Sumu tihenee

Möyrin siinä päällä ja vihdoin tajuan tai uskallan katsoa häntä silmiin. Niin kirkas, tietoinen, läsnäoleva ja sober katse, ja tunnen jonkin hyvän läsnäolon. Kuin olisin sängyssä enkelin kanssa. Se säpsähdyttää minua kuin kipu, yhteys meidän välillämme sähköistyy entisestään. Otan hänen päänsä käsieni väliin ja suutelen sänkisiä poskia, katse tiivistyy riemukkaaksi hymyksi ja säpsähdän sitä uudelleen.

Hän kysyy mitä etsin ja haluaa kuulla valtasuhteesta. Yritän selittää, mutta asia tulee kuin hyvin kaukaa, toisesta elämästä.

En tiedä yhtään mitä haluan enkä tiedä kuka olen. Jos tämä on identiteettikriisi, miten se voi tuntua näin hyvältä? Pakenin surua liikkumiseen, kunnes en enää päässyt sohvalta ylös. Tapailin ihmisiä, juoksin miiteissä ja bileissä ja yritin muistutella itselleni, että sinun pitää pysähtyä ja kohdata suru. Työmatkalla Helsinki oli ruma silmissäni vaikka kevätaurinko helotti. Aloin itkeä ratikassa matkalla valokuvanäyttelyyn kun muistin sen teoksen jossa oli osana teksti:

There's something I must tell you

But you don't have to listen.

Of broken wings and shiny things

And eyes that seem to glisten.

Come close so I can whisper.

Things I don't quite understand.

And as I tell my tales

of talismans and veils

Please, may I hold your hand?

Kuljen sumussa ja se vain tihenee. Sumun keskeltä nousevat asiat näkyvät omassa olemuksessaan, eivät osana ennalta kirjoitettua tarinaa.

Tämä kirjoittaminen saattaa minut vielä perikatoon.

Tuo on se vanha ajattelutapa, self-abuser siellä varoittelee.

Hirvittää, väistätyttää, kunnes sanon itselleni: Sinä saat tästä jotain tärkeää, ja saat saada. Et voi luvata ruusutarhaa, mutta voit kysyä häneltä, onko monisuhteisuus sulle oikeasti ok muutenkin kuin vain swingausmielessä? Minähän saatan haluta vielä sen valtasuhteenkin.

En ole koskaan nähnyt niin tietoista katsetta. Niin hereillä olevaa ja hyväntahtoista. Minun vuoteessani, reilu viikko sen jälkeen kun turvauduimme toisiimme suorasukaisissa xu-orgioissa, hän on sisälläni, tällä kertaa päällä, ja katsoo minua niin ja säpsähdän taas.

Minun kykyni luottaa piti olla palasina, ja tässä on puhuva katse, se puhuu ihastuksesta ja turvallisuudesta ja hyväksynnästä. Pitkään olen turvautunut omiin voimiin, luottanut vain itseeni. Jos haluan muunkinlaisia kokemuksia, ei auta tehdä ”suosta perustyyppiä” – kieltäytyä iäksi luottamasta vain siksi että on tullut ghostatuksi. Jos vain suinkin pystyy luottamaan. Jos pystyy kestämään sen hyväksyvän katseen edessä.

Lainaus: Duane Michals

Minut on nähty

Kuvat

Unessa kaikki tapahtuu jotenkin kuvissa, kuvilla. On kuvia sermeillä ja kankailla verhotusta punaruskeasta hämärästä huoneesta ja miehestä josta näen vilauksen vasta loppuvaiheessa. Hän on vastenmielinen, en halua olla tekemisissä. Jotain intiimiä on tapahtunut vaikka en ole nähnyt häntä, sillä hän on kuvannut minusta arkaluonteista materiaalia. Saatuani tietää sen annan hänen kuulla kunniansa. Olen lähdössä, hän ottaa laudan johon on hakattu valtavia nauloja ja käy kimppuuni. Juoksen pakoon portaita alas ja herään huutooni.

En harrasta unienselitystä, unet pitävät huolen itsestään ja aivoapparaatista. Mutta houkuttaahan tuo tulkitsemaan. Joku on nähnyt minut ennen kuin on näyttäytynyt itse.

Elämäni suurin suru

Olen adventti-ihminen, kirjoitan Metsien miehelle. Olen huomannut! Joulukuun puolessavälissä olin otteessa sohvalla, hän soitteli minua, ja sanoi: Mä niin haluaisin piiskata sut. Tai siis en haluaisi, vaan haluan. Ja hän odottaa rauhallista hetkeä, oikeaa hetkeä. Ja antaa minun kokea tämän odotuksen. Hän kirjoittaa, että tuo halu on voimakkaampi kuin ikinä ennen ja ihmettelee, mistä siinä on kysymys.

Minulle se hänen halunsa on todellisuuden sinetti. Olen aina ajatellut, että minussa on liikaa olemassaoloa. Olen saanut yliannostuksen, minua kun tehtiin niin pidettiin liian kauan olemassaolosammiossa. Siksi olen liian raskas joillekin ja useimmat miehet vanilla-aikoinani olen väsyttänyt pelkällä läsnäolollani. (tai sitten ne olivat muuten vain väsyneitä.) Mutta nyt haluaisin, että minussa olisi sitä vielä enemmän, että voisin aistia kaiken vielä täydemmin. Metsien mies on minulle ylivoimainen vastus, se on selvää. Olemassaoloni on hänen hallussaan.

Kipu on arvoitus, sen verran osaan siitä sanoa, että haavoittuvaisena oleminen on siinä olennaista. Mutta miksi on niin tärkeää olla haavoittuvainen? Siksi kai, että elämässä muuten on aina pyrittävä haavoista pois. Ei haittaa! Kyllä pärjään. On pärjättävä. Ja haavoitetuimmillaan on pärjättävä kaikkein parhaiten.

Haavoittuvaisuus on tärkeää myös taiteessa. Joku ilmaisee jotain asettaen itsensä alttiiksi haavoittuvaisena; ilmaisun omintakeisuus tekee siitä haavoittuvaista, sillä on hyvin pelottavaa paljastaa muille olevansa niin outo. Samaan aikaan kun ilmaisee outouden kautta omaa erillisyyttään, jännästi kuitenkin pääsee ihmisyyden ytimeen, käsiksi johonkin, minkä voimme jakaa.

Ja bdsm on myös luovaa toimintaa, by the way.

Olen tippunut kaikista suojauksista ja minussa on sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu, elämäni suurin suru: en ole koskaan ollut ihan varma, ovatko muut ihmiset olemassa, ja jos he ovat olemassa, niin minä ehkä en ole, tai emme ainakaan ole samassa ajassa ja samassa paikassa, tai jos olemme, niin jollakulla on tukalaa. Juuri sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu aiheuttaa myös tunteen olemassaolon yliannostuksesta. Olen mörkö jolla on polttava katse, Miyazakin keskeneräinen tultasylkevä jumalsoturi.

Loitontumisen pelko

Hän makaa kääntyneenä minuun päin, makaamme vastakkain, kehot ja naamat vastakkain. Alan taas itkeä, olen sisällä siinä mitä hän sanoi – Aina pitää kertoa jos on huolia – ja miten kaukaista se on minun koko maailmalleni. Tänään olen itkenyt enemmänkin, milloin posken silittämisestä, milloin siitä kun yritän liikkua ja Metsien mies ei päästä otteestaan, sanoo että en pääse, sillä paikkani on siinä. Siinä tai mihin hän minut käskee.

Joulun ja uudenvuoden välillä mieleeni nousee pelko valtasuhteen loitontumisesta. Välillä tuntuu samalta kuin silloin kun kuvailin kinkymaailman ja arkimaailman eroa. Löytää sen maailman missä saa olla oma itsensä, ja se on vieläpä kaunista, jollain hyvin sisäisellä ja todella tavalla, ja sitten tempaistaan sieltä pois.

