehahtivat janoisesta unestaan, levittäytyivät ottamaan vastaan koko voimallaan kaiken mitä tämä vieras olento halusi antaa. Ne saivat Riepun riuhtomaan ja tempoilemaan pienestäkin kielen liikkeestä, mutta Peto ei vetäytynyt pois vaan tutki rauhassa ja nautinnollisesti herkkää onkaloa, kunnes Riepu väsyi, sen hengitys tasaantui ja se antautui ottamaan vastaan kielen hellittämättömän liikkeen.

Niin surkea, märkä ja takkuinen ja niiskuttava ja kakova pikku otus, ja Peto nautti siitä, jatkoi köyden kiertämistä sen ympärille, tutki, kahmi ja puristeli samalla sitä joka puolelta ja upotti lujat hampaansa olkapäähän ja käsivarteen. Riepu vinkui ja tömisti jalkojaan, suloinen kivistys kasvoi ja valui jalkojen välistä kastellen lattian. Peto murisi kuin olisi löytänyt ihanan aarteen, ehkä se olikin sellainen, ihan märkä ja liukas ja pehmeä, eieieiei Riepu vinkui kun tunsi Pedon käden tutkivan kivistyksen sydäntä. Peto otti Riepun syliinsä ja laski sen selälleen lattialle, sitoi köyden nilkan ympäri ja kiinni rinnan ympäri menevään köyteen niin tiukalle että jalka tuli koukkuun. Sitten Peto otti Riepun kädet omiinsa ja vei ne Riepun pään yläpuolelle, köytti ne yhteen ja kiinnitti köyden juurakkoon. Nyt Riepu oli avuttomana Pedon armoilla, vapaana olevalla jalallakaan ei voinut potkia, kun Peto piti sitä tiukasti otteessaan.

Nyt Pedon sormet työntyivät syvälle märkään syvyyteen ja liikkuivat siellä. Peto murisi ja kumartui kohti, nyt se kosketti kielellään kivistyksen herkintä sydäntä. Tuntemus tärähti ja vyöryi ylitse ja hukutti pikku olennon suloiseen hyökyyn, joka piti sen sisällään eikä päästänyt pois, vaikka se luuli kouristavien huippujen tekevän lopun kaikesta. Hellä kieli vain jatkoi ja jatkoi kuin ei muuta koskaan haluaisi tehdäkään. Vihdoin Peto nousi, kohosi pikku otuksen ylle ja antoi sen näyttää avointa suutaan, katsoa suoraan Pedon silmiin ja ottaa kovettuvan elimen suuhunsa, nuolla sitä ja antaa sen liikkua miten tahtoi. Peto murisi hyväksyvästi ja nautti, kunnes laskeutui lähemmäs, levitti tärisevät jalat ja tunkeutui sisään. Riepu tunsi sen painavan kehon, sen vahvat kädet ympärillään ja suloisen liikkeen, vastaansanomattoman, hellän ja vahvan. Se liikkui kauan, käänsi välillä Riepun ympäri ja jatkoi takaapäin, puristaen Riepua lujasti, kunnes vajosi kouristuen sen selän päälle päästäen tyytymyksen huudon.

Sitten ne makasivat pitkän sylikkäin illan viimeisessä hennossa hämärässä. Peto katseli ja tutki Riepua ja varmisti että sen oli hyvä olla. Sen läheisyys tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, että Riepu nyyhkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Se saattoi olla niin auki ja niin rehellinen kaikesta mitä sen omituiseen olemukseen kuului, koska se tiesi, että Peto halusi sille hyvää. Peto silitteli sitä ja murisi vaimeasti, ja siihen Riepu nukahti.

Aamulla Peto otti Riepun vielä uudestaan, ja pikku otus oli onnellinen, niin täynnä se oli Pedon hellää huomiota, halua ja mielihyvää, jota se pystyi Pedolle tuottamaan vain olemalla olemassa. Se tunsi itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Sitten Peto oli poissa, ja Riepu vietti monta päivää säntäillen puiden välissä ilosta suunniltaan. Sen pieni sydän hakkasi haljetakseen, ja samalla kun se oli hirveän iloinen, se myös pelkäsi, että tapahtuu jotain kauheaa, että mitään niin hyvää ei voi tapahtua ilman rangaistusta. Se makasi yöllä valveilla ja kuvitteli miten Peto tulisi uudestaan sen luo, ja miten erilaista se olisi kuin kuvitelmat, ja minkälaista, ja erilaista, kunnes kiihtymys sai sen melkein suunniltaan ja se soimasi itseään, kun ei voinut olla ajattelematta.

Sitten tuli se ilta, jolloin Peto ilmestyi taas puiden väliin auringon painuessa alas, ja hetken päästä Riepu oli sen otteessa, pää taipuneena taaksepäin, suu auki vastaanottamassa Pedon kielen herkkää ja itsepintaista liikettä, jolla se alisti Riepun kokonaan valtansa alle. Niin elossa Riepu ei koskaan ollut tuntenut olevansa. Mitä enemmän elossa, sitä vaikeampien kysymysten äärellä tai ahdistuneempi, oli Riepun kokemus elossa olosta. Mutta nyt se oli elossa ja nautti siitä joka solullaan. Se antautui Pedon läsnäololle ja antoi sen täyttää itsensä kokonaan. Oli vain Peto, sen voima ja hyvä tahto, ja jokin, joka antoi sille tilan, sytytti sen hehkuun, ja se jokin oli pieni surkea olento Riepu.

