Intro # III

Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet. Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa itsetuntoani?

Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.

Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.

Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.

Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.

Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat,  joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.

Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.

Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
 

 

Hajamietteitä kesäillassa

Scorpios are dangerous. But the most loyal, sanoo pitching coach. Jouduin vahingossa pitching-työpajaan, vaikka minun ei tarvitse työssäni pitchata. Oppi puhutteli minua eloni vaellusta noin ylipäänsä ajatellen. Kohdentaa mitä haluaa, täsmentää viestiä, karsia siitä epäolennaisuudet.

Seksuaalineuvojalla onnistun aina päästämään suustani jotain mikä kuulostaa voimaantuneelta ja itsevarmalta. Viimeksi sanoin, että minulla olisi annettavaa ja saattaisin viihtyä suhteessa, jossa olisi enemmän kuin kaksi ihmistä. Haluaisin että olisi lähipiiri. Sellainen vastavuoroisen huolenpidon, erityisen läheisyyden pallero.

Mutta vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä.

Kirjoitin yöllisen mietteen keskustelufoorumille: Kun nainen on kasvatettu alistumaan, niin sen ensimmäinen työmaa on päästä elämässään niskan päälle ja pois siitä opitusta alistumisesta. Ja jos sillä on alistumisen tarve, niin tämä em projekti on sen kanssa ristiriidassa. Tai siis vaikuttaa olevan. Sitten kun hyväksyy itsensä sekä oman elämänsä jediritarina että subina, voipi olla jo aika pahat lukemat mittarissa.

Seuraavana yönä mietin jatkoa tälle, että joskus tuntuu että tämä niskan päällä oleminen jää päälle, niin että alistumistaipumusta ei monikaan mitenkään minusta näe, eikä voi ajatellakaan itseään minkäänlaiseen auktoriteettiasemaan suhteessa minuun. Joskus tämä aiheuttaa pettymyksiä ja tunnetta että on hylkiö, mutta toisaalta se on aika siistiä.

Se hurma, joka minulle virtaa joka taholta, on teille saavuttamaton.
Se on valtaistuimen ihmeellinen yksinäisyys,
se on rikkaus, polvistuva rikkaus.

Haluni olla uskollinen on niin vahva että jollain kulmalla ymmärrän ihmisiä, jotka liittyvät ääriliikkeisiin. Ymmärrän halua olla osa jotain suurempaa, antautua itseä tärkeämmälle – ja sen äärimmäisyys, järjettömyyskin jollain lailla tukee sitä antautumisen autuutta.

Kotimatkalla radiosta tuli raskassoutuista Beethovenia. Es muss sein. Ihan kuin minä. Olen Pohjois-Euroopan raskassoutuisin horo, Kunderan Sabina ja Tereza samassa paketissa. Mutta ei horoilu sulje pois sitoutumista. Sabinalla oli yksisilmäisen poliittisen atmosfäärin ja sosialistisen realismin kitsch-estetiikan synnyttämä aversio sitoutumista kohtaan. Tereza kaipasi turvaa, pieniä ympyröitä, jotakuta huolehtimaan itsestä ja jotain josta huolehtia. Ja ehkä kuulumista epäonniseen luusereiden kansakuntaan, sen sijaan että eläisi vapaassa lännessä. Ja Tomášin epäkonsensuaalinen monisuhteilu aiheutti hänessä hirvittävää ahdistusta. Henkilöt edustavat erilaisia otteita elämästä, elämänkatsomuksia tai kohtaloita. Todellisuudessa kaikissa on vähän kaikkia. Vaarallisella ja lojaalilla skorpionillakin on tarkemmin katsoen melkein kaikki planeetat reippaassa jousimiehessä.

Viikonloppu sisälsi pitchausharjoitusten lisäksi muutakin inspiroivaa paahdetta niin auringon kuin ihmistenkin taholta. Illalla olin hirveän väsynyt, mutta ajatukset surrasivat päässä. Miten pääsen uneen. Ajattelen että kokeilen jonkun ihmisen kanssa, miltä tuntuu jos polvistun. Polvistun hänen eteensä. Se toimii. Se on molemmille merkityksellistä ja liikuttavaa. Maailman läpi menee voimalinja ja me olemme kytkeytyneet siihen hetken aikaa. Ja siihen nukahdan.

---

Edith Södergran: Yksinäisyys, suom. Uuno Kailas
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys, suom. Kirsti Siraste

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Lepo

Mulla ei oo kyllä mitään hajua mitä merkitystä mun elämällä on. Vaikka flunssasta toivuttua roskia viedessä tuntui kuin olisi noussut haudasta. Samat kadut ja keväisen kammottavan tympeät maisemat kuin lapsena. Samat jutut. Miksi.

En harrasta heppoisia suhteita, sanoi haastateltava podcastissa. Minä sitten varmaan harrastan juuri sellaisia.

Aina lähtöruudussa, seuranhaku päällä, aina menossa jonnekin – nyt olen ollut kohta viikon ajan menossa Turkuun, vielä siinä onnistumatta. Täällä lähimailla minulla ei ole edes ketään jonka kanssa mennä elokuviin. Puhumattakaan että puhaltaisin ulos mitä minulle kuuluu.

Olen sitonut tämän vuoden aikana kahdeksaa ihmistä. Se on itse asiassa aika paljon, kun miellän itseni aloittelevaksi, harvakseltaan treenailevaksi sitojaksi. Tämän vuoden puolella olen ollut kerran itse köysissä, kerran sanonut kiitos ei kun olin niin väsynyt muiden roikuttua vuorollaan ja illan pimettyä, ja kerran sanonut että haluan mieluummin sitoa kuin olla sidottavana – mieli on tehnyt treenata. Yksi pyysi päästä köysiin mutta en ehtinyt niissä bileissä, mutta jospa seuraavissa.

Seitsemää ihmistä olen sitonut kutakin yhden kerran ja yhtä kaksi kertaa – hänet tapaan pian uudelleen, hänen kanssaan on paljon löydettävää laatikon ulkopuolelta, mutta hän ei ole se dominoiva jota etsin, eikä oikein monisuhteinenkaan lähtökohtaisesti, ja hän on niin kiinnostunut minusta, että joudun kohta alkamaan pitämään häntä etäämpänä, ja sitä en haluaisi. Otettaisiin nyt asia kerrallaan.

Monelta suunnalta luen samaa asiaa, että on jotenkin väärin etsiä ominaisuuksia, mennä kinkki eikä ihminen edellä. Mistä vetoa että niin kirjoittavat ihmiset, jotka ovat löytäneet etsimänsä helpommin kuin minä. Olkaa itse 48 vuotta kaapissa ja katsokaa ihmistä, törmäämättä kertaakaan samanmieliseen. Tämä elämä vaan kuluu loppuun ilman että löytää kaipuunsa kohdetta, jos ei vähän fokusoi. (Ymmärrän varmaan väärin, he tarkoittavat näitä jotka tulevat lankoja pitkin nartuttelemaan ennen kuin tunnetaan yhtään.)

Tuntuu jotenkin niin raskaalta olla niin alkutekijöissä koko ajan, tuntea itsensä oudoksi ja vieraaksi koko ajan. Toisaalta jollain lailla se moninaisuus on siistiäkin, sisällyksekästä, ja vaikeus ja haikeuskin, mutta kevään valossa se tuntuu joskus raskaalta.

Ja mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii?

