Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.

Omnipotentti kesähemuli

28.6. 1998

Uumoilen että kuinka surullinen sitä voikaan olla, tänään tuntuu siltä että ymmärrän tai näen kauhean syvälle sinne missä suru on silmitön!

18.11.1999

Olen tässä päivänä muutamana tuuminut että mitä vikoja minussa on, ja toisaalta havainnut jonkinlaista etomista olemisessa jonka arvelen nyt johtuvan ylenpalttisesta hyvyyden ja jonkinlaisen pätemisen vaatimuksesta. Minun pitää aina ymmärtää kaikki puolesta sanasta ja kiteyttää ongelma oikein ja antaa kaikelle oiva visuaalinen muoto ja huomata kaikki virheet ja ylipäänsä olla aina parempi ja kultaisempi kuin kukaan aavistaakaan. Miten tympeää! Tulee hurja olo että voisin olla enempi itseni. Mutta ei ole helppo karistaa tottumusta.

*

Omistan tästäkin kesästä osan eri-ikäisille sukulaisille. He ovat kaikki fiksuja ja hauskoja ja olen kiitollinen heistä, luonto ja mineraalit hehkuvat ikiaikaista rauhaa, mutta minut erottaa todellisuudesta ”tahmea väliaine”. En osaa nauttia, tunnen melkein kuin särkyä, joka yltyy sietämättömäksi ja muodostaa murheellisen kontrastin keskikesän heleydelle. Ihmissuhdeasiani ovat alkutekijöissään, ja se tilanne tuntuu yksinäiseltä ja raskaaltakin. Lisäksi minua kuormittavat perheen ja erityisesti minun itseni sisäiset tavat ja tottumukset.

Olen lukenut Franklin Veaux'n ja Eve Rickertin kirjan Kahta kauniimmin, ja vaikka elämässäni ei juuri nyt ole monia suhteita joihin oppeja soveltaa, luulen niiden sopivan muihinkin kuin romanttisiin/intiimeihin suhteisiin. 

Kerro omasta näkökulmastasi, älä toisten. Kommunikoi omasta näkökulmastasi sille, jota asia koskee, älä välikäsien kautta, äläkä itse suostu välikädeksi. Odota muiden kommunikoivan omasta näkökulmastaan, älä levittäydy kaikenkattavaksi kommunikointialustaksi kuin mikäkin sienirihmasto, se ei tee hyvää itsellesi eikä kenellekään muullekaan. Sinä olet ihminen, yksilö, tavallinen pulliainen, kuten muutkin.

On jotenkin hieman lannistavaa löytää yli kahdenkymmenen vuoden takainen päiväkirjamerkintä, jossa kiteytän jo ongelman, jonka kanssa edelleen painiskelen. Vauvasta asti rakentunutta dynamiikkaa ei kovin helposti muuteta, vaikka itsellä olisi uutta näkökulmaa ja ehkä työkalujakin. Mutta hyvinkin helpottavaa on löytää se mikä minussa itsessäni – ei muissa – on aiheuttanut tämän säryn. Koska itseeni ja omaan toimintaani minulla on vaikutusmahdollisuuksia.

Mistä lie perimmältään johtuu, mutta pohjaton pätemisen tarve on saanut minut ottamaan tällaisen roolin. Kai joka perheessä on tällainen epätoivoinen kaikkien asioita ajatteleva ja järjestelevä hemuli, joka ei koskaan saa asioita oikein kohdalleen, eikä koskaan voi olla oikein rauhassa.

Mutta voihan se olla, että olen ottanut askeleen eteenpäin. Olen jopa sanonut ääneen jotain tästä ominaisuudestani, yksikön ekassa persoonassa. 

Jos polvia ja olkapäitä särkee, laske taakka maahan. Ei sinun tarvitse yksin kantaa koko maapallon painoa.

Kaikki kääntyy hyväksi – vaikka kaikki muuttuu.

Om knenå og skuldrene verker

så ta av deg det du bærer på

ingen grunn til at du skal bera

heile kloden heilt aleina

Alt skal bli bra igjen

Alt skal bli bra

Sjølv om ingenting blir som det var

Janove Ottesen: Trøst

(Käännösapu: kaizers.konzertjunkie.com)

 

 

Sumu tihenee

Möyrin siinä päällä ja vihdoin tajuan tai uskallan katsoa häntä silmiin. Niin kirkas, tietoinen, läsnäoleva ja sober katse, ja tunnen jonkin hyvän läsnäolon. Kuin olisin sängyssä enkelin kanssa. Se säpsähdyttää minua kuin kipu, yhteys meidän välillämme sähköistyy entisestään. Otan hänen päänsä käsieni väliin ja suutelen sänkisiä poskia, katse tiivistyy riemukkaaksi hymyksi ja säpsähdän sitä uudelleen.

Hän kysyy mitä etsin ja haluaa kuulla valtasuhteesta. Yritän selittää, mutta asia tulee kuin hyvin kaukaa, toisesta elämästä.

En tiedä yhtään mitä haluan enkä tiedä kuka olen. Jos tämä on identiteettikriisi, miten se voi tuntua näin hyvältä? Pakenin surua liikkumiseen, kunnes en enää päässyt sohvalta ylös. Tapailin ihmisiä, juoksin miiteissä ja bileissä ja yritin muistutella itselleni, että sinun pitää pysähtyä ja kohdata suru. Työmatkalla Helsinki oli ruma silmissäni vaikka kevätaurinko helotti. Aloin itkeä ratikassa matkalla valokuvanäyttelyyn kun muistin sen teoksen jossa oli osana teksti:

There's something I must tell you

But you don't have to listen.

Of broken wings and shiny things

And eyes that seem to glisten.

Come close so I can whisper.

Things I don't quite understand.

And as I tell my tales

of talismans and veils

Please, may I hold your hand?

Kuljen sumussa ja se vain tihenee. Sumun keskeltä nousevat asiat näkyvät omassa olemuksessaan, eivät osana ennalta kirjoitettua tarinaa.

Tämä kirjoittaminen saattaa minut vielä perikatoon.

Tuo on se vanha ajattelutapa, self-abuser siellä varoittelee.

Hirvittää, väistätyttää, kunnes sanon itselleni: Sinä saat tästä jotain tärkeää, ja saat saada. Et voi luvata ruusutarhaa, mutta voit kysyä häneltä, onko monisuhteisuus sulle oikeasti ok muutenkin kuin vain swingausmielessä? Minähän saatan haluta vielä sen valtasuhteenkin.

En ole koskaan nähnyt niin tietoista katsetta. Niin hereillä olevaa ja hyväntahtoista. Minun vuoteessani, reilu viikko sen jälkeen kun turvauduimme toisiimme suorasukaisissa xu-orgioissa, hän on sisälläni, tällä kertaa päällä, ja katsoo minua niin ja säpsähdän taas.

Minun kykyni luottaa piti olla palasina, ja tässä on puhuva katse, se puhuu ihastuksesta ja turvallisuudesta ja hyväksynnästä. Pitkään olen turvautunut omiin voimiin, luottanut vain itseeni. Jos haluan muunkinlaisia kokemuksia, ei auta tehdä ”suosta perustyyppiä” – kieltäytyä iäksi luottamasta vain siksi että on tullut ghostatuksi. Jos vain suinkin pystyy luottamaan. Jos pystyy kestämään sen hyväksyvän katseen edessä.

Lainaus: Duane Michals

Dickin päivä

Lasken kinkytaipaleeni alkavaksi Dickin päivästä 2020, kolme vuotta sitten. Minun piti järjestää juhlat joka vuosi sen kunniaksi. Nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Olen alkupisteessä, ihmiset tuntuvat kaukaisemmilta kuin koskaan. Dynamiikka Metsien miehen kanssa hävisi, ehkä vaadin liikaa, ehkä mentiin väärinpäin puuhun, unelmista tuli sanoja, sanoista lupauksia, lupauksista odotuksia, odotuksista paineita ja pettymyksiä. Ehkä, en tiedä.

Ehkä kommunikointi oli kaiken a ja o niin kauan kuin ei ollut aavistustakaan sellaisesta kommunikoinnista, joka herättää vaikeita tunteita. Oli hybris ja luotto siihen, että kaikki käy kuin silkkiä vaan. Ehkä rento olo on kaikki kaikessa, sen vuoksi voi uhrata vaikka sen tulisen kuuman dynamiikan. Nyt olen ilkeä.

Ystävät ovat loitolla, leikkikaverit kadonneet. Tunnen itseni kuten olen tuntenut aina, tämä on se minä jonka tunnen. Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa, kuin hellittämättömän tuulen viemänä.

Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita vasten.
Se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten.

Mitä minulle on jäänyt käteen kolmesta vuodesta?

Leikkikavereita jotka kaikkoavat yhden tai kahden kerran jälkeen. Kysyn, haluatko vielä? Ei vastausta. Sanon, kerrotko sitten kun on aikaa? Ei vastausta.

Ystävä, jota ilman en olisi oivaltanut että näitä juttuja voi tehdä oikeastikin eikä vain mielikuvituksessa, tuomittiin seksuaalirikoksista vankilaan.

Lämpimiä ja kuumia paljaan läsnäolon hetkiä, mutta mitä sitten?