Tällä kertaa Pedolla oli uusi elossa olemisen kokemus tarjottavana pikku otukselleen. Se oli tuonut mukanaan notkeita ja lujia oksia, joiden aikaansaama kipu tiivisti heidän yhteisen todellisuudenhetkensä entistä kirkkaammaksi. Oksa iskeytyi eri puolille Riepun ruumista, välillä kipu tuntui hyvältä ja välillä melkein sietämättömältä, ja jokainen isku todisti, että nuo kaksi olentoa elivät samassa ajassa, samassa maailmassa, ja koskettivat samaa rajapintaa eri puolilta. Satutettuaan Riepua Peto otti sen syliinsä turvaan, lohdutti sitä, sen karvaiset kasvot hyväilivät Riepun säpsähtelevää ruumista. Peto tutki sitä joka puolelta ja ilahtui löytäessään taas märän, valuvan onkalon.

Myöhemmin Riepu kyyhötti lattialla ja Peto istui sen yläpuolella, katsellen hellästi vallassaan olevaa otusta. Riepu katsoi takaisin, katsoi hievahtamatta ja tuskin räpyttäen silmiään. Sitä jatkui kauan, ja vaikka molemmat olivat hiljaa paikallaan, Riepu näki Pedon kasvoilla jatkuvasti tapahtumia, se oli kuin aaltojen tai tuulessa huojuvien puiden liikettä, tai kuin Peto olisi koko ajan tulossa vain lähemmäksi ja lähemmäksi, kuin sen ote olisi koko ajan muuttunut hellemmäksi ja hellemmäksi, vaikka luulisi, että sillä olisi jokin päätepiste. Peto kysyi ja Riepu vastasi. Sitten Peto otti esille mukanaan tuomansa esineen. Se oli panta, jonka se oli itse tehnyt varta vasten Riepua varten. Se kiinnitti sen Riepun kaulaan yhteisen sopimuksen merkiksi ja otti sitten Riepun uudelleen syliinsä.

3.      Hiljaisuus maailman alussa

On kulunut jo vuosi siitä kun Riepu ensimmäistä kertaa näki Pedon puiden välissä kevätillan valossa. Riepu nukkuu jo yönsä rauhallisesti eikä sinkoile sinne tänne odottaessaan Pedon seuraavaa vierailua. Se on oppinut luottamaan, että Peto kyllä tulee ja ottaa vallan, jonka Riepu kaivaten odottaa päästä sille antamaan. Pedon hellyys ja huolenpito saavat sen ihmettelemään aina vain. Peto näkee sen surun yhtä selvästi kuin se näkee tuulessa huojuvat pajunoksat kulkiessaan aukion poikki Riepun mökille, ja lohduttaminen on yhtä helppoa kuin oksan taivuttaminen.

Oman maailmansa hiljaisuudessa ne ovat kuin luomakunnan ensimmäiset olennot. Antautuminen ja vallan ottaminen on luova voima, ensimmäinen erottautuminen alkuhämärän yhtenäisestä harmaudesta. Sen synnyttämästä ilosta ja ihastuksesta on nopeasti versonut rakkaus, joka tuo iloa niinä pitkinäkin aikoina, kun Peto on poissa pikku otuksensa luota. Sillä on kaukana suuren järven rannalla puoliso ja poikaset joita se myös rakastaa ja joista se pitää huolta. Kesällä ero on pidempi, ja Riepu kaipaa kovasti mutta vaikka kaipaus tuntuu ihanalta, se pelkää ettei Peto enää tulekaan, ja samaan aikaan se luottaa ja tietää, ja sittenkin se vähän murehtii. Kesän kääntyessä syksyyn Riepu menee Petoa vastaan metsälammen rannalle. Se hyppii ilosta ja innostuksesta, ja Peto kaappaa sen syleilyynsä.

Peto ei ole enää vieras, heillä on jo yhteisiä muistoja ja muodostunut oma yhteinen olemisen tapa. Riepu saa kuunnella ja aistia Pedon läsnäoloa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tallettaa sitä yksinäisten päivien varalle. Seuraavaa kesää Riepu ei pelkää, se iloitsee ajatellessaan Petoa ja sen pesuetta suuren järven laineilla ja tietää, että iltojen pimetessä syyskesällä Peto tulee taas sen luokse.

 

 

Valepukuharjoitus

Vajoan pinnan alle

pystysuoraan

painun pohjaan

otan kaislan muodon

kaisla kaislan vieressä

varpaat mudassa

Ravut mönkivät mertaan

Väistäkää, menkää muualle

tai joudutte kiehuvaan veteen.

Kuunteleeko rapu kaislaa?

Milloin kaisla on puhunut,

varoittanut rapua?