Ikuinen dilemma nautintohakuisen pyrkimisen mielekkyyden ja haluista vapautumisen välillä. Parempi olisi olla haluamatta mitään ja vähän kitua askeesissa, minimaalisesti nautintoja ja maksimaalisesti merkitystä. Mutta jos ei haluaisi mitään eikä pyrkisi mihinkään – olisiko sekään ihan suositeltavaa. Ja olisiko sitä haluamatta siitäkin syystä, että tietää, että sitten kun jotain itsellä on, kumpuaa onnettomuus jostain muusta lähteestä. Kun on perusasiat niin hyvin kuin minulla, on onnellisuus vakio, oli tilapäisesti asiat miten vain. Ja olisiko sitä haluamatta siitä syystä, että välttyy sitten ainakin tuottamasta tuskaa jollekin, jos joutuisikin siihen tilanteeseen että niin kävisi. Ja olisiko sitä haluamatta senkin takia, ettei joudu kokemaan uutta pettymystä. Ja senkin takia, että ei kerry sieluun tyytymyksen saastaa. Aina on hyvä olla vain isoovainen ja siunattu.

Toisaalta merkitystä olisi hyvinkin helppo löytää jostain hyödyllisestä tekemisestä, kuten vapaaehtoistyöstä, jolle ei välttämättä jää niin paljon aikaa, jos aikansa käyttää johonkin muuhun. Judon alkeiskurssi jäi kesken. Harjoitukset ovat ihan parasta ja treenin jälkeen on euforinen olo, mutta aloin pelätä randoria. Yksi tyyppi siellä painaa mut tatamiin niin että kylkiluut meinaa katketa ja henki lähteä, siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisi mennä sinne ja sanoa että tuossa ei ole mitään mieltä, mutta tässä on ollut kaikkea reissuakin ja kynnyskin mennä sinne on tainnut nousta. En tiedä onko se mun juttu käydä harjoituksissa kaksi kertaa viikossa tiettynä aikana.

Vapaaehtoistyötä voisi tehdä kinky-yhdistyksissäkin (ja tiedostan, että suurin osa köysikontakteistani on syntynyt vapaaehtoisvoimin pidetyissä miiteissä ja bileissä.) Mutta on myös monenlaista muuta vapaaehtoistyötä jotka mielessä pyörii.

Kiitos että olen saanut tehdä palvelusta, sanoi uskovainen tuttava rukouksessa.

Tämä ajatus vie siihen suuntaan, että kun nyt olen kolmen vuoden ajan ajatellut lähinnä vain kinkyilyä, niin voisin unohtaa välillä sen teeman ja ajatella jotain muutakin. Ottaa lomaa etsimisestä.

Ilmaus tyytymyksen saasta on luullakseni peräisin Yrjö Jylhän runosta Lokakuun sade, jonka 500 kg lihaa levytti ensimmäiselle albumilleen. Miellän sen tarkoittavan kutankuinkin sokeutta omille etuoikeuksille.

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Minut on nähty

Kuvat

Unessa kaikki tapahtuu jotenkin kuvissa, kuvilla. On kuvia sermeillä ja kankailla verhotusta punaruskeasta hämärästä huoneesta ja miehestä josta näen vilauksen vasta loppuvaiheessa. Hän on vastenmielinen, en halua olla tekemisissä. Jotain intiimiä on tapahtunut vaikka en ole nähnyt häntä, sillä hän on kuvannut minusta arkaluonteista materiaalia. Saatuani tietää sen annan hänen kuulla kunniansa. Olen lähdössä, hän ottaa laudan johon on hakattu valtavia nauloja ja käy kimppuuni. Juoksen pakoon portaita alas ja herään huutooni.

En harrasta unienselitystä, unet pitävät huolen itsestään ja aivoapparaatista. Mutta houkuttaahan tuo tulkitsemaan. Joku on nähnyt minut ennen kuin on näyttäytynyt itse.

Elämäni suurin suru

Olen adventti-ihminen, kirjoitan Metsien miehelle. Olen huomannut! Joulukuun puolessavälissä olin otteessa sohvalla, hän soitteli minua, ja sanoi: Mä niin haluaisin piiskata sut. Tai siis en haluaisi, vaan haluan. Ja hän odottaa rauhallista hetkeä, oikeaa hetkeä. Ja antaa minun kokea tämän odotuksen. Hän kirjoittaa, että tuo halu on voimakkaampi kuin ikinä ennen ja ihmettelee, mistä siinä on kysymys.

Minulle se hänen halunsa on todellisuuden sinetti. Olen aina ajatellut, että minussa on liikaa olemassaoloa. Olen saanut yliannostuksen, minua kun tehtiin niin pidettiin liian kauan olemassaolosammiossa. Siksi olen liian raskas joillekin ja useimmat miehet vanilla-aikoinani olen väsyttänyt pelkällä läsnäolollani. (tai sitten ne olivat muuten vain väsyneitä.) Mutta nyt haluaisin, että minussa olisi sitä vielä enemmän, että voisin aistia kaiken vielä täydemmin. Metsien mies on minulle ylivoimainen vastus, se on selvää. Olemassaoloni on hänen hallussaan.

Kipu on arvoitus, sen verran osaan siitä sanoa, että haavoittuvaisena oleminen on siinä olennaista. Mutta miksi on niin tärkeää olla haavoittuvainen? Siksi kai, että elämässä muuten on aina pyrittävä haavoista pois. Ei haittaa! Kyllä pärjään. On pärjättävä. Ja haavoitetuimmillaan on pärjättävä kaikkein parhaiten.

Haavoittuvaisuus on tärkeää myös taiteessa. Joku ilmaisee jotain asettaen itsensä alttiiksi haavoittuvaisena; ilmaisun omintakeisuus tekee siitä haavoittuvaista, sillä on hyvin pelottavaa paljastaa muille olevansa niin outo. Samaan aikaan kun ilmaisee outouden kautta omaa erillisyyttään, jännästi kuitenkin pääsee ihmisyyden ytimeen, käsiksi johonkin, minkä voimme jakaa.

Ja bdsm on myös luovaa toimintaa, by the way.

Olen tippunut kaikista suojauksista ja minussa on sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu, elämäni suurin suru: en ole koskaan ollut ihan varma, ovatko muut ihmiset olemassa, ja jos he ovat olemassa, niin minä ehkä en ole, tai emme ainakaan ole samassa ajassa ja samassa paikassa, tai jos olemme, niin jollakulla on tukalaa. Juuri sydäntäsärkevä yhteyden kaipuu aiheuttaa myös tunteen olemassaolon yliannostuksesta. Olen mörkö jolla on polttava katse, Miyazakin keskeneräinen tultasylkevä jumalsoturi.

Loitontumisen pelko

Hän makaa kääntyneenä minuun päin, makaamme vastakkain, kehot ja naamat vastakkain. Alan taas itkeä, olen sisällä siinä mitä hän sanoi – Aina pitää kertoa jos on huolia – ja miten kaukaista se on minun koko maailmalleni. Tänään olen itkenyt enemmänkin, milloin posken silittämisestä, milloin siitä kun yritän liikkua ja Metsien mies ei päästä otteestaan, sanoo että en pääse, sillä paikkani on siinä. Siinä tai mihin hän minut käskee.

Joulun ja uudenvuoden välillä mieleeni nousee pelko valtasuhteen loitontumisesta. Välillä tuntuu samalta kuin silloin kun kuvailin kinkymaailman ja arkimaailman eroa. Löytää sen maailman missä saa olla oma itsensä, ja se on vieläpä kaunista, jollain hyvin sisäisellä ja todella tavalla, ja sitten tempaistaan sieltä pois.

Näemme aika usein, mutta työvuorot eivät mene ollenkaan yksiin. Uutenavuotena saamme viettää pari päivää yhdessä maalla. Kävellään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, laitetaan ruokaa sujuvasti yhteistuumin. Teen itselleni tilaa, tai otan tilaa haltuun, tai sovittelen itselleni palvelusubin roolia eli siivoan Metsien miehen sanoisinko poikamiesmäisessä keittiössä. Mietin millainen mielenrauha olisi tehdessä keittiöhommia komennettuna.