Näemme aika usein, mutta työvuorot eivät mene ollenkaan yksiin. Uutenavuotena saamme viettää pari päivää yhdessä maalla. Kävellään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, laitetaan ruokaa sujuvasti yhteistuumin. Teen itselleni tilaa, tai otan tilaa haltuun, tai sovittelen itselleni palvelusubin roolia eli siivoan Metsien miehen sanoisinko poikamiesmäisessä keittiössä. Mietin millainen mielenrauha olisi tehdessä keittiöhommia komennettuna.

Suhde syvenee pienillä eleillä, ei rajuilla sessioilla. Dynamiikka on jyrkkä, se on selvää. Tunteet ovat niin isoja että lopulta vain katsomme toisiamme ja nauramme. Voiko tällaista edes olla? Uudenvuoden aatonaattona herätessä hän pitää minua edessään, huulillaan, ja eleet ovat niin pieniä ja reaktiot niin suuria. Järki lähtee, sanon. Se saakin nyt hetkeksi lähteä.

Aina pitää kertoa jos on huolia.

Tunnen itseni naurettavaksi ja kiittämättömäksi enkä millään meinaa uskaltaa kertoa. Turvasana-podcastissa puhutaan kommunikoinnin tärkeydestä – pientenkin mielipahojen kohdalla. Rohkaistun ja viestitän. Olen pettynyt niin monta kertaa, pelkään niin kamalasti että kaikki arkistuu, yhteys loittonee, käskyt rajoittuvat seksiin ja hän saa ovelasti mitä haluaa.

Samaan aikaan arvostan suunnattomasti hidasta etenemistä, sillä minulla on kokemusta myös liian nopeasta. Mutta halu päästä turvaan vallan alle käy sietämättömän voimakkaaksi, kun se on niin lähellä. Ja samaan aikaan arvostan ihan hiukan tätä omaa kaipuutanikin, ja uskallustani kertoa siitä. Kertoohan se vastaansanomattomasti siitä mitä haluan.

Ei tarvitse pelätä, me saadaan nämä asiat kyllä liikkeelle.

Credo

Seisoimme keittiössä pussailemassa. En osaa selittää, miten hän otti minua käsivarsista. Kainaloiden alta jotenkin, ja nosti minua ylöspäin, pakottaen minut varpailleni, niin että roikuin kivuliaasti hänen otteessaan. Sitten hän laski minut alas, otti kiinni kyynärpäistä – minulla on kyynärpäät ja sieluni on niissäkin! Ja kyynärvarsista, tiukasti, ja taas hankala sanoa mitä hän teki, mutta minun oli pakko niiata alas, alemmas, ja juuri ennen kuin minun oli pakko polvistua, nosti minut hitaasti takaisin ylös.

Ranteista sama. Nostettuaan minut taas ylös hän otti kiinni käsistäni. Niitä hän ei rusikoinut, antoi vain minun tuntea omat käteni hänen käsiensä otteessa. Käsissänikin on sieluni hänen käsissään.

Oikeassahan sinä olet, ei me olla viime aikoina juuri menty eteenpäin. Tietenkin sun pitää aina sanoa siitä, siihen koko tämä homma perustuu että me molemmat kerrotaan miltä meistä tuntuu.

Kun hän oli pidellyt minua minua mittaamattoman ajan otteessaan siinä keittiössä, me siirrymme sohvalle rauhoittumaan. Hän oli töistä niin väsynyt että luokseni tullessaan oli jonkinlaisessa nauruhepulissa. Joko sen takia tai sen takia että olin pelännyt hänen haluavan vain seksiä, tai vain siksi että me molemmat nautimme niin paljon tuosta hetkestä vaatteet päällä keittiössä, tänään emme tehneet muuta. Oon ihan vähän aikaa tässä, sanoin ja painoin pääni hänen syliinsä. Uinahdin hetkeksi täydellisessä turvassa.

Kyllä mä uskon.

– ehkä

Me viestiteltiin säännöistä jo ennen iholla oloa, ennen yhteistä yötä. Miten ne ehkä toimii, miten whatsappviestit on säännöistä vapaata kommunikointia ja livenäkin on jokin keino vapautua niistä ja puhua vapaasti. Minusta tulee hullu koira kun ajattelen sitä aikaa, ja miten paljon sen jälkeen ollaan oltu yhdessä, ja se on minulla mielessä, ja rituaalit, jokin mistä varmasti tietää olevansa valtasuhteessa, ja mistä tiedän toimiiko mikään, kuvittelenko vain, kun en ole ennen ollut?

Miksi miksi mun täytyy olla tällainen? Vituttaa kaikki herkkyys ja haavoittuvaisuus ja tarvitsevuus ja koko tämä minä. Vaikka olet sanonut että haluat minut juuri tällaisena. Mutta jos se menee silti yli. Entä jos mikään ei riitä.

En kestä enää tätä rentoilua välitilassa. Sinulle on selvää mitä haluat ja voit olla kaikessa rauhassa ja kehkeyttää ja suunnitella itseksesi, tai mitä sitten pääsi sisällä tapahtuukaan. Mutta minä olen paljastanut itseni ja jäänyt tilaan, missä suojaukset on jo pois mutta turvaa ei vielä ole. En kestä enää yhtäkään tapaamista jotka tapahtuvat kuin mitään valtasuhdetta ei olisi tekeillä. Arasti mainitsen jotain mitä olen lukenut tai ajatellut, se menee samaan laariin älyttömien tiktokvideoiden kanssa. Mietin mikä voisi olla jokin päivittäinen toimi, joka muistuttaisi. Se voisi liittyä kirjoittamiseen. Mutta en minä pysty tähän yksin, en minä voi itseäni dominoida – tai voin, mutta se on eri juttu.

Valmista ei tarvitse olla eikä mitään konkreettista tarvitse tehdä, mutta en kestä sitä tunnetta, että suunnitelma on vain minun kuvitelmaani ja sen esille tuominen ei toimi, ei herätä mitään, ja sen vuoksi rohkeuteni katoaa.

Eikä tämä tarkoita etten rakastaisi sinua silloinkin kun kävelemme metsätietä ja nauramme pöhköille jutuille. Eikä tämä varmaan tarkoita sitäkään, ettenkö tarvitsisi paljonkin tavallista oloa ja muihin asioihin keskittymistä. 

Ehkä tämä ei olisi niin arvokasta jos tämä olisi helppoa.

Apeuden seuraava aste

Täytin viime syksynä 50, ja ikääntymisen suhteen olen itse sitä mieltä, että olen koko ikäni vain odottanut, että pääsisin tähän ikään. Naisena oleminen on sata kertaa helpompaa kun saa olla rauhassa julkisella paikalla. Elämäntapani – erakkous ja satunnainen kuljeskelu – sopii hyvin, kun ainoat huollettavat ovat kitukasvuiset viherkasvit. Varjopuolena keski-ikäisen naisen näkymättömyydessä on sitten se, että tulee vaietuksi kuoliaaksi joskus sellaisissa tapauksissa, kun haluaisi saada jotain aikaan miesvaltaisessa porukassa. En ole (ollut) sillä lailla feministi, että minulla olisi ollut ennakko-oletuksena, että näin käy. Mutta näin kävi, enkä voi jatkuvasti painaa tätä kokemusta pois näkyvistä. Hankaluutena on myös, että miehille on mahdotonta selittää asiaa, jota he eivät näe. Hehän eivät ole nähneet mitään alun alkaenkaan.

Mutta tämä on vain pieni varjo keski-ikäisyyteni suloisella kedolla. Elämäntilanteeni on ihana ja täynnä vapautta. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että kehoni on toista mieltä. (Enkö sitten itse ole kehoni, on ikuisuusongelma, johon en nyt paneudu.) Miksi kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, sellaiset asiat jotka ennen ovat hoituneet tyynesti hoitamalla? (Hoituvat toki nytkin, mutta tuntuvat enemmän ja raskaammin.) Miksi minua huolestuttaa ja ahdistaa? Miksi aamulla herätessä, töistä lähtiessä, kotiin tullessa mietin, että tässä nyt on taas tämä hetki päivästä ja entä sitten? Miksi kevään tuoksut eivät ilahduta kuten ennen? Onko stressinsietokykyni vähentynyt olemattomiin? Miksi en voi olla onnellinen, kun asiat ovat niin hyvin? Miksi olen näin kiittämätön? Rangaistaanko minua nyt kaikesta hyvästä mitä olen saanut, mitä olen aktiivisesti etsinyt ja löytänyt?

