Hajamietteitä kesäillassa

Scorpios are dangerous. But the most loyal, sanoo pitching coach. Jouduin vahingossa pitching-työpajaan, vaikka minun ei tarvitse työssäni pitchata. Oppi puhutteli minua eloni vaellusta noin ylipäänsä ajatellen. Kohdentaa mitä haluaa, täsmentää viestiä, karsia siitä epäolennaisuudet.

Seksuaalineuvojalla onnistun aina päästämään suustani jotain mikä kuulostaa voimaantuneelta ja itsevarmalta. Viimeksi sanoin, että minulla olisi annettavaa ja saattaisin viihtyä suhteessa, jossa olisi enemmän kuin kaksi ihmistä. Haluaisin että olisi lähipiiri. Sellainen vastavuoroisen huolenpidon, erityisen läheisyyden pallero.

Mutta vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.

Kirjoitin yöllisen mietteen keskustelufoorumille: Kun nainen on kasvatettu alistumaan, niin sen ensimmäinen työmaa on päästä elämässään niskan päälle ja pois siitä opitusta alistumisesta. Ja jos sillä on alistumisen tarve, niin tämä em projekti on sen kanssa ristiriidassa. Tai siis vaikuttaa olevan. Sitten kun hyväksyy itsensä sekä oman elämänsä jediritarina että subina, voipi olla jo aika pahat lukemat mittarissa.

Seuraavana yönä mietin jatkoa tälle, että joskus tuntuu että tämä niskan päällä oleminen jää päälle, niin että alistumistaipumusta ei monikaan mitenkään minusta näe, eikä voi ajatellakaan itseään minkäänlaiseen auktoriteettiasemaan suhteessa minuun. Joskus tämä aiheuttaa pettymyksiä ja tunnetta että on hylkiö, mutta toisaalta se on aika siistiä.

Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

Haluni olla uskollinen on niin vahva että jollain kulmalla ymmärrän ihmisiä, jotka liittyvät ääriliikkeisiin. Ymmärrän halua olla osa jotain suurempaa, antautua itseä tärkeämmälle – ja sen äärimmäisyys, järjettömyyskin jollain lailla tukee sitä antautumisen autuutta.

Kotimatkalla radiosta tuli raskassoutuista Beethovenia. Es muss sein. Ihan kuin minä. Olen Pohjois-Euroopan raskassoutuisin horo, Kunderan Sabina ja Tereza samassa paketissa. Mutta ei horoilu sulje pois sitoutumista. Sabinalla oli yksisilmäisen poliittisen atmosfäärin ja sosialistisen realismin kitsch-estetiikan synnyttämä aversio sitoutumista kohtaan. Tereza kaipasi turvaa, pieniä ympyröitä, jotakuta huolehtimaan itsestä ja jotain josta huolehtia. Ja ehkä kuulumista epäonniseen luusereiden kansakuntaan, sen sijaan että eläisi vapaassa lännessä. Ja Tomášin epäkonsensuaalinen monisuhteilu aiheutti hänessä hirvittävää ahdistusta. Henkilöt edustavat erilaisia otteita elämästä, elämänkatsomuksia tai kohtaloita. Todellisuudessa kaikissa on vähän kaikkia. Vaarallisella ja lojaalilla skorpionillakin on tarkemmin katsoen melkein kaikki planeetat reippaassa jousimiehessä.

Viikonloppu sisälsi pitchausharjoitusten lisäksi muutakin inspiroivaa paahdetta niin auringon kuin ihmistenkin taholta. Illalla olin hirveän väsynyt, mutta ajatukset surrasivat päässä. Miten pääsen uneen. Ajattelen että kokeilen jonkun ihmisen kanssa, miltä tuntuu jos polvistun. Polvistun hänen eteensä. Se toimii. Se on molemmille merkityksellistä ja liikuttavaa. Maailman läpi menee voimalinja ja me olemme kytkeytyneet siihen hetken aikaa. Ja siihen nukahdan.

