Takauma

Kerta kiellon päälle... tämä on tapahtunut ja kirjoitettu huhtikuun lopulla.

*

Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Otan hänet syliin, hengitämme yhdessä. Elämisen ja hengittämisen ihme saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Olen ollut hänen luonaan kolme yötä. Hän on vienyt minut kävelylle suuren järven rantaan. Vesi on niin korkealla, että emme pääse niemen kärkeen. Palatessamme vesilaitoksen mies on ajamassa vesilaitokselle ja nousee pakusta avaamaan porttia. Enkelini kysyy häneltä: Miltä näyttää? Hyvältä näyttää! Sitten saamme kuulla asiaa juomavedestä, mitä sen on hyvä sisältää ja mitä ei, miten järvivedestä tehdään ikään kuin pohjavettä ja minkälainen peruskallion muoto tarvitaan pohjaveden kerääntymiseen ja mitä seuraa siitä, jos pohjavesialueella tapahtuu öljyvuoto. Puhelin soi, tulossa on syntymäpäiväonnitteludelegaatio, he tulevat kahveineen ja pullineen sinne missä olemme ja vesilaitoksen mies menee töihinsä. Partio- ja opiskelukaverit tulevat onnittelemaan enkeliäni, vesilaitoksen mies tulee takaisin samaa tietä ja porttia sulkiessaan alkaa taas tarinoida, matemaatikot kuuntelevat ja kyselevät. Ei ole kiire, aika on ainutkertaista ja sitä on niin paljon kuin tarvitaan. Miksi tätä ei saa mitenkään talteen.

Enkelini opettaa minulle moottorisahan käyttöä ja isojen pöllien halkaisemista. Toksisesta maskuliinisuudesta hänessä ei ole häivääkään. Paljon tunteita, eikä oikeastaan niiden patoamista ollenkaan, ne vain ovat, näkyvät. Eivät myrskyinä, vaan sanoina.

Yhdessä hetkessä päivälevolla joudun kertomaan kaikki huoleni. Miten pelkään sitoutuvani johonkin, mistä ei ole ollenkaan sovittu. Vain koska meillä on elementtejä, jotka yleensä kuuluvat parisuhdeportaiden alkuun. Keskustelu toimii, lähellä on hyvä olla, seksissä on selvästi vaikka mitä löydettävää. Mutta et tiedä minkälaiselta myrkyltä säästyt, jos me emme luisu perinteiseen monogaamiseen suhteeseen! Enkelini on viestinyt tuntemuksistaan hyvin suoraan, välillä turhautuneen, jopa uhriutuvan oloisesti. Jostain ihmeestä sain mielenrauhaa viestittää vain: Me päästään tästä kyllä eteenpäin. Hän vakuuttaa, että olen ollut alusta asti rehellinen siitä mihin kykenen ja mihin en ja mitä haluan ja mitä en. Muistuttelemme, että tapaamme nyt vasta neljännen kerran. Tuntuu että tuntisimme pitemmältä ajalta, mutta oikeasti ei tässä vaiheessa muutenkaan voisi sitoutua yhtään mihinkään, paitsi ehkä siihen, että tutustutaan lisää.

Toisen mielipahan aiheuttama hälytystila paikantuu minussa. Ei tunnu hyvältä tulla ulos siitä oletuksesta, että voin olla toiselle sitä mitä hän vain haluaa kulloinkin tilata. Mutta siitä minä nyt murtaudun ulos. Ja riitän hänelle tässä tilanteessa.

Me käymme shibarin alkeiskurssilla ja enkelini oppii tuskailuistaan huolimatta perusasioita. Ihaniin tiloihin pääsemiseen ei tarvita sen enempää ihmeellisiä häkkyröitä. Minä tiesin sen jo ennestään. Sitomiseni näyttää muka niin sujuvalta ja varmalta, mutta ihan aloittelijahan minäkin olen.

Viimeisenä päivänä teemme yhdessä hänelle bdsm-testin. Siinä joutuu menemään mielikuvien varassa, eihän monestakaan aktiviteetista ole kokemusta. Joistakin vaan tietää heti pelkästä ajatuksesta, ettei se ole oma juttu, ja toiset taas sävähdyttävät ja kiinnostavat. Lukemia tulee, enkelini kysyy, mitä tästä nyt pitää ajatella? Sähän oot ihan pervo, vastaan.

Vielä yksi sidonta. Toinen jalka futomomoon, vastakkainen käsi tavallaan myös, molemmat vapaaksi jääneet raajat jotenkin kiinni nekin. Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Nyt tapahtuu jotain, eikä mikään ole enää ennallaan. Siinä on mukana kipua. Kipua, jonka minä tuotan ja jota enkelini pyytää lisää, pyytää kiihkeästi.