Et tunne minua, sanoo rapu

Mutta olen nähnyt ja

haluan kertoa, istunut

hänen pöydässään

kohteliaisuuden nimissä,

rikkonut saksia, imeskellyt lihaa

Isäntä nostaa tyhjän merran

katsoo tuimasti kaislikkoon

huudan suu täynnä vettä

jalat tempoilevat mudassa

mekko aaltoilee virrassa

mekko saksitaan suikaleiksi

liha loistaa valkoinen ateria

Sanahorisontin taakse

Puiden lisääminen saunan pesään unohtuu kun tempaudumme sessioon. Saunaan ehdimme vasta alkavan syksyn illan pimetessä. Fauni pesee selkäni ja katsoo kun peseydyn kynttilänvalossa. Olen hautunut kaksi iltaa vuokramökin pehmeissä löylyissä ja nyt keskityn kuuraamaan itseni joka paikasta enkä edes huomaa olevani tarkastelun kohteena. Siihen, katsottavana olemisen tunnelmaan, pääsen saunan jälkeen kun istumme pukuhuoneen penkillä. – Oli mukava katsoa.

Minua kainostuttaa jälkikäteen, vähän. Ja: – Olen iloinen että me ollaan tutustuttu. Jotenkin käymme siinä pienen keskustelun jatkamisesta, varmistelen ettei tämä ole liian kuormittavaa, Fauni ja Kultanen todella panostavat siihen että molemmilla on aikaa omille retkille, kaiken muun ruuhkaisen lisäksi. Sovimme että jatkamme näin.

Näen hänet vähän eri tavalla täällä, tämä on ensimmäinen kerta kun tapaamme jossain muualla kuin minun kotonani. Lukuunottamatta viime kertaa, jolloin läksimme kesken kaiken köysikerhoon. Mutta silloinkin olimme suurimman osan aikaa minun metsänreunan köysisalongissani. Näen hänet vähän etäisyyden päästä, niinkuin nyt vaikka hämärässä polulla, kun hipsimme rantaan kastautumaan syyskuun alun kylmentämässä hassunnimisessä pikku järvessä. Ja me jopa heitämme pari kierrosta tikkaa! Heitän suurimman osan metsään, mutta tuurilla voitan yhden kierroksen!

En ota kuvia, puhelin on virransäästömoodilla, mutta haluaisin muistaa sen punerruksen, mäntyistä kattoa vasten hänen punapartaiset kasvonsa, yläpuolellani. Käsivarren iltavaloa vasten. Fauni ottaa mut heti otteeseen, käsi leuan ympärillä ja suudelma, joka ei lopu ollenkaan, samaan aikaan määrää ja on niin herkkä, aina vaan herkempi, ja mä alan visertää, en voi sille mitään. Jossain kohtaa kun tapahtuu jotain hyvin pienimuotoista jossa kohteena on ehkä peukalo, tai laiturilla pimeässä kun katsomme sylikkäin tähtiä ja bongaamme satelliitteja, valonvälähdyksiä, heijastuksia niiden aurinkopaneeleista, sinkoudun sanahorisontin tuolle puolen. En halua enää kirjoittaa näistä, tai kirjoitan, mutta en halua julkaista. Siinä on sellainen odotushorisontti siinäkin. Tämä, tämä on se juttu tällä kertaa mistä alkaa juttu... sanon itselleni että kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä tietysti tarvitsekaan enkä kirjoitakaan, ja kun kirjoitan niin se valaisee vain pieniä välähdyksiä, tai muotoilee kiteytyksiä tuntemuksista. Mutta tämä menee jo sellaiseksi että haluan vain hiljaa ihmetellä, ainakin jonkin aikaa.

Ajattelin kirjoittaa seuraavaksi jotain siitä, miltä blogin pitäminen on tuntunut. Ja kirjoittelen kaikenlaista edelleen, mutta kirjoitukset ovat jo jokin aika sitten jakaantuneet niihin jotka julkaisen ja niihin jotka jäävät vielä pöytälaatikkoon. Ja niin on just hyvä.

Koronan jälkeen kello kuusi, osa I: Betonia ja järvivettä

Kolme vuotta sitten mielialalääkitystä aloitellessani heräilin aamuöisin hämmästyttävään innostuksen tunteeseen. Kuin häntä olisi heilunut: Mitä mitä! Kohta tapahtuu jotain tosi jännää ja kivaa! Ensimmäisen koronasulun aikana aloin taas nukkua kokonaisia öitä, mutta viime aikoina tuo yöllinen vireystilailmiö on palannut. En tajua edes ahdistua valvomisesta, makaan vain ja tunnustelen hyvää oloa, ja nukahdan vielä hetkeksi syvään uneen, josta vaivoin havahdun viime hetkellä tai hiukan myöhässä.

Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun lauantaiaamuna kuuden maissa heräilin tyytyväisissä mielialoissa siskoni Kruusun vierestä hotellikompleksissa, joka muodostui betonisista käytävistä ja sektoreista ja niiden väliin jäävistä metsäisistä välitiloista, joissa saniaiset ja pihlajat kasvoivat valtavien siirtolohkareiden päällä. Illalla olimme juhlineet näyttelyn avajaisia. Näyttely oli hyvä, suoraa ja konstailematonta nykytaidetta, ihanan raikas pulahdus takaisin taiteen katsojaksi. En ole menettänyt uskoani taiteeseen, mutta oma polkuni taidemaailmassa on poikki. En tiedä, kuinka mielekäs se on missään vaiheessa ollut. Kuinka paljon siinä on ollut jääräpäistä sitoutumista, pakotettua yrittämistä. Ihailen niitä, jotka pystyvät jatkamaan, mutta itselläni ei ole ikävä siihen maailmaan.