Suhde syvenee pienillä eleillä, ei rajuilla sessioilla. Dynamiikka on jyrkkä, se on selvää. Tunteet ovat niin isoja että lopulta vain katsomme toisiamme ja nauramme. Voiko tällaista edes olla? Uudenvuoden aatonaattona herätessä hän pitää minua edessään, huulillaan, ja eleet ovat niin pieniä ja reaktiot niin suuria. Järki lähtee, sanon. Se saakin nyt hetkeksi lähteä.

Aina pitää kertoa jos on huolia.

Tunnen itseni naurettavaksi ja kiittämättömäksi enkä millään meinaa uskaltaa kertoa. Turvasana-podcastissa puhutaan kommunikoinnin tärkeydestä – pientenkin mielipahojen kohdalla. Rohkaistun ja viestitän. Olen pettynyt niin monta kertaa, pelkään niin kamalasti että kaikki arkistuu, yhteys loittonee, käskyt rajoittuvat seksiin ja hän saa ovelasti mitä haluaa.

Samaan aikaan arvostan suunnattomasti hidasta etenemistä, sillä minulla on kokemusta myös liian nopeasta. Mutta halu päästä turvaan vallan alle käy sietämättömän voimakkaaksi, kun se on niin lähellä. Ja samaan aikaan arvostan ihan hiukan tätä omaa kaipuutanikin, ja uskallustani kertoa siitä. Kertoohan se vastaansanomattomasti siitä mitä haluan.

Ei tarvitse pelätä, me saadaan nämä asiat kyllä liikkeelle.

Credo

Seisoimme keittiössä pussailemassa. En osaa selittää, miten hän otti minua käsivarsista. Kainaloiden alta jotenkin, ja nosti minua ylöspäin, pakottaen minut varpailleni, niin että roikuin kivuliaasti hänen otteessaan. Sitten hän laski minut alas, otti kiinni kyynärpäistä – minulla on kyynärpäät ja sieluni on niissäkin! Ja kyynärvarsista, tiukasti, ja taas hankala sanoa mitä hän teki, mutta minun oli pakko niiata alas, alemmas, ja juuri ennen kuin minun oli pakko polvistua, nosti minut hitaasti takaisin ylös.

Ranteista sama. Nostettuaan minut taas ylös hän otti kiinni käsistäni. Niitä hän ei rusikoinut, antoi vain minun tuntea omat käteni hänen käsiensä otteessa. Käsissänikin on sieluni hänen käsissään.

Oikeassahan sinä olet, ei me olla viime aikoina juuri menty eteenpäin. Tietenkin sun pitää aina sanoa siitä, siihen koko tämä homma perustuu että me molemmat kerrotaan miltä meistä tuntuu.

Kun hän oli pidellyt minua minua mittaamattoman ajan otteessaan siinä keittiössä, me siirrymme sohvalle rauhoittumaan. Hän oli töistä niin väsynyt että luokseni tullessaan oli jonkinlaisessa nauruhepulissa. Joko sen takia tai sen takia että olin pelännyt hänen haluavan vain seksiä, tai vain siksi että me molemmat nautimme niin paljon tuosta hetkestä vaatteet päällä keittiössä, tänään emme tehneet muuta. Oon ihan vähän aikaa tässä, sanoin ja painoin pääni hänen syliinsä. Uinahdin hetkeksi täydellisessä turvassa.

Kyllä mä uskon.

– ehkä

Me viestiteltiin säännöistä jo ennen iholla oloa, ennen yhteistä yötä. Miten ne ehkä toimii, miten whatsappviestit on säännöistä vapaata kommunikointia ja livenäkin on jokin keino vapautua niistä ja puhua vapaasti. Minusta tulee hullu koira kun ajattelen sitä aikaa, ja miten paljon sen jälkeen ollaan oltu yhdessä, ja se on minulla mielessä, ja rituaalit, jokin mistä varmasti tietää olevansa valtasuhteessa, ja mistä tiedän toimiiko mikään, kuvittelenko vain, kun en ole ennen ollut?

Miksi miksi mun täytyy olla tällainen? Vituttaa kaikki herkkyys ja haavoittuvaisuus ja tarvitsevuus ja koko tämä minä. Vaikka olet sanonut että haluat minut juuri tällaisena. Mutta jos se menee silti yli. Entä jos mikään ei riitä.

En kestä enää tätä rentoilua välitilassa. Sinulle on selvää mitä haluat ja voit olla kaikessa rauhassa ja kehkeyttää ja suunnitella itseksesi, tai mitä sitten pääsi sisällä tapahtuukaan. Mutta minä olen paljastanut itseni ja jäänyt tilaan, missä suojaukset on jo pois mutta turvaa ei vielä ole. En kestä enää yhtäkään tapaamista jotka tapahtuvat kuin mitään valtasuhdetta ei olisi tekeillä. Arasti mainitsen jotain mitä olen lukenut tai ajatellut, se menee samaan laariin älyttömien tiktokvideoiden kanssa. Mietin mikä voisi olla jokin päivittäinen toimi, joka muistuttaisi. Se voisi liittyä kirjoittamiseen. Mutta en minä pysty tähän yksin, en minä voi itseäni dominoida – tai voin, mutta se on eri juttu.

Valmista ei tarvitse olla eikä mitään konkreettista tarvitse tehdä, mutta en kestä sitä tunnetta, että suunnitelma on vain minun kuvitelmaani ja sen esille tuominen ei toimi, ei herätä mitään, ja sen vuoksi rohkeuteni katoaa.

Eikä tämä tarkoita etten rakastaisi sinua silloinkin kun kävelemme metsätietä ja nauramme pöhköille jutuille. Eikä tämä varmaan tarkoita sitäkään, ettenkö tarvitsisi paljonkin tavallista oloa ja muihin asioihin keskittymistä. 

Ehkä tämä ei olisi niin arvokasta jos tämä olisi helppoa.

Kriisi

Vitun hullu, mitä sä kirjottelet ympäri nettiä että haluat olla jonkun orja. Kuljet terveen kirjoissa pitkin työmaita ja olet asiallinen, ja sisältä tollasta hirveetä paskaa.

Häpeän kaikkea itsessäni, mutta eniten ehkä kateutta. Kadehdin heitä, jotka voivat elää todeksi ominta itseään. Miten kateudesta pääsee eroon? Katsomalla hyviä asioita omassa elämässä ja tekemällä korjausliikkeitä halujensa tavoittelemisessa, sanoi netti. https://yle.fi/uutiset/3-9320003 Molemmat osaan aika hyvinkin ja koko ajan paremmin. Mutta hyvät asiat omassa elämässä eivät nyt riitä. Minussa asuu puute ja kaipaus ja tyhjyys ja tyhjiö, heikkous, epäitsenäisyys, tarve. 

Voi sua, sanoi Archibald.

Sä oot niin tunteellinen, sanoi Ankara Poika-Jussi. Tarvitset syvällisen suhteen.

Voin polttaa käteni kiehuvassa vedessä ilmeenkään värähtämättä. Mutta tänään ulos purkautuu joka ainoan peruslukemilla vedetyn hetken kätketyt kyyneleet.

Kuolen häpeästä koska kuolen häpeästä koska kuolen häpeästä. Oikea paikkani on eristyksissä. Oikea paikkani on eristyksissä. Oikea paikkani on eristyksissä, pois silmistä. Syvin olemukseni sotii kaikkia arvojani vastaan, kaikkea mitä olen lapsesta asti rakentanut.

The bond between master and slave is extremely strong.
Maja Borg: Passion

Validointi on asia, jonka jokainen ihminen haluaisi kuulla. Se tarkoittaa, että jokin asia on totta ja sillä on looginen tai faktaan perustuva syy olla sellainen kuin on.
https://tiiakoskinen.com/validointi-miten-validoida-ja-kohdata-toinen-ihminen/

Hetkittäin olen myös ylpeä. Pakahdun ylpeydestä. Julkaisin taas jotain.