Varasin pari päivää sitten ajan gynekologille, se on pitänyt tehdä jo pitkään. Pitää selvittää, missä vaiheessa vaihdevuodet ovat. Hormonikierukan takia kuukautiset ovat jääneet pois jo aikoja sitten ja olen autuaan kujalla asiasta itse. Varattuani ajan olin hurjan tyytyväinen, että olin tehnyt jotain hyvinvointini eteen. Ja samassa aloin itkeä, työpaikalla pöytäni ääressä. Kevään apeus oli tullut itselleni näkyväksi, olin hyväksynyt sen, ja sen että kaipaan huolenpitoa, ainakin itseltäni, kun sekään ei aina ole itsestäänselvää ja helppoa.

Ehkä keho suree, vaikka minä en sure. Minä rakastan elämän peruuttamattomia asioita, käännekohtia, jotka kertovat elämän ainutkertaisuudesta. Hedelmällinen aika on mennyt, eikä se koskaan palaa! Mutta surullinen eläin minussa kai olisi halunnut totella luonnon käskyä vielä paljon kuuliaisemmin.

Luin Anni Kytömäen Margaritan, ja se puhui painavia sanoja omassa elementissä olemisen tärkeydestä ja oikeutuksesta. Olen saattanut arvostaa sosiaalisuutta, rohkeutta, seurallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhdistystoimintaa paljon korkeammalle kuin omaa hiljaista mutta läheltä katsottuna hyvinkin kirjavaa elämääni. En minä muutu muuksi yrittämällä, alan vain voida pahoin. On aika kääntää katse omaan elementtiin, nähdä se mitä kukaan muu ei voi nähdä, ja ehkä kääntää siitä jokin lehti näkyville.

-*-

Olen ollut aika epäaktiivinen instagramissa viime aikoina, mutta oivalluksia aiheutti tili @perimenopause_suomi. Moni postaus on kuin omasta kokemuksestani. Kiitos!

Pedon vuosi (satu)

1.      Iltarusko

Riepu asui yksin mökissään pimeän metsän keskellä ja sen ainoa ystävä oli mökin takana metsäaukion reunassa soliseva puro.  Puro pysyi sulana läpi talven melkein joka vuosi ja sen vartta Riepu kulki lähtiessään retkilleen. Jalat tallasivat märkää polkua, puro piti omaa vienoa vaihtelevaa ääntään ja säesti Riepun ajatuksia. Jos kävelisi aina vain eteenpäin, maailma jatkuisi ja jatkuisi. Mutta minä käännyn takaisin ja palaan mökkiini, se odottaa sellaisena kuin sen sinne jätin. Miten minä olen aina sama, miten minä olen aina täällä. Retket ulottuivat vain niin kauas, että ennen pimeän tuloa ehti kotiin. Kotimatkalla mieli oli rauhallinen mutta jollain tavalla myös haikea. Palatessaan tuttuun majaansa Riepu tunsi olevansa yhtä aikaa tutumpi ja vieraampi omalle itselleen.

Metsässä asui kaikenlaisia eläimiä, isoja ja pelottaviakin, mutta niillä oli omat menonsa eivätkä ne huomanneet Riepua. Vain iltaisin sitä pelotti, ja silloinkin vain siksi, että se kertoi itselleen tarinaa Pedosta. Peto ilmestyi puiden välistä aukiolle ja kesti aina kauan, ennen kuin se oli ovella. Tarinassa ei oikeastaan ollut muuta kuin odotus ja ajatus että ehkä se menee pois, ehkä sillä on muuta mielessä, mutta se oli vain hämäystä, oli varmaa, että se on tulossa tänne. Yleensä Riepu nukahti ennen kuin kohtasi Pedon. Kohtaaminen oli vähän hämärän peitossa silloinkin kun Riepu kuvitteli sen. Huitaisisiko Peto sen kuoliaaksi yhdellä iskulla, upottaisiko hampaansa sen kurkkuun, vai leikkisikö sillä ensin ja surmaisi vasta sitten? Tällaisia mahdollisia loppuja tarinalla oli. 

Varhain keväällä aurinko paistoi iltaisin männynrunkojen välistä suoraan aukiolle ja mökin ikkunasta Riepun kasvoihin ja pehmeään ruskeaan karvaan. Eräänä iltana se jäi pitemmäksi aikaa katsomaan metsänreunaan. Se katsoi ja katsoi eikä ajatellut mitään, ja vierauden tunne valtasi sen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tunne kohahti varpaista ylöspäin ennen kuin se ehti ajatella yhtäkään reipasta ajatusta ja nyyhkäys vapisutti sen pientä ruumista. Aurinko katosi kanervien sekaan ja hämärä tiivistyi hiljalleen puiden välissä. Riepu käpertyi nukkumaan. Älä ajattele Petoa tänään, se komensi itseään, mutta tietenkin se ajatteli. Peto kulki puiden välissä hämärässä, ei lähellä eikä kaukana. Riepu yritti katsoa sitä tarkemmin, mutta hämärä tiheni pimeäksi.

Aamulla tuntui vähän kevyemmältä. Koko päivän Riepu auttoi kevättä kaivamalla pieniä ojia ja ohjailemalla sulamisvesiä puroon. Aurinko paistoi ja kuumotti, nuoskalumi tuoksui sulaessaan vilkkaasti lorisevaksi vedeksi. Ilo poreili ja sai unohtamaan eilisillan murheen. Illan viilentyessä Riepu vetäytyi mökkiinsä ja sulki oven perässään. Aurinko paistoi taas männynrunkoihin, ja nyt se näki Pedon puiden välissä. Riepu vetäytyi kauemmas ikkunasta varjoon, mutta ei päästänyt Petoa silmistään. Peto seisoi kauan puiden siimeksessä ja lähti sitten tulemaan kohti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan Riepu seisoi jähmettyneenä paikalleen katsellen Pedon lähestymistä. Sen vatsassa sykki pelko, mutta se tuntui ihan erilaiselta kuin kuvitelmissa, se tuntui melkein riemulta tai ihanalta kivistykseltä jossain syvällä. Peto kulki hitaasti kuin epäröiden, ja kuitenkin Riepusta tuntui että se oli etsinyt tätä paikkaa nyt löytänyt. Riepu kääntyi katsomaan ovea, joka aukesi narahtaen. Peto täytti koko oviaukon, ja laskevan auringon viimeiset säteet osuivat sen kasvoihin.

2.      Kohtaaminen

Riepu henkäisi kiivaasti, ja vasta silloin Peto näki sen seisovan huoneessa varjojen keskellä. Peto katsoi sitä kauan, kallisti päätään ja maiskutti suutaan tuskin kuuluvasti. Pelko, odotus, kivistys ja jokin melkein kuin riemu tulvahti Riepun sisällä. Peto astui muutamalla askeleella sen luo, käänsi sen selin itseensä, painautui lähelle ja kietoi punaisen karvan peittämät käsivartensa sen ympäri. Hetken se seisoi niin, pidellen kiivaasti hengittävää Riepua otteessaan. Se ei puristanut kovaa, mutta  Riepu ei olisi päässyt sen otteesta irti, vaikka olisi yrittänyt. Sen toinen käsi piteli Riepua ja toisella se otti esiin köysikiepin, jonka se oli tuonut mukanaan. Kuului vaimea mätkähdys, kun Peto heitti köyden suoraksi lattialle. Sitten se kietoi köyden Riepun rinnan ympäri ja käänsi Riepun niin että he seisoivat vastatusten.

