Hyvästit

Olen ollut teini-ikäisestä saakka hyvin itsenäinen ja yksin pärjääväinen. Nimenomaan yksin toimin hyvin, ihmissuhteissa olen epäonnistunut. Mietin juuri mitä teen kun palaan kotiin – minun täytyy sanoa ei eräälle ihmiselle, ja minua säälittää niin että se tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta jos en opi sanomaan ei, kuljen näiden kiviriippojen ja juoppojen kanssa lopun elämäni.

Rajojen käsite ylipäänsä tuli minulle tutuksi vasta kinkykulttuurin myötä. Kun nyt lähden, muutamaa ihanaa kokemusta ja monta karvasta pettymystä rikkaampana, on ymmärrys rajoista suurin lahja mitä olen näinä vuosina saanut. Näillä mittarilukemilla tulee mieleen, että mitä on mahdollista enää oppia? Koko ikäni olen ollut ihmisten kanssa aivan kyvytön.

Vammani ovat syvällä, ja lähellä olevat ihmiset joutuvat niistä eniten kärsimään. Surettaa, että terapiakorttikin on jo käytetty ja aika epätaloudellisella tavalla. Psykoanalyysissä maksaa kalliin hinnan siitä että saa ihmetellen kuunnella omaa ääntään päivästä toiseen: Miten tuota juttua riittääkin ja noin koherentissa muodossa. Analyysin loputtua tuntui että palikat jäivät esiin ja niiden kanssa pystyi jonkin verran itse toimimaan. Ehkä ne ovat nyt kuitenkin jääneet niille sijoilleen ja niiden päälle on kasvanut sammalta. Ensi syksynä tulee viisi vuotta Kelan tuen loppumisesta ja hoitosuhde työterveyspsykologin kanssa on olemassa. Kolme terapiakertaa työterveydessä käytettävissä ensi vuoden aikana. Asiat eivät siis ole oikeastaan hullummin. Enää pitäisi löytää terapeutti, joka ymmärtää monisuhteisuutta, kinkyä ja ehkä neuroepätyypillisyyttä. Olisi kauhean helpottavaa, jos vaikeuteeni toimia ihmisten kanssa löytyisi luonnollinen selitys. Menestymiseni ammatissa, jossa saan toimia valtaosin yksin ja tuijotella seiniä, selittyisi tavallaan samalla. Mutta mietin myös, että jos minä olisin kirjolla, kuinka kapeaksi normaaliuden alue oikein voi mennä?

Olen miettinyt äkillisiä mielialamuutoksiani, jotka ovat aiheuttaneet eri muodoissaan ahdistusta ja pelkoa joissakin niistä kanssaihmisistäni, jotka ovat tulleet lähelleni. En edelleenkään tiedä, onko ympärilläni vain ollut ihmisiä, jotka eivät kestä sitä että toisella on ikäviä tunteita, vai onko ”vika” minussa. Olenko niin kaukana omista tunteistani, maskaan niin voimalla, että ei-toivotut tunteet kasvavat tietämättäni ja paisuvat hallitsemattomiksi. Ehkä maskaaminen ei ole tässä oikea ilmaus. Ehkä minulla on niin kova tarve miellyttää, niin harras toive sopusoinnusta, että piilotan itseltäni omat tunteeni. Piilottaminen on tuhoisaa, oli piilossa sitten mitä vain, positiivista tai negatiivista. Olen kieltänyt itseltäni oman jalansijani, sillä se sisältää eripuran mahdollisuuden. Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että ainoa ihmissuhde jota voisin vielä kokeilla, olisi D/s -suhde, jossa minulla olisi velvollisuus joka päivä tehdä rehellisesti tiliä tuntemuksistani.

Raadollisemmin tilannettani tarkastellen, en ole enää kovin nuori. Vaikka ihmissuhdeanarkismi onkin tavallaan syönyt heteroudeltani pohjan, viehätyn edelleen seksuaalisesti voittopuolisesti miehistä. Tähänastisen elämäni kumppanivalinnat ovat kosahtaneet siihen tosiasiaan, että olen nainut omasta ammattikunnastani, jossa herkkyys kuuluu työkalupakkiin ja herkistä miehistä suuri osa kompensoi herkkyyden aiheuttamaa maailmassaolon mahdottomuutta alkoholilla. Nyt kun otetaan lukuun rajattomuuteni, täydellinen jalansijan puute omassa elämässäni silloin kun siihen osallistuu joku toinenkin, voidaan ymmärtää, miksi suhdehistoriani on niin surullinen kuin se on.

Tästä eteenpäin osaan ehkä sanoa ei juopoille, mutta todennäköisyydet ovat minua vastaan. Miehistä suuri osa etsii itseään nuorempaa ja/tai naisellista naista. Kun naiseuden alue kapenee samaa vauhtia kuin normaaliuden, minä asetun ulkopuolelta katsottuna jo jonnekin kauas naiseuden ulkopuolelle, vaikka itse olen asiaa ajateltuani päättänyt pitää kiinni sukupuoli-identiteetistäni, joka määrittää minua suunnilleen yhtä paljon kuin määre ”maan asukas”. En ole queer, olen 1980-luvulta. En ole kasvaessani oppinut odottamaan itseltäni naisellisuuden suhteen mitään, mikä tuntuisi vieraalta ja ajaisi minua pois naiseudesta. Olen jo 13-vuotiaana löytänyt idolikseni Laurie Andersonin, ja hän riitti vakuuttamaan minut siitä, että voin ilmaista itseäni juuri siten kuin hyvältä tuntuu. Toinen roolimalli on onnekasta kyllä oma äitini, joka kutsui itseään ”hyeenaksi” naisten joukossa. Siinä oli enemmän oma-arvontuntoa kuin itsen arvostelua, niin ainakin toivon.