Löydän sinut taas, löydän sinut taas
Vaikken tiedä mitä etsin, löydän sinut taas
Maa

Loitonnun ihmeellisestä merestä kuin painottomuudessa. Mutta jalkani tapaavat maan, ei sitä ankaran kaukaisuuden kovaa kamaraa joka on ihmeellisen syvyyden vastakohta, julma arkijärki, vaan ehkä heinikon, oman maan. Se kantaa minua aina, tapahtui mitä vaan.

Alan itkeä kun ajattelen miten tuttua kaikki siellä on minulle ja miten vierasta kaikille muille.

Tunnen itseni ja tiedän, että paljaan läsnäolon hetket eivät auta minua elämään merkityksellistä elämää omassa maassani ja kertomaan siitä muille. Sielu on mukana, tiedän, sielu nousee siivilleen. Mutta silti. Sielu palaa kuoreensa, hetki menee ohi.

Så la meg falle ned
Åpne døren til et sted
Jeg må tørre å få fred
Så ta meg dit ja ta meg hel
La meg falle ned

Viis siitä että sanat löytyivät yhtä jalkaa seksuaalisuuden kanssa, silti mulle on vain yksinäisyydessä mahdollista löytää pitkäkestoista merkityksellisyyttä. Mitä seksuaalisuus on, ohikiitäviä hetkiä jotka jättävät vain kipeän kaipauksen. Ja hulluutta, kuumapäisyyttä, liioittelua, kuvittelua, vääriä tulkintoja, itsen unohtamista.

Karu tosiasia on, että en ole koskaan osannut sovittaa omaa sisäistä elämääni yhteiseloon toisen kanssa. Monisuhteisuus mahdollisti intensiivisen suhteen, joka kuitenkin jätti minulle valtavasti omaa aikaa ja tilaa. Ja siinä suhteessa oli niin paljon iloa ja valoa. Enkä siinä suhteessa kadottanut itsestäni mitään.

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Fantasioiden toteuttaminen ei ehkä olekaan ihmelääke kaikkeen. Se ei ponnahduta minua huippusuorituksiin tavallisessa elämässä. Saatan jopa kokea ristiriitaa, kun joudun olemaan oma-aloitteinen ja tekemään päätöksiä. Minun piti saada olla vain matskua, vain voimien temmellyskenttä. Ehkä fantasioiden toteuttamisesta joutuu jopa maksamaan, se saattaa viedä voimia, siitä pitää palautua, pitää löytää tasapaino. Pitää tehdä vain sellaista, mistä on valmis ottamaan mahdolliset haittapuolet.

Et ole enää sama kuin alkupisteessä, viestittää ex-metani. Ja oikeassahan hän on. Ratkaiseva annos kansalaistaitoa, omien rajojen tunnistamista ja kommunikointia, omien halujen hyväksymistä, itsen hyväksymistä, self-abuserin paikallistaminen ja ehkä jopa tuhoaminenkin. Häpeää kohti meneminen sanojen avulla. Olen jopa innoittanut muita sanoillani, kuulin. Ja olen alkanut järjestää femsub-miittejä.

Olenko pettynyt, kun joudun edelleen elämään omaa itsenäistä elämääni ja olemaan sen ohjaksissa? Olenko siitä iloinen? Toivonko, että elämässäni voisi olla molemmat? Kaikki kolme? Ihmeellinen meri, syvyys jossa todellinen olemukseni hulmahtaa valoon ja väreihin. Karu kivinen vuori jossa uurastetaan, syvin itse vyötettynä tiukasti piiloon. Ja ruohoinen tanner, luja kamara ja kaikki merkillisyydet, omat ja ainutkertaiset.

Lainaukset: L. Onerva, Kumma heppu ja lopunajan voidellut, Kalandra, Edith Södergran

Introspektio

Reflektioharjoituksessa mietimme, mitä haluamme juhlistaa, mikä on hyvin ja sellaista mistä pidämme itsessämme ja omassa tilanteessamme. Seuraavaksi, mistä haluamme puhdistautua, minkä haluamme karistaa omasta elämästämme pois. Ja viimeiseksi, mitä haluamme elämäämme.

Mitä haluan juhlistaa?

Metsien mies!

Kirjoittaminen – sen avulla hän löysi minut, kun osasin kirjoittaa toiveistani.

Omannäköinen elämä.

Metsä ja risut.

Hyvä tunne kehossa, euforia sisimmässä, sen merkitys ja tulevaisuus.

Mistä pidän itsessäni? KAIKESTA!

Itsenäisyydestä jo pienestä asti. Omalakisuudesta. Omista poluista.

Siitä että erikoisammattitutkinto on loppusuoralla ja viimeisimmät hommat suuntaavat tulevaisuuteen.

Nämä ovat femsub-miitin pikkujoulut. Olemme kokoontuneet syksyllä kaksi kertaa minun ja Kipinän organisoimina ja tämä on kolmas kerta. On ollut ihanaa jutella naisten kanssa, jotka tajuavat mistä on kyse, joille ei tarvitse selitellä eikä perustella eikä puolustella. Erilaisia tilanteita, eri-ikäisiä naisia, erilaisilla kokemuksilla, tämä muualla kovin hankalasti käsiteltävä aihe yhdistävänä tekijänä. Miitin järjestäminen on helppoa, kivaa ja erittäin kiitollista puuhaa, sillä sille tuntuu olevan kova tarve.

Mistä haluan puhdistautua?

Pelosta, että pilaan kaiken, kaiken, tai käy muuten huonosti.

Olen luullut, että en pelkää mitään. Mutta alkuesittelykierroksella kysyin, pitääkö olla huolissaan, miten hyvältä saa tuntua?

Entä jos ei tarvitsisi pelätä.

Ajatus vyöryttää ison tunteen koko kehooni. Jos voisi karistaa pelon pois. Jos sitä ei yhtään ollenkaan olisikaan. En keksi mitään muuta mistä haluan eroon, suljen silmät ja olen vain siinä tunteessa, kyyneleet nousevat silmiin.

Pelko on osaksi kokemusperäistä skeptisyyttä, ehkä jopa kyynisyyttä, ja osaksi universaalin kusipään tai oikeammin minussa asuvn self-abuserin ääntä. Se sanoo, että en ansaitse tätä hyvää, ja ei vain että en ansaitse, vaan että ansaitsen rangaistuksen. Matto vedetään jalkojen alta juuri kun olen laskenut suojaukset, ja sitten nauretaan paskasesti.

Olen kuitenkin paikallistanut self-abuserin ja osaan tunnistaa sen äänen. Tiedän, että itselle voi puhua myös kauniisti. Itseä on hyvä välillä myös kehua, sanoo Metsien mies, kun puhun tästä.

Mitä haluan?

Kirjoittaa lisää Metsien miehen kanssa.

Elää hänen kanssaan.

Olla hänen omansa.

Entä itselleni vaan?

Haluan toteuttaa yhden vapaaehtoistyöhön liittyvän jutun, joka vaatii paljon rohkeutta mutta johon minulla ehkä saattaa olla erityistaipumusta.

Haluan olla rehellinen non-monogaamisesta identiteetistäni. Juuri nyt minua kiinnostaa Metsien mies niin paljon että on vaikea ajatella mitään muuta, mutta minulla pitää olla myös omia juttuja. Miksi pilata tätä vääntäytymällä monogaamiseksi vain siksi että tunne on niin iso? Onhan Metsien mies ottanut minut nahkoineen karvoineen ja sanonut, että monisuhteisuus kiehtoo.

Haluan kirjoittaa lisää.

Vuosi 2022 on tuonut minulle sen mitä eniten toivoin. Sitä ei ehkä olisi tapahtunut, ellen olisi kärsivällisesti harjoitellut itseni ja maailmani ja toiveideni sanallistamista. Yhtenä elokuun sunnuntaina riistäydyin velvollisuuksista ja matkustin toiseen kaupunkiin femsub-miittiin, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa ääneen, mitä haluan. Se lähetti etsintäni ihan uusille urille. Sittenkin oli vielä paljon uskallettavaa. Se on mielettömän pelottavaa. Mutta se on alkanut aiheuttaa euforiaa siinä, missä se ennen aiheutti enemmän pahoinvointia.

Toivon että alkava vuosi tuo sinulle lukijani sen mitä toivot!

Haaveet on sellaisia että kun niitä saavuttaa niin niitä syntyy aina lisää. Matka ei niihin lopu.

Aarteet

 16.11.

Tuntuu että tapasin äsken aarteen. Harvinaisen. Metsien mies joka oli perunut kahdet sovitut treffit – en odottanut paljoakaan mutta ajattelin että no voidaanhan me tavata. Istuttiin lähiöpubissa. Sen kanssa oli rauhallinen olo. Ja se sanoi ettei kannata hätäillä. Edistymisessä nimittäin.

Kauniit silmät ja sellainen olemus...

18.11.

Metsien miehellä meni bensaa liekkeihin kun se luki mun blogia ja bdsm-testiä. Meillä on toivottavasti paljon aikaa edessä. Se tykkäsi siitä kun näki että mua jännitti. Ihana ote.

Töissä on ollut rajanvetovaikeuksia. Stressireaktiot kertovat emotionaalisesta herkkyydestä, sanoi työterveyslääkäri, joka tukee mua ja on mun puolella, sen tietää heti puolesta sanasta. Työ pitää säätää sen mukaan millainen ihminen on.

Seksuaalineuvojan vastaanotolla vaan hehkuttelin ja se sanoi että on mukava nähdä kuplivaa iloa. Kerroin uudesta tuttavuudesta ja sanoin että joskus oon mennyt liian nopeasti, mukana. Se sanoi että ”sen täytyy tietää mistä sinussa on kysymys.”