Hotellin ravintolan sulkeuduttua olimme istuneet vaaleassa yössä rannalla höpöttäen ja huiskien hyttysiä. Kaikki olivat odottaneet tätä, tavallista ihmisten kanssa olemista. Ehkä muista tuntui samalta kuin minusta, vielä paremmalta kuin olisi voinut kuvitella. Jotenkin kivalla tavalla todelliselta ja maanläheiseltä ja samalla rauhalliselta. Kuraattori pomppi hilpeänä rantakalliolla, roustasi Kruusua ja tarjoili kotimaista herkkuginiä, ja kun se oli tyhjennetty, päätin että tämä hyttysten täyttämässä ilmatilassa istuminen saa riittää, ja pulahdin uimaan. Tyyni helteinen päivä oli lämmittänyt veden, joka ympäröi jäseniä lempeänä ja kirkkaana. Lopulta koko ryhmä yksi toisensa jälkeen pulahti järveen.

Seurassa oleminen ei tunnu enää niin raskaalta kuin ennen. Ehkä pitkä eristäytymisen aika on tehnyt hyvää, tai sitten hyvää on tehnyt kaikki mitä minulle tänä aikana on tapahtunut. Jopa blogin pitäminen tuntuu vaikuttavan yllättävästi niin, että en enää pelkää kauhean häpeällisen salaisuuteni paljastumista. Se on jo täällä kaikkien luettavissa. Nyt voi rentoutua. Mitä ikinä se kauhea onkaan – ei varmaan mitään yksittäistä, tätä tai tuota, vaan tapa puhua ja kertoa. Algoritmi suositteli minulle hiljattain Klezmaticsin Woody Guthrie -tulkintaa:

I’m gonna talk in this world the best I can, if I can

I’m gonna talk in this world, and I think I can

Aamiaisen jälkeen ihastelimme alkuperäistä 1970-luvun huonettamme, otimme vielä aamupäiväunet, ja sitten olikin jo aika lempeästi hoputtaa lähtöä, sillä minulla oli siksi päiväksi sovittua menoa. Kruusu halusi tulla mukaani kotikaupungissa käymään, ja tsekattuamme vielä näyttelyn läksimme paluumatkalle. Poikani oli saapunut omista riennoistaan ja jouduin hiukan hengästyneenä jättämään tädin ja siskonpojan keskenään potemaan kankkusta. Mihin sä nyt oikein meet, kysyi poika. Mä en ehdi nyt paremmin selittää, mutta käsittelemään köysiä. Shibaria varten. Vau, sanoi poika. Pizzalaatikko kainaloon, ja rynnistin ulko-ovesta juuri kun Miekka ja Munkki kurvasivat talon eteen Miekan taivaansinisellä Skodalla.

Onnellisuudet siivittävät sanoja

Kaikki elävät olennot tukeutuvat toisiinsa koko ajan.

Hanna Meretoja, HS 4.5.2021

Dionysoksen kanssa ei toiminut seksi eikä oikeastaan mikään muukaan. Olin vain niin sitoutunut ja päättäväinen, ettei muuta vaihtoehtoa muka ollut kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vaikeudet eskaloituivat lapsen synnyttyä, kun jouduin asettamaan lapsen tarpeet miehen tarpeiden edelle, eikä meillä enää ollut yhteistä harrastustamme, juomista. Kaikki se vaikeus on toisen kirjoitelman aihe, nyt haluan kertoa miltä tuntui kun Dionysos oli viikkokausia työkeikoilla muualla, lapsen ollessa puolivuotias ja opetellessa yhtä aikaa istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan. Se ei millään malttanut ruveta nukkumaan, sen mieli ei vain peitonnut kehon ylitsevuotavaa motivaatiota kokeilla omia kykyjään. Joskus lähempänä puoltyötä se vihdoin vaipui uneen, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.

Se oli muutenkin onnellista aikaa, sain olla rauhassa ilman pelkoa että syrjin Dionysosta ja suututan hänet. Mietin missä järjestyksessä asiat on järkevää tehdä, kutsuin äitikaverin kylään milloin huvitti, raahasin omenoita torilta rattaiden alakorissa ja tein sosetta, puuhailin illalla keittiössä ja otin vauvan mukaan köllimään sitterissä, jos se ei jaksanut olla sängyssä hakemassa unta. Kukaan ei arvannut että olin masentunut synnytystä seuraavina kuukausina, olin niin reipas ja liikkuvainen. Koin hirveää ahdistusta äidintunteideni ristiriitaisuudesta ja riittämättömyydestä. Mutta syksyllä näytti siltä että lapsi kasvaa tällaisessa puutteellisessakin hoivassa, ja rentouduin hiukan.

