Hyvästit

Olen ollut teini-ikäisestä saakka hyvin itsenäinen ja yksin pärjääväinen. Nimenomaan yksin toimin hyvin, ihmissuhteissa olen epäonnistunut. Mietin juuri mitä teen kun palaan kotiin – minun täytyy sanoa ei eräälle ihmiselle, ja minua säälittää niin että se tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta jos en opi sanomaan ei, kuljen näiden kiviriippojen ja juoppojen kanssa lopun elämäni.

Rajojen käsite ylipäänsä tuli minulle tutuksi vasta kinkykulttuurin myötä. Kun nyt lähden, muutamaa ihanaa kokemusta ja monta karvasta pettymystä rikkaampana, on ymmärrys rajoista suurin lahja mitä olen näinä vuosina saanut. Näillä mittarilukemilla tulee mieleen, että mitä on mahdollista enää oppia? Koko ikäni olen ollut ihmisten kanssa aivan kyvytön.

Vammani ovat syvällä, ja lähellä olevat ihmiset joutuvat niistä eniten kärsimään. Surettaa, että terapiakorttikin on jo käytetty ja aika epätaloudellisella tavalla. Psykoanalyysissä maksaa kalliin hinnan siitä että saa ihmetellen kuunnella omaa ääntään päivästä toiseen: Miten tuota juttua riittääkin ja noin koherentissa muodossa. Analyysin loputtua tuntui että palikat jäivät esiin ja niiden kanssa pystyi jonkin verran itse toimimaan. Ehkä ne ovat nyt kuitenkin jääneet niille sijoilleen ja niiden päälle on kasvanut sammalta. Ensi syksynä tulee viisi vuotta Kelan tuen loppumisesta ja hoitosuhde työterveyspsykologin kanssa on olemassa. Kolme terapiakertaa työterveydessä käytettävissä ensi vuoden aikana. Asiat eivät siis ole oikeastaan hullummin. Enää pitäisi löytää terapeutti, joka ymmärtää monisuhteisuutta, kinkyä ja ehkä neuroepätyypillisyyttä. Olisi kauhean helpottavaa, jos vaikeuteeni toimia ihmisten kanssa löytyisi luonnollinen selitys. Menestymiseni ammatissa, jossa saan toimia valtaosin yksin ja tuijotella seiniä, selittyisi tavallaan samalla. Mutta mietin myös, että jos minä olisin kirjolla, kuinka kapeaksi normaaliuden alue oikein voi mennä?

Olen miettinyt äkillisiä mielialamuutoksiani, jotka ovat aiheuttaneet eri muodoissaan ahdistusta ja pelkoa joissakin niistä kanssaihmisistäni, jotka ovat tulleet lähelleni. En edelleenkään tiedä, onko ympärilläni vain ollut ihmisiä, jotka eivät kestä sitä että toisella on ikäviä tunteita, vai onko ”vika” minussa. Olenko niin kaukana omista tunteistani, maskaan niin voimalla, että ei-toivotut tunteet kasvavat tietämättäni ja paisuvat hallitsemattomiksi. Ehkä maskaaminen ei ole tässä oikea ilmaus. Ehkä minulla on niin kova tarve miellyttää, niin harras toive sopusoinnusta, että piilotan itseltäni omat tunteeni. Piilottaminen on tuhoisaa, oli piilossa sitten mitä vain, positiivista tai negatiivista. Olen kieltänyt itseltäni oman jalansijani, sillä se sisältää eripuran mahdollisuuden. Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että ainoa ihmissuhde jota voisin vielä kokeilla, olisi D/s -suhde, jossa minulla olisi velvollisuus joka päivä tehdä rehellisesti tiliä tuntemuksistani.