Saan olla arka ja ujo..

20.11.

Seitsemän tunnin ajotreffit. Kysyin miltä mun monisuhteilu tuntuu ja se sanoi että kiehtoo. Se on nauravainen, tuntuu että elämänilo on jäljellä vaikka sekin on kokenut kaikenlaista. Se kysyi mitä haen suhteesta? Turvaa, sanoin, mielenrauhaa. Eikös se ole ihan loogista, se sanoi.

Mun piti luvata sille että sanon jos tuntuu että se painostaa liian nopeaan etenemiseen.

Ajattele jos se onnistuu. Jos saan olla sen.

Se rakentaa kiinnittimiä ja crosseja ja säilytyslaatikon, ja rehutorniin saunan ja haluaa kutsua mua Pupuksi.

In this age of grand illusion you walked into my life out of my dreams.

kaipaan sun katseen alle

pelkäsin katsoa suhun kun oon niin nälkäinen ja pelkään haaveitani

ja sä oot niin KUUMA

***

24.11.

Hyvästi ystävät! Ajan kohti tuhoani, tie vie pitkin maasiltaa yli järven mittaamattoman pimeän lakeuden ja talousmetsien ja hakkuuaukeiden ja risukoiden läpi eikä kukaan tiedä minne olen menossa, sillä tässä tapauksessa kaikki turvatoimet on turhia, mitä siinä enää on tehtävissä jos olet jo pilkottuna pihakaivossa?*)

Marssin sisään ja istuin sohvaan ja kaikki huolet oli pois. Metsien mies silitti poskia, suuteli suuta ja otsaa, tukisti, otti leuan otteeseen. Se tutki miten mua soitetaan... sitten lähdettiinkin koiran kanssa lenkille ja kuljettiin pimeässä metsässä otsalampun valossa pienessä pakkasessa. Ennen saunaa hipsuteltiin vielä, sauna oli jonkinlainen katkos, yhtäkkiä oltiin alasti mutta saunan pyhäisessä ilmapiirissä. Ehkä mua hämmensi ja ujostutti kuitenkin saunassa vähän. Ehkä mua hämmentää ja ujostuttaa aina kun en ole sen katseen alla. Se katse. Ne kasvot. En melkein voi uskoa että saan olla niiden edessä vastakin. Ja silti jotenkin vapaa. Niin tai noin. Sellainen mikä satun olemaan.

Sillä on työmaa ja romuinen piha, kaikki vaiheessa ja vapaasti prosessissa. Rankoja, rankoja todellakin metsä täynnä ja risuja. Saan olla siellä ja mellastaa. Raivata ja istuttaa.

Saunan jälkeen jatkettiin kylki kyljessä, Metsien mies käski mut polvilleni ja sain kullin suuhun, se ohjasi hitaasti hiuksista ja mä olin rento ja auki. Se kesti pitkään, meinasi olla rajoilla, silti sanoin että haluan lisää, ja aamullakin sanoin että haluan, vaikka olin juuri sanonut että se oli vähän rajoilla. Vaikka olin sanonut että mun omaa nautintoa en silleen halua, halusin kuitenkin, pyysin ja sain sormikosketusta. Ehkä jäin kaipaamaan suoraa siirtymää alistumisesta seksiin. Mutta M pitää huolta että ei oteta liian isoja askeleita, se on varmaan on tauottanut ihan tarkoituksella.

Juotiin aamukahvia ja käveltiin taas, sen jälkeen lisää kahvia ja istuskeltiin keittiössä ja mä pelkäsin että se toivoo mun lähtevän pois että se pääsisi hommiin. (Dionysoksen kanssa kävi niin.) Pussailtiin jotenkin seisaaltaan ja silloin se otti mut otteeseen ja katseeseen, puristi kasaan, nosti seinälle ja laski alas.

Sä oot aika alhaalla nyt.

Parasta kaikesta on voida luottaa että pääsen siihen otteeseen ja katseeseen taas. Ja hetki on hänellä yksin tiedossaan.

Myöhemmin mun luona sohvalla mun pää oli M:n sylissä, sanoin että on ihmeellistä että sulla on aikaa olla näin. Nää on tärkeitä hetkiä. Ja kohta olin taas otteessa ja katseessa.

Sun silmistä näkee että sun sielu on mukana tässä. Sitä ei voi teeskennellä. Sun silmät muuttuu heti.

Miten ne muuttuu?

En osaa selittää, niistä näkyy vaan sellainen kokonaisvaltainen alistuminen.

Ollaan me menty isoja harppauksia tässä.

Mennäänkö me vielä harppauksia.

Mennään, koko ajan pitää mennä eteenpäin.

Tuhat suukkoa ja sitten sata, ihan oikeasti. Ja myös minä saan koskettaa kasvoja. Sanoin että sä oot ihana ja se sanoi että tuntuu hyvältä kuulla se.

***

4.12.

Ajan kotiinpäin jossain Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamailla halki huuruisen vastasataneen lumimaiseman. Laajojen soiden keskellä siirtolohkareet ja käkkärämännyt hohtelevat hämärässä päivänvalossa. Ankara Poika-Jussi on pannut, piiskannut ja orkuttanut minua koko viikonlopun. Olo on hyvä ja energinen, mutta tilanne on uusi.

Olen ollut melkein hieman vaikeuksissa monisuhteiluni kanssa, sillä uusia tuttavuuksia on siunaantunut yhtäkkiä useita. Uusimpia olen jarrutellut ja perunut tapaamisia – osa on peruuntunut itsestäänkin aikatauluhaasteiden takia. Tämä tapaaminen oli sovittu jo aikoja sitten, ja olisi tuntunut väärältä perua se. Enhän ole alkamassa monoksi kuitenkaan. On rehellisempää näyttää se mikä olen tässä kohtaa. Miksi mietin sen perumista? En tiedä, miltä minusta itsestäni tuntuu mennä Jussin kanssa, kun olen niin vaikuttunut Metsien miehestä ja ajatukset pyörivät kaikissa mahdollisuuksissa. Mutta jos peruisin, jäisi se kokematta meiltä molemmilta. En voi vielä tietää miltä se sitten tuntuu kun lähdet toisen kanssa. Tutustun itseeni tässä.

Jussin kanssa on yhtä luontevaa kuin ennenkin. Jutellaan myös, tilanteestani, ja Jussi onnittelee, tukee ja neuvoo: suhteessa pitää voida olla oma itsensä, ei se muuten kanna pitkälle. Pari päivää myöhemmin kahvittelen Miekan kanssa ja päivittelen epätietoisuuttani. Se voi muuttua, Miekka sanoo, ja tajuan että taas olen luonut itselleni säännön. Minä olen saanut paljon hyviä kokemuksia monisuhteilusta, olen tyytyväisenä määritellyt itseni soolopolyksi (sen sijaan että ennen olin epäonnistunut epätäydellinen ihmisenpuolikas eli sinkku) – ja ehkä jarruttelen itseäni uuden edessä, en anna itselleni lupaa muuttua. Ja samaan aikaan haluan olla rehellinen itsestäni nyt ja tulevaisuudessa. Ei olisi hyvä pohja, jos lakaisisin monisuhteiluni maton alle.

5.12.

Tuntuu kyllä melkein kuin olisi jonkin uuden taivaankappaleen voimakentässä. (Ja se ei ole Melankolia.) Työssä tulee stressaavaa aikaa, ahdistus kasvaa ja irtaantuu ja imeytyy sinne voimaplaneettaan. Ja on pois. Ei niin oikeasti voi käydä, mutta silti haluan ajatella ja olen kirjoittanut näin. Se auttaa vähän.

Haluaisin olla selvempi, oli ainoa ajatus kun ensi kerran olin otteessa. (Ja en siis ollut juonut mitään alkoholipitoista.)  Haluaisin pystyä aistimaan enemmän.

Sinun sieluusi kiinni päästä voin, hoilataan karaokessa firman pikkujouluissa. Kaikki jollottavat sitä samaa. Painavia sanoja heitellään kevyesti. Ehkä se on vain keino saada minut kiipeliin, ovela juoni. Mutta vaikka tämä menisi miten kiville. Mitä vaan tapahtuisi. Tämä on parasta ja ihaninta mitä olen kokenut ja ja ihanampaa kuin olisin osannut kuvitella.

Metsien miehelle ei ollut helppoa päästää minua toisen luo, ja erityisesti häntä jännitti se, miltä tuntuu kohdata minut sen jälkeen. Tätä kirjoittaessani moni asia on vielä prosessissa hänen päässään, mutta tiedän, että se ei turmellut meidän kohtaamistamme. Huomasin yhtäkkiä että olinkin pelännyt niin käyvän. Sama asia pelottaa usein. Jos vaikka sanon jotain väärin. Väärin sanomalla et pääse musta eroon. Jos joku mitä sanot ei tunnu hyvältä, silloin kysyn, mitä tarkoitit sillä? Kysyn perusteluja.

Ehkä se voi olla korjaava kokemus, ehdotan. Se että olen toisen kanssa ja palaan sun luo ja oon sun. Voi se olla.

Mä haluun olla tässä.

Sä saat olla siinä. Se on sun turvapaikka.

Se pitää mun kasvoja ja pitää mun huulia vasten omiaan, pitää vaan.

Se tutkii ja löytää merkityksiä mun kehosta. Lantioluun huipun. Oikeasti soittaa mua.

