Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä, mitä on niiden
takana.
Jyrki Siukonen: Jäähyväiset aseille
...
Sä oot niin kaunis ja hyvä.
Tänään itku tulee jo ennen köyden kosketusta.
Olen tässä, eikä tässä voi olla kukaan toinen. Saan olla
tässä, vaikka kokemukseni on yksin minun, vaikka ilo on vain meidän
kahden. Ansaitsen tämän, ihan kaiken tämän. Jos minusta tuntuu
että ei ole mitään huolta eikä mitään häpeää, niin ansaitsen
senkin. Ja niin se on. Sinä pidät minusta huolta. Saan katsoa sinua
nälkäisen olemassaoloni koko intensiteetillä, koko sopimattomalla
rikkoutuneen jumalsoturin voimalla.
Laitoin joskus siivotessa
talteen lapun jossa luki: ”Eiks
niin että perhonen
lentää aina maailman keskikohdassa?” En
muistanut lapun alkuperää, ehkä se oli äkkiä
muistiinmerkitsemäni lapsen kysymys. Minuun on koteloitunut tapa
ajatella asioita toisten näkökulmasta, ja se näkökulmahan on aina
kuvitteellinen. Nyt
haluan palauttaa tarkennuspisteen omalle kohdalleni, niin että
siihen ei tarvitse kuvitella jotakuta
toista, tärkeämpää
ja arvokkaampaa, jotakuta
joka ei ole sivullinen.
Sanot, että heittäydyn sessioon täysillä ja alistun sinulle
kokonaisvaltaisesti. Omassa kokemuksessani kuitenkin häälyy: Miltä
tämä näyttäisi jos joku katsoisi. Tämä on niin kaunista, että
en voi pitää tätä vain itselläni, haluan jakaa sen. Jos tässä
ei voi olla kukaan toinen, niin haluan ainakin, että joku voi olla
tästä osallinen. Ja tämä on se salonkikelpoinen selitys. Mutta on
toinenkin selitys, se mitä häpeän ja minkä haluan piilottaa. Olen
tuntenut itseni täiksi tervassa, siveäksi vanillamammaksi joka
kuumottavassa viidenkympin villityksessään kuvittelee olevansa
kinky, myrkylliseksi, katkeraksi, mastodontiksi, raskassoutuiseksi
ilonpilaajaksi ja tosikoksi, jonka kanssa kukaan ei halua leikkiä ja
jonka kanssa on raskasta edes olla samassa tilassa. Ja katsokoon nyt
koko maailma ja skene, miten hienoa se on, kun Karukell vihdoin
pääsee vallan alle. Miten se heittäytyy, mikä pienten eleiden
valtava voima tähän sisältyy. Seison itkeneenä hiukset hajallaan
kädet olkapäilläsi, ja siinä kosketuksessa on kaikki maailman
lämpö, ja tämä läsnäolo on niin raakaa ja suoraa, ja tämä on
varmaan sielukkainta mitä tässä genressä on koskaan nähty.
Taidan puhua itsestäni nyt hiukan ivallisesti.
Kun menin terapiaan kolme vuotta sitten, halusin kysyä: Miltä
tuntuisi olla vain Karukell? Ilman suorittamista, ilman että siitä
tekee esityksen tai tuotteen. Se on uusi kysymys, jota en koskaan
ennen ole kysynyt. Olen kai kotoa oppinut asenteen, jossa mitään ei
tehdä huvin vuoksi, vaan kaikki tähtää luomiseen,
lopputuotteeseen ja sen esille asettamiseen. Luominen ja pätemisen
tarve kulkevat käsi kädessä, ja pätemisen tarve on jotain mitä
häpeän, sillä haluaisin olla täysin itseriittoinen, pärjätä
ilman kiitosta ja hyväksyntää. Olen vuosien varrella vaivoin
oppinut sietämään sitä. Sen vastapainona lopputuotteen
aikaansaamiseen sisältyi aina myös pyyteetön antamisen ilo, mikä
puolestaan on hyväksyttävää.
Mutta nyt taidan olla uuden edessä. Haluan molemmat. Haluan antaa
ja saada – ei kai se ole kovin kummallista. Haluan hyväksyä myös
pätemisen tarpeen. Ja haluan olla vielä enemmän läsnä,
heittäytyä vielä enemmän täysillä, alistua vielä
kokonaisvaltaisemmin. Sinä olet minuun tyytyväinen jo nytkin ja se
tuntuu ihanalta, mutta minä tarvitsen tilan, jossa unohdan
esitykset. Tarvitsen sinua, tarvitsen kovaa ajoa, ja tarvitsen
yksityisyyttä.
Olen märehtinyt tätä tekstiä kuukauden päivät ja melkein
luovuttanut, sillä se on itsellenikin melko käsittämätön. Mutta
siinä on jotain rehellistä niistä tuntemuksista jotka nousivat
toisesta sessiostamme ja joista haluaisin päästä selville. Ja ne
liittyvät vahvasti ajatukseen blogin kirjoittamisesta ja
kirjoittamisesta yleensäkin, tai luovuudesta yleensäkin, josta olen
antanut itselleni pitkän loman.
Tänään heräsin ja mietin, että miksi sen, tämän, pitää
olla pätemistä, miksei se voi olla vain pohdintaa, kommunikointia?
Olen nähnyt mustasukkaisuuden (jos sitä koskaan olikaan) sulavan
kauniiksi haikeudeksi ja lopulta myötäiloksi sen ansiosta, että se
hyväksytään eikä tuomita. Nyt haluan nähdä soimaamani pätemisen
tarpeen sulavan luonnolliseksi tarpeeksi kommunikoida, jakaa
ajatuksia. Jollekin nämä voivat olla niin itsestäänselviä
juttuja, että ihmettelee, mitä se siellä kipuilee. Tai niin ehkä
jo itsekin ajattelen, tänään.