Yritän hieman selventää. Olen tässä ajatellut, että pitäisikö minunkin hyödyntää erilaisia määreitä, joita nykyään on tarjolla. Kuvaisivatko ne minua paremmin? Apagender, gender noncorfirming? Mitä on se naiseus, jota en tunne omakseni? Bimboutta? Jääkö naiseuden alueelle muuta? Mikä on se olemisen muoto, johon niin moni haluaa ottaa etäisyyttä? Onko kyse sukupolvesta, joka on kasvanut Toys’r’us -lelukaupan ilmapiirissä? Minä olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt käydessäni mainitussa liikkeessä ensimmäistä kertaa noin vuonna 2005 ja nähdessäni vaaleanpunaisen prinsessapuolen ja sinisen toimintasankaripuolen. Mitään niin binääristä ei omassa lapsuudessani olisi voinut kuvitellakaan. Meillä oli kaikilla lappuhaalarit ja raitapaidat, eikä kukaan tehnyt numeroa siitä jos joku tyttö sattui pitämään ns. poikien leikeistä. En ole ennen tätä päivää edes tullut ajatelleeksi, että viehtymykseni juniin, jota ilmaisin omalla tavallani jo ennen kuin opin puhumaan, tulkittaisiin tänä päivänä poikamaiseksi. Myöskään se, että pukeuduin nuorena ja hoikkana ollessani miesten takkeihin ja mantteleihin, ei ollut mikään statementti. Minä vain tykkäsin niistä vaatteista. Toisaalta fanitin pienenä Sissi-keisarinnaa niin, että silmät kääntyivät päässä nurin tuijottaessa niitä ihania röyhelöitä. En millään saa päähäni, että sitä olisi pitänyt pitää mitenkään vähempiarvoisena. 

Olen varmasti etuoikeutettu, jossain ”oikeiden naisten” (ei hyeenojen) alueella meno oli ehkä normatiivisempaa. Lapsuuden perheessäni oli paljon isoja ongelmia, mutta myös hyvä, luova, omintakeinen meininki. Ja yritän ymmärtää, että olen etuoikeutettu myös siksi, että olen lopultakin voinut elää naisena naisen elämää (kuten itse sen ymmärrän & mukaan lukien biologiset ilmiöt kuten äitiys) ilman sukupuoleen liittyvää suurempaa ristiriitaa. (Nuorena kokemani maailmassaolon mahdottomuuden saattaisin tulkita kehodysforiaksi, jos eläisin nuoruuttani tänä päivänä. En kuitenkaan usko, että identifioitumalla toisin olo olisi helpottanut.) Kun sanoin miettiväni, pitäisikö minun hyödyntää eri määreitä, tämä varmasti särähtää jonkun korvaan. Eihän identiteetissä siitä ole kysymys, ei sitä rakennella ja valita. Olen pahoillani, että tämä pohdinta on niin perseestä. Nämä ovat kuitenkin ajatuksia joita olen ajatellut. Olen pohtinut sukupuoltani kyseenalaistamismielessä 12-vuotiaasta asti silloin tällöin. Kai se on ok.

Mainitaan tässä nyt sekin, että haluaisin silti olla yksi jätkistä. Minulle on kerran sanottu että olen. Ja ehkä sellaisia tilanteita silloin tällöin on edelleen. Miksi joku nainen saa olla Daddy, mutta jos minä haluan olla yksi jätkistä, niin se on sisäistettyä naisvihaa? Onko se sisäistettyä naisvihaa, että ajattelen sen olevan sisäistettyä naisvihaa?

Haluan tässä kohtaa selventää, että jokainen saa määritellä itsensä itse ja kunnioitan ei-binääristen oikeutta omaan identiteettiinsä. En vain käsitä, mistä tämä nykyajan äärimmäinen binäärisyys on oikein kotoisin?

Kyllä minulla on vähän nostalginen kaipuu aikaan, jolloin karvat saivat kasvaa ja vaatteen ja ihon välissä oli ilmaa. Itselläni siis kasvaa ja on, mutta olen kai jo menneen maailman reliikki. Ja heteromarkkinoilla ennuste on senkin vuoksi huono. Ja jokainen kinkki tekee asian entistä monimutkaisemmaksi. Hetken jo luulin Japanin virkistäneen minua niin, että palattuani ryhdyn uudella innolla seuranhakuun. Mutta nyt vetäydyttyäni maaseudulle tuntuu kuin olisin siirtynyt eri universumiin. Etäisyys tuntuu ainoalta oikealta.