Raadollisemmin tilannettani tarkastellen, en ole enää kovin nuori. Vaikka ihmissuhdeanarkismi onkin tavallaan syönyt heteroudeltani pohjan, viehätyn edelleen seksuaalisesti voittopuolisesti miehistä. Tähänastisen elämäni kumppanivalinnat ovat kosahtaneet siihen tosiasiaan, että olen nainut omasta ammattikunnastani, jossa herkkyys kuuluu työkalupakkiin ja herkistä miehistä suuri osa kompensoi herkkyyden aiheuttamaa maailmassaolon mahdottomuutta alkoholilla. Nyt kun otetaan lukuun rajattomuuteni, täydellinen jalansijan puute omassa elämässäni silloin kun siihen osallistuu joku toinenkin, voidaan ymmärtää, miksi suhdehistoriani on niin surullinen kuin se on.

Tästä eteenpäin osaan ehkä sanoa ei juopoille, mutta todennäköisyydet ovat minua vastaan. Miehistä suuri osa etsii itseään nuorempaa ja/tai naisellista naista. Kun naiseuden alue kapenee samaa vauhtia kuin normaaliuden, minä asetun ulkopuolelta katsottuna jo jonnekin kauas naiseuden ulkopuolelle, vaikka itse olen asiaa ajateltuani päättänyt pitää kiinni sukupuoli-identiteetistäni, joka määrittää minua suunnilleen yhtä paljon kuin määre ”maan asukas”. En ole queer, olen 1980-luvulta. En ole kasvaessani oppinut odottamaan itseltäni naisellisuuden suhteen mitään, mikä tuntuisi vieraalta ja ajaisi minua pois naiseudesta. Olen jo 13-vuotiaana löytänyt idolikseni Laurie Andersonin, ja hän riitti vakuuttamaan minut siitä, että voin ilmaista itseäni juuri siten kuin hyvältä tuntuu. Toinen roolimalli on onnekasta kyllä oma äitini, joka kutsui itseään ”hyeenaksi” naisten joukossa. Siinä oli enemmän oma-arvontuntoa kuin itsen arvostelua, niin ainakin toivon.

Yritän hieman selventää. Olen tässä ajatellut, että pitäisikö minunkin hyödyntää erilaisia määreitä, joita nykyään on tarjolla. Kuvaisivatko ne minua paremmin? Apagender, gender noncorfirming? Mitä on se naiseus, jota en tunne omakseni? Bimboutta? Jääkö naiseuden alueelle muuta? Mikä on se olemisen muoto, johon niin moni haluaa ottaa etäisyyttä? Onko kyse sukupolvesta, joka on kasvanut Toys’r’us -lelukaupan ilmapiirissä? Minä olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt käydessäni mainitussa liikkeessä ensimmäistä kertaa noin vuonna 2005 ja nähdessäni vaaleanpunaisen prinsessapuolen ja sinisen toimintasankaripuolen. Mitään niin binääristä ei omassa lapsuudessani olisi voinut kuvitellakaan. Meillä oli kaikilla lappuhaalarit ja raitapaidat, eikä kukaan tehnyt numeroa siitä jos joku tyttö sattui pitämään ns. poikien leikeistä. En ole ennen tätä päivää edes tullut ajatelleeksi, että viehtymykseni juniin, jota ilmaisin omalla tavallani jo ennen kuin opin puhumaan, tulkittaisiin tänä päivänä poikamaiseksi. Myöskään se, että pukeuduin nuorena ja hoikkana ollessani miesten takkeihin ja mantteleihin, ei ollut mikään statementti. Minä vain tykkäsin niistä vaatteista. Toisaalta fanitin pienenä Sissi-keisarinnaa niin, että silmät kääntyivät päässä nurin tuijottaessa niitä ihania röyhelöitä. En millään saa päähäni, että sitä olisi pitänyt pitää mitenkään vähempiarvoisena. 