25.11.

Muista että oot aarre. Mun aarre. Jossa on vielä paljon tutkittavaa.

---

*) Turvatoimet eivät ole turhia! Älkää ottako tätä kirjaimellisesti.

Bileet

Kun avaan silmäni, näen oksakruununi etupuolen ja varjon, jonka se luo lattiaan lavan kohdevaloissa. Olen häpeäpuussa ja pyllistän huoneelle. Kiehnäsin ja odotin, että Ankara Poika-Jussi määräisi minut johonkin piiskattavaksi, mutta hänellä taisi olla hiukan suorituspaineita! Halusin kokea sen. Kipitin itse häpeäpuun luo, kun Jussin ystävätär oli saanut ensin mitä halusi. Aloita avokämmenellä, pyysin. Silitä välillä. Nyrkkiäkin voit käyttää. Ja älä aloita hirveän kovaa, haluan olla siinä jonkin aikaa.

En edelleenkään osaa sanoa mitään kivusta. Antautua ottamaan vastaan kipua merkitsee haavoittuvuutta ja avuttomuutta. Mutta entä sitten kun sanoin että lopetetaan ja Jussi päästi minut pois häpeäpuusta. Nousin hieman pyörryksissä ja ihmettelin vielä miten hieno varjo oksakruunustani heittyi takaseinään, jossa kulki rosoista kinkyaiheista kuvastoa. Käännyin laskeutumaan lavalta ja näin, että aluksi melkein tyhjään huoneeseen oli tullut ihmisiä kuin katsomoksi. Mennään tuohon sohvalle, sanon Jussille, haluan olla sylissä poikittain. Voit vielä jatkaa avokämmenellä, kuiskaan. Tuo ottaa jo varmaan käteenkin jonkin verran, kuulen kommentin läheltä.

Säästän sitä kuin aarretta. Ajattelen sitä kohta mutta en ihan vielä kokonaan. On ollut tapahtuma, vähän kuin esitys mutta improvisoitu, jossa olen kokenut jotain ja ihmiset ovat halunneet katsoa. Bileissä voi olla katsojana, voi olla vaikka ihan omissa oloissaan ja katsoa mitä esityksiä tai tapahtumia ympärillä kehkeytyy. Ja minä olen ollut osallisena siinä.

My pleasure.

Kämpille tultua meitä väsyttää, bileet olivat molemmille jännittävät. Miksi sä oot noin levoton, kysyy Jussi kun makaamme lusikassa. Mitä, miten? Sun lantio pyörii.. ja sitten hän ottaa minut taas. Takaapäin, rusikoi ja painaa minua patjaa vasten. Vetää tukasta mutkalle. Meillä on tunneyhteys, me ilmaisemme toisillemme ja ymmärrämme mitä tunteita nämä herättävät, mitä tunteita nämä ovat. Kiihkeä ja tunteellinen mies ja kiihkeä ja tunteellinen nainen.

Jossain vaiheessa väsähdämme ja nukumme. Herään kuten aina aamuvarhaisella, valvon hetken ja mietin mihin suuntaan menen, mitä kaikki merkitsee, mikä merkitsee eniten. Eniten ei merkitse klitoriksen kiihottaminen ja orgasmi. Joku todellisuuden kiteytymisen tunne siinä kun olen pinteessä ja siinä kun toinen nauttii. Molemmat, kumpi vain, ja varsinkin, jos ne tapahtuvat yhtä aikaa. Jussi on vähän service top, olisiko hänelle terveellistä ajatella vähän omaa nautintoaan? Miten tästä kehästä päästään? Tulee ikävä Fauniakin siinä, hänen suudelmaansa. Minä ja Fauni olemme sopineet, ettemme yritä enää järjestää tapaamisia, kun yhteys on loitontunut ja ehkä se järkkäily kuormittaa, molempia. Kyyneleet tippuvat Jussin käsivarrelle, jos hän heräisi ja kysyisi niin kertoisin miksi itkettää, mutta kyyneleet taitavat olla niin ihonlämpöisiä ettei hän herää.

Sunnuntaina ei ole kiire, saan aisaa ja piiskaa, saan olla raajoistani kiinni sängynjaloissa. Saunomme, vilvoitellessa Jussi kysyy missä pantani on. Fauni riisui sen ja vei mukanaan. Kantaisitko mun pantaa, kysyy Jussi, samalla tunteiden välittömyydellä, ja saman tien kuittaamme, että elämäntilanteet eivät anna myöten. Olen juuri ollut suhteessa, jossa toisella on hyvin rajalliset resurssit minulle, ja haluan olla isommassa osassa D-ihmisen elämää.

Mutta tänään saan olla käsiteltävänä. Miksi minä en osaa kertoa kivusta.. se uppoaa jonnekin mielen komeroon ja tietoisuuteen jää vain bounce, hyvänolontunne, melkein huolestuttava aktiivisuuden tila ja innostus, joka kestää noin viikon. Ajatukset pörräävät, keho hyrisee, ja jotain saan aikaankin. Haikeus ja apeus ovat mukana mutta taka-alalla. Iltaisin tulee vimmainen tarve olla jollekin tärkeä. Selaan nälkäisenä puhelinta vaikka vieressä olisi kirjakin. Eihän siellä puhelimessa mitään ole. Merkitsen päivän tapahtumat ja olennaisimmat olot ja vaikutelmat lyhesti päiväkirjaan.

Kuuntele sitä vihaa, miten se ympäröi sinut joka puolelta. Se on armoton. Et voi tehdä riittävän oikein vaikka tekisit mitä.

Kuule – kuule – kuule    

paikanna – TUHOA

 

On sellainen mystinen sumussakulkuolo. En voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onko mulla sessiokavereita, vai löytyykö syvä suhde.

Autuasta on olla halullinen sielu ja kaivata.

Eikä se taida olla mikään ”huomenna kaikki muuttuu” -juttu. Kaikki on tahmaa aina vaan.

Myös armo näyttäytyy uudessa, todellisemmassa valossa, kun yliminä tai mikä onkaan on tullut näkyväksi/valaistu/jtn.

– varjele vakainen luoja –

Pedon vuosi (satu)

1.      Iltarusko

Riepu asui yksin mökissään pimeän metsän keskellä ja sen ainoa ystävä oli mökin takana metsäaukion reunassa soliseva puro.  Puro pysyi sulana läpi talven melkein joka vuosi ja sen vartta Riepu kulki lähtiessään retkilleen. Jalat tallasivat märkää polkua, puro piti omaa vienoa vaihtelevaa ääntään ja säesti Riepun ajatuksia. Jos kävelisi aina vain eteenpäin, maailma jatkuisi ja jatkuisi. Mutta minä käännyn takaisin ja palaan mökkiini, se odottaa sellaisena kuin sen sinne jätin. Miten minä olen aina sama, miten minä olen aina täällä. Retket ulottuivat vain niin kauas, että ennen pimeän tuloa ehti kotiin. Kotimatkalla mieli oli rauhallinen mutta jollain tavalla myös haikea. Palatessaan tuttuun majaansa Riepu tunsi olevansa yhtä aikaa tutumpi ja vieraampi omalle itselleen.

Metsässä asui kaikenlaisia eläimiä, isoja ja pelottaviakin, mutta niillä oli omat menonsa eivätkä ne huomanneet Riepua. Vain iltaisin sitä pelotti, ja silloinkin vain siksi, että se kertoi itselleen tarinaa Pedosta. Peto ilmestyi puiden välistä aukiolle ja kesti aina kauan, ennen kuin se oli ovella. Tarinassa ei oikeastaan ollut muuta kuin odotus ja ajatus että ehkä se menee pois, ehkä sillä on muuta mielessä, mutta se oli vain hämäystä, oli varmaa, että se on tulossa tänne. Yleensä Riepu nukahti ennen kuin kohtasi Pedon. Kohtaaminen oli vähän hämärän peitossa silloinkin kun Riepu kuvitteli sen. Huitaisisiko Peto sen kuoliaaksi yhdellä iskulla, upottaisiko hampaansa sen kurkkuun, vai leikkisikö sillä ensin ja surmaisi vasta sitten? Tällaisia mahdollisia loppuja tarinalla oli. 

Varhain keväällä aurinko paistoi iltaisin männynrunkojen välistä suoraan aukiolle ja mökin ikkunasta Riepun kasvoihin ja pehmeään ruskeaan karvaan. Eräänä iltana se jäi pitemmäksi aikaa katsomaan metsänreunaan. Se katsoi ja katsoi eikä ajatellut mitään, ja vierauden tunne valtasi sen voimakkaammin kuin koskaan ennen. Tunne kohahti varpaista ylöspäin ennen kuin se ehti ajatella yhtäkään reipasta ajatusta ja nyyhkäys vapisutti sen pientä ruumista. Aurinko katosi kanervien sekaan ja hämärä tiivistyi hiljalleen puiden välissä. Riepu käpertyi nukkumaan. Älä ajattele Petoa tänään, se komensi itseään, mutta tietenkin se ajatteli. Peto kulki puiden välissä hämärässä, ei lähellä eikä kaukana. Riepu yritti katsoa sitä tarkemmin, mutta hämärä tiheni pimeäksi.