Lapsen nukahdettua mieleni valtasi kiitollisuus, joka vaati päästä jollain tavoin kuuluviin. Olin ihmetellyt kristinuskoa lähinnä ateistin näkökulmasta, lukenut Raamattua kuin piru, lukenut C. S. Lewisin omaelämäkertaa Ilon yllättämä tunnistaen monia selittämättömiä tunteita mutta pettyen kyyneliin asti, kun loppuratkaisu ei tuonut minulle mitään uutta tai auttavaa tietoa uskon synnystä. Nyt sanat tulivat, eivät huulille asti mutta muotoilin ne mielessäni. ”Rakas Jumala taivaassa, kiitos...” En tiedä miksi juuri nuo sanat, en tiedä miellänkö Jumalan olevan taivaassa. En ylipäätään ymmärrä aiheesta tuon taivaallista. Mutta rukoilemisen otin tavaksi. Kiittämisen lisäksi pyysin asioita joita tarvitsin. Proosallisesti ajateltuna rukous oli tahdonmuodostusta: mietin elämän haasteita ja mietin, mitä ehkä tarvitsisin selvitäkseni niiden kanssa. Yleensä pyysin ”voimaa ja viisautta”.

Rukoilemaan opetteluni muistui mieleeni, kun minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin sanat olisivat löytymässä uudelleen. Haen täsmällistä ilmaisua sille mitä koen uudessa elämässäni, jossa saan elää todeksi omituisia ominaisuuksiani. Se tuntuu uudella tavalla helpolta ja myös helpottavalta. Olen elänyt 2,5 vuotta itkien haluani kirjoittaa. Aloin puhua siitä aikalailla heti mentyäni terapiaan, eivätkä kyyneleet ottaneet ehtyäkseen. En tiedä, mikä siinä on niin kipeää. Nyt haluan harjoitella sanankäyttöä ja jakaa ajatuksiani, mutta koen edelleen välillä kauhua sen kanssa.

Kolme vuotta sitten surin eroani Varjosilmästä. Meillä oli suhde, jota olisi hyvällä syyllä voinut kutsua järkiliitoksi, sillä minä ikisinkkuna olin saatavilla kun Varjosilmän pitkä ja stabiiliksi luultu parisuhde päättyi. Asuimme pari vuotta yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei löytänyt rauhaa siinä yhteisessä elämässä. Kieltäydyin hoitajan roolista, en tottunut kuumenevaan veteen vaan loikkasin pois kattilasta. Suru tuli jonkin ajan päästä, kun olin asettunut uuteen pieneen kotiini ja saanut kaatopaikkakeikat hoidettua.

Varjosilmän kanssa sain kuitenkin olla niin paljon lähellä että puhuminen helpottui. Saatoimme maata sohvalla ja kuunneella levyjä, vain olla siinä. Luulenpa, että makasimme sohvalla joka päivä ihan lähellä toisiamme. Minulla oli siinä vaiheessa luottamustehtäviä, joihin liittyi silloin tällöin ihmisten edessä puhumista. Aiemmin olin selvinnyt kuumottavista esiintymistilanteista tarkkojen muistiinpanojen avulla, joita ei välttämättä tarvinnut katsoa, kun tiesi että niihin voi tarpeen tullen turvata. Nyt saatoin puhua ilman muistilappua, koherentisti tai ei, mutta jotenkin tiesin että selviän siitä. Ja tiesin että se johtui hyväksyvästä lähellä olosta.

Rukous, puhe, kirjoitus ovat tulleet hyvien, onnellisten asioiden siivittämänä. Bukowski kirjoittaa:

(…)

jumalat tarjoavat mahdollisuuksia

huomaa ne, käytä ne.

Minulle on jossain määrin arvoitus, missä kohtaa heiluri heilahtaa positiivisen puolelle, niin että noita mahdollisuuksia pystyy havainnoimaan. Masentunut mieli ei siihen välttämättä pysty.

Voimat menevät voimien luokse ja voimattomuus voimattomuuden. Hyvät kokemukset rohkaisevat etsimään lisää hyviä kokemuksia ja auttavat kokemaan niitä, näkemään mahdollisuuksia. Huonot kokemukset sulkevat, pelottelevat, ajavat piiloon, käyristävät konttaan, kangistavat, estävät etsimästä ja näkemästä.

Mutta jokaisessa elämässä on vaihtelua, erilaisia aikoja tai tiloja. Vaikeuksia ja pienempiä vaikeuksia, helpotusta suuremman vaikeuden hetkellisesti väistyessä. Joku elollinen olento jossain tai jokin interventio. Heikki Meriläinen jäi pienenä yksin pirttiin, kun vanhemmat lähtivät töihinsä, ja koki hirvittävää yksinäisyyden kauhua. Mutta sitten jostain lattianraosta luikerteli käärme – toinen elollinen olento, jonka kanssa kokea olemassaoloa.

Minun elämässäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana tietynlainen ketjureaktio, jonka alkupäässä itse asiassa oli tilanne, jossa en tullut nähdyksi. Jäin hyvin satuttavalla tavalla ohi katsotuksi, näkymättömäksi. Siitä seurasi jotain, josta seurasi jotain ja niin edelleen, ja nyt olen kuin opettelemassa kävelemään. Se merkitsee luopumista askeesin ihannoimisesta. Askeesini on koskenut sosiaalisia suhteita, yhteyden kokemusta, seksuaalisuutta. Olen kauan totuttanut itseäni vähällä pärjäämiseen. 