Viidenkympin villitys ei ole mikään myytti. Se on innoituksen tila, joka syntyy ristiriidasta mielikuvan ja todellisuuden välillä. Kaikilla alle 50-vuotiailla on (tiedostamaton) mielikuva 50-vuotiaasta, ja se on suunnilleen ”ikäloppu”. Kun se sattuu omalle kohdalle, sanotaan: Minusta ei tunnu yhtään 50-vuotiaalta! Ymmärsin tämän vasta oman kokemuksen kautta. Oma kokemus omasta itsestä ei vastaa sitä mielikuvaa, joka itsellä on ollut 50-vuotiaasta. Ja siitä seuraa voimantunne: olen sentään vielä elossa. Myös tekosyyt saavat kyytiä. 40-vuotiaana voi ajatella olevansa liian vanha aloittamaan kamppailulajia, mutta 50-vuotiaana on vastassa fakta, että jos sitä ei aloita nyt, se jää kokematta.

Niinpä olen viidenkympin molemmin puolin lorttoillut ja kinkyillyt niin paljon kuin näillä vajavaisilla taidoilla on pystynyt ihmismaailmassa eksploraamaan.

Minulla oli ihania haaveita ja joitakin ihania hetkiä, jotka menivät ohi.

Nyt tarvitsen rauhaa, tarvitsen sitä lisää. Haluan elämän, jossa tärkeät asiat tai ehkä oikeammin oikea asenne on läsnä koko ajan, ei vain randomisti siunaantuvina hetkinä. Haluan tasapainoa. Haluan, että epämukavuusalueelle menemiseni palvelee jotain tarkoitusta ja siitä on oikeasti hyötyä. Haluan keskittyä omaan juttuun, joka on niin oma, että sen mukana tulevat epämukavuudetkin tuntuvat mielekkäiltä.

Kun nyt sanon että lähden, mitä sillä tarkoitan? Ehkä lähden seuranhakumoodista, pariutumisoletuksesta, romantiikka- ja seksioletuksesta. Voihan se olla ihan luonnollista, että mielihalut kohdistuvat eri asioihin eri iässä. Olen onnekas, kun niin paljon hyvää oloa on ulottuvillani. Japanissa olen oppinut hedonismia – vaikka se onkin välineellistä – kun hiljentyy kylpylän kuumuudessa, jaksaa taas painaa koko viikon duunia peräsuoli pitkällä. Jonkinlainen innokas asenne työhön ei kuitenkaan ole huono asia sekään. Ja se ei ole vaikeaa, sillä rakastan työtäni.

Tarvitsen jonkinlaista rautakankimentaliteettia tähän hetkeen.. että jotain kääntyisi uuteen asentoon edes asennepuolella. Olemassa olevista ihmisistä en halua eroon ja käytännössä tuskinpa skenestäkään kovin kauas.

Ehkä voisi olla helpottavaa myöntää, että en ole kovin yhteisöllinen ihminen. 

Tätä kirjoittaessa luin Raisa Omaheimon kolumnin ja Sanna Aaltosen gradua jotka käsittelevät sisäistettyä naisvihaa.

Mitä kerron uudelle D-tuttavuudelle

En ole juuri kirjoittanut huonoista kokemuksista tässä blogissa. Tulin kirjoitelleeksi uudelle tuttavuudelle asioita, jotka olisivat mahdollisia triggereitä, ja laitan ne kaikki nyt tähän samaan postaukseen.

Kun pohdittiin mahdollisia rangaistuksia – meidän mielestämme piiskaus on asia jota dominoiva tekee omaksi ilokseen, ei rangaistukseksi – nousi esiin ”huomiotta jättäminen”. Se käsite pelotti ja tuntui että se voisi triggeröidä jotain joka on ehkä peräisin avioliitosta Dionysoksen kanssa. Jos asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, Dionysos meni kommunikoimattomaksi, mustat pilvet nousivat hänen ohimoilleen, ja määrittelemättömän pitkän painostavan hiljaisuuden jälkeen seurasi räjähdys. Eräs kommunikoimattomuutta sisältänyt tilanne jonkin aika sitten nosti uskomattoman voimakkaan tunnemuiston tästä. Sain silloin kiinni siitä, sain puhua ja kirjoittaa siitä. Kuitenkin tuntuu, että kaikista terapiassa vietetyistä tunneista huolimatta siinä on vielä paljon käsittelemätöntä.

Kumma kyllä nurkassa tai missä tahansa säilyttimessä vietetty aika ei tunnu ollenkaan pelottavalta. Jos ”huomiotta jättäminen” merkitään tietyn ajan kestäväksi ja tiettyyn paikkaan sidotuksi. Mutta jos yrittäisin kommunikoida, kaipaisin toista vuorovaikutukseen, ja se kiellettäisiin, se olisi hirveää.

Kova raja: Epäystävällisyys

Tuli mieleen yksi raja mikä mulla ehkä on.. Jota on vaikea tarkkaan määritellä. Oon herkkä itkemään ja se on melkein aina tosi hyvä juttu, helpotusta, liikutusta, läsnäolon tuntua. Elokuisen pikatutustumisen aikana tuli sellainen pahan olon itku. Kaveri opetti minulle cockwarmingin tyyppistä juttua mutta silleen että se on todella syvällä. Ja kuolaaminen oli tavoiteltava asia. Mulla on voimakas nielemisrefleksi jonka kanssa hammaslääkäritkin on joskus helisemässä. En osannut olla nielemättä, jolloin kaveri tokaisi ei kovin ystävälliseen sävyyn: miks sä nielet? Silloin aloin itkeä ja hän sai kyllä kuulla kunniansa että jos jotain haluaa opettaa niin pieni rakentavaisuus puheessa ei olisi pahitteeksi. Hän ymmärsi kyllä yskän. Tuo oli vähän ikävää, muttei siitä mitään traumoja tullut. Eli siis, epäystävällisyys on sellainen josta en tykkää ja josta ei seuraa mitään hyvää. Se ei viesti dominoivan vahvuutta mielestäni ja tulee senkin takia turvaton olo.