Romahtavien lokeroiden ääni on ollut kuuluvilla koko ajan. Nyt ne vaan räjähtelevät kappaleiksi. Meillä on kudelma, jonka kuvaamiseen mitkään lokeroiden nimet eivät kelpaa.

Mitä kerron uudelle D-tuttavuudelle

En ole juuri kirjoittanut huonoista kokemuksista tässä blogissa. Tulin kirjoitelleeksi uudelle tuttavuudelle asioita, jotka olisivat mahdollisia triggereitä, ja laitan ne kaikki nyt tähän samaan postaukseen.

Kun pohdittiin mahdollisia rangaistuksia – meidän mielestämme piiskaus on asia jota dominoiva tekee omaksi ilokseen, ei rangaistukseksi – nousi esiin ”huomiotta jättäminen”. Se käsite pelotti ja tuntui että se voisi triggeröidä jotain joka on ehkä peräisin avioliitosta Dionysoksen kanssa. Jos asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, Dionysos meni kommunikoimattomaksi, mustat pilvet nousivat hänen ohimoilleen, ja määrittelemättömän pitkän painostavan hiljaisuuden jälkeen seurasi räjähdys. Eräs kommunikoimattomuutta sisältänyt tilanne jonkin aika sitten nosti uskomattoman voimakkaan tunnemuiston tästä. Sain silloin kiinni siitä, sain puhua ja kirjoittaa siitä. Kuitenkin tuntuu, että kaikista terapiassa vietetyistä tunneista huolimatta siinä on vielä paljon käsittelemätöntä.

Kumma kyllä nurkassa tai missä tahansa säilyttimessä vietetty aika ei tunnu ollenkaan pelottavalta. Jos ”huomiotta jättäminen” merkitään tietyn ajan kestäväksi ja tiettyyn paikkaan sidotuksi. Mutta jos yrittäisin kommunikoida, kaipaisin toista vuorovaikutukseen, ja se kiellettäisiin, se olisi hirveää.

Kova raja: Epäystävällisyys

Tuli mieleen yksi raja mikä mulla ehkä on.. Jota on vaikea tarkkaan määritellä. Oon herkkä itkemään ja se on melkein aina tosi hyvä juttu, helpotusta, liikutusta, läsnäolon tuntua. Elokuisen pikatutustumisen aikana tuli sellainen pahan olon itku. Kaveri opetti minulle cockwarmingin tyyppistä juttua mutta silleen että se on todella syvällä. Ja kuolaaminen oli tavoiteltava asia. Mulla on voimakas nielemisrefleksi jonka kanssa hammaslääkäritkin on joskus helisemässä. En osannut olla nielemättä, jolloin kaveri tokaisi ei kovin ystävälliseen sävyyn: miks sä nielet? Silloin aloin itkeä ja hän sai kyllä kuulla kunniansa että jos jotain haluaa opettaa niin pieni rakentavaisuus puheessa ei olisi pahitteeksi. Hän ymmärsi kyllä yskän. Tuo oli vähän ikävää, muttei siitä mitään traumoja tullut. Eli siis, epäystävällisyys on sellainen josta en tykkää ja josta ei seuraa mitään hyvää. Se ei viesti dominoivan vahvuutta mielestäni ja tulee senkin takia turvaton olo.

Tämä tuntuu nyt sellaiselta ikävältä valitukselta... Mutta kai tällaisistakin kokemuksista pitää puhua. (Ehdottomasti pitää puhua, vastasi uusi tuttavuus.)

Anaalianalfabeetti huonossa vuorovaikutuksessa

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin toinen ikävä kokemus oli pitkin hyvin keskusteluin pohjustettu kertasessio erään kokeneen "pro"äijän kanssa. Olin anaalirajoituneisuudestani kertonut ja hän sanoi että ei ole ongelma, ei tarvitse sitä puolta harrastaa. Sitten session loppupuolella kuitenkin kysyi että yritettäisiinkö, minä sanoin että yritetään vain. Yritettiin mutta se ei onnistunut. Tämän jälkeen aiemmin hyvinkin lemmekäs domi muuttui etäiseksi, jälkihoito oli keskustelua mutta ei varsinaisesti läheisyyttä. Tämän huomattuani kysyin pettyikö hän, mutta ei myöntänyt. Myöhemmin viestittelystäkin katosi kaikki lämpö, mitä ennen sessiota oli ollut yllin kyllin. Kysymykseeni, haluaako hän jatkaa tapaamisia, hän ei vastannut ja ei olla sitten tavattu.