---

Edith Södergran: Yksinäisyys, suom. Uuno Kailas
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, suom. Kirsti Siraste

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Aarteet

 16.11.

Tuntuu että tapasin äsken aarteen. Harvinaisen. Metsien mies joka oli perunut kahdet sovitut treffit – en odottanut paljoakaan mutta ajattelin että no voidaanhan me tavata. Istuttiin lähiöpubissa. Sen kanssa oli rauhallinen olo. Ja se sanoi ettei kannata hätäillä. Edistymisessä nimittäin.

Kauniit silmät ja sellainen olemus...

18.11.

Metsien miehellä meni bensaa liekkeihin kun se luki mun blogia ja bdsm-testiä. Meillä on toivottavasti paljon aikaa edessä. Se tykkäsi siitä kun näki että mua jännitti. Ihana ote.

Töissä on ollut rajanvetovaikeuksia. Stressireaktiot kertovat emotionaalisesta herkkyydestä, sanoi työterveyslääkäri, joka tukee mua ja on mun puolella, sen tietää heti puolesta sanasta. Työ pitää säätää sen mukaan millainen ihminen on.

Seksuaalineuvojan vastaanotolla vaan hehkuttelin ja se sanoi että on mukava nähdä kuplivaa iloa. Kerroin uudesta tuttavuudesta ja sanoin että joskus oon mennyt liian nopeasti, mukana. Se sanoi että ”sen täytyy tietää mistä sinussa on kysymys.”

Saan olla arka ja ujo..

20.11.

Seitsemän tunnin ajotreffit. Kysyin miltä mun monisuhteilu tuntuu ja se sanoi että kiehtoo. Se on nauravainen, tuntuu että elämänilo on jäljellä vaikka sekin on kokenut kaikenlaista. Se kysyi mitä haen suhteesta? Turvaa, sanoin, mielenrauhaa. Eikös se ole ihan loogista, se sanoi.

Mun piti luvata sille että sanon jos tuntuu että se painostaa liian nopeaan etenemiseen.

Ajattele jos se onnistuu. Jos saan olla sen.

Se rakentaa kiinnittimiä ja crosseja ja säilytyslaatikon, ja rehutorniin saunan ja haluaa kutsua mua Pupuksi.

In this age of grand illusion you walked into my life out of my dreams.

kaipaan sun katseen alle

pelkäsin katsoa suhun kun oon niin nälkäinen ja pelkään haaveitani

ja sä oot niin KUUMA

***

24.11.

Hyvästi ystävät! Ajan kohti tuhoani, tie vie pitkin maasiltaa yli järven mittaamattoman pimeän lakeuden ja talousmetsien ja hakkuuaukeiden ja risukoiden läpi eikä kukaan tiedä minne olen menossa, sillä tässä tapauksessa kaikki turvatoimet on turhia, mitä siinä enää on tehtävissä jos olet jo pilkottuna pihakaivossa?*)

Marssin sisään ja istuin sohvaan ja kaikki huolet oli pois. Metsien mies silitti poskia, suuteli suuta ja otsaa, tukisti, otti leuan otteeseen. Se tutki miten mua soitetaan... sitten lähdettiinkin koiran kanssa lenkille ja kuljettiin pimeässä metsässä otsalampun valossa pienessä pakkasessa. Ennen saunaa hipsuteltiin vielä, sauna oli jonkinlainen katkos, yhtäkkiä oltiin alasti mutta saunan pyhäisessä ilmapiirissä. Ehkä mua hämmensi ja ujostutti kuitenkin saunassa vähän. Ehkä mua hämmentää ja ujostuttaa aina kun en ole sen katseen alla. Se katse. Ne kasvot. En melkein voi uskoa että saan olla niiden edessä vastakin. Ja silti jotenkin vapaa. Niin tai noin. Sellainen mikä satun olemaan.