Entinen minä kysyy: Miten ihminen voi olla noin surullinen, vaikka sillä on noin hienoja ystäviä? Nykyinen minä vastaa: Mitä tekisinkään ilman heitä?

Radiossa sanottiin, että parasta palautumista ja kriisinsietokykyä lisäävää toimintaa on sellainen, mistä on 11-vuotiaana nauttinut. https://areena.yle.fi/podcastit/1-63137234
Yksinolo ja kuvittelu… ja pelit. Narupallo. Täydellisesti aivot narikassa, Kruusun kanssa narupalloa kunnes ilta pimenee. Pok, pok, pok, pok. Ehkä myös lautapelit…Voisi järjestää lautapelimiitin.

Syvään, päätyyn! (seuranhakuilmoitus)

Sisällysluettelo

1: Minä

2: Hän

3: Kauneus

4: Me

5: Meanwhile..

6: Mitä seuraavaksi tapahtuu?

 

1. Minä

olen itsellinen, tasapainoinen, aika säännöllistä elämää viettävä, tunteellinen ja kommunikointikykyinen nainen. Käyn töissä, opiskelen, matkustelen työn vuoksi ja huvikseni, mökkeilen, luen, kirjoitan, kokkailen, kuuntelen musiikkia. Hidasteleva, hiljainen ja jopa erakkomainen elämäntapa on ihan viime aikoina vaihtunut sosiaalisempaan ja sanoisinko jotenkin elämyshakuisempaan (vaikka kyllä yksinäisyyttä on jäljellä riittämiin ja vähän liikaakin). Ihmisten seura ei enää samalla tavalla kuormita kuin ennen. Se johtuu siitä että et ole enää niin syvällä kaapissa että perse on Narniassa, totesi Moukka hiljattain. Totta varmastikin, ja totta myös se, että olen aika lailla kaapissa edelleen. On siis aika ottaa askel eteenpäin.

Olen tottelevainen alistuva masokisti, joku pikkuotus, ei lapsi eikä eläinkään, mutta joku rääpäle, ötökkä, pupu, villityttö, orjatyttö, lutka, horo.

Hiukan yllättäen olen ruvennut harrastamaan köysiä viime aikoina enimmäkseen sitojana.

 

== Results from bdsmtest.org ==

100% Submissive

100% Rope bunny

95% Masochist

93% Primal (Prey)

89% Non-monogamist

81% Degradee

81% Slave

57% Pet

56% Experimentalist

49% Exhibitionist

48% Brat

36% Rigger

22% Vanilla

19% Switch

13% Voyeur

12% Primal (Hunter)

3% Dominant

 

Olen viettänyt jonkin aikaa onnellista soolopolyn elämää ja tuntenut löytäneeni oman juttuni. Nyt kuitenkin elämään on tullut tilaa, kaikessa rikkaudessaan se näyttäytyy jopa tyhjänä. Kaipaan intensiivistä ihmissuhdetta, Ds-suhdetta, omistussuhdetta. Yhtä sellaista. Ihmistä, jolla olisi minulle aikaa. Polyajatukseni ovat tällä hetkellä hieman sekavia, uusiin ihmisiin tutustuminen vie voimavaroja ja olemassaolevat kivat kaverit ovat aika kaukana kaikki. Minun tarvitsee kuitenkin tietää, että elämässäni saa olla ihmisiä. Monisuhteisuus ei ole tuonut elämääni juurikaan mustasukkaisuuden tunteita, mutta myötäiloa sitäkin enemmän. Myötäilo on tunne, joka on vain odottanut nimeämistään, päästäkseen kukoistamaan.

Tajusin erään onnekkaan ja traagisen kohtaamisen jäljiltä, että minussa on myös potentiaalia, joka ei ole koskaan päässyt toteutumaan muuten kuin fantasioissa. Ajatus, että minä käytän mielikuvitustani, antaumuksellisuuttani, ilmaisuvoimaani tuottaakseni toiselle mielihyvää, on ollut yhtä hautautuneena kuin alistuvuus ja masokismi – tai vielä syvemmällä. Tätä kannattaisi tutkia käytännössä.

Olen hyvä kommunikoimaan rajojani, etenkin D:n läsnäollessa. Etänä vallan saattaa ottaa planeetankokoinen toksinen velvollisuudentuntoni.

Olen meikkaamaton ja feikkaamaton, 167 cm/80 kg akka. En pukeudu kumiin, lateksiin tai nahkaan enkä käytä kovin korkeita korkoja. Pantakin saisi mieluusti olla kierrätysmatskua, jos se on nahkaa. Ehkä olen parhaimmillani ilman rihmankiertämää. Bileisiin pukeudun mielelläni omaan tyyliini.

Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on hyvin. Olotilaa, jossa huoli ei ole läsnä nukkumaan mennessä ja heti herätessä. Kaipaan rauhaa, oloa, jossa voin luottaa. Mitä se voisi olla?

 

2. Hän

on sadisti ja nauttii satuttaessaan sitä, joka antautuu hänelle haavoittuvimmillaan. Hän tekee sen molempien vuoksi, mutta myös oman nautintonsa. Hän tietää että sadisti voi olla tunteellinen, välittävä, rakastava, hellä ja kiltti, sillä hän on sellainen itsekin. Hän ei minua lähestyessään kehunut itseään sillä, että ei ole varsinainen sadisti vaan tekee kaiken naisen nautinnon tähden. Service topit ovat yhtä arvokkaita kuin sadistit, mutta sadisti on minun unelmani.

Hän haluaa omistaa ja pitää omaisuudestaan huolta. Hän haluaa käyttää omaisuuttaan ja ehkä jakaa sitä myös ystävilleen. Hän haluaa käyttää valtaa ja on myös oman elämänsä herra. Hän tietää, että siellä missä alkoholi tai päihteet hallitsevat, ei ole muita hallitsijoita.

Hän ei kutsu monisuhteilua himmeleiksi tai muilla vähättelevillä sanoilla. Hän on avoin ajatukselle monisuhteisuudesta ja anarkismista, hän ei halua rajoittaa elämääni, vaan toivoo että elämääni saavat rikastuttaa monenlaiset ihmiset ja ymmärtää, että minulla on monenlaisille ihmisille paljon annettavaa. Jos hän on itse monisuhteinen, hän on sellaisessa tilanteessa, jossa hänellä on mahdollisuus ja hän haluaa viettää aikaa minun kanssani. Jos hän on mono tai muuten sinkku, hän antaa minulle omaa aikaa, eikä vain periaatteessa vaan myös käytännössä. 

Hän kehtaa kulkea kanssani julkisella paikalla. Hän ei sano että kelpaan koska ulkonäöllä ei ole väliä. Hän ei arvostele muita naisia kehuakseen minua. Hän ei muutenkaan käytä kallisarvoista aikaa muiden ihmisten arvosteluun. Joskus hänen, kuten minunkin, pitää saada räntätä ja purkaa huolia, mutta jatkuva nillitys muiden ihmisten epäkelpoudesta ei kuulu hänen mielenmaisemaansa.

 

3. Kauneus

Minulla on omanlaiseni estetiikka, jota viljelen ja etsin, otan mielelläni valokuvia ja olen kuvissa.  Valtasuhteen kauneus on jotain muuta kuin visuaalisesti näkyvää. Se ilmenee ajassa ja tilassa, eleissä ja teoissa, joissa tavallisen elämän säännöt ylitetään ja mennään syvimpien halujen ja tarpeiden lähteille. Eleissä, jotka ovat täynnä merkitystä. Valtasuhteen säännöt luovat kehyksen, jossa tapahtuu jotain syvältä sielusta kumpuavaa, jotain hyvin elävää, luovaa sanan yksityisimmässä ja herkimmässä merkityksessä.