Aamulla tuntui vähän kevyemmältä. Koko päivän Riepu auttoi kevättä kaivamalla pieniä ojia ja ohjailemalla sulamisvesiä puroon. Aurinko paistoi ja kuumotti, nuoskalumi tuoksui sulaessaan vilkkaasti lorisevaksi vedeksi. Ilo poreili ja sai unohtamaan eilisillan murheen. Illan viilentyessä Riepu vetäytyi mökkiinsä ja sulki oven perässään. Aurinko paistoi taas männynrunkoihin, ja nyt se näki Pedon puiden välissä. Riepu vetäytyi kauemmas ikkunasta varjoon, mutta ei päästänyt Petoa silmistään. Peto seisoi kauan puiden siimeksessä ja lähti sitten tulemaan kohti.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan Riepu seisoi jähmettyneenä paikalleen katsellen Pedon lähestymistä. Sen vatsassa sykki pelko, mutta se tuntui ihan erilaiselta kuin kuvitelmissa, se tuntui melkein riemulta tai ihanalta kivistykseltä jossain syvällä. Peto kulki hitaasti kuin epäröiden, ja kuitenkin Riepusta tuntui että se oli etsinyt tätä paikkaa nyt löytänyt. Riepu kääntyi katsomaan ovea, joka aukesi narahtaen. Peto täytti koko oviaukon, ja laskevan auringon viimeiset säteet osuivat sen kasvoihin.

2.      Kohtaaminen

Riepu henkäisi kiivaasti, ja vasta silloin Peto näki sen seisovan huoneessa varjojen keskellä. Peto katsoi sitä kauan, kallisti päätään ja maiskutti suutaan tuskin kuuluvasti. Pelko, odotus, kivistys ja jokin melkein kuin riemu tulvahti Riepun sisällä. Peto astui muutamalla askeleella sen luo, käänsi sen selin itseensä, painautui lähelle ja kietoi punaisen karvan peittämät käsivartensa sen ympäri. Hetken se seisoi niin, pidellen kiivaasti hengittävää Riepua otteessaan. Se ei puristanut kovaa, mutta  Riepu ei olisi päässyt sen otteesta irti, vaikka olisi yrittänyt. Sen toinen käsi piteli Riepua ja toisella se otti esiin köysikiepin, jonka se oli tuonut mukanaan. Kuului vaimea mätkähdys, kun Peto heitti köyden suoraksi lattialle. Sitten se kietoi köyden Riepun rinnan ympäri ja käänsi Riepun niin että he seisoivat vastatusten.

Itku purkautui väkivaltaisena huutona Riepun huulilta. Se huusi ja huusi, nikotteli ja pärskyi. Jokainen hetki, jonka se oli köyden ympäröimänä ja Pedon käsivarsien otteessa, sai helpotuksen tuntumaan voimakkaammalta, ja eron tämän hetken ja eilisen ja kaikkien edeltävien päivien vierauden ja apeuden välillä tuntumaan isommalta. Aina se oli kulkenut vieraana omalle olemukselleen ja surullisesti irti maailmasta ja ainoa kohtaaminen jonka se oli osannut kuvitella, koitui kuvitelmissa sen kuolemaksi. Kaikki pelko, jota se oli itseltään salaa tuntenut, syöksyi hyökyaaltona päin vastakohtaansa. Riepu oli maailmassa, ja läsnä, ja turvassa. Peto oli tullut juuri hänen luokseen ja seisoi aivan kiinni, piti kiinni ja äänteli vaimeita tyynnytteleviä ääniä.

Itkua kesti kauan, mutta vähitellen se laantui ja jätti jälkeensä kirkkaan ja puhdistetun olon ja saman kivistyksen, jonka Riepu oli tuntenut jo aiemmin, mutta nyt se tuntui niin voimakkaana että pyörrytti. Peto kietoi toisen käsivartensa Riepun pään taa, kahmaisi toisella kädellään tämän leuan tiukkaan otteeseen, taivutti päätä taaksepäin ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Riepun huulet avautuivat Pedon huulien mukana ja Riepu tunsi Pedon kielen liikkuvan suussaan. Sen kosketus oli niin hellä, että ennen tuntemattomat, uinumassa olleet tuntevat solut heräsivät joka puolella Riepun ruumista ja lehahtivat janoisesta unestaan, levittäytyivät ottamaan vastaan koko voimallaan kaiken mitä tämä vieras olento halusi antaa. Ne saivat Riepun riuhtomaan ja tempoilemaan pienestäkin kielen liikkeestä, mutta Peto ei vetäytynyt pois vaan tutki rauhassa ja nautinnollisesti herkkää onkaloa, kunnes Riepu väsyi, sen hengitys tasaantui ja se antautui ottamaan vastaan kielen hellittämättömän liikkeen.

Niin surkea, märkä ja takkuinen ja niiskuttava ja kakova pikku otus, ja Peto nautti siitä, jatkoi köyden kiertämistä sen ympärille, tutki, kahmi ja puristeli samalla sitä joka puolelta ja upotti lujat hampaansa olkapäähän ja käsivarteen. Riepu vinkui ja tömisti jalkojaan, suloinen kivistys kasvoi ja valui jalkojen välistä kastellen lattian. Peto murisi kuin olisi löytänyt ihanan aarteen, ehkä se olikin sellainen, ihan märkä ja liukas ja pehmeä, eieieiei Riepu vinkui kun tunsi Pedon käden tutkivan kivistyksen sydäntä. Peto otti Riepun syliinsä ja laski sen selälleen lattialle, sitoi köyden nilkan ympäri ja kiinni rinnan ympäri menevään köyteen niin tiukalle että jalka tuli koukkuun. Sitten Peto otti Riepun kädet omiinsa ja vei ne Riepun pään yläpuolelle, köytti ne yhteen ja kiinnitti köyden juurakkoon. Nyt Riepu oli avuttomana Pedon armoilla, vapaana olevalla jalallakaan ei voinut potkia, kun Peto piti sitä tiukasti otteessaan.

Nyt Pedon sormet työntyivät syvälle märkään syvyyteen ja liikkuivat siellä. Peto murisi ja kumartui kohti, nyt se kosketti kielellään kivistyksen herkintä sydäntä. Tuntemus tärähti ja vyöryi ylitse ja hukutti pikku olennon suloiseen hyökyyn, joka piti sen sisällään eikä päästänyt pois, vaikka se luuli kouristavien huippujen tekevän lopun kaikesta. Hellä kieli vain jatkoi ja jatkoi kuin ei muuta koskaan haluaisi tehdäkään. Vihdoin Peto nousi, kohosi pikku otuksen ylle ja antoi sen näyttää avointa suutaan, katsoa suoraan Pedon silmiin ja ottaa kovettuvan elimen suuhunsa, nuolla sitä ja antaa sen liikkua miten tahtoi. Peto murisi hyväksyvästi ja nautti, kunnes laskeutui lähemmäs, levitti tärisevät jalat ja tunkeutui sisään. Riepu tunsi sen painavan kehon, sen vahvat kädet ympärillään ja suloisen liikkeen, vastaansanomattoman, hellän ja vahvan. Se liikkui kauan, käänsi välillä Riepun ympäri ja jatkoi takaapäin, puristaen Riepua lujasti, kunnes vajosi kouristuen sen selän päälle päästäen tyytymyksen huudon.

Sitten ne makasivat pitkän sylikkäin illan viimeisessä hennossa hämärässä. Peto katseli ja tutki Riepua ja varmisti että sen oli hyvä olla. Sen läheisyys tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, että Riepu nyyhkäisi ja alkoi uudestaan itkeä. Se saattoi olla niin auki ja niin rehellinen kaikesta mitä sen omituiseen olemukseen kuului, koska se tiesi, että Peto halusi sille hyvää. Peto silitteli sitä ja murisi vaimeasti, ja siihen Riepu nukahti.

Aamulla Peto otti Riepun vielä uudestaan, ja pikku otus oli onnellinen, niin täynnä se oli Pedon hellää huomiota, halua ja mielihyvää, jota se pystyi Pedolle tuottamaan vain olemalla olemassa. Se tunsi itsensä hyväksi ja tärkeäksi. Sitten Peto oli poissa, ja Riepu vietti monta päivää säntäillen puiden välissä ilosta suunniltaan. Sen pieni sydän hakkasi haljetakseen, ja samalla kun se oli hirveän iloinen, se myös pelkäsi, että tapahtuu jotain kauheaa, että mitään niin hyvää ei voi tapahtua ilman rangaistusta. Se makasi yöllä valveilla ja kuvitteli miten Peto tulisi uudestaan sen luo, ja miten erilaista se olisi kuin kuvitelmat, ja minkälaista, ja erilaista, kunnes kiihtymys sai sen melkein suunniltaan ja se soimasi itseään, kun ei voinut olla ajattelematta.

Sitten tuli se ilta, jolloin Peto ilmestyi taas puiden väliin auringon painuessa alas, ja hetken päästä Riepu oli sen otteessa, pää taipuneena taaksepäin, suu auki vastaanottamassa Pedon kielen herkkää ja itsepintaista liikettä, jolla se alisti Riepun kokonaan valtansa alle. Niin elossa Riepu ei koskaan ollut tuntenut olevansa. Mitä enemmän elossa, sitä vaikeampien kysymysten äärellä tai ahdistuneempi, oli Riepun kokemus elossa olosta. Mutta nyt se oli elossa ja nautti siitä joka solullaan. Se antautui Pedon läsnäololle ja antoi sen täyttää itsensä kokonaan. Oli vain Peto, sen voima ja hyvä tahto, ja jokin, joka antoi sille tilan, sytytti sen hehkuun, ja se jokin oli pieni surkea olento Riepu.

