Ehdin olla reissun jälkeen yhden päivän töissä ja sitten sain jälkikasvulta vappuruton, joka on nuorten aikuisten keskuudessa riehunut ärhäkkä hengitystieinfektio. Piti perua lennosta Faunin kanssa tapaaminen kun olo äityi niin pahaksi. Iltavalo kääntyi salongin seinään ja oveen ja oli kuin vuosi sitten ja mua suretti. Fauni oli yli puolimatkassa tulossa kun soitin sille ja sit se meni itsekseen sinne mökille, jonne meidän piti mennä.
Ukrainassa tapahtuu niin kamalia asioita että tuntuu väärältä kirjoittaa omia asioita. Ajatella että oli aika ennen Ukrainan sotaa. Vitun Venäjä. Vitun Putin. Ja sinisilmäiset sokeat lännen poliitikot, vittu.
Kirjoitan silti. Tänään pitää yrittää olla pystyasennossa, jos olisi parempi olo, ja painetta nenässä vähempi. Masentavaa kun on sotkuista eikä ole ehtinyt purkaa matkalaukkua ennenkuin sairastui eikä ole tähän päivään mennessä saanut hankittua kunnon sänkyä vaikka tekee koko ajan töitä hulluna. Mun täytyy ruveta laittamaan menot jotenkin ylös. Oon nukkunu nyt 4 vuotta tolla kuopalla olevalla futonilla. Vai 3? Toisaalta eipä oo selkä kipeä, ei vaikka on kuukauden nukkunut ties millä patjoilla.
Mitä muuta? Tuntui kans siinä iltavalossa ja pahassa olossa että miks piti lähtee reissuun, ei se ollut vörtti ja nyt tulee näin pitkä tauko ilman Faunia. Mutta kai se on aina vörtti. Ja oli kiva tutustua Archibaldiin.
---
Viimeisenä iltana Tallinnan satamassa löydettiin kuumajuoma-automaatti ja keksittiin että kun kaakaon sekaan kaataa rommia, saa rommikaakaota. Kuunneltiin kaikenlaista Juicesta Metsatöllin kautta Arvo Pärtiin ja höpötettiin ja lisättiin rommia kaakaoon toisenkin kerran, ja seuraavana päivänä kun ajettiin laivaan, minä voin kauhean pahoin. Kun piti lähteä autosta ja kiivetä autokannelta ylös, tuntui että en pysty olemaan, mutta sitten siitä ihanasta laivasta löytyi istumapaikkoja ja sain istua ja nukkua. Archibald oli kiva ja myötätuntoinen eikä paheksunut yhtään.
Laiva lähti onneksi vasta iltapäivällä ja ennen kuin minulle tuli se paha olo, söin aamulla aamuomenan ja kahvin ihan tavalliseen tapaan ja menin sitten vielä auton perälle loikoilemaan. Sänky oli levitetty leveäksi vasta loppumatkasta, sillä kumpikaan ei ensin halunnut olla tyrkky. Oltiin siihen asti tuhistu omilla puolillamme. Sekin on ihan hirveän kivaa, ja ihan hirveän vaikea selittää työkavereille, että hyppään kahdeksi viikoksi tällaisen miekkosen kyytiin jonka olen tavannut kaksi kertaa harrastusporukoissa ja jonka kanssa olen viestitellyt. Ei niin vaan voi tehdä! Mutta meidän genressä voi. Tai ainakin tässä tapauksessa. Polyihmisten elämään kuuluu myös se, että voi olla rauhassa kaveri ja ystävä esimerkiksi nyt vaikka vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa, ja vaikka viettää pari viikkoa asuntoautossa. Tuntuu ihan lohduttomalta, että se on monokkelin läpi katsottuna jotenkin kummallista.
Olin tavannut Archibaldia miiteissä vain sen verran, että tunsin hänet ulkonäöltä, ja viestitellyt sen verran, että tiedettiin kummankin kinkeistä ja elämänasenteesta jotain. Tiesin että hän elää vän-elämää ja ottaa mielellään kyytiläisiä, ja sitten minun kevättyömatkani kaukaisin piste sattui hänen etelästäpaluumatkansa varrelle. Niinpä saatuani työt tehtyä ja kyläiltyäni serkkulassa viikon verran, hyppäsin Archibaldin matkailuauton kyytiin eräällä rautatieseisakkeella Kölnin ja Bonnin välillä. En ole ikinä tainnut edes käydä tällaisessa ajopelissä sisällä, miten täällä pitää olla? Archibald esitteli perusjutut ja läksimme tien päälle. Olossa tuntui huojennusta.
Olin stressannut töistä kummallisen paljon tällä reissulla, vaikka tiedän mitä teen ja nautin siitä. Stressaamiseen ja ahdistukseen voi olla monia käytännön syitä jotka vaikuttivat yhtä aikaa. Voi myös olla, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Mietin, mikä vaikuttaa mihin – olen kokenut ihania asioita viimeisen vuoden aikana ja minusta on tullut jollain tavalla luottavaisempi, niin että ihmisten seura tuntuu luonnolliselta ja mukavalta, eikä vain kuormittavalta. Minä todella lepään Faunin seurassa, tunnen oloni todella hyväksi ja rakastetuksi, mutta mitä jos se tekeekin minusta haavoittuvamman? Tai sitten nämä ilmiöt ovat olemassa yhtä aikaa, mutta toinen ei ole toisen syy.
En ole enää se kivikasvo, joka puskee vaan ja jaksaa. Olen tekemisissä heikon ja haavoittuvaisen puoleni kanssa, ja sitä pitääkin kuunnella tarkkaan. Hyvin tarkkaan, sillä sen signaali on vielä heikko, mutta kuitenkin sellainen, että sitä ei voi enää jättää huomiotta.