Anaalianalfabeetti toisenkin kerran huonossa vuorovaikutuksessa

Ja sitten vielä: Chattailin yhden miehen kanssa silloin kun olin juuri hiljattain tehnyt profiilin baariin. Ihan sujuvaa oli juttelu, puhelimessakin puhuttiin. Tyhmänä kokemattomana menin ottamaan vastaan etätehtävän. Mun piti ostaa jelly rancher trainer kit ja siitä pienin plug työntää anneliin ja sitten kauppareissu. Kauppahan on melkein kilsan päässä. No se oli jännää ja meni ihan ok, tosin plugi kyllä ei pysynyt koko aikaa sisällä. Mutta sitten kun rupesin raportoimaan, tämä kaveri alkoi viestittää sellaista "mitä lutkalle seuraavaksi tehdään" juttua. Mulle tuli ihan hirveän paha olo. Olin innoissani kokeilemassa uutta ja olisin tarvinnut että kokemukseni olisi tullut kuulluksi. Viestittely ei enää palautunut hyvään moodiin, kun annoin tästä palautetta.

Daddy issue

(Kirjoitettu Matroskinille joulun aikaan 2020)

Korona-ajassa on se hyvä puoli, että minun ei tarvitse enää koskettaa isää. Meillä oli tapana halata aina tavatessa, oli aikaa kulunut sitten viikko tai kuukausi. Se tuntui pahalta ja jotenkin teennäiseltä, sillä tuskin kummallakaan meistä on hyvä olla toistemme seurassa. Olen miettinyt sitä ratkaisua, että katkaisisin välit kokonaan. Miltä tuntuisi, jos sitä vaikeutta ei olisi. Mutta olen päätynyt rajoittamaan kanssakäymisen jollekin siedettävälle tasolle. Tällä hetkellä se tarkoittaa viikottaista biljardipeliä – sitten, kun se on taas mahdollista. Nyt koronasuositukset estävät sen.

Olen tuntenut pakottavaa velvollisuudentuntoa isän asioita kohtaan. Ajattelen että minun pitäisi keksiä jokin keino hänen vanhuuden myötä rajoittuneen elämänsä elvyttämiseen.

Isän ja äidin avioliitto ei ollut onnellinen. Isosiskoni on varmaan saanut alkunsa heidän ensimmäisenä iltanaan, ja naimisiin oli pakko mennä. Säälin isää, joka joutui olemaan äidin myrkyllisyyden kohteena, ja säälin äitiä, joka oli onneton. Kärsin kotona vallitsevasta kireästä tunnelmasta. Isä piti äitiä jotenkin alempiarvoisena – hänellä on edelleen sellainen ihmiskuva, että toiset ihmiset ovat korkeammalla tasolla kuin toiset.

 Isä oli sillä tavoin kyllä hyvä isä, että hän vietti aikaa meidän lasten kanssa, vei meitä metsäretkille ja toimistolle silloin kun hänellä oli kiire töissä ja siellä piti olla iltaisinkin. Isä pelasi kanssani shakkia ja vei minut katsomaan kuunpimennystä ja metroa. Ja hän leikki meidän kanssamme. Joskus vain olisi ollut ehkä parempi, että hän olisi antanut meidän leikkiä keskenämme. Nyt kun mietin leikkiä, joka sisälsi väärältä tuntuvaa kosketusta ja joka palautui mieleeni kymmenisen vuotta sitten emdr-terapian aikana, tuntuu että olin äidin sijaisena. Käänteinen oidipuskompleksi: Freudilaisessa perustarinassa tytär on kateellinen vanhempien yhteisestä maailmasta, haluaa syrjäyttää äidin ja mennä naimisiin isänsä kanssa. Minä antaisin mitä tahansa, jos isällä ja äidillä olisi ollut yhteinen maailma, ja olisin saanut olla siltä rauhassa. Rauhassa isän tarpeilta.

Tuntuu niin pahalta kirjoittaa tätä. Haluaisin olla toisenlainen, toisenlaisen tarinan kertoja. Pelottaa, pelottaa, pelottaa kaikki ne tunteet joita minussa on, rumat ja kelvottomat.

Mutta miltä se koskettaminen sitten tuntuu? Varautuneelta, muodolliselta, esittämiseltä – toisensa kohtaa kaksi maailmaa, jotka eivät voi kohdata. Enkä ehkä haluakaan, että ne kohtaisivat. Isä ei ole kiinnostunut minun tunteistani ja ajatuksistani. Ehkä olen hänelle ylpeyden aihe, mutta se ei tunnu hyvältä. Siinä maailmassa olisi vain isän pyyteet ja tarpeet ja minä olisin vain väline, näyttelyesine.

Jouluna 2020 sain isältä lahjaksi Pikku Myy -mukin. ”Se sopii sinulle, kun sinä joskus suutut. Onneksi et usein.” Minä valistin isää, etä Pikku Myyn ei tarvitse suuttua, sillä hän päinvastoin puolustaa suorapuheisuutta, jatkuvaa paineiden purkamista ja ulos puhaltamista sisäänpäin vetämisen sijaan, ja neuvoo Muumipappaakin puhaltamaan ulos, mitä hänellä on sydämellään.