Tämä tuntuu nyt sellaiselta ikävältä valitukselta... Mutta kai tällaisistakin kokemuksista pitää puhua. (Ehdottomasti pitää puhua, vastasi uusi tuttavuus.)

Anaalianalfabeetti huonossa vuorovaikutuksessa

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin toinen ikävä kokemus oli pitkin hyvin keskusteluin pohjustettu kertasessio erään kokeneen "pro"äijän kanssa. Olin anaalirajoituneisuudestani kertonut ja hän sanoi että ei ole ongelma, ei tarvitse sitä puolta harrastaa. Sitten session loppupuolella kuitenkin kysyi että yritettäisiinkö, minä sanoin että yritetään vain. Yritettiin mutta se ei onnistunut. Tämän jälkeen aiemmin hyvinkin lemmekäs domi muuttui etäiseksi, jälkihoito oli keskustelua mutta ei varsinaisesti läheisyyttä. Tämän huomattuani kysyin pettyikö hän, mutta ei myöntänyt. Myöhemmin viestittelystäkin katosi kaikki lämpö, mitä ennen sessiota oli ollut yllin kyllin. Kysymykseeni, haluaako hän jatkaa tapaamisia, hän ei vastannut ja ei olla sitten tavattu.

Anaalianalfabeetti toisenkin kerran huonossa vuorovaikutuksessa

Ja sitten vielä: Chattailin yhden miehen kanssa silloin kun olin juuri hiljattain tehnyt profiilin baariin. Ihan sujuvaa oli juttelu, puhelimessakin puhuttiin. Tyhmänä kokemattomana menin ottamaan vastaan etätehtävän. Mun piti ostaa jelly rancher trainer kit ja siitä pienin plug työntää anneliin ja sitten kauppareissu. Kauppahan on melkein kilsan päässä. No se oli jännää ja meni ihan ok, tosin plugi kyllä ei pysynyt koko aikaa sisällä. Mutta sitten kun rupesin raportoimaan, tämä kaveri alkoi viestittää sellaista "mitä lutkalle seuraavaksi tehdään" juttua. Mulle tuli ihan hirveän paha olo. Olin innoissani kokeilemassa uutta ja olisin tarvinnut että kokemukseni olisi tullut kuulluksi. Viestittely ei enää palautunut hyvään moodiin, kun annoin tästä palautetta.

Daddy issue

(Kirjoitettu Matroskinille joulun aikaan 2020)

Korona-ajassa on se hyvä puoli, että minun ei tarvitse enää koskettaa isää. Meillä oli tapana halata aina tavatessa, oli aikaa kulunut sitten viikko tai kuukausi. Se tuntui pahalta ja jotenkin teennäiseltä, sillä tuskin kummallakaan meistä on hyvä olla toistemme seurassa. Olen miettinyt sitä ratkaisua, että katkaisisin välit kokonaan. Miltä tuntuisi, jos sitä vaikeutta ei olisi. Mutta olen päätynyt rajoittamaan kanssakäymisen jollekin siedettävälle tasolle. Tällä hetkellä se tarkoittaa viikottaista biljardipeliä – sitten, kun se on taas mahdollista. Nyt koronasuositukset estävät sen.

Olen tuntenut pakottavaa velvollisuudentuntoa isän asioita kohtaan. Ajattelen että minun pitäisi keksiä jokin keino hänen vanhuuden myötä rajoittuneen elämänsä elvyttämiseen.

Isän ja äidin avioliitto ei ollut onnellinen. Isosiskoni on varmaan saanut alkunsa heidän ensimmäisenä iltanaan, ja naimisiin oli pakko mennä. Säälin isää, joka joutui olemaan äidin myrkyllisyyden kohteena, ja säälin äitiä, joka oli onneton. Kärsin kotona vallitsevasta kireästä tunnelmasta. Isä piti äitiä jotenkin alempiarvoisena – hänellä on edelleen sellainen ihmiskuva, että toiset ihmiset ovat korkeammalla tasolla kuin toiset.

 Isä oli sillä tavoin kyllä hyvä isä, että hän vietti aikaa meidän lasten kanssa, vei meitä metsäretkille ja toimistolle silloin kun hänellä oli kiire töissä ja siellä piti olla iltaisinkin. Isä pelasi kanssani shakkia ja vei minut katsomaan kuunpimennystä ja metroa. Ja hän leikki meidän kanssamme. Joskus vain olisi ollut ehkä parempi, että hän olisi antanut meidän leikkiä keskenämme. Nyt kun mietin leikkiä, joka sisälsi väärältä tuntuvaa kosketusta ja joka palautui mieleeni kymmenisen vuotta sitten emdr-terapian aikana, tuntuu että olin äidin sijaisena. Käänteinen oidipuskompleksi: Freudilaisessa perustarinassa tytär on kateellinen vanhempien yhteisestä maailmasta, haluaa syrjäyttää äidin ja mennä naimisiin isänsä kanssa. Minä antaisin mitä tahansa, jos isällä ja äidillä olisi ollut yhteinen maailma, ja olisin saanut olla siltä rauhassa. Rauhassa isän tarpeilta.