Archibaldin kyydissä on huoletonta olla. Hän on oman tiensä kulkija, joka pyrkii tekemään elämästään mahdollisimman mukavaa. Kahden viikon kylpy sellaisessa asenteessa ei ole hullumpaa hoitoa minun kaltaiselleni huolehtijalle. Minusta on aina ihanaa, kun joku nauttii ja ilmaisee sen. Kun aurinko paistaa ja Saksan maisema kumpuilee, se jotenkin kertautuu Archibaldin kautta viereiselle penkille. Sateisena päivänä on hiljaisempaa, mutta silloin minä nautin runollisesta maisemasta hiljaa itsekseni. Sateisen maiseman kauneutta ei kannata yrittää selittää Archibaldille. Makuja on monia.
Vietämme muutamia kiireettömiä päiviä saksalaisissa pikkukaupungeissa. Rothenburgissa toisena iltana otetaan köydet esiin ja Archibald sitoo kumpaankin jalkaani napakan sidonnan ja lenkit ukkovarpaiden ympäri, niin että nilkat eivät pääse ojentumaan. Mä tykkään muuten piiskauksesta jalkapohjiin... Archibaldilla sattuu olemaan käsillä lenkiksi taivutettu rottinki, jolla kokeillaan. Olen vähän varautunut, huomaan, en millään reagoisi. En ole vielä niin tuttu... Kipuun reagoiminen on kamalan intiimiä toimintaa. Minkälaista ilmaisua... ynähtelyä, säpsähtelyä, ulvahtelua. Että voi viestiä sillä tavoin. Ei asetellen sanoja kauniisti ja fiksusti, vaan ulvahdella. Muotoilut raukeavat, ja jää hallitsematonta ääntä ja liikettä.
Pääsen myös kiinni pelkääjän paikalle (molemmat etupenkit kääntyvät 180 astetta niin että ne ovat pöydän ympärillä vastapäätä penkkiä.) Archibald innostuu improvisoimaan, köydet menevät rauhoittavasti naamalla ja pään ympäri, käsivarret ovat koukussa ja kiinni niskatuessa. Kuvassa näytän vähän huolestuneelta ja keskittyneeltä ja samalla kuin nukkuvalta pikkulapselta. Joitakin päiviä myöhemmin myös Archibald pääsee köysiin. Nivon kädet pään yläpuolelle ja ranteista napakasti kiinni taaksepäin harnessiin. Archibaldin mielestä sidonta on mukavan tiukka ja minulla on varmat otteet. Niin, en olekaan täällä blogissa siitä paljoa kertonut, mutta minä olen vuoden mittaan, sen jälkeen kun tein itselleni omat köydet workshopissa, sitonut jonkin verran ja saanut siitä hyvin merkittäviä fiiliksiä. Sitomisen opettelu kiinnostaa minua yli kaiken tällä hetkellä. Siinä on niin paljon. Kontakti, läsnäolo, luovuus, hyvän tekeminen toiselle ja itselle, ja onhan siinä se visuaalinenkin puoli, omanlainen.
Rothenburg on käsittämättömän pittoreski keskiaikainen kaupunki, jonka ympäröivän muurin pystyy kiertämään osin viertä, osin päältä, välillä erilaisiin torneihin kuten lepratorniin kiiveten. Kidutustornikin siellä oli, mutta se vahingossa ohitettiin. Kaupunki polveilee muurin alla ja alempana levittäytyy vihertyvä maisema. Oikeusmuseosta löytyy kaikki kauheudet mitä sairas mieli vaan voi kuvitella.
Jatkamme Tšekin puolelle hauskalle leirintäalueelle Vltava-joen rannalla, vähän matkan päässä Prahasta. Siellä pääsen vihdoin pulahtamaan veteen, edellisen kerran uin vähän ennen lähtöä avannossa. Leirintäalue, kylä ja tie ja rautatie ovat vuoren ja joen välissä ja joessa on vähän matkan päässä valtava pato ja voimalaitos. Kiipeämme mutkaisia teitä vuorenrinteelle ja löydämme juuttikankaalla vuoratun hauskan paikallisbaarin, jossa meistä kiinnostuu akvaariossaan surumielisen näköisenä uiskenteleva monni. Olut on hyvää ja juomma sitä useamman tuopin, samoin kuin Prahassa useissa Kunnon sotamies Švejkin mukaan nimetyissä kapakoissa ja myös siinä alkuperäisessä U Kalichassa, jossa Švejk kävi istuksimassa. Se on valtava patinoitunut halli täynnä pöytiä, mutta olemme ainoat asiakkaat. Praha on melko kansoitettu jo näin varhain keväällä, joten me nautimme rauhasta ja tunnelmasta keskenämme ja rupattelemme kaikessa rauhassa kinkyasioista.
---
Mun oma elämä, mun oma rakas elämä, mun oma rakas värikäs elämä.
Nyt istun tässä kotona, jälkikasvu lähti katsomaan peliä, vegaaninen taksari on uunissa ja on kuin Hyryn kirjassa. Se on surua tai alakuloa, siitä että ei enää arvota olemista. Ei enää koe hyvänolontunnetta suoriutumisesta. Vaikka kokeekin, mutta siinä on epäilyn sivumaku.
Sitten ihmettelee hetkiä, siinäkin on jotain surumielistä. Taas aika lähteä töistä kotiin, saa mennä kotiin ja istua keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa, ja hakea motivaatiota.