Sillä on työmaa ja romuinen piha, kaikki vaiheessa ja vapaasti prosessissa. Rankoja, rankoja todellakin metsä täynnä ja risuja. Saan olla siellä ja mellastaa. Raivata ja istuttaa.

Saunan jälkeen jatkettiin kylki kyljessä, Metsien mies käski mut polvilleni ja sain kullin suuhun, se ohjasi hitaasti hiuksista ja mä olin rento ja auki. Se kesti pitkään, meinasi olla rajoilla, silti sanoin että haluan lisää, ja aamullakin sanoin että haluan, vaikka olin juuri sanonut että se oli vähän rajoilla. Vaikka olin sanonut että mun omaa nautintoa en silleen halua, halusin kuitenkin, pyysin ja sain sormikosketusta. Ehkä jäin kaipaamaan suoraa siirtymää alistumisesta seksiin. Mutta M pitää huolta että ei oteta liian isoja askeleita, se on varmaan on tauottanut ihan tarkoituksella.

Juotiin aamukahvia ja käveltiin taas, sen jälkeen lisää kahvia ja istuskeltiin keittiössä ja mä pelkäsin että se toivoo mun lähtevän pois että se pääsisi hommiin. (Dionysoksen kanssa kävi niin.) Pussailtiin jotenkin seisaaltaan ja silloin se otti mut otteeseen ja katseeseen, puristi kasaan, nosti seinälle ja laski alas.

Sä oot aika alhaalla nyt.

Parasta kaikesta on voida luottaa että pääsen siihen otteeseen ja katseeseen taas. Ja hetki on hänellä yksin tiedossaan.

Myöhemmin mun luona sohvalla mun pää oli M:n sylissä, sanoin että on ihmeellistä että sulla on aikaa olla näin. Nää on tärkeitä hetkiä. Ja kohta olin taas otteessa ja katseessa.

Sun silmistä näkee että sun sielu on mukana tässä. Sitä ei voi teeskennellä. Sun silmät muuttuu heti.

Miten ne muuttuu?

En osaa selittää, niistä näkyy vaan sellainen kokonaisvaltainen alistuminen.

Ollaan me menty isoja harppauksia tässä.

Mennäänkö me vielä harppauksia.

Mennään, koko ajan pitää mennä eteenpäin.

Tuhat suukkoa ja sitten sata, ihan oikeasti. Ja myös minä saan koskettaa kasvoja. Sanoin että sä oot ihana ja se sanoi että tuntuu hyvältä kuulla se.

***

4.12.

Ajan kotiinpäin jossain Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamailla halki huuruisen vastasataneen lumimaiseman. Laajojen soiden keskellä siirtolohkareet ja käkkärämännyt hohtelevat hämärässä päivänvalossa. Ankara Poika-Jussi on pannut, piiskannut ja orkuttanut minua koko viikonlopun. Olo on hyvä ja energinen, mutta tilanne on uusi.

Olen ollut melkein hieman vaikeuksissa monisuhteiluni kanssa, sillä uusia tuttavuuksia on siunaantunut yhtäkkiä useita. Uusimpia olen jarrutellut ja perunut tapaamisia – osa on peruuntunut itsestäänkin aikatauluhaasteiden takia. Tämä tapaaminen oli sovittu jo aikoja sitten, ja olisi tuntunut väärältä perua se. Enhän ole alkamassa monoksi kuitenkaan. On rehellisempää näyttää se mikä olen tässä kohtaa. Miksi mietin sen perumista? En tiedä, miltä minusta itsestäni tuntuu mennä Jussin kanssa, kun olen niin vaikuttunut Metsien miehestä ja ajatukset pyörivät kaikissa mahdollisuuksissa. Mutta jos peruisin, jäisi se kokematta meiltä molemmilta. En voi vielä tietää miltä se sitten tuntuu kun lähdet toisen kanssa. Tutustun itseeni tässä.