Tuntuu niin pahalta kirjoittaa tätä. Haluaisin olla toisenlainen, toisenlaisen tarinan kertoja. Pelottaa, pelottaa, pelottaa kaikki ne tunteet joita minussa on, rumat ja kelvottomat.

Mutta miltä se koskettaminen sitten tuntuu? Varautuneelta, muodolliselta, esittämiseltä – toisensa kohtaa kaksi maailmaa, jotka eivät voi kohdata. Enkä ehkä haluakaan, että ne kohtaisivat. Isä ei ole kiinnostunut minun tunteistani ja ajatuksistani. Ehkä olen hänelle ylpeyden aihe, mutta se ei tunnu hyvältä. Siinä maailmassa olisi vain isän pyyteet ja tarpeet ja minä olisin vain väline, näyttelyesine.

Jouluna 2020 sain isältä lahjaksi Pikku Myy -mukin. ”Se sopii sinulle, kun sinä joskus suutut. Onneksi et usein.” Minä valistin isää, etä Pikku Myyn ei tarvitse suuttua, sillä hän päinvastoin puolustaa suorapuheisuutta, jatkuvaa paineiden purkamista ja ulos puhaltamista sisäänpäin vetämisen sijaan, ja neuvoo Muumipappaakin puhaltamaan ulos, mitä hänellä on sydämellään.

Kerran kun olin teini-ikäinen, isä sanoi minulle innostuksen vallassa ollessaan että olen ”hyvä tyttö, ei paremmasta väliä”. Se tuntuu minusta pahalta, mutta yritän ajatella, että hän tarkoitti hyvää, hän vain ei ole kovin hyvä ilmaisemaan asioita. Miksi se tuntuu pahalta? Miksi en voi nähdä hyvää? Miksi näen, että isä sanoo minun olevan jollain asteikolla? Parempikin voisi olla, mutta koska hyvä isä sanoo tyttöä hyväksi, hän sanoo minua hyväksi. Ei siksi että olen hyvä, vaan siksi että hän on hyvä.

Isä antaa minulle esineen, jonka tarkoitus on kertoa, että joskus suutun, mutta se ei ole toivottavaa. Pidän muumiastioista, en osta niitä usein, mutta tulen iloiseksi jo niiden näkemisestä kaupassa. Pidän myös Pikku Myy -mukista. Se muistuttaa minua siitä, että isä ei pidä minusta silloin kun ilmaisen tunteitani. Ja minä aion loppuelämäni ajan ilmaista tunteitani hyvin suoraan.

*

Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on hyvin. Sellaista olotilaa, jossa ei ole huolta. Sitä huolta, joka on mielessä nukkumaan mennessä ja heti herätessä. Kaipaan rauhaa, oloa, jossa voin luottaa. Mitä se voisi olla.

Harakka

Talo, jota olin tyhjentämässä, oli valkoinen sisältä ja ulkoa, pieni vanha rapistunut puutalo. Oli päivä, aurinko paistoi sisään, valkoisissa verhoissa oli haalistuneita kukkia, ja koko sisätila oli samanlainen, valoisa, valo kuin valkoista posliinia. Huoneessa oli kaksi sänkyä ja harakka oli toisella niistä. Tule tänne minun viereeni, se sanoi. Tule juttelemaan minun kanssani. Minun pitää ensin käydä hoitamassa muutama asia, tulen sitten. Lähdin junalla, aurinko oli laskemassa ja paistoi lumipilven raosta, alhaalta. Tummassa maisemassa tuprutti pakkaslunta. Tämä juna ei pysähdy. En pääse mitenkään takaisin, vaikka lupasin.

Helpompaa kuin myöntää tarvitsevansa, on loikata suoraan sinne, missä kaikki toiveet raukeavat, stoalaiseen mielenrauhaan. Olen tehnyt siitä hyveen, ja onhan se kaunista ja ekologistakin: Saada sen mitä tarvitsee mahdollisimman vähästä, kun ei tarvitse juuri mitään. Niin minusta on ehkä tullut kivikasvo, betonihahmo, joka näyttää täydellisen tyytyväiseltä omaan elämäänsä, ja tietysti onkin, sillä hän rakastaa tienpientareen horsmien villavia päitä, lätäköitä ja risukkoa jossa viileys viipyy, ja tuntee että nekin rakastavat häntä, tai ovat samalla puolella.

Siksi on ollut niin helppoa olla kaapissa niin kauan. Kun Kreivi helmikuussa nappasi minut lennosta, näin sieluni kohoavan siivilleen. Jotenkin se oli säilynyt vahingoittumattomana universaalin kusipään monta kymmentä vuotta kestäneestä mustamaalauksesta. Mitään niin kaunista en ollut milloinkaan nähnyt. Silloin tiesin, että minun täytyy uskaltaa lähteä etsimään. Ei puroa, ei tietä, ei risuja, ei taloja, vaan ihmisiä tällä kertaa.

Olen soimannut itseäni pelkuruudesta, mutta nyt näen, että pienetkin askeleet ovat vieneet eteenpäin. Nähdä ihminen, joka uskaltaa sanoa sen kauhean, sen ihmeellisen. Kohdata ihminen, joka näkee sen minussa.