Haluan etsiä ilmaisua, joka kertoo omistautumisestani. Yhdessä hänen kanssaan luomme maan jota ei ole, tapahtuman, joka ei vain ole kaunis, vaan on itse kauneuden ydin ja sielu.

Minun lähelläni, halutessaan köysissänikin, hän saa tuntea, että olen todella läsnä hänelle ja hänen lähellään, että hänen nautintonsa on maailmani keskipiste ja tarkoitus.

 

4. Me

Kiire ei ole, vaikka elämä kulkeekin eteenpäin ja yksinäiset päivät muuttuvat yksinäisiksi vuosikymmeniksi. Niin järkevä kuin olenkin, olen useita kertoja hypännyt me-moodiin aivan liian varhain, toisen halutessa. Me tutustumme, mitä se sitten pitääkään sisällään. Keskustelua, yhdessäoloa mielellään. Olen aika luottavainen ja heittäytyväinen ja ajattelen, että tutustuminen on myös demoilua iholla.

Me kuuntelemme toisiamme, kuulostelemme juuri meidän dynamiikkaamme, keskustelemme monisuhteisuudesta ja löydämme oman, molemmille sopivan tavan elää. Rehellisyys ja avoimuus monisuhteisuuden perusasetuksina on molemmille itsestäänselvää.

Meillä voi olla yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, mutta takuulla molemmilla on myös omat juttunsa. Olemme elämässä sellaisessa vaiheessa, että mahdolliset ruuhkavuodet ovat hellittämässä ja aikaa on toisillemme ja mukaviin juttuihin.

Yksinäisyydessäni olen jopa päästänyt mieleeni sellaisen järkyttävän ajatuksen, että voisin majailla oikean ihmisen kanssa saman katon alla, jos oikein hyvin kävisi. Majailua voi kokeilla vaikka niin, että minä otan työmaani ja majoitun aika ajoin hänen luokseen. Tämä siinä tapauksessa, että hänellä on paikka johon voin tulla majailemaan. Minun luonani voi myös majailla.

Tämä etsintä, jota nyt käynnistelen, tulee viemään aikaa, sillä molemminpuolisen halun ja hyvän olon pitää olla kohdallaan, ennen kuin haaveiden toteuttamisessa päästään eteenpäin. Sanat ovat tutustumisessa tärkeitä, ja toivonkin aluksi pikaviestintää syvällisempää kirjoittelua. Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä, käytännön teot ajan kuluessa ratkaisevat ja luovat luottamuksen, joka on valtasuhteen edellytys.

 

5. Meanwhile...

Arvostan myös kertasessiointeja ja fwb-kuvioita ja pidän niitä merkityksellisinä. Ei niitäkään helppo ole löytää, sillä jokin kemia toki niissäkin on oltava, molemmille tai kaikille osapuolille mukava.

Etsin kunnes löydän hänet, mutta sillä välin lutkailen taatusti sydämeni kyllyydestä. Tänä syksynä vuodatan vahingoittuneeseen sieluuni hyväksikäytön balsamia järjestämällä itselleni ja jätkille saunaillan, jossa olen käyttövehkeenä. Saunailta toteutuu marraskuussa pohjoisessa Keski-Suomessa tai eteläisellä Pohjois-Pohjanmaalla. Halukkaat voivat olla yhteyksissä, kerron mielelläni lisää.

 

6. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Jos haluat tutustua minuun, köysi- tai muussa kaveruusmielessä, Ds-suhdemielessä tai haluat osallistua saunailtaan, lähetä minulle viesti. Sähköpostiosoite löytyy blogin oikeasta palkista. Kerro itsestäsi. En vastaa muutaman sanan viesteihin, enkä ala kannattelemaan viestittelyä, jos toinen osapuoli ei panosta siihen. Minulla ei oikein ole aikaa epämääräiseen chattailuun. Haluan puhua asiaa, ja asiaa on toki myös kaikki sellainen kontentti, joka edistää tutustumista, vaikka aiheina olisi arkisetkin jutut.  

En ole narttu, se sana ei resonoi minulle. Älä siis nimittele minua nartuksi, äläkä miksikään muuksikaan. Se mitä tapahtuu sitten kun nimittelyn aika on, on minulle pyhää.

---

 

Love came...

Love came...

Became like blood in my veins

Made my essence free,

filled out each part of me with my beloved friend

Took by force the whole my body

I am a lonely slave of God in this huge world

The daylight would be useless without love

 

Mercan Dede: 800

https://lyricstranslate.com/en/800-800.html-0

 

 

Mitä tein kesällä

Pääsin taas sitomaan Archibaldin kanssa! Minulla jäi sitä paitsi kesken se juttu meidän reissun lopulta, kun oltiin parkissa Tallinnan satamassa ja menin aamupalan jälkeen vielä nukkumaan. Kun virkosin, Archibald sitoi jalkaani ristikkäisen aika tiukan punoksen ja taivutti jalkaa. Aiaiai! Köysikipua, viehättävää. Voihkin ja visersin vapautuneesti. Siinä on jotain hyvin kaunista, kun saa ilmaista kokemaansa kipua. Nyt olimme Tampereella kaksipäiväisellä sitomiskurssilla.*) Archibaldin kanssa on mukavaa, kun tunnemme jo vähän toisiamme ja tiedämme että olemme molemmat kiinnostuneita kipua aiheuttavasta sidonnasta. Semenawa on muutakin kuin kipua, se on sidottavan tekemistä haavoittuvaksi asennoilla, joissa hän on suojaton ja eleillä, jotka korostavat valta-asetelmaa. Kurssilla painotetaan improvisaatiota, se on minulla jo lähtenyt luonnostaankin, sekä kontaktia, mikä on enempi uutta asiaa, ja tarpeellista.

Viikkoa myöhemmin saan sitoa häntä. Hänellä ei ole nimeä tässä kirjoituksessa. Annoin kyllä hänelle nimen ja hän itsekin antoi nimen niin itselleen kuin minullekin, mutta en käytä niitä enää. Saan sitoa häntä tuottaakseni hänelle mielihyvää, se on minun tehtäväni. Pääsen käyttämään mielikuvitustani. En ole koskaan ollut niin aktiivinen, niin luova. Ehkä joskus kuvitelmissani, jotka ovat jääneet kauaksi todellisuudesta. Suutelen häntä silmien väliin, kivesten alapuolelle, varpaisiin. Vapautan hänet köysistä, yhtä hitaasti ja intensiivisesti kuin sidoinkin – Tampereen oppeja tämäkin – ja käperryn hänen päälleen. Haluan olla sun.

Sitomiskurssia edeltävänä iltana olimme tavanneet juhlissa, joihin menin sokean kanan päättäväisyydellä. Elämäni ensimmäisen femsub-miitin voimaannuttamana aloin puhua toiveistani ja huomasimme että meidän toiveemme sopivat yhteen. Koko viikon olen moninaisisssa olotiloissa, innoissani, tietysti, ja peloissani, teen riskianalyysiä ja nimitän huoliani subinaisen kansalaistaidon kirjasta opituksi epäilyprotokollaksi. Mielikuvat lähtevät laukalle, molemmilla, samoin dynamiikan haku, kielenkäyttö, kutsumanimet. Pakitankin siinä ja hän ottaa sen hyvin, sanoo että olen oikeassa, hitaasti on parempi edetä. Mutta molemmilla on niin hirveä into siihen yhteiseen haaveeseen.

Skynda dig, älskade…

 

 

Kuukautta aiemmin olin matkalla kohti Turun satamaa ja kirjoittelin muistiin huoliani, ajatuksena lähettää teksti johonkin vertaisryhmään – sellaisiakin on. Seuraava pohdinta on femsub-miitin jälkeen vielä hiukan jalostunut.