There’s more to life than books you know but not much more.

On aika pelottavaa myöntää haluavansa enemmän kuin vain kirjoja. Haluamaan opettelu tapahtuu kai jokseenkin samalla tavalla kuin kävelemään opettelu, askel kerrallaan ja jostain tukea ottaen.

Marianne Riiali: Elämänhallinta on pelkkä illuusio, Hanna Meretojan haastattelu HS 4.5.2021

The Smiths: Handsome Devil

Heikki Meriläinen (1847–1939) : Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana

Charles Bukowski: NAURAVA SYDÄN

sinun elämäsi on sinun elämäsi.
älä anna alistaa ja lyödä sitä.
ole tarkkana.
selviytymiskeinoja on.
jossain on valoa.
ei paljon valoa mutta
riittävästi pimeyden
lyömiseen.
ole tarkkana.
jumalat tarjoavat
mahdollisuuksia.
huomaa ne, käytä ne.
kuolema on voittamaton, mutta
voit voittaa kuoleman elämässä,
toisinaan.
ja mitä useammin
opit sen tekemään,
sitä enemmän on valoa.
sinun elämäsi on sinun elämäsi.
tiedät sen kun se on sinun.
olet ihmeellinen
jumalat odottavat iloa
sinussa.

Paadet

Lukitsin seksuaalisuuden kolmen kivipaaden sisään, mutta sanat seitsemän.

Miten sitä sillä tavalla lukitsee. Elää elämäänsä ja lukitsee. Mikä saa pelkäämään niin paljon. Pelkäämään että maailma loppuu, ihmisyys sanotaan irti, minut hylätään ulkoiseen kylmyyteen jossa on itku ja hammastenkiristys.

Sanat, sanat. Sanat löytyivät 12-vuotiaana. Niillä voi tehdä mitä vain. Silloin oli vapaa maa, ja sitten se alkoi määrittyä, sulkeutua, rajoittua. Miten muuten voisi ollakaan? Ylimieliset ihmepojat, rockpoliisit, feministinen oikeaoppisuus, oikeat kirjat, aikuisuuden harha, ja sitten onkin jo kiikissä. Ja Universaali kusipää herkuttelee. Sillä on kaveri tai sivupersoona Virallinen tavoitteellisuus. Mitään ei voi tehdä vain omaksi ilokseen, silkasta yksinolon hurmasta, tai olemassaolon. Ja kolmantena Outouden pelko. Outous sanoissa on liikaa. Kuvissa se vielä menettelee, niistä on helppo katsoa äkkiä ohi, eivätkä ne ole niin tarkkoja merkityksiltään. Mutta sanat ovat totta. Jos kirjoitat jotain outoa, sitä voidaan käyttää sinua vastaan ja käytetäänkin, ja se on sun loppusi.

Maailmasuhde (2010)

 

kaikki kuitenkin lopulta unohtuvat

maailmalta, ovat massaa.

minä rakastan sitä joka minut

unohtaa, syliinsä.

Paradoksiharjoitus (1987)

 

pelkää rauhassa, hauras manner

maailmankaikkeuden jokainen meri

yhtä tulenarka

yhtä sylissä

Olla ja sanoa

Kultanen, istun kanssasi kivikkorinteellä. Tuuli väreilee vapaassa vedessä ja pyörii jaloissa. Sanot, että minulla on ilmaisun vapaus, vaikka sanat tekisivät kipeää. Ja sanot myös, että sanani tekevät hyvää.

Jotkut sanat voivat tehdä kipeää ja jotkut sanat voivat tehdä hyvää. Minun täytyy, tai ei välttämättä täydy mutta haluan, jos haluan edetä tätä polkua, on kirjoitettava molempia. Enkä voi varoa niitä sanoja, jotka tekevät kipeää, minun ei pidä varoa niitä, sanot.

Haluaisin vain suojata ja suojata. Varmistua siitä etten voisi loukata. Mutta kysyt, loukkaako suora puhe minua? Mitä! Mitään en ole kaivannut niin paljon kuin suoraa puhetta.

Opettelin aikoinaan rukoilemaan, en hädän hetkellä, vaan kun sydän oli pakahtua kiitollisuudesta. Onhan se aika nättiä, jos opettelen kirjoittamaan onnen siivittämänä. Aina uudestaan mietin, saako näin olla. Saa olla, mutta saako sen myös sanoa. Olla ja sanoa. Haluan olla ja sanoa.

Sohvalle

Istuin lapsena mummin olohuoneen lattialla ja katsoin sohvaa, sen himmeän siniharmaata samettia, jossa pyörteilee koukeroisia kuvioita, sirosti kaartuvia käsinojia ja niin ohuita jalkoja, ettei tunnu uskottavalta niiden voivan kantaa pulleaa istuinosaa ja selkää, joka huipentuu keskellä ylhäällä kukkaleikkauksiin. Tuo esine on toisesta maailmasta, miten mikään voi olla noin kaunista? Mummin kuoltua kukaan muu ei halunnut tilaavievää, epämukavaa ja epäkäytännöllistä sohvaa ja niin minä sain sen. Se on kulkenut mukananani viidessä muutossa, välillä olen asunut niin pienessä asunnossa että tuon kuvatuksen säilyttäminen vaati todella sitoutumista. Elämäni siinä kodissa pyöri sohvan ympärillä ja ihastelin sitä aina vain. Miten maailmassa mikään voi olla noin kaunista.