Kerran kun olin teini-ikäinen, isä sanoi minulle innostuksen vallassa ollessaan että olen ”hyvä tyttö, ei paremmasta väliä”. Se tuntuu minusta pahalta, mutta yritän ajatella, että hän tarkoitti hyvää, hän vain ei ole kovin hyvä ilmaisemaan asioita. Miksi se tuntuu pahalta? Miksi en voi nähdä hyvää? Miksi näen, että isä sanoo minun olevan jollain asteikolla? Parempikin voisi olla, mutta koska hyvä isä sanoo tyttöä hyväksi, hän sanoo minua hyväksi. Ei siksi että olen hyvä, vaan siksi että hän on hyvä.

Isä antaa minulle esineen, jonka tarkoitus on kertoa, että joskus suutun, mutta se ei ole toivottavaa. Pidän muumiastioista, en osta niitä usein, mutta tulen iloiseksi jo niiden näkemisestä kaupassa. Pidän myös Pikku Myy -mukista. Se muistuttaa minua siitä, että isä ei pidä minusta silloin kun ilmaisen tunteitani. Ja minä aion loppuelämäni ajan ilmaista tunteitani hyvin suoraan.

*

Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on hyvin. Sellaista olotilaa, jossa ei ole huolta. Sitä huolta, joka on mielessä nukkumaan mennessä ja heti herätessä. Kaipaan rauhaa, oloa, jossa voin luottaa. Mitä se voisi olla.

Troublebound Society

Sä oot yks jätkistä, sanoi Brutus minulle. Oltiin riidelty Pelurin kanssa ja ero häämötti. Ehkä olin todennut, että minua ei sitten Troublebound Societyn illatsuissa enää nähdä. Brutuksen toteamus miellytti minua kovasti, mutta kului kymmeniä vuosia, ennen kuin kehtasin tunnustaa sen edes itselleni. Eihän feministi voi haluta olla yksi jätkistä. Voiman pitäisi lähteä pelkästään naiseudesta, ei osallisuudesta miesten juttuihin. Ei saa ajatella, että se nostaa arvoani jotenkin. Mutta eihän siitä olekaan kysymys, vai onko? Brutus oli ihan oikeassa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Olin iältäni parinkympin molemmin puolin, kun seurustelin Pelurin kanssa. Peluria nimitettäisiin nykyään syrjäytyneeksi, mutta hän ei suinkaan ollut vailla ambitioita. Hänen ambitionsa oli pokeri. Olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihminen joutuu järjettömän pelihimon valtaan, mutta Peluri ei ollut sellainen. Hän rakasti lajia, mutta rakkaussuhteeseen kuului analyyttisyys, tilastot ja rajat, joita ei ylitetty. Lapsuudesta lähtien muodostuneen kaveriporukan, ”Troublebound Societyn” illanvietot kuluivat suurelta osin pokeria pelaten. Minä en pelannut, mutta minusta oli ihanaa olla mukana. Joskus otin kuvia, joista välittyy mielenrauha ja täydellinen luottamus kavereiden välillä. Pidin myös siitä, että vain olin syrjässä ja seurasin peliin kuuluvia maneereja ja sanailua. En edes tajunnut, miten paljon siitä nautin. Joskus Brutus roustasi minua syrjästäkatsojan roolini takia, olettaen, että minua luonnollisesti ärsyttää kun jätkien kaikki huomio kiinnittyy vain peliin. Luultavasti hän sai minut suuttumaan, mutta kukaties siinä tilanteen uinuva kinkyys sai uuden momentin.

Kai se on niin yksinkertaista, että minä vain nautin heidän seurastaan. Minulla ei koskaan ollut mitään sitä vastaan, että jätkät olivat koolla, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hengasin heidän kanssaan useammin kuin muut tyttöystävät.

Yhtenä jätkistä oleminen voi merkitä minulle sivustakatsojan roolin lisäksi joskus myös keskusteluun osallistumista. En tiedä kummasta nautin enemmän, keskustelusta johon pystyn osallistumaan, vai keskustelusta, joka menee minulla yli hilseen ja joudun tilaan, jossa nautin vain äänenpainoista ja yleisestä tunnelmasta, keskustelun etenemisestä ymmärrykseni tuolla puolen. Filosofian seminaareissa minulla on joskus ollut tunne, että jos tässä minun paikallani olisi hevonen, se ymmärtäisi keskustelusta yhtä vähän kuin minä, mutta nauttisi tilanteesta yhtä paljon. Se aistisi ystävällisen, rauhallisen, keskittyneen tunnelman, joka vallitsee kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteisten mielenkiinnonkohteiden äärelle ja jättävät kaiken muun ulkopuolelle.