Tällä kertaa Pedolla oli uusi elossa olemisen kokemus tarjottavana pikku otukselleen. Se oli tuonut mukanaan notkeita ja lujia oksia, joiden aikaansaama kipu tiivisti heidän yhteisen todellisuudenhetkensä entistä kirkkaammaksi. Oksa iskeytyi eri puolille Riepun ruumista, välillä kipu tuntui hyvältä ja välillä melkein sietämättömältä, ja jokainen isku todisti, että nuo kaksi olentoa elivät samassa ajassa, samassa maailmassa, ja koskettivat samaa rajapintaa eri puolilta. Satutettuaan Riepua Peto otti sen syliinsä turvaan, lohdutti sitä, sen karvaiset kasvot hyväilivät Riepun säpsähtelevää ruumista. Peto tutki sitä joka puolelta ja ilahtui löytäessään taas märän, valuvan onkalon.

Myöhemmin Riepu kyyhötti lattialla ja Peto istui sen yläpuolella, katsellen hellästi vallassaan olevaa otusta. Riepu katsoi takaisin, katsoi hievahtamatta ja tuskin räpyttäen silmiään. Sitä jatkui kauan, ja vaikka molemmat olivat hiljaa paikallaan, Riepu näki Pedon kasvoilla jatkuvasti tapahtumia, se oli kuin aaltojen tai tuulessa huojuvien puiden liikettä, tai kuin Peto olisi koko ajan tulossa vain lähemmäksi ja lähemmäksi, kuin sen ote olisi koko ajan muuttunut hellemmäksi ja hellemmäksi, vaikka luulisi, että sillä olisi jokin päätepiste. Peto kysyi ja Riepu vastasi. Sitten Peto otti esille mukanaan tuomansa esineen. Se oli panta, jonka se oli itse tehnyt varta vasten Riepua varten. Se kiinnitti sen Riepun kaulaan yhteisen sopimuksen merkiksi ja otti sitten Riepun uudelleen syliinsä.

3.      Hiljaisuus maailman alussa

On kulunut jo vuosi siitä kun Riepu ensimmäistä kertaa näki Pedon puiden välissä kevätillan valossa. Riepu nukkuu jo yönsä rauhallisesti eikä sinkoile sinne tänne odottaessaan Pedon seuraavaa vierailua. Se on oppinut luottamaan, että Peto kyllä tulee ja ottaa vallan, jonka Riepu kaivaten odottaa päästä sille antamaan. Pedon hellyys ja huolenpito saavat sen ihmettelemään aina vain. Peto näkee sen surun yhtä selvästi kuin se näkee tuulessa huojuvat pajunoksat kulkiessaan aukion poikki Riepun mökille, ja lohduttaminen on yhtä helppoa kuin oksan taivuttaminen.

Oman maailmansa hiljaisuudessa ne ovat kuin luomakunnan ensimmäiset olennot. Antautuminen ja vallan ottaminen on luova voima, ensimmäinen erottautuminen alkuhämärän yhtenäisestä harmaudesta. Sen synnyttämästä ilosta ja ihastuksesta on nopeasti versonut rakkaus, joka tuo iloa niinä pitkinäkin aikoina, kun Peto on poissa pikku otuksensa luota. Sillä on kaukana suuren järven rannalla puoliso ja poikaset joita se myös rakastaa ja joista se pitää huolta. Kesällä ero on pidempi, ja Riepu kaipaa kovasti mutta vaikka kaipaus tuntuu ihanalta, se pelkää ettei Peto enää tulekaan, ja samaan aikaan se luottaa ja tietää, ja sittenkin se vähän murehtii. Kesän kääntyessä syksyyn Riepu menee Petoa vastaan metsälammen rannalle. Se hyppii ilosta ja innostuksesta, ja Peto kaappaa sen syleilyynsä.

Peto ei ole enää vieras, heillä on jo yhteisiä muistoja ja muodostunut oma yhteinen olemisen tapa. Riepu saa kuunnella ja aistia Pedon läsnäoloa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tallettaa sitä yksinäisten päivien varalle. Seuraavaa kesää Riepu ei pelkää, se iloitsee ajatellessaan Petoa ja sen pesuetta suuren järven laineilla ja tietää, että iltojen pimetessä syyskesällä Peto tulee taas sen luokse.

 

 

My feelings forbid healing

Siihen aikaan kun en ollut vielä soolopolyamorinen pervo vaan monovanillasinkku, elin huikean pitkiä aikoja ilman seksiä, kosketusta, intiimiä tai romanttista ihmissuhdetta. Iltaisin nukkumaan mennessä mietin joskus haikeana, että voi kun joku lähettäisi viestin, voi kun joku ajattelisi minua juuri nyt. Se palaa mieleen silloin tällöin nykyään, jännä että se kaipaus kohdistui juuri siihen. Olin kuitenkin tyytyväinen itselliseen elämääni, jossa sain ryömiä päivän päätteeksi kuin peto luolaani nuolemaan haavojani. Se palaa mieleen silloin kun viestit todella tuntuvat ja auttavat.

Blogin kirjoittamisen myötä ihmisten seurassa aiemmin kokemani häpeä on hälventynyt. Se kauhea on jo siellä kenen tahansa luettavissa, joten ei tarvitse pelätä. Toinen asia minkä huomaan blogia kirjoittaessani on, että minun elämässäni on ihmisiä. Joudun jatkuvasti keksimään heille nimimerkkejä, ja se onkin kirjoittamisessa hauskinta. En meinaa uskoa, miten hienosti olen verkostoitunut parissa vuodessa. Tämä mörkö! Minä. Minulla on elämässäni fiksuja miehiä, jotka todella osaavat puhua naiselle. ”Niin mielelläni sinua itkettäisin.” (Sparta) ”Olit muuten näemmä löytänyt kivan kuvankin sun Näppi-blogientryyn.” (Näppi.)

Mutta, enpä tiedä, onko sellaista soolopolya, jolle ei joskus tulisi haikea olo: minä en ole kenellekään se tärkein. Tänään minulla on häivähtänyt sellainen olo, mutta tänään olenkin muutenkin heikoilla. Samalla ymmärrän, miten tärkeää oma tila ja aika on minulle. Eikä ihmisten asettaminen tärkeysjärjestykseen ehkä oikein kuulu tähän genreen. Tärkeys on liian tärkeää, että sitä kannattiaisi pilata arvojärjestyksillä. Faunin ja minun rakkaus ja dynamiikka saa olla sellainen kuin se on, ja se on huimaava ajatus. Ajankäyttö määräytyy perheasioiden mukaan, ja niistä vallitsee yhteisymmärrys.

Viestittely auttaa paljon, mutta ei auta siihen että on suru joka on käytävä läpi. Olen ymmärtämässä, että eräs ystävyyssuhde joka on ollut minulle tärkeä, perustuu minussa vielä jäljellä olevaan epäterveeseen toimintamalliin. Olisin halunnut sen olevan rakkaussuhde, mutta siitä tuli ystävyys ja olin olevinani tyytyväinen. Mitä enemmän elämässäni oli Kreiviä, sen parempi. Sain kiksejä vaikka vain hänen vieressään istumisesta ja kirjasin päiväkirjaan jokaisen nolon silmäyksen, jonka sain luoda häneen. Ja tietenkin huolehtimiskela jylläsi kaiken yllä. Voin juuri nyt ihan hirveän pahoin, koska jotenkin näen sen. Se on minua suurempi, kuin kaiken määrittävä horisontti, mutta näen sen.

Minun pitäisi ottaa etäisyyttä voidakseni olla ehjä, mutta tunteeni kieltävät sen. My feelings forbid it, niin kuin Elizabeth Bennet sanoi Darcylle. Tunteeni johdattavat minua suoraan suden perseeseen. Niihin ei voi luottaa. Ne vetävät perässään koko elämän aikana luutuneita vinoumia.

*

Töissä itken vähän väliä. Itken sitä, että mun tunteet on niin isoja. Kun vois olla ihan pieniäkin, kohtalaisia. Eikä tällaisia mahtipontisia mastodontteja. Huoneessa on mastodontti. Sillä on himmeän roosan värinen silkkiliina otsalla ja korvissa utuhattarat. Kyljet sillä on mosaiikkia, merestä tarttuneita kappaleita. Muovia, kaakelia, tiiliä. Ja kankaanriepuja. Ruho on betonia. Sisällä terästä. Häntä laahaa merta perässään. Joka paikka lainehtii. Ja kun se kääntyy, voi taivas. Lentää paperit, painot, valaisimet ja rei’ittäjät. Se ei ymmärrä mitään. Sen ei auta kuin yrittää näyttää sulokkaalta. Se tuijottaa mun niskaa ja mun silmistä puristuu kyyneleet. Mitä voin tehdä. Se kantaa selässään maailmanpyörää joka seisoo voimalinjapylvään päällä. Jota ei edes näe haalistuneiden tarinoiden verkkojen takaa. Se ei pyöri, ulisee vaan.

Kirjoitan jotain ja näytän sille. Se katsoo vaan surusilmin, kirjoitan jotain muuta ja muuta, verhoilen lisää silkillä, liimailen lappuja.

Sillä lailla käy, kun ei ole tilaa puhua. Miksi minulla ei voinut olla tilaa puhua. Juuri siksi.