Itku purkautui väkivaltaisena huutona Riepun huulilta. Se huusi ja huusi, nikotteli ja pärskyi. Jokainen hetki, jonka se oli köyden ympäröimänä ja Pedon käsivarsien otteessa, sai helpotuksen tuntumaan voimakkaammalta, ja eron tämän hetken ja eilisen ja kaikkien edeltävien päivien vierauden ja apeuden välillä tuntumaan isommalta. Aina se oli kulkenut vieraana omalle olemukselleen ja surullisesti irti maailmasta ja ainoa kohtaaminen jonka se oli osannut kuvitella, koitui kuvitelmissa sen kuolemaksi. Kaikki pelko, jota se oli itseltään salaa tuntenut, syöksyi hyökyaaltona päin vastakohtaansa. Riepu oli maailmassa, ja läsnä, ja turvassa. Peto oli tullut juuri hänen luokseen ja seisoi aivan kiinni, piti kiinni ja äänteli vaimeita tyynnytteleviä ääniä.

Itkua kesti kauan, mutta vähitellen se laantui ja jätti jälkeensä kirkkaan ja puhdistetun olon ja saman kivistyksen, jonka Riepu oli tuntenut jo aiemmin, mutta nyt se tuntui niin voimakkaana että pyörrytti. Peto kietoi toisen käsivartensa Riepun pään taa, kahmaisi toisella kädellään tämän leuan tiukkaan otteeseen, taivutti päätä taaksepäin ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Riepun huulet avautuivat Pedon huulien mukana ja Riepu tunsi Pedon kielen liikkuvan suussaan. Sen kosketus oli niin hellä, että ennen tuntemattomat, uinumassa olleet tuntevat solut heräsivät joka puolella Riepun ruumista ja lehahtivat janoisesta unestaan, levittäytyivät ottamaan vastaan koko voimallaan kaiken mitä tämä vieras olento halusi antaa. Ne saivat Riepun riuhtomaan ja tempoilemaan pienestäkin kielen liikkeestä, mutta Peto ei vetäytynyt pois vaan tutki rauhassa ja nautinnollisesti herkkää onkaloa, kunnes Riepu väsyi, sen hengitys tasaantui ja se antautui ottamaan vastaan kielen hellittämättömän liikkeen.

Niin surkea, märkä ja takkuinen ja niiskuttava ja kakova pikku otus, ja Peto nautti siitä, jatkoi köyden kiertämistä sen ympärille, tutki, kahmi ja puristeli samalla sitä joka puolelta ja upotti lujat hampaansa olkapäähän ja käsivarteen. Riepu vinkui ja tömisti jalkojaan, suloinen kivistys kasvoi ja valui jalkojen välistä kastellen lattian. Peto murisi kuin olisi löytänyt ihanan aarteen, ehkä se olikin sellainen, ihan märkä ja liukas ja pehmeä, eieieiei Riepu vinkui kun tunsi Pedon käden tutkivan kivistyksen sydäntä. Peto otti Riepun syliinsä ja laski sen selälleen lattialle, sitoi köyden nilkan ympäri ja kiinni rinnan ympäri menevään köyteen niin tiukalle että jalka tuli koukkuun. Sitten Peto otti Riepun kädet omiinsa ja vei ne Riepun pään yläpuolelle, köytti ne yhteen ja kiinnitti köyden juurakkoon. Nyt Riepu oli avuttomana Pedon armoilla, vapaana olevalla jalallakaan ei voinut potkia, kun Peto piti sitä tiukasti otteessaan.

Nyt Pedon sormet työntyivät syvälle märkään syvyyteen ja liikkuivat siellä. Peto murisi ja kumartui kohti, nyt se kosketti kielellään kivistyksen herkintä sydäntä. Tuntemus tärähti ja vyöryi ylitse ja hukutti pikku olennon suloiseen hyökyyn, joka piti sen sisällään eikä päästänyt pois, vaikka se luuli kouristavien huippujen tekevän lopun kaikesta. Hellä kieli vain jatkoi ja jatkoi kuin ei muuta koskaan haluaisi tehdäkään. Vihdoin Peto nousi, kohosi pikku otuksen ylle ja antoi sen näyttää avointa suutaan, katsoa suoraan Pedon silmiin ja ottaa kovettuvan elimen suuhunsa, nuolla sitä ja antaa sen liikkua miten tahtoi. Peto murisi hyväksyvästi ja nautti, kunnes laskeutui lähemmäs, levitti tärisevät jalat ja tunkeutui sisään. Riepu tunsi sen painavan kehon, sen vahvat kädet ympärillään ja suloisen liikkeen, vastaansanomattoman, hellän ja vahvan. Se liikkui kauan, käänsi välillä Riepun ympäri ja jatkoi takaapäin, puristaen Riepua lujasti, kunnes vajosi kouristuen sen selän päälle päästäen tyytymyksen huudon.

Sitten ne makasivat pitkän sylikkäin illan viimeisessä hennossa hämärässä. Peto katseli ja tutki Riepua ja varmisti että sen oli hyvä olla. Sen läheisyys tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, että Riepu nyyhkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Se saattoi olla niin auki ja niin rehellinen kaikesta mitä sen omituiseen olemukseen kuului, koska se tiesi, että Peto halusi sille hyvää. Peto silitteli sitä ja murisi vaimeasti, ja siihen Riepu nukahti.

Aamulla Peto otti Riepun vielä uudestaan, ja pikku otus oli onnellinen, niin täynnä se oli Pedon hellää huomiota, halua ja mielihyvää, jota se pystyi Pedolle tuottamaan vain olemalla olemassa. Se tunsi itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Sitten Peto oli poissa, ja Riepu vietti monta päivää säntäillen puiden välissä ilosta suunniltaan. Sen pieni sydän hakkasi haljetakseen, ja samalla kun se oli hirveän iloinen, se myös pelkäsi, että tapahtuu jotain kauheaa, että mitään niin hyvää ei voi tapahtua ilman rangaistusta. Se makasi yöllä valveilla ja kuvitteli miten Peto tulisi uudestaan sen luo, ja miten erilaista se olisi kuin kuvitelmat, ja minkälaista, ja erilaista, kunnes kiihtymys sai sen melkein suunniltaan ja se soimasi itseään, kun ei voinut olla ajattelematta.

Sitten tuli se ilta, jolloin Peto ilmestyi taas puiden väliin auringon painuessa alas, ja hetken päästä Riepu oli sen otteessa, pää taipuneena taaksepäin, suu auki vastaanottamassa Pedon kielen herkkää ja itsepintaista liikettä, jolla se alisti Riepun kokonaan valtansa alle. Niin elossa Riepu ei koskaan ollut tuntenut olevansa. Mitä enemmän elossa, sitä vaikeampien kysymysten äärellä tai ahdistuneempi, oli Riepun kokemus elossa olosta. Mutta nyt se oli elossa ja nautti siitä joka solullaan. Se antautui Pedon läsnäololle ja antoi sen täyttää itsensä kokonaan. Oli vain Peto, sen voima ja hyvä tahto, ja jokin, joka antoi sille tilan, sytytti sen hehkuun, ja se jokin oli pieni surkea olento Riepu.

Tällä kertaa Pedolla oli uusi elossa olemisen kokemus tarjottavana pikku otukselleen. Se oli tuonut mukanaan notkeita ja lujia oksia, joiden aikaansaama kipu tiivisti heidän yhteisen todellisuudenhetkensä entistä kirkkaammaksi. Oksa iskeytyi eri puolille Riepun ruumista, välillä kipu tuntui hyvältä ja välillä melkein sietämättömältä, ja jokainen isku todisti, että nuo kaksi olentoa elivät samassa ajassa, samassa maailmassa, ja koskettivat samaa rajapintaa eri puolilta. Satutettuaan Riepua Peto otti sen syliinsä turvaan, lohdutti sitä, sen karvaiset kasvot hyväilivät Riepun säpsähtelevää ruumista. Peto tutki sitä joka puolelta ja ilahtui löytäessään taas märän, valuvan onkalon.