Sitten muutin taas, edullisempaan asuntoon huonomaineiseen lähiöön, säästääkseni rahaa psykoanalyysiin. Yöbussissa seuraani lyöttäytyi Kreivi, joka viikon kuluttua ensitapaamisestamme taivutti minut maahan polvilleni kasvot sohvaa vasten. Olin alasti, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin käskenyt: Riisu. Ja kun olin alkanut kiskoa yltäni vaatteita: Riisu nätimmin. Kuulin vyönsoljen kilahduksen ja hetkeä myöhemmin sain lyöntejä vyöllä. Ensimmäinen kerta. Kreivi oli siinä ihan lähellä, hän oli antanut minulle turvasanan ja silitti minua lyöntien välillä ja se lyömisvälinekin oli ollut hänen ihollaan ennenkuin hän kiskaisi sen sillä kuumottavalla eleellä käteensä. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?

Otettuasi minut heti sushin jälkeen keittiön penkillä olen hetkellisesti täysissä tajuissani. Sanot, että seuraavaksi saan piiskaa sylissäsi sohvalla. Asetumme siihen jotenkin huolellisesti asentoa tunnustellen. Sinä istut sohvalla ja minä makaan sylissäsi vatsallani niin että pyllyni on mahdollisimman mukavasti saavutettavissasi. Siinä on niin hyvä olla ja muistan yhtä aikaa kaikki aikaisemmat sohvakokemukseni. Samaan aikaan ajattelen Bukowskia, sitä, miten hän onnistuu sitomaan kokoon sekapäiset juttunsa jollain kauniinherkällä törkeydellä joka toistuu lopuksi, ja edelleen samaan aikaan ajattelen omaa kirjoittamistani, miten kipeästi haluaisin ilmaista miltä tuntuu olla olemassa, niin että joku tuntematon ja kallisarvoinen joskus jossain voisi saada pienen helpotuksen yksinäisyyteensä. Samaan aikaan tunnen sulautuvani yhteen sinun ja sohvan kanssa ja kaiken tämän kokeminen yhtä aikaa saa minut nauramaan. Ja tietysti se, että tiedän saavani kohta piiskaa, ja tiedän, että tämä sessio ei ole oikeastaan vielä alkanutkaan ja tulee kestämään vielä pitkään ja saamme nukkua yhdessä ja jatkaa huomenna. Nauraa hekottelen sylissäsi, ja sekin taitaa naurattaa meitä molempia. Luultavasti nauran myös jossain välissä. Nyrkki, rystynen ja remmi tuntuvat vain ihanalta, ratsupiiska ja rottinki inhottavalta, rottinki joihinkin kohtiin, ehkä yläpyllyyn sattuu niin paljon että olen vähällä oksentaa. Joudun sanomaan keltaista ja pääsen syliisi turvaan. Pidät minua niin hellästi ja jonkin ajan kuluttua kysyt mikä väri? Vihreä, sanon, ehkä meitä naurattaa siinä kohti. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?  

Mikään ei ole niin kaunista kuin pyllylle lyöminen, paitsi ehkä yläselkään lyöminen. Harvoin tietää ja tuntee jotain niin selvästi ja tarkasti, ilman oikein mitään mahdollisuuksia ilmaista sitä sanallisesti. Nuo ruumiinosat puhuvat. Kipu, tai ei välttämättä kipukaan vaan se toiminta, saa kehon puhumaan. Ja se mitä ne puhuvat, on niin aitoa ja totta, ja mitä tahansa mitä ne sanovat, saa tulla sanotuksi.

Sielu hiipii iholle ja tulee näkyviin.  

Villeintä laulua etsimässä

Virolaisessa laulussa Oma laulu ei leia ma üles kuljetaan usvaisella niityllä koiranputkipilvien läpi ja kutsutaan lauluja kotiin. Jokaisella on sydämen laulu, ja se on jokaisella omanlaisensa. Laulujen kutsuja kantaa kädessään kylmänkukkaa, karukelloa – onkohan Virossa kutsuttu lehmiä kellolla ja kellokukka vertautuu karjankutsukelloon, kuten laulut vertautuvat lehmiin. Laulut tulevat kutsuttaessa männikkömäeltä, mutta viimeinen viipyilee ja jää sumuun leijumaan.

Üle vainude valendab aur

Vahulillede udune voodi

Igaühel on südamelaul

Igaühel on see isemoodi

Lähen karjateed, karukell käes

Kutsun hiliseid laule ma koju

Ja nad tulevad männiku mäelt

Kõige viimane udus veel ujub

Laulujenkutsuja painaa kuihtunutta kylmänkukkaa rintaansa vasten. Jokaisella on täällä oma laulunsa, mutta hän ei löydä omaansa. Onko se kenties se kaikista villein, joka ei tullut kutsuttaessa, vaan karkasi omille teilleen.