Enkä osaa nähdä erillisyyttäni. Haluan sulautua. Sekin voi olla hallinnan muoto. Pelastan hänet, omistan hänet, sulaudun häneen ja oma mitätön syyllinen itseni muuttuu muuksi, ihanaksi olennoksi.

Kun hän ei enää paina minua maahan niillä kauheilla käsillään, ei enää vapauta minua sillä tavalla.

*

Pelkään yksinäistä viikonloppua. En tiedä, olisiko jo aika näyttää itselleni, että pärjään. Tähän asti olen kipsannut vammaa olemalla paljon seurassa – onneksi on ollut erilaisia mahdollisuuksia siihen – ja keksimällä kivaa tekemistä. Tein soittolistan, jossa toistuu samat kaksi biisiä uudelleen ja uudelleen. Ne laskevat aivoihini dopamiinia, ja sitten välissä on pikku interventioina yllätysbiisejä. Tai eiväthän ne ole enää yllätyksiä, mutta rikkovat monotonisuuden. Ja täytebiisin aikana jo kaipaa sitä toistoa. Ihania säveliä, idioottimaisia.

Niin kuluu aika. Ehkä joku ötökkä jossain vaiheessa kuoriutuu jostain mustasta tuutista, oikoo siipensä ja lähtee lentoon, aina maailman keskikohdassa.

---

Sain tämän kirjoittamiseen apua (mutatis mutandis) Eevi Vuoriston instaliveistä.

ps. Edit. Ei se Elizabeth sanokaan sitä Darcylle, vaan mr Collinsille, höh.

Sanahorisontin taakse

Puiden lisääminen saunan pesään unohtuu kun tempaudumme sessioon. Saunaan ehdimme vasta alkavan syksyn illan pimetessä. Fauni pesee selkäni ja katsoo kun peseydyn kynttilänvalossa. Olen hautunut kaksi iltaa vuokramökin pehmeissä löylyissä ja nyt keskityn kuuraamaan itseni joka paikasta enkä edes huomaa olevani tarkastelun kohteena. Siihen, katsottavana olemisen tunnelmaan, pääsen saunan jälkeen kun istumme pukuhuoneen penkillä. – Oli mukava katsoa.

Minua kainostuttaa jälkikäteen, vähän. Ja: – Olen iloinen että me ollaan tutustuttu. Jotenkin käymme siinä pienen keskustelun jatkamisesta, varmistelen ettei tämä ole liian kuormittavaa, Fauni ja Kultanen todella panostavat siihen että molemmilla on aikaa omille retkille, kaiken muun ruuhkaisen lisäksi. Sovimme että jatkamme näin.

Näen hänet vähän eri tavalla täällä, tämä on ensimmäinen kerta kun tapaamme jossain muualla kuin minun kotonani. Lukuunottamatta viime kertaa, jolloin läksimme kesken kaiken köysikerhoon. Mutta silloinkin olimme suurimman osan aikaa minun metsänreunan köysisalongissani. Näen hänet vähän etäisyyden päästä, niinkuin nyt vaikka hämärässä polulla, kun hipsimme rantaan kastautumaan syyskuun alun kylmentämässä hassunnimisessä pikku järvessä. Ja me jopa heitämme pari kierrosta tikkaa! Heitän suurimman osan metsään, mutta tuurilla voitan yhden kierroksen!

En ota kuvia, puhelin on virransäästömoodilla, mutta haluaisin muistaa sen punerruksen, mäntyistä kattoa vasten hänen punapartaiset kasvonsa, yläpuolellani. Käsivarren iltavaloa vasten. Fauni ottaa mut heti otteeseen, käsi leuan ympärillä ja suudelma, joka ei lopu ollenkaan, samaan aikaan määrää ja on niin herkkä, aina vaan herkempi, ja mä alan visertää, en voi sille mitään. Jossain kohtaa kun tapahtuu jotain hyvin pienimuotoista jossa kohteena on ehkä peukalo, tai laiturilla pimeässä kun katsomme sylikkäin tähtiä ja bongaamme satelliitteja, valonvälähdyksiä, heijastuksia niiden aurinkopaneeleista, sinkoudun sanahorisontin tuolle puolen. En halua enää kirjoittaa näistä, tai kirjoitan, mutta en halua julkaista. Siinä on sellainen odotushorisontti siinäkin. Tämä, tämä on se juttu tällä kertaa mistä alkaa juttu... sanon itselleni että kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, eikä tietysti tarvitsekaan enkä kirjoitakaan, ja kun kirjoitan niin se valaisee vain pieniä välähdyksiä, tai muotoilee kiteytyksiä tuntemuksista. Mutta tämä menee jo sellaiseksi että haluan vain hiljaa ihmetellä, ainakin jonkin aikaa.

Ajattelin kirjoittaa seuraavaksi jotain siitä, miltä blogin pitäminen on tuntunut. Ja kirjoittelen kaikenlaista edelleen, mutta kirjoitukset ovat jo jokin aika sitten jakaantuneet niihin jotka julkaisen ja niihin jotka jäävät vielä pöytälaatikkoon. Ja niin on just hyvä.

Sanamaan iltalaulu

 

Oh, lullaby of birdland that's what i
Always hear, when you sigh,
Never in my wordland could there be ways to reveal
In a phrase how i feel

Kuuntelen vain sitä läsnäoloa kuin ihmettä, kuuntelen ihan hiljaa. Olen vihdoinkin saanut Faunin luokseni, yli kahden kuukauden tauon jälkeen. Aina kestää, ennenkuin Fauni saa edes repun laskettua eteisen lattialle, mutta nyt kestää kauan. Takerrun vain enkä päästä irti.

Mulla oli niin ikävä.

Mutta ei tapahdu mitään isoa, eikä kamalaa, en ala edes itkeä, levitän vain joka solun aistimaan. Hiljaista iloa. Ehkä jotain kuuluu...

Have you ever heard two turtle doves
Bill and coo when they love?
That's the kind of magic music we make with our lips
When we kiss

Mulla on vähän erilainen olo, sanon myöhemmin.

Onko sulla sellainen olo, että voit sanoa miltä tuntuu?

Joo, mutta sanon myös siksi että se kiihottaa.

Kuten: Sattuu. Tai: En halua. Meillähän on liikennevalot, eikö niin?

Olin pyytänyt kipua, ja sitten fiilistelin sitä valittamalla: Sattuu!

Sanat...

halusin sitä niin, ja sen sanominen ei ollut ihan helppoa. Mumisin, kuiskasin, sanoin.

Satuttaisitko mua.

Aamulla olen taas poikittain sylissäsi sohvalla. Avokämmen, nyrkki, remmi, kettinki, pitkä aika.

Ei tullut keltaista, sanot jälkeenpäin.

Ei, mutta se oli lähellä.

Huomasin.

And there's a weepy old willow
He really knows how to cry
That's how i'd cry in my pillow
If you should tell me farewell and goodbye

Lähdet aamupäivällä, minun pitää mennä töihin. Joudun muutaman tunnin varoitusajalla epämukavuusalueelle, sosiaalisiin tilanteisiin. Onneksi ehdin käydä kotona laittamassa hameen ja puolikorkeat somat kengät. Ne sopivat tuntumaan kehkeytyvistä mustelmista. Olen lauhkea ja smuuthi, katson kaikkia lempeästi, juttelen luontevasti. Minussa on kytkös, minussa on luottamus, minussa on turva, minussa on yhteys.

Lullaby of birdland whisper low
Kiss me sweet, and we'll go
Flying high in birdland, high in the sky up above
All because we're in love

 (George David Weiss: Lullaby of Birdland)

Merta, metelöintiä ja kahdenlaista ikävää

Meri on tyyntynyt viikon myrskyämisen jälkeen. Uin kauemmas rannasta ja pysähdyn, lasken jalat pohjaa kohti, ne tapaavat kiven joka on niin levän peitossa että se tuntuu sammalelta. Olen paikallani niin kauan että vesi ympärilläni on ihan tyyntä ja huojun vain siinä, auringon verkot kehollani ja pohjan hiekassa, joka näkyy selvästi veden läpi. Tässä paikassa olen ollut joka kesä koko elämäni ajan. Eniten pidän aaltojen katselusta, siinä on jotain silmittömän eroottista. Kalliot ovat aika mielikuvituksellisen muotoisia, ja miten aallot milloinkin iskeytyvät niihin. Ja tietysti minuun.

Olen manifestoinut onneani instagramissa, metelöinyt oikein, ettei kukaan saisi tietää miten ikävä minulla on ja miten pelkään kesää ilman Faunia. Kai pelko, jota ei uskalla tunnustaa, ahdistaa aika paljon. Fauni on niin mielellään lähelläni, minkälaista olisi istua kalliolla, istua vain ja katsoa aaltoja. Mutta häntä en voi koskaan tuoda tänne, matka on liian pitkä eikä sovi käytännön kuvioihin jotka ovat äärimmilleen viritetyt jo nyt. Ich habe genug. Miksi meidän oikeastaan pitäisi tulla tänne, mitä meiltä taikamaailmassamme puuttuu? Silti minulla on ikävä ja haluaisin että hän olisi täällä. Haluaisin hänet heti nyt tähän.