Jussin kanssa on yhtä luontevaa kuin ennenkin. Jutellaan myös, tilanteestani, ja Jussi onnittelee, tukee ja neuvoo: suhteessa pitää voida olla oma itsensä, ei se muuten kanna pitkälle. Pari päivää myöhemmin kahvittelen Miekan kanssa ja päivittelen epätietoisuuttani. Se voi muuttua, Miekka sanoo, ja tajuan että taas olen luonut itselleni säännön. Minä olen saanut paljon hyviä kokemuksia monisuhteilusta, olen tyytyväisenä määritellyt itseni soolopolyksi (sen sijaan että ennen olin epäonnistunut epätäydellinen ihmisenpuolikas eli sinkku) – ja ehkä jarruttelen itseäni uuden edessä, en anna itselleni lupaa muuttua. Ja samaan aikaan haluan olla rehellinen itsestäni nyt ja tulevaisuudessa. Ei olisi hyvä pohja, jos lakaisisin monisuhteiluni maton alle.

5.12.

Tuntuu kyllä melkein kuin olisi jonkin uuden taivaankappaleen voimakentässä. (Ja se ei ole Melankolia.) Työssä tulee stressaavaa aikaa, ahdistus kasvaa ja irtaantuu ja imeytyy sinne voimaplaneettaan. Ja on pois. Ei niin oikeasti voi käydä, mutta silti haluan ajatella ja olen kirjoittanut näin. Se auttaa vähän.

Haluaisin olla selvempi, oli ainoa ajatus kun ensi kerran olin otteessa. (Ja en siis ollut juonut mitään alkoholipitoista.)  Haluaisin pystyä aistimaan enemmän.

Sinun sieluusi kiinni päästä voin, hoilataan karaokessa firman pikkujouluissa. Kaikki jollottavat sitä samaa. Painavia sanoja heitellään kevyesti. Ehkä se on vain keino saada minut kiipeliin, ovela juoni. Mutta vaikka tämä menisi miten kiville. Mitä vaan tapahtuisi. Tämä on parasta ja ihaninta mitä olen kokenut ja ja ihanampaa kuin olisin osannut kuvitella.

Metsien miehelle ei ollut helppoa päästää minua toisen luo, ja erityisesti häntä jännitti se, miltä tuntuu kohdata minut sen jälkeen. Tätä kirjoittaessani moni asia on vielä prosessissa hänen päässään, mutta tiedän, että se ei turmellut meidän kohtaamistamme. Huomasin yhtäkkiä että olinkin pelännyt niin käyvän. Sama asia pelottaa usein. Jos vaikka sanon jotain väärin. Väärin sanomalla et pääse musta eroon. Jos joku mitä sanot ei tunnu hyvältä, silloin kysyn, mitä tarkoitit sillä? Kysyn perusteluja.

Ehkä se voi olla korjaava kokemus, ehdotan. Se että olen toisen kanssa ja palaan sun luo ja oon sun. Voi se olla.

Mä haluun olla tässä.

Sä saat olla siinä. Se on sun turvapaikka.

Se pitää mun kasvoja ja pitää mun huulia vasten omiaan, pitää vaan.

Se tutkii ja löytää merkityksiä mun kehosta. Lantioluun huipun. Oikeasti soittaa mua.

25.11.

Muista että oot aarre. Mun aarre. Jossa on vielä paljon tutkittavaa.

---

*) Turvatoimet eivät ole turhia! Älkää ottako tätä kirjaimellisesti.

Partikulaari ihanuus

Toisinaan kestää mahdottoman kauan ennen kuin valkenee.
(Muumimamma, Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

En vielä järjestänyt lautapelimiittiä, mutta seksuaalineuvojalla kävin. Kaikki kuormitus tuntui niin raskaalta, ja vaikeimmalta se takapakki, minkä otin oman seksuaalisen identiteettini löytämisessä. Aloin hävetä sitä. Ajattelin jästimaailmaa, ja miten kurjaa on, etten koskaan voi kertoa heille millainen oikeasti olen. Seksuaalineuvojalle puhua pälpätin antamatta juurikaan suunvuoroa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ja asiaa oli paljon. Kun pyydetään kertomaan omasta tilanteesta, siihen liittyy aika paljon kaikenlaista, varsinkin kun lukemat mittarissa alkavat jo 5:llä.