Entäs se kuumottavin kysymys, onko yhtenä jätkistä oleminen osallisuutta jostain jonka koen olevan jotenkin ensisijaista, hierarkiassa ylempänä? Ei kai tämä ole sen kummempaa kuin pervouteni ydin. Kun alistun, olen poissuljettu, minun omat asiani eivät tule tielle, vaan toisen ihmisen, minun tapauksessani miehen tai miesten olemassaolo on kaikki, heidän läsnäolonsa lävistää minut ja pääsen osalliseksi siitä mitä he ovat.

Voima on jossain

Tämä kirja on pakko lukea. ”Elämä on toisaalla”. Olin vastikään siirtynyt kirjastossa aikuisten osastolle ja hortoilin siellä vailla suuntaviivoja. Kunderan nuoruusmuistot eivät ihan avautuneet 12-vuotiaalle minulle, mutta muistan miten tarkkaan kirjan nimi kuvasi omaa kokemustani.

Muistan kaksi kuvaamataidon työtä, joissa yritin kuvata sitä tunnetta. Toisessa oli kuivettunut puu värikkään taustan edessä. Työ oli kiinnitetty luokan seinään, ja katsoessani sitä jälleen liian heikoiksi käyneillä silmälaseillani tausta näytti muodostavan luolan, josta loisti valoa. En ollut osannut pyrkiä esittämään juuri sitä, mutta kaukaa hiukan sumeasti katsottuna työ näytti hienolta.

Toisen työn aiheena oli oman elämän puu. Piirsin suuren liekehtivän rungon ja siinä kiinni olevan kuivettuneen oksan, joka oli jotenkin sivussa. Olin jatkuvasti tuskallisen tietoinen siitä, että olen erillään alkuvoimasta.

*

Tätä on vähän vaikea selittää, sanoit. –Mä ymmärrän! Istuimme kauppakeskuksen kahvilassa ensimmäisellä tapaamisellamme. Näytit viiltojälkiä käsivarressasi ja kerroit, että haluat niiden olevan siinä näkyvillä. Haluat olla rehellisesti se mikä olet. Viiltäminen on sinulle voimanlähde.

Jo toisessa sessiossa päästin sinut iholleni morapuukon kanssa, ja teit parin sentin mittaisen viillon reiteeni. Etsit kauan kohtaa jossa ei ole verisuonia pinnassa, puhdistit terän ja ihon, ja viilsit. Viiltäminen on ensin enemmän kauhistuttavaa kuin kivuliasta, sitten se sattuu, ja kauhistuttaa hetken aikaa aika paljon, ja sitten se on ohi. Nyt minulla on kyljessäni myös viidentoista pienen viillon sarja. Ensimmäisen kerran jälkeen pyysin, että et enää kysyisi minulta mihin kohtaan ja mitä viillät. Se on meidän oma cnc-juttumme, aika kevyt, mutta silti.

Ruotsalaisilla on hieno sana utlevnad, jonka voisi ehkä suomeksi kääntää (kinkyyden) todeksi elämiseksi, mutta sitä ilmaisua ei suomen kielessä käytetä kovin usein, se ei ole niin vakiintunut kuin ruotsalaisten utlevnad. Minun utlevnadini ytimessä on jonkinlainen yhteinen voimaan kytkeytyminen. Puhutaan valtaleikeistä tai vallansiirrosta – jotenkin sana valta ei minulle resonoi, se ei tunnu todelta. Sanat alistaminen ja alistuminen taas resonoivat hyvinkin lujaa. Ja kun puhun voimasta, tiedän just täsmälleen mitä tarkoitan. On kuin joidenkin sanojen viittaamissysteemiin puhkeaisi oikotie tai madonreikä suoraan ytimiin.

Pähkähullua, mutta mietin aika paljon lapsuuden tuntemuksia. Ne tulevat kuin sumun keskeltä. Tästä oli kyse. Saan kokea tämän, saan aavistuksen voimasta. Senkin houkka, ei se voi olla niin. Mutta kukaan muu ei voi tietää sitä. Minä tiedän sen yhtä varmasti kuin lapsena tiesin, että elämä on toisaalla.

Onnellisuudet siivittävät sanoja

Kaikki elävät olennot tukeutuvat toisiinsa koko ajan.