Olen varmasti etuoikeutettu, jossain ”oikeiden naisten” (ei hyeenojen) alueella meno oli ehkä normatiivisempaa. Lapsuuden perheessäni oli paljon isoja ongelmia, mutta myös hyvä, luova, omintakeinen meininki. Ja yritän ymmärtää, että olen etuoikeutettu myös siksi, että olen lopultakin voinut elää naisena naisen elämää (kuten itse sen ymmärrän & mukaan lukien biologiset ilmiöt kuten äitiys) ilman sukupuoleen liittyvää suurempaa ristiriitaa. (Nuorena kokemani maailmassaolon mahdottomuuden saattaisin tulkita kehodysforiaksi, jos eläisin nuoruuttani tänä päivänä. En kuitenkaan usko, että identifioitumalla toisin olo olisi helpottanut.) Kun sanoin miettiväni, pitäisikö minun hyödyntää eri määreitä, tämä varmasti särähtää jonkun korvaan. Eihän identiteetissä siitä ole kysymys, ei sitä rakennella ja valita. Olen pahoillani, että tämä pohdinta on niin perseestä. Nämä ovat kuitenkin ajatuksia joita olen ajatellut. Olen pohtinut sukupuoltani kyseenalaistamismielessä 12-vuotiaasta asti silloin tällöin. Kai se on ok.

Mainitaan tässä nyt sekin, että haluaisin silti olla yksi jätkistä. Minulle on kerran sanottu että olen. Ja ehkä sellaisia tilanteita silloin tällöin on edelleen. Miksi joku nainen saa olla Daddy, mutta jos minä haluan olla yksi jätkistä, niin se on sisäistettyä naisvihaa? Onko se sisäistettyä naisvihaa, että ajattelen sen olevan sisäistettyä naisvihaa?

Haluan tässä kohtaa selventää, että jokainen saa määritellä itsensä itse ja kunnioitan ei-binääristen oikeutta omaan identiteettiinsä. En vain käsitä, mistä tämä nykyajan äärimmäinen binäärisyys on oikein kotoisin?

Kyllä minulla on vähän nostalginen kaipuu aikaan, jolloin karvat saivat kasvaa ja vaatteen ja ihon välissä oli ilmaa. Itselläni siis kasvaa ja on, mutta olen kai jo menneen maailman reliikki. Ja heteromarkkinoilla ennuste on senkin vuoksi huono. Ja jokainen kinkki tekee asian entistä monimutkaisemmaksi. Hetken jo luulin Japanin virkistäneen minua niin, että palattuani ryhdyn uudella innolla seuranhakuun. Mutta nyt vetäydyttyäni maaseudulle tuntuu kuin olisin siirtynyt eri universumiin. Etäisyys tuntuu ainoalta oikealta.

Viidenkympin villitys ei ole mikään myytti. Se on innoituksen tila, joka syntyy ristiriidasta mielikuvan ja todellisuuden välillä. Kaikilla alle 50-vuotiailla on (tiedostamaton) mielikuva 50-vuotiaasta, ja se on suunnilleen ”ikäloppu”. Kun se sattuu omalle kohdalle, sanotaan: Minusta ei tunnu yhtään 50-vuotiaalta! Ymmärsin tämän vasta oman kokemuksen kautta. Oma kokemus omasta itsestä ei vastaa sitä mielikuvaa, joka itsellä on ollut 50-vuotiaasta. Ja siitä seuraa voimantunne: olen sentään vielä elossa. Myös tekosyyt saavat kyytiä. 40-vuotiaana voi ajatella olevansa liian vanha aloittamaan kamppailulajia, mutta 50-vuotiaana on vastassa fakta, että jos sitä ei aloita nyt, se jää kokematta.

Niinpä olen viidenkympin molemmin puolin lorttoillut ja kinkyillyt niin paljon kuin näillä vajavaisilla taidoilla on pystynyt ihmismaailmassa eksploraamaan.

Minulla oli ihania haaveita ja joitakin ihania hetkiä, jotka menivät ohi.