Ainakin yksi kysymys saattoi kuitenkin mahtua monologini sekaan ja se taisi avata jotain: Neuvoja kysyi, sekö eniten painaa mieltä, että haluaisit olla avoimesti sellainen kuin olet. Se kuulosti kyllä hyvältä ajatuksena, noin ääneen sanottuna, mutta itse asiassa se ei ole ongelman ydin. Olen avannut työkavereille jonkin verran polysuhteilua ja voin avata enemmänkin, jos he vain uskoisivat minua, ja sehän ei ole minun vallassani, uskovatko, tai haluavatko ottaa todesta. Salaisimpia makuuhuoneasioita kukaan ei jaa työpaikalla, ja jos minun elämäntapani liittyy salaisimpien makuuhuoneasioiden ympärillä pyörivään yhteisöön, niin siitä asiasta he voivat halutessaan kysyä, tai olla kysymättä.

Ongelma ei ole se, että muu maailma ei tiedä tai hyväksy. Ongelma ei todellakaan ole myöskään se, että kinkyskene ei hyväksy – niin usein kuin olenkin itselleni yrittänyt sellaista syöttää. Kyllähän minä ja minun kinkkini menevät siellä muiden mukana, eivätkä hätkähdytä ketään.

Varsinainen ongelman ydin on niin yksinkertainen, että sokea Reettakin sen näkee, mutta minä en. 14-vuotiaana nimesin ”Universaaliksi kusipääksi” sen oletettavasti monen tunteman äänen, sen olion, joka istuu olkapäällä ja sanoo että tuo ei ole mitään/tuo on ihan paskaa/sinä olet ihan paska. Olen käyttänyt tuota nimitystä näihin päiviin asti. Miksi universaali? Miksi selitys piti viedä mahdollisimman kauaksi itsestä? Siksikö, että ratkaisu olisi mahdollisimman vaikea löytää ja ilmiöön mahdollisimman vaikea päästä käsiksi?

Minä itsehän se olen, joka en hyväksy itseäni, ja siitä hyväksymättömyydestä aiheutuu paljon. Ainainen huoli ja hätä, syyllisyydentunne, itsesyytökset, ylisuuret omiin suorituksiin kohdistuvat odotukset, omakeksimät säännöt ja kyvyttömyys noudattaa niitä, häpeä. Kyvyttömyydelleni hyväksyä itseäni on varmaankin syynsä, ja olen niitä yrittänyt parhaani mukaan käydä läpi, ja olen tullut kohdatuksi niiden kanssa. Luultavasti se on jokin pohja oivallukselle. Olisinko nyt riittävän voimissani kohtaamaan tämän asian. Että minua ei estä universaali kusipää, vaan minä itse, joka en ole ollenkaan universaali, vaan partikulaareista partikulaarein. Universaalin kusipään vastakohta: Partikulaari ihanuus.

Olen monta kertaa hiljattainkin huomannut sen, mikä se sitten onkaan, yliminä tai universaali kusipää, nostavan päätään pienten ja suurten asioiden yhteydessä. Minua luultavasti auttaa sen kanssa kun ajattelen, että se ei ole sen mahtavampi kuin minä eikä lurki missään eetterissä, vaan on ihan tässä omassa tietoisuudessani. Tuntuu että voin saada siitä otteen, muuttaa jotain, sen sijaan että annan rumien itsesyytösten lennellä, voin puhutella itseäni lempeästi: Ei se haittaa.

Ranskan valtionkonttori lähetti paperisen kuitin maksamistani sairaalamaksuista. Kirjekuoressa ja kirjepaperissa oli kirjattuna Ranskan valtion arvot. Jotenkin se liikutti minua. Kaikenlaiset puolijalkaiset kriiseilevät ja perverssit ötökkäisetkin...