Hanna Meretoja, HS 4.5.2021

Dionysoksen kanssa ei toiminut seksi eikä oikeastaan mikään muukaan. Olin vain niin sitoutunut ja päättäväinen, ettei muuta vaihtoehtoa muka ollut kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vaikeudet eskaloituivat lapsen synnyttyä, kun jouduin asettamaan lapsen tarpeet miehen tarpeiden edelle, eikä meillä enää ollut yhteistä harrastustamme, juomista. Kaikki se vaikeus on toisen kirjoitelman aihe, nyt haluan kertoa miltä tuntui kun Dionysos oli viikkokausia työkeikoilla muualla, lapsen ollessa puolivuotias ja opetellessa yhtä aikaa istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan. Se ei millään malttanut ruveta nukkumaan, sen mieli ei vain peitonnut kehon ylitsevuotavaa motivaatiota kokeilla omia kykyjään. Joskus lähempänä puoltyötä se vihdoin vaipui uneen, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.

Se oli muutenkin onnellista aikaa, sain olla rauhassa ilman pelkoa että syrjin Dionysosta ja suututan hänet. Mietin missä järjestyksessä asiat on järkevää tehdä, kutsuin äitikaverin kylään milloin huvitti, raahasin omenoita torilta rattaiden alakorissa ja tein sosetta, puuhailin illalla keittiössä ja otin vauvan mukaan köllimään sitterissä, jos se ei jaksanut olla sängyssä hakemassa unta. Kukaan ei arvannut että olin masentunut synnytystä seuraavina kuukausina, olin niin reipas ja liikkuvainen. Koin hirveää ahdistusta äidintunteideni ristiriitaisuudesta ja riittämättömyydestä. Mutta syksyllä näytti siltä että lapsi kasvaa tällaisessa puutteellisessakin hoivassa, ja rentouduin hiukan.

Lapsen nukahdettua mieleni valtasi kiitollisuus, joka vaati päästä jollain tavoin kuuluviin. Olin ihmetellyt kristinuskoa lähinnä ateistin näkökulmasta, lukenut Raamattua kuin piru, lukenut C. S. Lewisin omaelämäkertaa Ilon yllättämä tunnistaen monia selittämättömiä tunteita mutta pettyen kyyneliin asti, kun loppuratkaisu ei tuonut minulle mitään uutta tai auttavaa tietoa uskon synnystä. Nyt sanat tulivat, eivät huulille asti mutta muotoilin ne mielessäni. ”Rakas Jumala taivaassa, kiitos...” En tiedä miksi juuri nuo sanat, en tiedä miellänkö Jumalan olevan taivaassa. En ylipäätään ymmärrä aiheesta tuon taivaallista. Mutta rukoilemisen otin tavaksi. Kiittämisen lisäksi pyysin asioita joita tarvitsin. Proosallisesti ajateltuna rukous oli tahdonmuodostusta: mietin elämän haasteita ja mietin, mitä ehkä tarvitsisin selvitäkseni niiden kanssa. Yleensä pyysin ”voimaa ja viisautta”.

Rukoilemaan opetteluni muistui mieleeni, kun minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin sanat olisivat löytymässä uudelleen. Haen täsmällistä ilmaisua sille mitä koen uudessa elämässäni, jossa saan elää todeksi omituisia ominaisuuksiani. Se tuntuu uudella tavalla helpolta ja myös helpottavalta. Olen elänyt 2,5 vuotta itkien haluani kirjoittaa. Aloin puhua siitä aikalailla heti mentyäni terapiaan, eivätkä kyyneleet ottaneet ehtyäkseen. En tiedä, mikä siinä on niin kipeää. Nyt haluan harjoitella sanankäyttöä ja jakaa ajatuksiani, mutta koen edelleen välillä kauhua sen kanssa.

Kolme vuotta sitten surin eroani Varjosilmästä. Meillä oli suhde, jota olisi hyvällä syyllä voinut kutsua järkiliitoksi, sillä minä ikisinkkuna olin saatavilla kun Varjosilmän pitkä ja stabiiliksi luultu parisuhde päättyi. Asuimme pari vuotta yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei löytänyt rauhaa siinä yhteisessä elämässä. Kieltäydyin hoitajan roolista, en tottunut kuumenevaan veteen vaan loikkasin pois kattilasta. Suru tuli jonkin ajan päästä, kun olin asettunut uuteen pieneen kotiini ja saanut kaatopaikkakeikat hoidettua.

Varjosilmän kanssa sain kuitenkin olla niin paljon lähellä että puhuminen helpottui. Saatoimme maata sohvalla ja kuunneella levyjä, vain olla siinä. Luulenpa, että makasimme sohvalla joka päivä ihan lähellä toisiamme. Minulla oli siinä vaiheessa luottamustehtäviä, joihin liittyi silloin tällöin ihmisten edessä puhumista. Aiemmin olin selvinnyt kuumottavista esiintymistilanteista tarkkojen muistiinpanojen avulla, joita ei välttämättä tarvinnut katsoa, kun tiesi että niihin voi tarpeen tullen turvata. Nyt saatoin puhua ilman muistilappua, koherentisti tai ei, mutta jotenkin tiesin että selviän siitä. Ja tiesin että se johtui hyväksyvästä lähellä olosta.

