Puiden lisääminen saunan pesään unohtuu kun tempaudumme sessioon. Saunaan ehdimme vasta alkavan syksyn illan pimetessä. Fauni pesee selkäni ja katsoo kun peseydyn kynttilänvalossa. Olen hautunut kaksi iltaa vuokramökin pehmeissä löylyissä ja nyt keskityn kuuraamaan itseni joka paikasta enkä edes huomaa olevani tarkastelun kohteena. Siihen, katsottavana olemisen tunnelmaan, pääsen saunan jälkeen kun istumme pukuhuoneen penkillä. – Oli mukava katsoa.
Minua kainostuttaa jälkikäteen, vähän. Ja: – Olen iloinen että me ollaan tutustuttu. Jotenkin käymme siinä pienen keskustelun jatkamisesta, varmistelen ettei tämä ole liian kuormittavaa, Fauni ja Kultanen todella panostavat siihen että molemmilla on aikaa omille retkille, kaiken muun ruuhkaisen lisäksi. Sovimme että jatkamme näin.
Näen hänet vähän eri tavalla täällä, tämä on ensimmäinen kerta kun tapaamme jossain muualla kuin minun kotonani. Lukuunottamatta viime kertaa, jolloin läksimme kesken kaiken köysikerhoon. Mutta silloinkin olimme suurimman osan aikaa minun metsänreunan köysisalongissani. Näen hänet vähän etäisyyden päästä, niinkuin nyt vaikka hämärässä polulla, kun hipsimme rantaan kastautumaan syyskuun alun kylmentämässä hassunnimisessä pikku järvessä. Ja me jopa heitämme pari kierrosta tikkaa! Heitän suurimman osan metsään, mutta tuurilla voitan yhden kierroksen!
En ota kuvia, puhelin on virransäästömoodilla, mutta haluaisin muistaa sen punerruksen, mäntyistä kattoa vasten hänen punapartaiset kasvonsa, yläpuolellani. Käsivarren iltavaloa vasten. Fauni ottaa mut heti otteeseen, käsi leuan ympärillä ja suudelma, joka ei lopu ollenkaan, samaan aikaan määrää ja on niin herkkä, aina vaan herkempi, ja mä alan visertää, en voi sille mitään. Jossain kohtaa kun tapahtuu jotain hyvin pienimuotoista jossa kohteena on ehkä peukalo, tai laiturilla pimeässä kun katsomme sylikkäin tähtiä ja bongaamme satelliitteja, valonvälähdyksiä, heijastuksia niiden aurinkopaneeleista, sinkoudun sanahorisontin tuolle puolen. En halua enää kirjoittaa näistä, tai kirjoitan, mutta en halua julkaista. Siinä on sellainen odotushorisontti siinäkin. Tämä, tämä on se juttu tällä kertaa mistä alkaa juttu... sanon itselleni että kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä tietysti tarvitsekaan enkä kirjoitakaan, ja kun kirjoitan niin se valaisee vain pieniä välähdyksiä, tai muotoilee kiteytyksiä tuntemuksista. Mutta tämä menee jo sellaiseksi että haluan vain hiljaa ihmetellä, ainakin jonkin aikaa.
Ajattelin kirjoittaa seuraavaksi jotain siitä, miltä blogin pitäminen on tuntunut. Ja kirjoittelen kaikenlaista edelleen, mutta kirjoitukset ovat jo jokin aika sitten jakaantuneet niihin jotka julkaisen ja niihin jotka jäävät vielä pöytälaatikkoon. Ja niin on just hyvä.