Myöhemmin Riepu kyyhötti lattialla ja Peto istui sen yläpuolella, katsellen hellästi vallassaan olevaa otusta. Riepu katsoi takaisin, katsoi hievahtamatta ja tuskin räpyttäen silmiään. Sitä jatkui kauan, ja vaikka molemmat olivat hiljaa paikallaan, Riepu näki Pedon kasvoilla jatkuvasti tapahtumia, se oli kuin aaltojen tai tuulessa huojuvien puiden liikettä, tai kuin Peto olisi koko ajan tulossa vain lähemmäksi ja lähemmäksi, kuin sen ote olisi koko ajan muuttunut hellemmäksi ja hellemmäksi, vaikka luulisi, että sillä olisi jokin päätepiste. Peto kysyi ja Riepu vastasi. Sitten Peto otti esille mukanaan tuomansa esineen. Se oli panta, jonka se oli itse tehnyt varta vasten Riepua varten. Se kiinnitti sen Riepun kaulaan yhteisen sopimuksen merkiksi ja otti sitten Riepun uudelleen syliinsä.

3.      Hiljaisuus maailman alussa

On kulunut jo vuosi siitä kun Riepu ensimmäistä kertaa näki Pedon puiden välissä kevätillan valossa. Riepu nukkuu jo yönsä rauhallisesti eikä sinkoile sinne tänne odottaessaan Pedon seuraavaa vierailua. Se on oppinut luottamaan, että Peto kyllä tulee ja ottaa vallan, jonka Riepu kaivaten odottaa päästä sille antamaan. Pedon hellyys ja huolenpito saavat sen ihmettelemään aina vain. Peto näkee sen surun yhtä selvästi kuin se näkee tuulessa huojuvat pajunoksat kulkiessaan aukion poikki Riepun mökille, ja lohduttaminen on yhtä helppoa kuin oksan taivuttaminen.

Oman maailmansa hiljaisuudessa ne ovat kuin luomakunnan ensimmäiset olennot. Antautuminen ja vallan ottaminen on luova voima, ensimmäinen erottautuminen alkuhämärän yhtenäisestä harmaudesta. Sen synnyttämästä ilosta ja ihastuksesta on nopeasti versonut rakkaus, joka tuo iloa niinä pitkinäkin aikoina, kun Peto on poissa pikku otuksensa luota. Sillä on kaukana suuren järven rannalla puoliso ja poikaset joita se myös rakastaa ja joista se pitää huolta. Kesällä ero on pidempi, ja Riepu kaipaa kovasti mutta vaikka kaipaus tuntuu ihanalta, se pelkää ettei Peto enää tulekaan, ja samaan aikaan se luottaa ja tietää, ja sittenkin se vähän murehtii. Kesän kääntyessä syksyyn Riepu menee Petoa vastaan metsälammen rannalle. Se hyppii ilosta ja innostuksesta, ja Peto kaappaa sen syleilyynsä.

Peto ei ole enää vieras, heillä on jo yhteisiä muistoja ja muodostunut oma yhteinen olemisen tapa. Riepu saa kuunnella ja aistia Pedon läsnäoloa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tallettaa sitä yksinäisten päivien varalle. Seuraavaa kesää Riepu ei pelkää, se iloitsee ajatellessaan Petoa ja sen pesuetta suuren järven laineilla ja tietää, että iltojen pimetessä syyskesällä Peto tulee taas sen luokse.

 

 

Ongelmanratkaisua

 ”Ihminen eli elämäänsä matkustaen eteenpäin”

- puheenvuoro Suomi24-keskustelussa joskus bäckin 2012 -

Nyt mennään jonkin aikaa kronologisesti takaperin. On tapahtunut paljon, olen miettinyt vielä enemmän, mutta aikaa kirjoittamiselle on ollut vähän.

Juhlin syntymäpäiviäni kaksi päivää, ja niiden jälkeisenä lepopäivänä loikoillessa päässäni kehkeytyi suunnitelma adventtikiertueesta. Tuumasin, ettei se sopivanhenkinen sitoja välttämättä löydy kotikulmilta, pistin seuranhaun päälle ja kuljin kaikki miitit jotka reitille sattui, tai oikeastaan suunnittelin reitin niiden mukaan.

Astuessani toista kertaa Näpin shibaristudioon olen siipi maassa, siipeeni saanut, sieluni on haavoittunut. Luottamukseni erääseen hyvin erityiseen ystävääni on rikkoutunut. Varoitin etukäteen, että saatan haluta hyvin rauhallisen session enkä edes tiedä, pystynkö ottamaan vastaan kipua, en ehkä enää ikinä. Jos ensimmäisessä sessiossani Näpin kanssa toteutettiin kunnioitettava määrä Fetlifessä listaamiani kinkkejä (”ei me kylläkään näitä kaikkia tänään saada toteutettua”) niin ei ollut odotettavissa että loppuja saataisiin tänään agendalle.

Menen sohvalle Näpin viereen ja selitän murheeni. Olen ollut viikon shokkitilassa, keksinyt kivaa tekemistä päästäkseni seuraavaan hetkeen ja päivään, miettinyt silti tolkuttoman paljon, kirjoittanut päiväkirjaa pitkin päivää, jutellut Moukan, Faunin ja Kultasen kanssa ja päässyt jollain lailla selville suunnasta. Silti puheeni on täynnä läheisriippuvaisen moninäkökulmaista häkkyrää. Näppi ottaa minut kainaloon ja silpoo kuin partaveitsellä epäolennaiset selitykset ytimen ympäriltä pois. Jos se on valehdellut sulle, et voi tietää, mikä on totta. Ei silloin auta sanoa, että okei tuo ei ollut totta mutta tämä ja tämä taas on. Tämä riittää.

Näppi pitää orgasmiongelmaani vähän outona. Hän ei ilmeisesti ole ennen tavannut naista, jolle orgasmin saaminen on ongelma – siis se, että saa orgasmin. En minä ihan sillä tavalla sitä ole tarkoittanut... En pidä siitä, että orgasmi on omassa hallinnassani. Että ajattelen sen itselleni. Lisäksi haluan haluta, haluta enemmän, haluta kauemmin – en ole vielä saanut tarpeekseni haluamisesta, sillä suuren osan elämääni miesten kanssa olen ollut ihan jälkijunassa enkä oikeastaan ole ehtinyt kunnolla kyytiin. En ole ehtinyt edes havaita, miltä haluaminen tuntuu, kun on pitänyt esittää tietyn käsikirjoituksen mukaan menevää seksiä.

Näppi laittaa minut karkkikauppailemaan ihan kunnolla. Kaikki jonkinlaisen itsesuojeluvaiston omaavat subit ovat hänen mukaansa karkkikauppasubeja: karkkikauppasubi on dominoivien halventava nimitys subeille, jotka eivät halua ylittää omia rajojaan toteuttaakseen juuri heidän kinkkejään. Sovimme, että hän ei koske pilluuni ennen kuin pyydän, enkä saa laueta ilman lupaa. Tänään ei riiputeta, vaan sidotaan lattialla, tai siis sängyllä. Oletko varma että et halua kipua? Kuulin pikkujouluissa jonkun sanovan, ettei kestä yhtään jalkapohjien käsittelyä, ja alkoi tehdä mieli saada piiskaa jalkapohjiin.. Millä välineellä? Sillä risulla. Entä muualle? Pyllylle. Millä välineellä? Kämmenellä.

Kun olemme sängyllä ja ensimmäinen köysi kulkee rintakehäni ympäri, tunnen huolien, metelin, vaivan ja vaikeuksien etääntyvän. Olen hirveän helpottunut että olen tässä ja minulta pääsee nyyhkäys. Näppi tulee lähelle ja kysyy onko se se huoli taas? Ei kun mulla on vaan niin hyvä olla tässä, yhyy. Näppi sitoo harnessin ja molemmat jalat futomomoon. Asettelee jalkateräni haluamalleen etäisyydelle toisistaan. Tämä kipu on hoitoa, uutettua läsnäoloa, tiivistettyä tunnetta siitä, että huolet, meteli, vaiva ja vaikeudet ovat kaukana. Lisäksi se kiihottaa. Iskut, läimäykset, niskasta retuuttaminen, oma liike toisen kättä ja kehoa vastaan, johonkin asti vastaan paneminen, ote jalkaterästä, kun Näppi asettelee sen uudestaan paikalleen saamaan risusta.