Rukous, puhe, kirjoitus ovat tulleet hyvien, onnellisten asioiden siivittämänä. Bukowski kirjoittaa:

(…)

jumalat tarjoavat mahdollisuuksia

huomaa ne, käytä ne.

Minulle on jossain määrin arvoitus, missä kohtaa heiluri heilahtaa positiivisen puolelle, niin että noita mahdollisuuksia pystyy havainnoimaan. Masentunut mieli ei siihen välttämättä pysty.

Voimat menevät voimien luokse ja voimattomuus voimattomuuden. Hyvät kokemukset rohkaisevat etsimään lisää hyviä kokemuksia ja auttavat kokemaan niitä, näkemään mahdollisuuksia. Huonot kokemukset sulkevat, pelottelevat, ajavat piiloon, käyristävät konttaan, kangistavat, estävät etsimästä ja näkemästä.

Mutta jokaisessa elämässä on vaihtelua, erilaisia aikoja tai tiloja. Vaikeuksia ja pienempiä vaikeuksia, helpotusta suuremman vaikeuden hetkellisesti väistyessä. Joku elollinen olento jossain tai jokin interventio. Heikki Meriläinen jäi pienenä yksin pirttiin, kun vanhemmat lähtivät töihinsä, ja koki hirvittävää yksinäisyyden kauhua. Mutta sitten jostain lattianraosta luikerteli käärme – toinen elollinen olento, jonka kanssa kokea olemassaoloa.

Minun elämässäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana tietynlainen ketjureaktio, jonka alkupäässä itse asiassa oli tilanne, jossa en tullut nähdyksi. Jäin hyvin satuttavalla tavalla ohi katsotuksi, näkymättömäksi. Siitä seurasi jotain, josta seurasi jotain ja niin edelleen, ja nyt olen kuin opettelemassa kävelemään. Se merkitsee luopumista askeesin ihannoimisesta. Askeesini on koskenut sosiaalisia suhteita, yhteyden kokemusta, seksuaalisuutta. Olen kauan totuttanut itseäni vähällä pärjäämiseen. 

There’s more to life than books you know but not much more.

On aika pelottavaa myöntää haluavansa enemmän kuin vain kirjoja. Haluamaan opettelu tapahtuu kai jokseenkin samalla tavalla kuin kävelemään opettelu, askel kerrallaan ja jostain tukea ottaen.

Marianne Riiali: Elämänhallinta on pelkkä illuusio, Hanna Meretojan haastattelu HS 4.5.2021

The Smiths: Handsome Devil

Heikki Meriläinen (1847–1939) : Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana

Charles Bukowski: NAURAVA SYDÄN

sinun elämäsi on sinun elämäsi.
älä anna alistaa ja lyödä sitä.
ole tarkkana.
selviytymiskeinoja on.
jossain on valoa.
ei paljon valoa mutta
riittävästi pimeyden
lyömiseen.
ole tarkkana.
jumalat tarjoavat
mahdollisuuksia.
huomaa ne, käytä ne.
kuolema on voittamaton, mutta
voit voittaa kuoleman elämässä,
toisinaan.
ja mitä useammin
opit sen tekemään,
sitä enemmän on valoa.
sinun elämäsi on sinun elämäsi.
tiedät sen kun se on sinun.
olet ihmeellinen
jumalat odottavat iloa
sinussa.

Paadet

Lukitsin seksuaalisuuden kolmen kivipaaden sisään, mutta sanat seitsemän.

Miten sitä sillä tavalla lukitsee. Elää elämäänsä ja lukitsee. Mikä saa pelkäämään niin paljon. Pelkäämään että maailma loppuu, ihmisyys sanotaan irti, minut hylätään ulkoiseen kylmyyteen jossa on itku ja hammastenkiristys.

Sanat, sanat. Sanat löytyivät 12-vuotiaana. Niillä voi tehdä mitä vain. Silloin oli vapaa maa, ja sitten se alkoi määrittyä, sulkeutua, rajoittua. Miten muuten voisi ollakaan? Ylimieliset ihmepojat, rockpoliisit, feministinen oikeaoppisuus, oikeat kirjat, aikuisuuden harha, ja sitten onkin jo kiikissä. Ja Universaali kusipää herkuttelee. Sillä on kaveri tai sivupersoona Virallinen tavoitteellisuus. Mitään ei voi tehdä vain omaksi ilokseen, silkasta yksinolon hurmasta, tai olemassaolon. Ja kolmantena Outouden pelko. Outous sanoissa on liikaa. Kuvissa se vielä menettelee, niistä on helppo katsoa äkkiä ohi, eivätkä ne ole niin tarkkoja merkityksiltään. Mutta sanat ovat totta. Jos kirjoitat jotain outoa, sitä voidaan käyttää sinua vastaan ja käytetäänkin, ja se on sun loppusi.