Unen harakka olen minä...toivon, että minä olen harakka. Vaikka juna veisi kauas sen, jolta pyysin.

Onnellisuudet siivittävät sanoja

Kaikki elävät olennot tukeutuvat toisiinsa koko ajan.

Hanna Meretoja, HS 4.5.2021

Dionysoksen kanssa ei toiminut seksi eikä oikeastaan mikään muukaan. Olin vain niin sitoutunut ja päättäväinen, ettei muuta vaihtoehtoa muka ollut kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vaikeudet eskaloituivat lapsen synnyttyä, kun jouduin asettamaan lapsen tarpeet miehen tarpeiden edelle, eikä meillä enää ollut yhteistä harrastustamme, juomista. Kaikki se vaikeus on toisen kirjoitelman aihe, nyt haluan kertoa miltä tuntui kun Dionysos oli viikkokausia työkeikoilla muualla, lapsen ollessa puolivuotias ja opetellessa yhtä aikaa istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan. Se ei millään malttanut ruveta nukkumaan, sen mieli ei vain peitonnut kehon ylitsevuotavaa motivaatiota kokeilla omia kykyjään. Joskus lähempänä puoltyötä se vihdoin vaipui uneen, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.

Se oli muutenkin onnellista aikaa, sain olla rauhassa ilman pelkoa että syrjin Dionysosta ja suututan hänet. Mietin missä järjestyksessä asiat on järkevää tehdä, kutsuin äitikaverin kylään milloin huvitti, raahasin omenoita torilta rattaiden alakorissa ja tein sosetta, puuhailin illalla keittiössä ja otin vauvan mukaan köllimään sitterissä, jos se ei jaksanut olla sängyssä hakemassa unta. Kukaan ei arvannut että olin masentunut synnytystä seuraavina kuukausina, olin niin reipas ja liikkuvainen. Koin hirveää ahdistusta äidintunteideni ristiriitaisuudesta ja riittämättömyydestä. Mutta syksyllä näytti siltä että lapsi kasvaa tällaisessa puutteellisessakin hoivassa, ja rentouduin hiukan.

Lapsen nukahdettua mieleni valtasi kiitollisuus, joka vaati päästä jollain tavoin kuuluviin. Olin ihmetellyt kristinuskoa lähinnä ateistin näkökulmasta, lukenut Raamattua kuin piru, lukenut C. S. Lewisin omaelämäkertaa Ilon yllättämä tunnistaen monia selittämättömiä tunteita mutta pettyen kyyneliin asti, kun loppuratkaisu ei tuonut minulle mitään uutta tai auttavaa tietoa uskon synnystä. Nyt sanat tulivat, eivät huulille asti mutta muotoilin ne mielessäni. ”Rakas Jumala taivaassa, kiitos...” En tiedä miksi juuri nuo sanat, en tiedä miellänkö Jumalan olevan taivaassa. En ylipäätään ymmärrä aiheesta tuon taivaallista. Mutta rukoilemisen otin tavaksi. Kiittämisen lisäksi pyysin asioita joita tarvitsin. Proosallisesti ajateltuna rukous oli tahdonmuodostusta: mietin elämän haasteita ja mietin, mitä ehkä tarvitsisin selvitäkseni niiden kanssa. Yleensä pyysin ”voimaa ja viisautta”.

Rukoilemaan opetteluni muistui mieleeni, kun minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin sanat olisivat löytymässä uudelleen. Haen täsmällistä ilmaisua sille mitä koen uudessa elämässäni, jossa saan elää todeksi omituisia ominaisuuksiani. Se tuntuu uudella tavalla helpolta ja myös helpottavalta. Olen elänyt 2,5 vuotta itkien haluani kirjoittaa. Aloin puhua siitä aikalailla heti mentyäni terapiaan, eivätkä kyyneleet ottaneet ehtyäkseen. En tiedä, mikä siinä on niin kipeää. Nyt haluan harjoitella sanankäyttöä ja jakaa ajatuksiani, mutta koen edelleen välillä kauhua sen kanssa.

Kolme vuotta sitten surin eroani Varjosilmästä. Meillä oli suhde, jota olisi hyvällä syyllä voinut kutsua järkiliitoksi, sillä minä ikisinkkuna olin saatavilla kun Varjosilmän pitkä ja stabiiliksi luultu parisuhde päättyi. Asuimme pari vuotta yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei löytänyt rauhaa siinä yhteisessä elämässä. Kieltäydyin hoitajan roolista, en tottunut kuumenevaan veteen vaan loikkasin pois kattilasta. Suru tuli jonkin ajan päästä, kun olin asettunut uuteen pieneen kotiini ja saanut kaatopaikkakeikat hoidettua.

Varjosilmän kanssa sain kuitenkin olla niin paljon lähellä että puhuminen helpottui. Saatoimme maata sohvalla ja kuunneella levyjä, vain olla siinä. Luulenpa, että makasimme sohvalla joka päivä ihan lähellä toisiamme. Minulla oli siinä vaiheessa luottamustehtäviä, joihin liittyi silloin tällöin ihmisten edessä puhumista. Aiemmin olin selvinnyt kuumottavista esiintymistilanteista tarkkojen muistiinpanojen avulla, joita ei välttämättä tarvinnut katsoa, kun tiesi että niihin voi tarpeen tullen turvata. Nyt saatoin puhua ilman muistilappua, koherentisti tai ei, mutta jotenkin tiesin että selviän siitä. Ja tiesin että se johtui hyväksyvästä lähellä olosta.