---

Olen Ds-suhteessa, joka on etäisyydestä ja aikatauluhaasteista huolimatta hyvin syvä, lämmin, turvallinen ja rakkaudentäyteinen. Samaan aikaan minun on pakko myöntää, että koen jonkinlaista valtatyhjiötä, vallankäyttö ei ole suhteessa enää niin keskeistä ja näkyvää. Alussa oli köysiä, kipua, morapuukko. Oli pitkiä sessioita ja pitkiä suvantovaiheita, joiden aikana hän vain katseli minua. Hän oli kuin hiljaisessa tuulessa haviseva puu. Ei paikallaan, mutta liike oli tuskin havaittavaa, silti tapahtui jotain koko ajan. 

Olen ajatellut, että vallansiirron "ulkoiset" tunnusmerkit eivät ole niin tärkeitä kuin dynamiikka, joka on ollut läsnä alusta asti ja josta koen rakkauden versoneen. Domillani on minuun jollain hyvin syvällä ja intuitiivisella tasolla toimiva ote. Älyllinen hankaluuteni ei ole hänelle ollenkaan mikään ongelma. Me molemmat pääsemme yhdessä normielämän huolista leikin ja jotenkin hyvin kepeän ilon maailmaan. 

Iloitsen ja nautin siitä, että meillä on monella tapaa hyvin samanlaiset arvot ja jonkinlainen yhteinen alue, joka on vain meidän. 

Tästäkin huolimatta olen ajatellut, että pitäisikö meidän alkaa kutsua suhdetta joksikin muuksi kuin Ds-suhteeksi. Kaipaan niin kamalasti kipua, pinteessä olemista, alistumista – ehkä ydin on siinä, että haluaisin että homma etenisi, edistyisi johonkin. Aika paljon on viime aikoina ollut niin, että D:ni tulee minun luokseni lepäämään. Ja mikä voisikaan olla kauniimpaa? 

Tätä kirjoittaessani tajuan koko ajan paremmin, miten onnekas olen. Ja samaan aikaan surettaa, kun tuntuu että se mitä etsin, pakenee ulottuviltani. 

Osa minusta sanoo, että on tyhmää valittaa, osa taas sanoo, että on viisasta sanoittaa tunteita ja toiveita. Kaipa tästä tuli sitten teksti kehityskeskustelun pohjaksi. Kehityskeskustelunhan on tarkoitus edistää molempien onnellisuutta. Sillä ajatuksella se varmaan kannattaa käydä.

Olisiko siinä ajatusta, että alistumiseni merkitsisi esimerkiksi sitä, että pyrin lisäämään D:ni hyvinvointia? Varmaan kestävimmät ratkaisut toimivat niin että toisen hyvinvointi lisää toisenkin hyvinvointia. Mutta voisinko olla tässä aloitteellinen? Saanko asettaa hänet etusijalle? 

Saanhan toki tehdä mitä haluan, mutta onko se terveellistä? Jos asetan hänet etusijalle, asetan itseni ja omat tarpeeni toiselle sijalle. Oman tarpeeni alistumiseen, sen, jonka niin kipeästi ja niin myöhään löysin. Sen kaikkein kauneimman. Samaan aikaan vuodet vierivät ja elämä kuluu ohitse. 

Dynamiikka kuihtuu jos ei käytetä valtaa, sanoi miittituttu. 

Polyja kun ollaan, niin minä voin ihan hyvin etsiä valtasuhdetta jonkun toisenkin kanssa. Silloin pois rajautuisivat ne dominoivat, jotka haluavat subinsa alistuvan vain heille. 

Tai sitten toteamme Ds-suhteen päättyneeksi ja alamme nimittää suhdettamme ainoastaan rakkaussuhteeksi, ja minä etsisin sitä brutaalia alistajaa ja kovempaa ajoa jonkun toisen kanssa – jos miellän, että en itse kykene olemaan kahden Domin subina. 

Mutta kun dynamiikka on syntynyt luonnostaan ja on olemassa, olisi valheellista sanoa, että sitä ei ole. 

Ehkä ratkaisu on helpompi kuin luulenkaan. Minun pitää osata kysyä, mitä voin odottaa, ja voin vilpittömästi sanoa, että se mitä saan, riittää. Mutta haluan tietää sen. 

En ehkä saanut sitä mitä hain, mutta sain jotain, mitä en osannut edes etsiä, kun en tiennyt, että tuollaisia ihmeellisiä olentoja on.  Ehkä tulee aika, jolloin polyamorisuuteni punnitaan. Minulla on tämä rakas, ja minulla tulee olemaan Dom, tai miksi häntä sitten kutsunkaan, joka on ehkä omistamisorientoitunut, sadisti, sitoja..? Se voi olla hyvin erilainen suhde. Se voi olla kiintymyssuhde, mutta ei välttämättä rakkaussuhde. Minä saatan olla siinä suhteessa orja. Tietty tuntemus lävistää kehoni, kun kirjoitan tuon sanan. Kun ajattelen sitä sanaa, vaginastani lähtee voimavirta, joka kytkeytyy maahan ja sitä kautta tosiolevaiseen maailmankaikkeuteen. (Maa on Aristoteleen mukaan kosmoksen osista vähäpätöisin ja mitättömin, mutta niinpä se onkin kosmologisen dynamiikan toinen ääripää. Todellisuus virittyy vahvassa hierarkiassa olevien ääripäiden välille. Kinkyidentiteettini on siis aristotelinen ja Aristoteleen luonnonfilosofia on syvästi pervoa. Ymmärsin sen jo 2010, kun valitsin sen graduni aiheeksi. Siitä meni vielä 10 vuotta ennen kuin ymmärsin että elämää voi elää muutenkin kuin kirjoja lukemalla.) 

Onhan se arkipäivää muillekin, että yhdestä ihmisestä ei löydy kaikkea. Miksi minä siis odottaisin sitä. Mukava puoli asiassa on, että olemme aidosti ja tervehenkisesti polyja. Ehkä matkani polyamorisuuteen on vasta vaiheessa ja siksi en osaa ihan oikeuttaa näitä tunteitani. 

Valtava oppitunti tunteiden tunnistamisesta, oikeuttamisesta ja ilmaisemisesta.

---

Siniharmaata, vaaleansiniharmaata, tummansiniharmaata taas yhden hassunnimisen keskisuomalaisen järven pinnassa, aurinko painuu pilviin louhikkojen takana. Uin syvemmälle ja käännän jalat kohti pohjaa. Kellun pystyasennossa, sieraimet veden pinnan päällä, kuin sammakko. Faunin pää pistää vedestä vähän matkan päässä. Olen niin onnellinen ja helpottunut. Hetki sitten laiturilla itkin Faunin sylissä helpotuksesta. Olimme juuri purkaneet Ds-suhteemme. Se oli helpotus molemmille, vaikea sanoa kummalle suurempi helpotus. Valtaelementit vähenivät pikkuhiljaa ajan kanssa, minä keskityin ihaniin asioihin ja dynamiikkaan joka kuitenkin vielä oli, mutta itseltänikin salaa toivoin kovempaa ajoa – toivoin sitä myös ääneen, sainkin, mutta silti se pikkuhiljaa väheni ja suhteen purkaminen oli vain tämänhetkisen tilanteen ääneen toteamista. Se kävi niin helposti. Ja olin pitkittänyt sitä peläten kuormittavani, kun se kuormittava asia olikin se suhde. Jatkamme unikavereina.

 

 

Tultuani kotiin sen luota, jonka kanssa meillä oli yhteiset haaveet, tajuan mistä kenkä puristaa, menen suoraan survival moodiin. Kirjoitan kaikista nimityksistä riisutun lopetusviestin. Hän ymmärtää ja ottaa sen asiallisesti, se auttaa vähän, mutta en vielä moneen päivään voi koskettaa sitä, miltä minusta tuntuu. Mitä minusta nousi esiin. Mitä minä olisin saanut olla.