Hän on kyllä kovasti motivoitunut saamaan minusta irti pyyntöä saada pillun käsittelyä. Mitä sä teeet! Kosketan sua kaikkialle muualle paitsi pilluun. Eihän se ole olennaista, voisin olla tässä vaan, nauttia tästä höykytyksestä ja kiemurrella himossa. En muista kumpi meistä murtui. Ainakaan en muista pyytäneeni kosketusta. Orgasmia pyysin kyllä, enkä saanut lupaa ennenkuin olin pyytänyt riittävän kauniisti. Hemmetin vaikeaa se ajoittaminen. En tiedä onko orgasmikontrolli mun juttu, mutta tästä demosta lopputulema on se, että en viitsi enää murehtia.

Paneminen on ihanaa ja rentoa, olen vain flowssa ja aistin kehoa ja liikettä. Jos kerran pystyt saamaan orgasmin pelkillä ajatuksillasi, niin saa se nyt. Pistä silmät kiinni ja tee itsellesi orgasmi, sanoo Näppi päälläni. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, tää on vähän toisenlaista ihanuutta nyt. No niin, on siinä vähän roolia muullakin kuin sun ajatuksilla. Kieltämättä. Olen tainnut aliarvioida toisen otteet kaikessa monimutkaisessa murehtimisessani. Mulla taitaa olla taipumus etsiä itsestäni vikoja, selitän kun en muuta keksi. No se ei ole vaikeaa, sanoo Näppi. Sen osaa kuka vain.

Jos voisi olla ilman sitä. Vikojen etsimistä. Olla vaan ja pervoilla menemään. Elää elämäänsä matkustaen eteenpäin. Mikä ajatus. Mitä jos etiikka on mulla riittävästi selkärangassa niinkuin sommittelukin, osaan elää suunnilleen kunnollisesti ilman tuollaista kohtuutonta itseritiikkiä, pelkoa. Kuten osaan sommitella kuvan ilman että mietin ääneen että tuossa menee tuo linja ja tuossa vastaavasti tuo. Hähää, osaan sommitella kuvan ja ajatella samalla piiskaamista.

Eikä huolehtiminen rajoitu siihen, että pelkään loukkaavani toisia tai tekeväni jotenkin muuten väärin (tämä on siis jokapäiväinen kela.) Koen ajattelevani ja tuntevani väärin, saavani orgasmin väärin, mielensisältöni sessioiden aikana ovat väärin. Ja niin edelleen.

Mutta orgasmin kanssa osaan olla jo vähän iloisempi, kun saan pari päivää myöhemmin Faunin luokseni varaslähtöjoulua viettämään. Mitä hittoa, ajatukset ja lihat on yhtä ja samaa energiaa. Aiaiiii ei enää, yritän päästä pois hellittämättömän kielen ulottuvilta. Mutta kohta taas.

Mutta ei minusta orgasmikeskeistä silti saa.

Lihan paahtama

Katson itseäni airbnb:n peilistä. Olenpas minä auringon paahtama. Yleensä varon aurinkoa, mutta nyt en ole jaksanut etsiä aurinkovoidetta, josta en saisi näppylöitä. Olen ollut kesäkuussa ulkotöissä ja heinäkuussa mökillä, välillä auringossa ja välillä varjossa. Mieleen tulee sefardijuutalainen kansanlaulu Morenika:

Morenika, they call me
my skin was pure white
from the fire of the summer sun
I am dark

Auringon paahtama, ja yhteisen... lihan? Yhteisen pöydän. Toverillisen rakkauden ja hyvän tahdon. Ateena on niin suloinen! Voi ei! Kun sen ruususuu on hetken kiinni ennenkuin avautuu ja ottaa Spartan uudelleen sisäänsä. Kun Sparta käskee minut kontalleni ja siirtyy eteeni, haluan näyttää että osaan ottaa syvälle, mutta se on vaikeaa. Yökkäilen ja yritän uudelleen ja uudelleen. Spartan käsi niskassani. En pysty, mutta käsi ei pakota, tänään.

Oikein hyvä.

Morenika
so very beautiful
in your eyes - a burning fire
my heart is all yours

Kun minä jotenkin tunnen Ateenan reaktiot, tai osallistun tuntemuksiin joista ne lähtevät. En ole yksin, jaan ne. Sparta käyttää meitä vuorotellen. Yllättäen koskettaa kaulaani, rintaani. Olen otettu yhtäkkisestä kosketuksesta, ja siirtyessään taas panemaan Ateenaa Sparta laittaa käteni johonkin kohtaan Ateenan keholla, en tajua mihin, kuulen mutta en näe sillä silmäni on peitetty, tunnen panemisen rytmin sillä kehonosalla joka paljastuu myöhemmin koukussa olevaksi käsivarreksi kun Sparta ottaa siteen silmiltäni ja peittää sillä Ateenan silmät.

Silloin saan myös nähdä, myös ihan läheltä, ja saan koskettaa Ateenaa. En osannut kuvitella tästä mitään muuta kuin miltä se ehkä näyttää, mutta muu on voimakkaampaa. Kun Sparta panee minua, todella kovaa ja välillä aivan hiljaa ja välillä nahkalätkä osuu kylkeeni vähän kovempaa, ja olen aika kaukana orgasmiodotushorisontista, me ollaan tässä, kaikki tämä on hyvä, ja ajattelen että Sparta nauttii panemisestani. Silloin purskahdan itkuun. Myöhemmin kun makoillaan, kuulen että Ateena oli hiukan järkyttynyt reaktioistani, mutta Sparta on lukenut blogiani ja tietää suhteeni kyyneliin. Muut laukee, mä itken. Sparta myös kysyy usein: Onko kaikki hyvin? Onko siinä hyvä olla? Onko siinä turvallinen olo? Nyökkään tai vastaan on, niiskutan ja pärskin ja kyynelehdin paitaan, joka on takertunut käsisiteisiin mytyksi kun Sparta on käskenyt riisumaan sen.

Morenika , they call me
all those who go down to the sea
if again they call me
I will go with them again

Ja Ateena ojentaa kätensä ja koskettaa minua. Niin suloinen Ateena, niin myötämielinen, niin hyväksyvä läsnäololleni. Ja mä parun. Olen osallinen myös kädestä Ateenan kastanjanruskeassa tukassa kun Sparta on pyytänyt minut kainaloonsa katsomaan. Katso miten kaunis. Lämmin kosketus, alistava, ylpeä ja arvostava.

Tiesin että me ollaan tovereita, silti jännitti. Se ajan erisuhtaisuus jännittää. Miten voi olla yhtenä hetkenä tavallista ja toisena sessio. Sparta ja Ateena tulevat vuokraamaani mancaveen ja heti on yhtä luontevaa kuin kesäkuussa ensi kertaa tavatessamme. Ateena käy peremmälle ja istuu sohvaan iloisena kuin Tolstoin pikku ruhtinatar Lise Bolkonskaja, Pietarin ihastuttavin nainen. Hän sulattaa minkä tahansa jään.

Jutellaan kesäkuulumisia, kunnes Sparta sanoo: Niin, pitäiskö meidän kokeilla jotain. Session sisältö on pääpiirteissään sovittu viestitellen. Sparta pukee pannan ensin Ateenalle, sitten minulle. Sitten käsisiteet ja silmälaput minulle. Sun ei tarvitse ajatella, että olisit mitenkään ulkopuolinen, hän sanoo. Me ollaan tässä yhdessä. Sitten hän koskettaa minua hellästi lyöntivälineellä, nahkalätkällä, esittelee sen eri tuntuiset puolet. Ateena on polvillaan sohvalla, minä metrin päässä kippurassa. Minulla on vielä vaatteet päällä.

Morenika, they call me
son to the ruling king
if he calls me again
I will follow him

Sparta ja Ateena lähtevät, kun olen tuumannut että ehkä kohta nukahdan ja pärjään meidän yhteisellä jälkihoidolla, jonka keston määräsivät aikataulut. Makaan vuoteessa ja tunnen että maailma on hyvä. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ja miten olenkaan ylpeä. Minä laitoin treffipalstalle ilmoituksen että olen kiertomatkalla, ja niin me tapasimme. En ole koskaan osannut kuvitella tällaista kolmen kimppaa, kahden naisen ja yhden miehen. Minulla on ollut ajatukseen naisen kanssa intiimistä olemisesta jokin jännä esto, josta en saa edes kiinni. Mutta voi kääk miten naisen läsnäolo voi olla nättiä. Naisen käsi, kosketus ja hyväksyntä. Mitä ihmettä, mitä siunatun ihmettä.