Rukous, puhe, kirjoitus ovat tulleet hyvien, onnellisten asioiden siivittämänä. Bukowski kirjoittaa:

(…)

jumalat tarjoavat mahdollisuuksia

huomaa ne, käytä ne.

Minulle on jossain määrin arvoitus, missä kohtaa heiluri heilahtaa positiivisen puolelle, niin että noita mahdollisuuksia pystyy havainnoimaan. Masentunut mieli ei siihen välttämättä pysty.

Voimat menevät voimien luokse ja voimattomuus voimattomuuden. Hyvät kokemukset rohkaisevat etsimään lisää hyviä kokemuksia ja auttavat kokemaan niitä, näkemään mahdollisuuksia. Huonot kokemukset sulkevat, pelottelevat, ajavat piiloon, käyristävät konttaan, kangistavat, estävät etsimästä ja näkemästä.

Mutta jokaisessa elämässä on vaihtelua, erilaisia aikoja tai tiloja. Vaikeuksia ja pienempiä vaikeuksia, helpotusta suuremman vaikeuden hetkellisesti väistyessä. Joku elollinen olento jossain tai jokin interventio. Heikki Meriläinen jäi pienenä yksin pirttiin, kun vanhemmat lähtivät töihinsä, ja koki hirvittävää yksinäisyyden kauhua. Mutta sitten jostain lattianraosta luikerteli käärme – toinen elollinen olento, jonka kanssa kokea olemassaoloa.

Minun elämässäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana tietynlainen ketjureaktio, jonka alkupäässä itse asiassa oli tilanne, jossa en tullut nähdyksi. Jäin hyvin satuttavalla tavalla ohi katsotuksi, näkymättömäksi. Siitä seurasi jotain, josta seurasi jotain ja niin edelleen, ja nyt olen kuin opettelemassa kävelemään. Se merkitsee luopumista askeesin ihannoimisesta. Askeesini on koskenut sosiaalisia suhteita, yhteyden kokemusta, seksuaalisuutta. Olen kauan totuttanut itseäni vähällä pärjäämiseen. 

There’s more to life than books you know but not much more.

On aika pelottavaa myöntää haluavansa enemmän kuin vain kirjoja. Haluamaan opettelu tapahtuu kai jokseenkin samalla tavalla kuin kävelemään opettelu, askel kerrallaan ja jostain tukea ottaen.

Marianne Riiali: Elämänhallinta on pelkkä illuusio, Hanna Meretojan haastattelu HS 4.5.2021

The Smiths: Handsome Devil

Heikki Meriläinen (1847–1939) : Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana

Charles Bukowski: NAURAVA SYDÄN

sinun elämäsi on sinun elämäsi.
älä anna alistaa ja lyödä sitä.
ole tarkkana.
selviytymiskeinoja on.
jossain on valoa.
ei paljon valoa mutta
riittävästi pimeyden
lyömiseen.
ole tarkkana.
jumalat tarjoavat
mahdollisuuksia.
huomaa ne, käytä ne.
kuolema on voittamaton, mutta
voit voittaa kuoleman elämässä,
toisinaan.
ja mitä useammin
opit sen tekemään,
sitä enemmän on valoa.
sinun elämäsi on sinun elämäsi.
tiedät sen kun se on sinun.
olet ihmeellinen
jumalat odottavat iloa
sinussa.

Paadet

Lukitsin seksuaalisuuden kolmen kivipaaden sisään, mutta sanat seitsemän.

Miten sitä sillä tavalla lukitsee. Elää elämäänsä ja lukitsee. Mikä saa pelkäämään niin paljon. Pelkäämään että maailma loppuu, ihmisyys sanotaan irti, minut hylätään ulkoiseen kylmyyteen jossa on itku ja hammastenkiristys.

Sanat, sanat. Sanat löytyivät 12-vuotiaana. Niillä voi tehdä mitä vain. Silloin oli vapaa maa, ja sitten se alkoi määrittyä, sulkeutua, rajoittua. Miten muuten voisi ollakaan? Ylimieliset ihmepojat, rockpoliisit, feministinen oikeaoppisuus, oikeat kirjat, aikuisuuden harha, ja sitten onkin jo kiikissä. Ja Universaali kusipää herkuttelee. Sillä on kaveri tai sivupersoona Virallinen tavoitteellisuus. Mitään ei voi tehdä vain omaksi ilokseen, silkasta yksinolon hurmasta, tai olemassaolon. Ja kolmantena Outouden pelko. Outous sanoissa on liikaa. Kuvissa se vielä menettelee, niistä on helppo katsoa äkkiä ohi, eivätkä ne ole niin tarkkoja merkityksiltään. Mutta sanat ovat totta. Jos kirjoitat jotain outoa, sitä voidaan käyttää sinua vastaan ja käytetäänkin, ja se on sun loppusi.

Perhonen lentää aina maailman keskikohdassa

 

Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä, mitä on niiden takana.

Jyrki Siukonen: Jäähyväiset aseille

...

Sä oot niin kaunis ja hyvä.

Tänään itku tulee jo ennen köyden kosketusta.