Sohvalle

Istuin lapsena mummin olohuoneen lattialla ja katsoin sohvaa, sen himmeän siniharmaata samettia, jossa pyörteilee koukeroisia kuvioita, sirosti kaartuvia käsinojia ja niin ohuita jalkoja, ettei tunnu uskottavalta niiden voivan kantaa pulleaa istuinosaa ja selkää, joka huipentuu keskellä ylhäällä kukkaleikkauksiin. Tuo esine on toisesta maailmasta, miten mikään voi olla noin kaunista? Mummin kuoltua kukaan muu ei halunnut tilaavievää, epämukavaa ja epäkäytännöllistä sohvaa ja niin minä sain sen. Se on kulkenut mukananani viidessä muutossa, välillä olen asunut niin pienessä asunnossa että tuon kuvatuksen säilyttäminen vaati todella sitoutumista. Elämäni siinä kodissa pyöri sohvan ympärillä ja ihastelin sitä aina vain. Miten maailmassa mikään voi olla noin kaunista.

Sitten muutin taas, edullisempaan asuntoon huonomaineiseen lähiöön, säästääkseni rahaa psykoanalyysiin. Yöbussissa seuraani lyöttäytyi Kreivi, joka viikon kuluttua ensitapaamisestamme taivutti minut maahan polvilleni kasvot sohvaa vasten. Olin alasti, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin käskenyt: Riisu. Ja kun olin alkanut kiskoa yltäni vaatteita: Riisu nätimmin. Kuulin vyönsoljen kilahduksen ja hetkeä myöhemmin sain lyöntejä vyöllä. Ensimmäinen kerta. Kreivi oli siinä ihan lähellä, hän oli antanut minulle turvasanan ja silitti minua lyöntien välillä ja se lyömisvälinekin oli ollut hänen ihollaan ennenkuin hän kiskaisi sen sillä kuumottavalla eleellä käteensä. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?

Otettuasi minut heti sushin jälkeen keittiön penkillä olen hetkellisesti täysissä tajuissani. Sanot, että seuraavaksi saan piiskaa sylissäsi sohvalla. Asetumme siihen jotenkin huolellisesti asentoa tunnustellen. Sinä istut sohvalla ja minä makaan sylissäsi vatsallani niin että pyllyni on mahdollisimman mukavasti saavutettavissasi. Siinä on niin hyvä olla ja muistan yhtä aikaa kaikki aikaisemmat sohvakokemukseni. Samaan aikaan ajattelen Bukowskia, sitä, miten hän onnistuu sitomaan kokoon sekapäiset juttunsa jollain kauniinherkällä törkeydellä joka toistuu lopuksi, ja edelleen samaan aikaan ajattelen omaa kirjoittamistani, miten kipeästi haluaisin ilmaista miltä tuntuu olla olemassa, niin että joku tuntematon ja kallisarvoinen joskus jossain voisi saada pienen helpotuksen yksinäisyyteensä. Samaan aikaan tunnen sulautuvani yhteen sinun ja sohvan kanssa ja kaiken tämän kokeminen yhtä aikaa saa minut nauramaan. Ja tietysti se, että tiedän saavani kohta piiskaa, ja tiedän, että tämä sessio ei ole oikeastaan vielä alkanutkaan ja tulee kestämään vielä pitkään ja saamme nukkua yhdessä ja jatkaa huomenna. Nauraa hekottelen sylissäsi, ja sekin taitaa naurattaa meitä molempia. Luultavasti nauran myös jossain välissä. Nyrkki, rystynen ja remmi tuntuvat vain ihanalta, ratsupiiska ja rottinki inhottavalta, rottinki joihinkin kohtiin, ehkä yläpyllyyn sattuu niin paljon että olen vähällä oksentaa. Joudun sanomaan keltaista ja pääsen syliisi turvaan. Pidät minua niin hellästi ja jonkin ajan kuluttua kysyt mikä väri? Vihreä, sanon, ehkä meitä naurattaa siinä kohti. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?  

Mikään ei ole niin kaunista kuin pyllylle lyöminen, paitsi ehkä yläselkään lyöminen. Harvoin tietää ja tuntee jotain niin selvästi ja tarkasti, ilman oikein mitään mahdollisuuksia ilmaista sitä sanallisesti. Nuo ruumiinosat puhuvat. Kipu, tai ei välttämättä kipukaan vaan se toiminta, saa kehon puhumaan. Ja se mitä ne puhuvat, on niin aitoa ja totta, ja mitä tahansa mitä ne sanovat, saa tulla sanotuksi.

Sielu hiipii iholle ja tulee näkyviin.