Ikävää on kahdenlaista, kivaa ja tyhmää... Kiva ikävä ei tunnu kovin pahalta, sillä siinä on mukana luottamusta, niinkuin koti-ikävässä, kun tietää, että koti on siellä odottamassa. Tai kuin yleiskaipauksessa, Sehnsuchtissa, jossa kaivataan jotain määrittelemätöntä, tuntematonta. Siihenkin voi luottaa, että eteen tulee vielä jotain mitä ei ollenkaan osaa odottaa. Eikö tämä Muumipapan urotöiden loppu ole hyvä motto kinkylle?

”Ja sumuisen aamun koitteessa he kaikki juoksivat puutarhaan. Itäisen taivaan ruusunpunainen kajastus ennusti hienoa elokuun päivää.

Se oli kuin uusi portti, joka johti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin saattaa tapahtua mitä tahansa, ellei vain kellään ole mitään sitä vastaan.”

(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, suom. Laila Järvinen)

Tyhmä ikävä on menettämisen pelkoa, ja sitä en uskalla tuntea, sillä en koe omistavani mitään enkä ketään enkä halua odottaa tai asettaa edellytyksiä. 

Mutta uskallan kuitenkin kiintyä ja tuntea – aika tavallakin.

Yhtenä päivänä itken koko iltapäivän, se alkaa siitä kun tiuskaisen äidille ja pyydän anteeksi kaikkien kuullen ja selitän mistä aiheesta, aiheesta joka ei kuulu tähän tarinaan. Anteeksipyyntö ei auta, äiti on pahoilla mielin ja sanoo että minulla on tapana tukkia toisilta suu. Tunnen että mikään ei voisi olla pahempaa. Keskustelu menee aika tuskalliseksi. Tätä ihmistä viimeisenä maailmassa haluaisin loukata.

Menen itseeni, melkein kaikki kumppaninikin ovat kärsineet juuri tästä. Kinkyjen vertaistukiryhmästä saan rohkaisevaa, päätäsilittelmätöntä palautetta: Omia negatiivisia tunteita voi oppia ilmaisemaan rakentavasti, se on ihan mahdollista. Vastaan, että arvelen vian olevan siinä, että en osaa ilmaista tarpeitani. Sitten kun ne kuitenkin ovat olemassa vaikka en haluaisi niiden olevan, ne lopulta tulevat hallitsemattomasti esille. Vauhtiin päästyäni itken samalla ikävääni, ja voihan olla, että peitelty tunne purkautui sieltäkin suunnalta.

Menen itseeni, pyydän Faunilta jotain joka auttaa minua paljon eikä vaadi häneltä melkein ollenkaan vaivaa. Arvostan aikaa ilman puhelimeen liimautumista ja haluan suoda sitä niin itselleni kuin toisille, mutta ehkäpä nyt tarvitsen tätä ja uskallan pyytää. Mutta en ennenkuin sain taas opetuksen kantapään kautta.

Koronan jälkeen kello kuusi, osa III: Unelle alistuja

Viddujen tsiisöksen misericordia, sanoi Kruusu keväällä, kun kerroin päässeeni köysisessioihin. Sisko on hiukan perillä suuntautumisestani ja elämäntilanteestani. Kun Fauni sunnuntaina tulee luokseni, istahdamme hetken kolmestaan munakoiso-herkkusienipizzan äärellä ja sitten häädän Kruusun näyttelyitä katsomaan. Fauni lakoaa nörttipoikain viikonlopusta uupuneena parvekkeen sängylle ja minä pääsen kainaloon.

Meidän sessiomme ovat muuttuneet viime aikoina minimalistisempaan suuntaan. Minusta lähtee maksimireaktioita minimiärsykkeillä, ja Fauni ymmärtää nyansseja ja sitä, miten vähästä alistun. Olen utelias ja kipu ihmetyttää ja kiinnostaa, mutta haluan mennä sinne, minne Fauni vie, sillä kukaan muu maailmassa ei voi viedä minua sinne. Olemme kuin kaksi lasta, jotka ovat löytäneet tien taikamaailmaan.

Dynamiikka on menossa ihan hulluksi. Alistun tosiaan hipaisusta, menen veteläksi, jalat pettää alta ja solut irtoavat toisistaan ja kiehuvat. Ja itku saattaa tulla selän silittämisestä, sormien menemisestä ristiin, tai jos puhun siitä miten minua rasittaa stressaava kaikenkäsittävä yleinen orgasmiodotushorisontti.

Parvekkeen sohvalla, lämmin päivä, varjo, puiden latvat ja taivas, tänne ei näe kukaan. Taas on kulunut aikaa, ja on ollut ikävä. Haluaisin kertoa, ehkä, mutta en osaa. Ei siinä kauheasti mitään tapahdu, tai ehkä sitä voisi sanoa suudelmaksi. Suuni on niin herkkä ja tunteva ja siinä on kaikki tunne ja merkitys ja kauneus ja hauraus ja herkkyys ja avoimuus. Onko se oikeasti ok, kysyn. Polyamoria. On se ok. Että on rakas. Silloin kun olimme sessioineet ensimmäisen kerran, oli hetken epävarmaa, millä tavalla täällä skenessä on sopivaa ilmaista tunteita, toinenhan saattaa periaatteessa haluta vain sessioseuraa, niinsanotusti. Miten sanoa.. oot ihan kiva..

Ää oo u.

Mä oon sun.

Niin sinä olet.

Ja mä vaan sätkin ja säpsähtelen siinä otteessa vaikka ihmettelen sitä että miten mä tälleen sätkin ja säpsähtelen. Käännyt vierestäni vatsani päälle ja lepäät siinä poikittain koko raukealla painollasi ja työstät mua dildolla, joojoojoo, liike pysähtyy, miten sä rytmität, hengität hitaasti, sähän nukut, makaan hiljaa ja odotan, katson taivasta ja kummallisen muotoisia pilviä ja niiden muuttumista ja tunnen sut siinä, odotan hiljaa, nukut vain hetken ja havahdut ja liike jatkuu kunnes taas pysähtyy ja jatkuu taas.

Tällä kertaa et ehdi jäädä yöksi, sitten saan taas kaivata. Kaipaan sun punaista partaa. Sun ihmeellistä hellyyttä. Sun kykyä ja halua ottaa vastaan mitä hullua vain musta lähtee. Sitä että mun takertuminen ei haittaa. Sitä että saan olla lähellä niin pitkään. Sitä että pöydän ääressäkin kosketat mun polvea.

Olen joku otus. Joku pieni.

Olla ja sanoa

Kultanen, istun kanssasi kivikkorinteellä. Tuuli väreilee vapaassa vedessä ja pyörii jaloissa. Sanot, että minulla on ilmaisun vapaus, vaikka sanat tekisivät kipeää. Ja sanot myös, että sanani tekevät hyvää.

Jotkut sanat voivat tehdä kipeää ja jotkut sanat voivat tehdä hyvää. Minun täytyy, tai ei välttämättä täydy mutta haluan, jos haluan edetä tätä polkua, on kirjoitettava molempia. Enkä voi varoa niitä sanoja, jotka tekevät kipeää, minun ei pidä varoa niitä, sanot.

Haluaisin vain suojata ja suojata. Varmistua siitä etten voisi loukata. Mutta kysyt, loukkaako suora puhe minua? Mitä! Mitään en ole kaivannut niin paljon kuin suoraa puhetta.

Opettelin aikoinaan rukoilemaan, en hädän hetkellä, vaan kun sydän oli pakahtua kiitollisuudesta. Onhan se aika nättiä, jos opettelen kirjoittamaan onnen siivittämänä. Aina uudestaan mietin, saako näin olla. Saa olla, mutta saako sen myös sanoa. Olla ja sanoa. Haluan olla ja sanoa.

Kaipaus on lahja

 

Sinä olet melkein aina niin kaukana minusta ja kaipaan sinua kauheasti. Saan kaivata sinua niin paljon kuin sydämeni pohjasta nousee. Kaipauksesta tulee osa tätä kauneutta, suuri osa elämästäni on kaipauksesta taottu. Aluksi pelkäsin sitä, pelkäsin omia kuvitelmiani ja sitä että pilaan niillä kaiken. Minussa on jokin syvällä oleva vamma, jonka takia minun on vaikea uskoa että voisin tehdä jotain oikein tai edes neutraalisti. Ajatukseni, haaveeni, ilmaukseni ovat pahoja ja vaarallisia.

Mutta sitten sinä tulet luokseni ja talutat minut suoraan taikamaailmaamme. Maailmaan jossa mikään kaipaus tai antautuminen tai halu ei ole liikaa tai väärin. Miten voin olla siinä niin peloissani ja tosissani ja niin alistunut. Katso. Ja minä katson ihan koko ajan, silloinkin, kun näen käden liikkeen ennen iskua.

Sinä olet niin lämmin. Kaikessa on niin paljon hellyyttä ja lämpöä, kivussakin. Niin paljon valoa ja iloa. Sinun äänesi jolla myötäilet ja vastaat vinkaisuihini. Sinun turvallinen sylisi. Sinun halusi olla lähelläni, nukkua vieressäni kuopalle painuneella 90-senttisellä futonilla.

Aamulla meidän täytyy erota, työpäivän jälkeen palaan köysisalonkiini, jossa laskevan auringon valo toistuu samanlaisena kuin silloin kun se valaisi meidät siinä. Olen yksin ja aistin vielä hyväksyvän, rakastavan, hoitavan läsnäolosi. Kävelen metsässä jälkimainingeissa etten nukahtaisi liian aikaisin, laitan sinulle kuvan tulvarannasta, ja sinä vastaat.

Saan kaivata sinua. Saanko rakastaa sinua?