Olen tässä, eikä tässä voi olla kukaan toinen. Saan olla tässä, vaikka kokemukseni on yksin minun, vaikka ilo on vain meidän kahden. Ansaitsen tämän, ihan kaiken tämän. Jos minusta tuntuu että ei ole mitään huolta eikä mitään häpeää, niin ansaitsen senkin. Ja niin se on. Sinä pidät minusta huolta. Saan katsoa sinua nälkäisen olemassaoloni koko intensiteetillä, koko sopimattomalla rikkoutuneen jumalsoturin voimalla.

Laitoin joskus siivotessa talteen lapun jossa luki: ”Eiks niin että perhonen lentää aina maailman keskikohdassa?” En muistanut lapun alkuperää, ehkä se oli äkkiä muistiinmerkitsemäni lapsen kysymys. Minuun on koteloitunut tapa ajatella asioita toisten näkökulmasta, ja se näkökulmahan on aina kuvitteellinen. Nyt haluan palauttaa tarkennuspisteen omalle kohdalleni, niin että siihen ei tarvitse kuvitella jotakuta toista, tärkeämpää ja arvokkaampaa, jotakuta joka ei ole sivullinen.

Sanot, että heittäydyn sessioon täysillä ja alistun sinulle kokonaisvaltaisesti. Omassa kokemuksessani kuitenkin häälyy: Miltä tämä näyttäisi jos joku katsoisi. Tämä on niin kaunista, että en voi pitää tätä vain itselläni, haluan jakaa sen. Jos tässä ei voi olla kukaan toinen, niin haluan ainakin, että joku voi olla tästä osallinen. Ja tämä on se salonkikelpoinen selitys. Mutta on toinenkin selitys, se mitä häpeän ja minkä haluan piilottaa. Olen tuntenut itseni täiksi tervassa, siveäksi vanillamammaksi joka kuumottavassa viidenkympin villityksessään kuvittelee olevansa kinky, myrkylliseksi, katkeraksi, mastodontiksi, raskassoutuiseksi ilonpilaajaksi ja tosikoksi, jonka kanssa kukaan ei halua leikkiä ja jonka kanssa on raskasta edes olla samassa tilassa. Ja katsokoon nyt koko maailma ja skene, miten hienoa se on, kun Karukell vihdoin pääsee vallan alle. Miten se heittäytyy, mikä pienten eleiden valtava voima tähän sisältyy. Seison itkeneenä hiukset hajallaan kädet olkapäilläsi, ja siinä kosketuksessa on kaikki maailman lämpö, ja tämä läsnäolo on niin raakaa ja suoraa, ja tämä on varmaan sielukkainta mitä tässä genressä on koskaan nähty.

Taidan puhua itsestäni nyt hiukan ivallisesti.

Kun menin terapiaan kolme vuotta sitten, halusin kysyä: Miltä tuntuisi olla vain Karukell? Ilman suorittamista, ilman että siitä tekee esityksen tai tuotteen. Se on uusi kysymys, jota en koskaan ennen ole kysynyt. Olen kai kotoa oppinut asenteen, jossa mitään ei tehdä huvin vuoksi, vaan kaikki tähtää luomiseen, lopputuotteeseen ja sen esille asettamiseen. Luominen ja pätemisen tarve kulkevat käsi kädessä, ja pätemisen tarve on jotain mitä häpeän, sillä haluaisin olla täysin itseriittoinen, pärjätä ilman kiitosta ja hyväksyntää. Olen vuosien varrella vaivoin oppinut sietämään sitä. Sen vastapainona lopputuotteen aikaansaamiseen sisältyi aina myös pyyteetön antamisen ilo, mikä puolestaan on hyväksyttävää.

Mutta nyt taidan olla uuden edessä. Haluan molemmat. Haluan antaa ja saada – ei kai se ole kovin kummallista. Haluan hyväksyä myös pätemisen tarpeen. Ja haluan olla vielä enemmän läsnä, heittäytyä vielä enemmän täysillä, alistua vielä kokonaisvaltaisemmin. Sinä olet minuun tyytyväinen jo nytkin ja se tuntuu ihanalta, mutta minä tarvitsen tilan, jossa unohdan esitykset. Tarvitsen sinua, tarvitsen kovaa ajoa, ja tarvitsen yksityisyyttä.

Olen märehtinyt tätä tekstiä kuukauden päivät ja melkein luovuttanut, sillä se on itsellenikin melko käsittämätön. Mutta siinä on jotain rehellistä niistä tuntemuksista jotka nousivat toisesta sessiostamme ja joista haluaisin päästä selville. Ja ne liittyvät vahvasti ajatukseen blogin kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta yleensäkin, tai luovuudesta yleensäkin, josta olen antanut itselleni pitkän loman.

Tänään heräsin ja mietin, että miksi sen, tämän, pitää olla pätemistä, miksei se voi olla vain pohdintaa, kommunikointia? Olen nähnyt mustasukkaisuuden (jos sitä koskaan olikaan) sulavan kauniiksi haikeudeksi ja lopulta myötäiloksi sen ansiosta, että se hyväksytään eikä tuomita. Nyt haluan nähdä soimaamani pätemisen tarpeen sulavan luonnolliseksi tarpeeksi kommunikoida, jakaa ajatuksia. Jollekin nämä voivat olla niin itsestäänselviä juttuja, että ihmettelee, mitä se siellä kipuilee. Tai niin ehkä jo itsekin ajattelen, tänään.