Laitan viestin Faunille että oli kivaa, ja Kruusulle, joka tiesi että olen menossa leikkimään. Sitten olisi viisasta vaipua radiohiljaisuuteen, mutta enköhän ahneuksissani vastaile vielä erään treffiehdokkaan viesteihin.

Tehtävä pohjoisessa

Susta ei ikinä tuu kunnon kristittyä jos riiput kiinni tossa tekopyhässä hyvän ihmisen mallissa, roolissa, tavoitteessa, stressissä. (päiväkirjamerkintä kesäkuulta)

Ennen kuin alan kertoa tätä opettavaista tarinaa, haluan sanoa, että olen itse vastuussa kaikesta hölmöilystä jolla aiheutan itselleni huomattavaa vitutusta. Tarinassa on mukana dominoivia miehiä, jotka toteuttavat omaa suuntautumistaan ja ovat kultaisia, tarinan snafu*) löytyy minun korvieni välistä.

Kuvassa Moukan irstas hymy ulottuu korvasta korvaan. Hän esittelee vielä paketissa olevaa vaaleanpunaista 10-vaihteisella värinällä varustettua vibraattoria. Tän kuvan lähetät Faunille, niin se tietää että asia on hoidossa.

Kutsun häntä Moukaksi seurauksena tavallistakin kummallisemmasta mielleyhtymästä. Moukka on kaverini, joka on ollut valonpilkahdus sinä aikana kun ujona ja epäsosiaalisena olen yrittänyt päästä porukoihin. Moukka katsoo päin: Mikäs otus se sinä olet?! Otetaan selvää! Olin työmatkalla Moukan kotikaupungissa, olimme illansuussa matkalla puistomiittiin, ja avauduin ongelmastani: Etätehtävä, mun pitää runkata dildolla ja työntää liukkarin kanssa sormi pyllyyn, eikä ole kumpaakaan, siis dildoa tai liukkaria. Siispä seksuaaliterveyskauppaan asiantuntevalla opastuksella. Ehdittiin juuri ja juuri ennenkuin se meni kiinni.

Miitissä nautiskelin rauhallisesta olotilasta etenkin siksi, että suuren osan aikaa sain olla jalat ja kädet yhteensidottuna ja vielä aika reilusti eteenpäintaivutettuna. Omat köydet mukana ja ensimmäistä kertaa käytössä. Osasin jopa pyytää: sido mut! Lähdettäessä Moukka halasi pitkään ja muistutti tehtävästä. Tulin majapaikkaan uuvuksissa ja iloisena, levitin pyyhkeen lakanan päälle ja nukahdin suosiolla, ajattelin että herään kuitenkin aamukolmelta ja ties kuinka kiimaisena. Niinkuin heräsinkin, ja muistin mitä oli ohjelmassa. Olisin ollut tyytyväinen jos olisin vain maannut siinä ja antanut suloisten olojen kulkea lävitseni. Niissä oloissa on Faunin läsnäoloa ja tuntemusta omasta kehosta. Ehkä muistoja tai haaveita, mutta ennemminkin vain olemassaoloa. Säkenöivää vaikka tyyntä olemassaoloa.

Mutta osaanhan minä runkatakin. Ajatus on tärkein. Ajatus joka vie mielentilaan. Jos olisi sohva ja siinä muutama mies. Montako tarvitaan, että jos olen yhden sylissä mahallani ja ja naamani tulisi laitimmaisen haaroihin. Kaksi vai kolme. Riippuu miten leveitä miehiä. Mitä siinä tapahtuu. Se on sellainen rento toverillinen seurue. Selviääkö mun kasvit hengissä kun oon niin pitkään reissussa? Olisi pitänyt pyytää Kreiviä kastelemaan, mutta se ei ollut kotona silloin kun lähdin. Mutta mitä mun piti. Otetaan toinen. Pöydän ympärillä istuu pukumiehiä ja minä olen ainoana naisena paikalla ja puuhaan jotain. Joku heistä painaa minut pöytää vasten ja vetää hameen ylös. Eihän Kruusu vain luullut että menen hakemaan sen mökiltä? Sen täytyy siivota yksin ja ajaa taksilla. Eikun. Ota joku teksti, ota O:n tarinasta se missä mies vetäytyy pois luovuttaen paikkansa seuraavalle. Huomenna pitää jättää kämppä hyvään kuntoon, että saa taas hyvät arvostelut airbnb:ssä. Ei vittu tästä tule mitään. Samalla kun tiedän ettei tästä tule mitään, odotus ja ennakkokäsitys kasvavat sitä mukaa. Ja vituttaa. Vaikka kuinka päästäisit irti odotuksista ja ennakkokäsityksistä niin lopussa aina seisoo odotus mahtavasta orgasmista. Orgasmiodotushorisontista ei pääse yli eikä ali. Se on ihan paskapuhetta että kinkyillä on jotenkin vapaata jostain ennalta asetetuista malleista.

Ota ne vehkeet ja suristele menemään. Väsyttää, läärään liukuvoidetta enemmän kuin tarpeeksi, sillä en ole varmaan edes kostunut epätoivoisista mielle-yrityksistäni. Vibraattori on juuri niin naurettava kuin olen kuvitellutkin. Siinä on kymmenen eri rytmiä. Mitä vittua... no menköön.

Totean, että teknisesti ottaen tehtävä on suoritettu ja lopetan sohimisen. Tunnen kuitenkin epäonnistuneeni surkeasti ja se harmittaa. Mutta vielä enemmän harmittaa se, että tajuan tehneeni itselleni jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Olen luullut osaavani sanoa hyvin matalalla kynnyksellä eitä ja turvasanaa, sillä dominoivan oikeusturva on minulle pyhä. Pahempaa kuin se että itseen sattuu, on se, että satuttaa toista, mutta vielä pahempaa on se, että aiheuttaa toiselle tilanteen jossa hän on satuttanut minua.

Itkinkö sitä että epäonnistuin vai sitä mitä vaadittiin. Että vaadittiin. Ja kuka vaati, Fauni vai Moukka, joka oli niin innoissaan aiheesta. Fauni ymmärtää, ja kai Moukkakin ymmärtää, ymmärtäminenhän on sen kinkki. Olisin ihan hyvin voinut sanoa että ei lähde, en nyt pysty.

Kuka vaatii? Hä? Jotain tämä sekava tarina haluaa minulle kertoa. Minä itse tai jokin minussa vaatii.

Kuinka pitkä matka on vielä edessä.

On lukemattomia tapoja elää seksuaalisuuttaan todeksi omalla tavallaan. Mitä ihmeellisimpiä tapoja elää todeksi. Pukeutua materiaaleihin, pukeutua toisen sukupuolen pukuun, heiluttaa häntää, juosta pallon perässä. Minun täytyy kai löytää sanat kuvaamaan omaa tapaani.

Se mitä tehtävää suorittaessani tein ja se mikä on minun utlevnadini, olivat niin kaukana toisistaan, ihan eri vyöhykkeillä. Eri horisontin piirissä. Mutta minulla on, meillä on se horisontti, jossa syvät ja tärkeät asiat tapahtuvat. Siitä haluan kertoa, ja kertominen lohduttaa ja auttaa minua paljon enemmän kuin olisin osannut ikinä odottaa.