Otin kuvan sillä viikolla ensimmäisen ja viimeisen tapaamisemme välillä ja lähetin hänelle. Kuvassa on minun ikäiseni naisen silmät, paljon nähneen näköiset. Minua kehystää pehmeä, ehkä aamun valo. Jotain pehmeää ja herkkää on tullut esiin, jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan, tai olin piilottanut hyvin syvälle.

 ***

Mitä muuta tein kesällä? Missiona oli järjestää itselleni niin paljon jännää ja kivaa tekemistä, ettei olisi aikaa ikävöidä Faunia. Interreilasin Etelä-Ranskaan hevospeililäsnäolovalokuvaustyöpajaan, uin Yon-joessa ja sotkeennuin orjantappuroihin, hengailin hevosten kanssa ja valokuvasin ihmisiä, putosin hevosen selästä ja vietin kaksi päivää ystävällisten ranskalaisten sairaanhoitajien huomassa sairaalassa, tulin kotiin toista kautta paikallisjunilla ja Saksan-laivalla. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni purjeveneessä, ohjasin 10 m/s tuulessa melkein koko matkan. Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni moottorisahaa ja lämmitin savusaunaa, lennätin ensimmäistä kertaa dronea ja suoritin avoimen A2-kategorian lentolupakirjan.

Nyyhkytin Spartan käsittelyssä. Olin uuden tuttavuuden tutkimusmateriaalina, kutsun häntä Männyksi, sillä hän on pitkä ja punertava kuin mänty, ja asuu mäntyjen keskellä. Olin alkukesän festareilla ja katsoin miten ihmiset karkeloivat ja juoksivat ympyrää iloisina kuin vasikat kevätlaitumella. Osallistuin kinkyjen lukupiiriin, vaeltelin heidän kanssaan Helsingissä ja istuin pitkään kahvittelemassa ja keskustelemassa kaikessa rauhassa. Kävin ensimmäistä kertaa Club X:llä, tapasin monta foorumeilta tuttua livenä, sain osumaa Archibaldin muumipaistinlastasta ja pääsin taas inisemään kipuköysiin. Olin isossa miitissä joen rannalla ja minua katsottiin niin kauniisti, että en kehdannut katsoa takaisin.

Marssin helteessä Helsingin Pride-kulkueessa, käsi kädessä, kahden miehen välissä seksipositiivisten ryhmässä, joka marssi Sexpon blokissa heti aseksuaalien perässä. Tutustuin Ankaraan Poika-Jussiin lähemmin, löysimme toisistamme mukavaa petomaisuutta. Onko CNC tuttu käsite, hän kysyi kesken panemisen. Hän tarkoitti raiskausfantasiamielessä (minun mielessäni sillä on laajempikin merkitys) ja sanoin joo, ja sitten panin vastaan – hot hot!

 

Jälkikirjoitus:

Minusta on jo pitkään näyttänyt, kun olen näitä blogitekstejä kirjoitellut, että elämässäni vilisee miehiä. Ja tottahan se onkin. Sinä vuonna kun täytin 50, minulla oli yhtä paljon seksikumppaneita kuin edeltävässä elämässäni yhteensä. Eivätkä he ole mitään random-jamppoja, vaan kaikkien kanssa on ollut jonkinlainen yhteys ja yhteisymmärrys. Kohtaamiset voivat olla syvästi merkityksellisiä ja tunteellisiakin, vaikka ne tapahtuisivat harvoin tai olisivat vaikka ihan ainutkertaisia.

Tässä iässä aktivoitumisella on paljon hyviä puolia, esimerkiksi se, että samanikäisistä on helpompi löytää fiksuja ihmisiä, vuodet kun kypsyttävät meitä kaikkia. Minua myös. Olin teini-ikäisenä kovastikin pikkuvanha, ja vielä yli nelikymppisenä täysi ääliö tiettyjen kansalaistaitojen, kuten omien rajojen tunnistamisen ja ilmaisemisen suhteen.

Samaan aikaan kun elämässäni tosiaan on ihmisiä, olen tätä kirjoittaessani hyvin yksinäinen. Ihmiseni ovat kaukana ja tapaamiset harvassa. Olen vetäytynyt etätöihin mökille melkein koko syyskuuksi ja nyt kun katson tuota mitä juuri kirjoitin, ei ole ihme, jos vie hieman aikaa sopeutua. Yksinäisyys tuntuu välillä hyvältä ja välillä pahalta. Kirjoittaminen auttaa vähän.

Perusasetukseni on ollut, että tarvitsen yksinäisyyttä sosiaalisuuden jälkeen, ja ison sosiaalisuuden jälkeen vastaavasti isoa yksinäisyyttä. Ei täällä paha ole olla, ja tekemistä on paljon enemmän kuin ehtii tehdä. Mutta jotain on ihan oikeasti muuttunut perusasetuksissa. Kontakti ihmisten kanssa antaa enemmän voimia kuin ottaa.

------

*) fb&IG: rihmosfi

haiku

ihana sade

kotonani haaveilen

panemisesta

Apeuden seuraava aste

Täytin viime syksynä 50, ja ikääntymisen suhteen olen itse sitä mieltä, että olen koko ikäni vain odottanut, että pääsisin tähän ikään. Naisena oleminen on sata kertaa helpompaa kun saa olla rauhassa julkisella paikalla. Elämäntapani – erakkous ja satunnainen kuljeskelu – sopii hyvin, kun ainoat huollettavat ovat kitukasvuiset viherkasvit. Varjopuolena keski-ikäisen naisen näkymättömyydessä on sitten se, että tulee vaietuksi kuoliaaksi joskus sellaisissa tapauksissa, kun haluaisi saada jotain aikaan miesvaltaisessa porukassa. En ole (ollut) sillä lailla feministi, että minulla olisi ollut ennakko-oletuksena, että näin käy. Mutta näin kävi, enkä voi jatkuvasti painaa tätä kokemusta pois näkyvistä. Hankaluutena on myös, että miehille on mahdotonta selittää asiaa, jota he eivät näe. Hehän eivät ole nähneet mitään alun alkaenkaan.

Mutta tämä on vain pieni varjo keski-ikäisyyteni suloisella kedolla. Elämäntilanteeni on ihana ja täynnä vapautta. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että kehoni on toista mieltä. (Enkö sitten itse ole kehoni, on ikuisuusongelma, johon en nyt paneudu.) Miksi kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, sellaiset asiat jotka ennen ovat hoituneet tyynesti hoitamalla? (Hoituvat toki nytkin, mutta tuntuvat enemmän ja raskaammin.) Miksi minua huolestuttaa ja ahdistaa? Miksi aamulla herätessä, töistä lähtiessä, kotiin tullessa mietin, että tässä nyt on taas tämä hetki päivästä ja entä sitten? Miksi kevään tuoksut eivät ilahduta kuten ennen? Onko stressinsietokykyni vähentynyt olemattomiin? Miksi en voi olla onnellinen, kun asiat ovat niin hyvin? Miksi olen näin kiittämätön? Rangaistaanko minua nyt kaikesta hyvästä mitä olen saanut, mitä olen aktiivisesti etsinyt ja löytänyt?

Varasin pari päivää sitten ajan gynekologille, se on pitänyt tehdä jo pitkään. Pitää selvittää, missä vaiheessa vaihdevuodet ovat. Hormonikierukan takia kuukautiset ovat jääneet pois jo aikoja sitten ja olen autuaan kujalla asiasta itse. Varattuani ajan olin hurjan tyytyväinen, että olin tehnyt jotain hyvinvointini eteen. Ja samassa aloin itkeä, työpaikalla pöytäni ääressä. Kevään apeus oli tullut itselleni näkyväksi, olin hyväksynyt sen, ja sen että kaipaan huolenpitoa, ainakin itseltäni, kun sekään ei aina ole itsestäänselvää ja helppoa.