Minu laule vist teavad siin kõik

Õhus ripuvad kellukakannud

Kuna kõik nad siit karjamaalt sõid

Üks vallatu plehku on pannud

Üle vainude valendab aur

Mul on närbunud karukell süles

Igaühel on siin oma laul

Ja ma oma ei leiagi üles

Oma laulu ei leia ma üles, sävel Valter Ojakäär, sanat Leelo Tungal 1966

Laulu on hellyttävän kaunis ja surullinen kuvaus vapaudesta, ja tietysti siinä on poliittinenkin ulottuvuus, koska se on kirjoitettu Virossa 1960-luvulla. Vapaus on paradoksi: Kaikkein omin laulu on se kaikista villein, joka ei suostu omaksi edes sille, joka sen tuntisi kaikkein kipeimmin omakseen. Se karkaa aina kauemmaksi, se on itsenäinen, ja juuri siksi se on niin rakas, oma ja kaivattu.

Karukell on suomeksi kylmänkukka, latinaksi Pulsatilla. Kylmänkukat ovat vuokkojen sukuisia melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja, jotka kukkivat varhain keväällä. Minäkin olen tuuheakarvainen ruoho, ja olen viime vuosina kukkinut varhain keväällä: Vuonna 2020 alkuvuodesta erään onnekkaan kohtaamisen seurauksena piilossa pitämäni taipumus tai ehkäpä jopa identiteetti vaati päästä esille, kuuluville ja todelliseksi. Olen kinky, pervo, minulla on voimakas taipumus ja kaipuu alistumiseen. On kuin kärsisin jonkinlaisesta olemassaolon yliannostuksesta, ja vain rajoitettuna, alaspainettuna, kontrollissa pääsen vapaaksi sen piinasta. Läsnäoloni tuntuu olevan usein jotenkin liikaa – mutta vallan ollessa toisella saan olla olemukseni koko voimalla, eikä tilanne tyhjene kauhusta sen edessä.

Ensimmäinen koronasulku alkoi tuota pikaa oivallukseni jälkeen, ja siinä minä sitten olin etätöissä kahden maailman kansalaisena, kuulostellen kaikuja sieltä minne sydämeni halasi, mutta minne ei ollut niin yksinkertaista edetä koronarajoitusten keskellä. Tätä blogia aloitellessani toisen koronasulun rajoituksia ollaan pikkuhiljaa purkamassa, mutta ensi kesästäkään ei ole tulossa samanlaista kuin entisinä aikoina. Hatarin keikka Provinssissa siirtyy hamaan epävarmaan tulevaisuuteen, ehkä säästän viime vuonna ostamani lipun vielä.

Niin vaikeaa kuin aika isosta itsekritiikistä ja ankaruudesta kärsivän erakon onkin tunkeutua uuteen seurapiiriin, on yksi pieni askel johtanut seuraavaan, ja maaliskuun 2021 alussa tapasin Faunin, jota useimmiten tässä blogissa puhuttelen toisessa persoonassa. Tarkoitus ensimmäisesä sessiossa oli tutustua sitomisen merkeissä, mutta löysimmekin oven taikamaailmaan. Fauni on avoimessa suhteessa vaimonsa kanssa, jonka viestintä minulle on ollut niin kultaista että nimitän häntä tässä blogissa Kultaseksi.

Saattaa olla, että kirjoittelen myös polyamorian herättämistä tunteista. Tällä hetkellä ihmettelen vain, että oikeastiko voi saada kaiken mitä haluaa? Minä kun olen vähän valitellen joskus todennut olevani kuin peto, joka päivän päätteksi ryömii luolaansa nuolemaan haavojaan. Niin että miten sitä nyt sitten treffeille lähtisi ja parisuhdetta etsimään? Kenet tänne voisi tuoda, miten tässä elettäisiin? Minä olen yksineläjä, mutta haluaisin silti merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jumankekka, sille on kuin onkin nimikin: soolopolyamoria. Vei jonkin verran aikaa (ja sitä kultaista viestintää) ymmärtää, että tämä tilanne oikeasti lisää parin muunkin ihmisen kuin vain minun onnellisuuttani. En tee mitään väärää.

Minusta tuntuu, että löysin aikoinaan varhaisessa teini-iässä sanat ja seksuaalisuuden jokseenkin samoihin aikoihin. Ja kadotin ne 18-vuotiaana, sanat kokonaan ja seksuaalisuuden sikäli, että se kalpeni varjoksi fantasioiden rinnalla, kun astuin suorittamisen maailmaan. Nyt sanojen etsiminen yhtä jalkaa seksuaalisuuden etsimisen kanssa on matka, jossa olen aika, no, vereslihalla, vaikka välillä naurattaakin. Yritän uskaltaa kirjoittaa asiat niinkuin ne koen, miettimättä, ovatko ne kauttaaltaan käsitettäviä tai oikeanlaisia. Usein kirjoitan session herättämistä mielen tapahtumista enemmän kuin siitä mitä varsinaisesti tehtiin, mutta ehkäpä sanat löytäisivät vähitellen myös iholle asti.