Aamulla pakkaan tavaroita ja huomaan sekä lakanan että petauspatjan saaneen osumaa liukkarista pimeässä sohlatessani. Mitäs nyt, ei kai muuta kuin viestiä vuokraemännälle ja kertomaan, mitä täällä on tapahtunut. Hyvä airbnb-maine on minulle tärkeää, ja juuri toissapäivänä olin vastannut erään dominoivan miehen seuranhakuilmoitukseen siteeraten majoittajilta saamiani ylistäviä arvosteluja. ”Karukell er en meget stille og rolig gæst. Hun er let at kommunikere med. Hun er meget velkommen en anden gang. -Lise, Aalborg” Mistä mokomakin idea tuli. Ja nyt sitten tämä. Tuhmuuteni vituttaa minua eeppisesti. Mutta rehellisyys maan perii. Pistän viestiä pahoitteluineen ja lupaan korvata aiheuttamani vahingot, sitten menen uimaan ja annan leveän virran veden viilentää itkettynyttä naamaani. Kruusu tulee junalla ja lähdemme kohti pohjoista yllätyskaupunkijuhannuksenviettoon. Joudun vielä täsmentämään vuokraemännälle että mitä se aine oli, Kruusu googlaa pesuohjeita avuliaana. Tätä kirjoittaessani olen maksanut kohtuullisen summan pesulalaskua ja toivon, että asia on loppuun käsitelty.

Minulla on kummallisia etäisiä tuntemuksia, että en vielä ole määritellyt itse mitä minun seksuaalisuuteni minulle on, ja että voin sen kuitenkin tehdä. Kun olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni uurastaessani viimeisen työviikon pitkiä päiviä, on muistiinpanoihin ilmestynyt jotain tämäntapaista:

Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse
Entäjossaisimääritelläitse Entäjossaisimääritelläitse

Se tuntuu mahdottomalta, mutta koska olen sanonut sen, se tuntuu samaan aikaan mahdolliselta.

*) snafu, Yhdysvaltain armeijan sotilaiden slangia II maailmansodassa: Situation Normal, All Fucked Up

Perhonen lentää aina maailman keskikohdassa

 

Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä, mitä on niiden takana.

Jyrki Siukonen: Jäähyväiset aseille

...

Sä oot niin kaunis ja hyvä.

Tänään itku tulee jo ennen köyden kosketusta.

Olen tässä, eikä tässä voi olla kukaan toinen. Saan olla tässä, vaikka kokemukseni on yksin minun, vaikka ilo on vain meidän kahden. Ansaitsen tämän, ihan kaiken tämän. Jos minusta tuntuu että ei ole mitään huolta eikä mitään häpeää, niin ansaitsen senkin. Ja niin se on. Sinä pidät minusta huolta. Saan katsoa sinua nälkäisen olemassaoloni koko intensiteetillä, koko sopimattomalla rikkoutuneen jumalsoturin voimalla.

Laitoin joskus siivotessa talteen lapun jossa luki: ”Eiks niin että perhonen lentää aina maailman keskikohdassa?” En muistanut lapun alkuperää, ehkä se oli äkkiä muistiinmerkitsemäni lapsen kysymys. Minuun on koteloitunut tapa ajatella asioita toisten näkökulmasta, ja se näkökulmahan on aina kuvitteellinen. Nyt haluan palauttaa tarkennuspisteen omalle kohdalleni, niin että siihen ei tarvitse kuvitella jotakuta toista, tärkeämpää ja arvokkaampaa, jotakuta joka ei ole sivullinen.

Sanot, että heittäydyn sessioon täysillä ja alistun sinulle kokonaisvaltaisesti. Omassa kokemuksessani kuitenkin häälyy: Miltä tämä näyttäisi jos joku katsoisi. Tämä on niin kaunista, että en voi pitää tätä vain itselläni, haluan jakaa sen. Jos tässä ei voi olla kukaan toinen, niin haluan ainakin, että joku voi olla tästä osallinen. Ja tämä on se salonkikelpoinen selitys. Mutta on toinenkin selitys, se mitä häpeän ja minkä haluan piilottaa. Olen tuntenut itseni täiksi tervassa, siveäksi vanillamammaksi joka kuumottavassa viidenkympin villityksessään kuvittelee olevansa kinky, myrkylliseksi, katkeraksi, mastodontiksi, raskassoutuiseksi ilonpilaajaksi ja tosikoksi, jonka kanssa kukaan ei halua leikkiä ja jonka kanssa on raskasta edes olla samassa tilassa. Ja katsokoon nyt koko maailma ja skene, miten hienoa se on, kun Karukell vihdoin pääsee vallan alle. Miten se heittäytyy, mikä pienten eleiden valtava voima tähän sisältyy. Seison itkeneenä hiukset hajallaan kädet olkapäilläsi, ja siinä kosketuksessa on kaikki maailman lämpö, ja tämä läsnäolo on niin raakaa ja suoraa, ja tämä on varmaan sielukkainta mitä tässä genressä on koskaan nähty.

Taidan puhua itsestäni nyt hiukan ivallisesti.

Kun menin terapiaan kolme vuotta sitten, halusin kysyä: Miltä tuntuisi olla vain Karukell? Ilman suorittamista, ilman että siitä tekee esityksen tai tuotteen. Se on uusi kysymys, jota en koskaan ennen ole kysynyt. Olen kai kotoa oppinut asenteen, jossa mitään ei tehdä huvin vuoksi, vaan kaikki tähtää luomiseen, lopputuotteeseen ja sen esille asettamiseen. Luominen ja pätemisen tarve kulkevat käsi kädessä, ja pätemisen tarve on jotain mitä häpeän, sillä haluaisin olla täysin itseriittoinen, pärjätä ilman kiitosta ja hyväksyntää. Olen vuosien varrella vaivoin oppinut sietämään sitä. Sen vastapainona lopputuotteen aikaansaamiseen sisältyi aina myös pyyteetön antamisen ilo, mikä puolestaan on hyväksyttävää.

Mutta nyt taidan olla uuden edessä. Haluan molemmat. Haluan antaa ja saada – ei kai se ole kovin kummallista. Haluan hyväksyä myös pätemisen tarpeen. Ja haluan olla vielä enemmän läsnä, heittäytyä vielä enemmän täysillä, alistua vielä kokonaisvaltaisemmin. Sinä olet minuun tyytyväinen jo nytkin ja se tuntuu ihanalta, mutta minä tarvitsen tilan, jossa unohdan esitykset. Tarvitsen sinua, tarvitsen kovaa ajoa, ja tarvitsen yksityisyyttä.

Olen märehtinyt tätä tekstiä kuukauden päivät ja melkein luovuttanut, sillä se on itsellenikin melko käsittämätön. Mutta siinä on jotain rehellistä niistä tuntemuksista jotka nousivat toisesta sessiostamme ja joista haluaisin päästä selville. Ja ne liittyvät vahvasti ajatukseen blogin kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta yleensäkin, tai luovuudesta yleensäkin, josta olen antanut itselleni pitkän loman.

Tänään heräsin ja mietin, että miksi sen, tämän, pitää olla pätemistä, miksei se voi olla vain pohdintaa, kommunikointia? Olen nähnyt mustasukkaisuuden (jos sitä koskaan olikaan) sulavan kauniiksi haikeudeksi ja lopulta myötäiloksi sen ansiosta, että se hyväksytään eikä tuomita. Nyt haluan nähdä soimaamani pätemisen tarpeen sulavan luonnolliseksi tarpeeksi kommunikoida, jakaa ajatuksia. Jollekin nämä voivat olla niin itsestäänselviä juttuja, että ihmettelee, mitä se siellä kipuilee. Tai niin ehkä jo itsekin ajattelen, tänään.

Maaliskuu

 

Tämän paikan kääntyessä hitaasti kohti aurinkoa pyydystin maata pitkin tulevan valonsäteen ja valaisin sillä Saturnuksen.

Tulet yksinäisyyteeni ja kiedot käsivartesi ympärilleni. Kiedot köydet ympärilleni. On iltapäivä ja vielä valoisaa eikä tässä voi olla kukaan toinen. Viet minut metsään, suoraan lapsuuden pelottavimpaan satuun, siihen jonka kirjoitin itse ja joka loppui surullisesti ennenkuin ehti edes alkaa. Pidät minusta kiinni niin kauan kuin itkua kestää. Sinä ja köydet ovat joka puolella ympärilläni. Nautit ja iloitset minusta, siitä minusta joka olen, vain siksi että olen.

Joskus valo tulee maasta, alhaalta, alempaa.