Ehkä keho suree, vaikka minä en sure. Minä rakastan elämän peruuttamattomia asioita, käännekohtia, jotka kertovat elämän ainutkertaisuudesta. Hedelmällinen aika on mennyt, eikä se koskaan palaa! Mutta surullinen eläin minussa kai olisi halunnut totella luonnon käskyä vielä paljon kuuliaisemmin.

Luin Anni Kytömäen Margaritan, ja se puhui painavia sanoja omassa elementissä olemisen tärkeydestä ja oikeutuksesta. Olen saattanut arvostaa sosiaalisuutta, rohkeutta, seurallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhdistystoimintaa paljon korkeammalle kuin omaa hiljaista mutta läheltä katsottuna hyvinkin kirjavaa elämääni. En minä muutu muuksi yrittämällä, alan vain voida pahoin. On aika kääntää katse omaan elementtiin, nähdä se mitä kukaan muu ei voi nähdä, ja ehkä kääntää siitä jokin lehti näkyville.

-*-

Olen ollut aika epäaktiivinen instagramissa viime aikoina, mutta oivalluksia aiheutti tili @perimenopause_suomi. Moni postaus on kuin omasta kokemuksestani. Kiitos!

Tee mitä todella tahdot

Mistä minä sen idean alunperin edes sain päähäni?

Ensimmäisenä koronakeväänä täyssulun aikaan, silloin kun olin vasta oivaltanut että tätähän pitää päästä kokemaan muutenkin kuin mielikuvissa ja olin kirjautunut BDSM-baariin, minuun otti yhteyttä kaveri jonka kanssa juttelu sujui hyvin. Meidän mieltymyksemme eivät osuneet ihan yksiin, mutta silti yhteensopivuuksiakin tuntui olevan lupaavasti. Hän kertoi myös switch-puolestaan, mikä sai minut kuvittelemaan miltä tuntuisi olla dominoivana osapuolena. Koska sain ajatuksesta kiinni, se jäi mielen pohjalle, vaikka tuttavuus tähän kaveriin ei edennyt. Skeneen tutustuessani opin, että vallitsee surullinen epäsuhta: alistuvia miehiä on enemmän kuin dominoivia naisia. Se on surullinen fakta ja epäoikeudenmukaisuutta, jolle kukaan ei oikein voi mitään. Mutta minä yritin.

Minusta on ihme, että dominoivia ihmisiä ylipäätään on, ja viimeaikaiset pohdintani ovat saaneet minut arvostamaan heitä jos mahdollista vieläkin enemmän. Tuntuu luonnolliselta, että ihminen haluaa hetkeksi luopua järjestäjän ja lankojen pitelijän roolistaan ja antaa toisen ihmisen läsnäolon tunkeutua tilan jokaiseen kuutiomillimetriin ja joka soluunsa. Miksi ja miten joku ottaa vallan hyppysiinsä? Ainakin se on luovaa toimintaa ja tekee varmasti hyvää päälle ja sydämelle, kuten luova toiminta aina.

Minä olen monella tapaa luova, mutta luovuudessani on jossain kohtaa kehitettävää. Joskus luovuuteni tarvitsisi hallitsevampaa otetta. Siis että osaisin ottaa ohjat käsiini. Niin oudolta kuin sitä tuntuukin tunnustaa, minulle taisi käydä ajatusvirhe. Toivoin sitä niin kovasti, toivoin että voisin antaa ainakin yhdelle – jos ei kaikille – sitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Ja toivoin, että oppisin ohjailua yhtä jalkaa luovissa töissä ja kinkymaailmassa. Toinen tukisi toista ja lopputulos olisi mitä oivallisin. Tapasinkin erään ihmisen, jonka kanssa olimme suorastaan japanilaisilla leveleillä toisen kunnioittamisessa ja vaatimusten täydellisessä poissaolossa. Sanallistinkin suunnitelmiani:

Uin lammessa

Kaikki kääntyy hyväksi

Kutsun hyviä vesiä

Kutsun kaikkea hyvää

Kätken sen sydämeeni

Että voisin pitää sinusta huolta

Illat pimenevät

Sinä olet syksyn surumieli

Valo loistaa veden läpi

Kutsun hyviä voimia

Kaunista katsetta ja kosketusta

Sinä loistat valoa

Sinä olet Otava

Tuttavuus tähän ihmiseen jatkuu ainakin kirjeenvaihtona. Kirjoitin seuraavat (juonipaljastuksia sisältävät) rivit kirjeessä ”Otavalle”:

Perjantaina kävin katsomassa Maja Borgin dokumenttielokuvan Passion Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla. Sitä olisin halunnut vetäytyä pohtimaan yksinäisyyteen, mutta olin buukannut sosiaalisuutta viikonlopulle. Siinä oli niin paljon sellaista mikä kolahti. Oli filmin tekijä ja päähenkilö Maja, joka oli ollut vuoden verran kinkyskenessä ja jolla oli jonkin verran kokemuksia alistumisesta. Ja joka pohti myös kristinuskoa ja kävi hyviä keskusteluja mahtavan naispapin kanssa, joka oli ilmeisesti myös sitoja jonka köysissä Maja riippui yhdessä kohtauksessa. Elokuvan aikana Maja sitten myös kastettiin kirkon jäseneksi.

Maja halusi kokemuksen dominoinnista, saadakseen jotenkin otteen elämästään, ollakseen vallankahvassa siinä.

Kinkynaisten yhteisö järjesti hänelle rituaalin, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tämä ”switch” alisituvasta dominoivaksi. Hänellä olikin sitten subi jonka hän nimesi ”salt”iksi koska piti niin paljon suolasta (kuten muuten minäkin.) Lopulta hän lopetti suhteen ja palasi subiksi. Minulle tuli käsitys, että subina hän pääsi siihen tavoitteeseen, jota hän dominoivana haki. Se olikin hänen juttunsa.

Sanoilla voi vaikuttaa, sanoittaa toiveita tai utopiaa, suunnata katsetta, luoda tunnelmaa, tukea tai vetää mattoa jalkojen alta, harhauttaa... Mutta niillä ei voi muuttaa kenenkään perimmäistä olemusta. Eräänä yönä heräsin ja mietin tätä, mietin mitä haluan, ja näin alistuvan minäni kuin eksyneen lapsen rautatieasemalla ja juoksin sulkemaan sen syliini.

Ei voi tietää ennenkuin kokeilee, neuvoo Fauni. En voi tietää, kohtaanko joskus ihmisen, jonka kanssa kuvio kääntyykin luonnostaan toisinpäin. Ainakin luulisin, että minun täytyisi tuntea tämä ihminen melko hyvin ja meillä pitäisi olla vahva yhteisymmärrys ja dynamiikka. Mutta niin kauan kuin toivon sitä muiden kuin itseni vuoksi, olen matkalla suoraan suden perseeseen. Olen lukenut, ja vähän kokenutkin, että jotkut alistuvat miehet suhtautuvat aika suoraviivaisesti suhteiden muodostamiseen. Minulla on tarve ja sinä voit täyttää sen, mitä me siis odotetaan? Piiska laulamaan! Olen niin pahoillani, mutta se tunne mikä siitä tulee on niin tympeä, tekee mieli vain paeta. Miksi pitää olla niin vaikeaa oppia tunnistamaan ja tunnustamaan mitä todella haluaa, ja miksi sillä matkalla pitää aiheuttaa pettymyksiä muille ihmisille?

Michael Ende: Tarina vailla loppua