Nyt tarvitsen rauhaa, tarvitsen sitä lisää. Haluan elämän, jossa tärkeät asiat tai ehkä oikeammin oikea asenne on läsnä koko ajan, ei vain randomisti siunaantuvina hetkinä. Haluan tasapainoa. Haluan, että epämukavuusalueelle menemiseni palvelee jotain tarkoitusta ja siitä on oikeasti hyötyä. Haluan keskittyä omaan juttuun, joka on niin oma, että sen mukana tulevat epämukavuudetkin tuntuvat mielekkäiltä.

Kun nyt sanon että lähden, mitä sillä tarkoitan? Ehkä lähden seuranhakumoodista, pariutumisoletuksesta, romantiikka- ja seksioletuksesta. Voihan se olla ihan luonnollista, että mielihalut kohdistuvat eri asioihin eri iässä. Olen onnekas, kun niin paljon hyvää oloa on ulottuvillani. Japanissa olen oppinut hedonismia – vaikka se onkin välineellistä – kun hiljentyy kylpylän kuumuudessa, jaksaa taas painaa koko viikon duunia peräsuoli pitkällä. Jonkinlainen innokas asenne työhön ei kuitenkaan ole huono asia sekään. Ja se ei ole vaikeaa, sillä rakastan työtäni.

Tarvitsen jonkinlaista rautakankimentaliteettia tähän hetkeen.. että jotain kääntyisi uuteen asentoon edes asennepuolella. Olemassa olevista ihmisistä en halua eroon ja käytännössä tuskinpa skenestäkään kovin kauas.

Ehkä voisi olla helpottavaa myöntää, että en ole kovin yhteisöllinen ihminen. 

Tätä kirjoittaessa luin Raisa Omaheimon kolumnin ja Sanna Aaltosen gradua jotka käsittelevät sisäistettyä naisvihaa.

Cool girl

 

Kuinka kukaan voi olla näin cool? Olen hyvin etäällä säröstä jonka sieluni on saanut. En uskalla katsoa sitä.

Eteeni on tuotu toinen toistaan herkullisempia asioita ja sitten otettu pois. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Taivasta vartenko sinä kasvatat luoja? Mitä järkee? Osaan sitten olla siellä puutteessa?

No sehän on ikuisuusongelma, puhahdin seksuaalineuvojalle. Toisaalta kasvamme kokonaisiksi vain yhteydessä toisiin, mutta toisaalta voimme olla suhteessa toisiin vasta sitten kun olemme itse ehjänneet itsemme. Hän oli kysynyt, merkitsisikö se olemista itselleni ensisijainen, jos olisin ensisijainen jollekin toiselle. Mutta eihän yhteyden kaipuu tarkoita sitä, että en osaisi pitää itseäni ensisijaisena. Saan mä kaivata.

Se ihana ruohoinen kamara jolla laskeudun lennettyäni hellittämättömän tuulen viemänä, sekin on vain defenssi. En uskalla katsoa hylätyksi tulemisen tunnetta. Tunnen vain maan jalkojeni alla, ja se kantaa minua. Aina tuntuu paremmalta palata pohjalle, josta ei voi enää pudota. Aina tuntuu että tiesinhän minä. Aina se helpottaa.

*

Olen seuraillut bdsm-baarin kirjoittelua kohta kolme vuotta. Kun puhutaan Ds-suhteista, usein lajitellaan suhteet janalle, jossa toisessa päässä on ”pelkkä” sessiosuhde ja toisessa päässä omistussuhde tai 247 tai vahvimmillaan TPE-suhde. Otaksun että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että näiden välillä on monta sävyä. Suhteeni Faunin kanssa oli lähtökohtaisesti enemmän kuin sessiosuhde ja siihen sisältyi 247-suhteen piirteitä, kevyellä otteella, mutta omistamista ei otettu puheeksi. Luulen että sekä kaipuuni omistussuhteeseen ja se tosiasia, että meidän suhteemme ei sellaiseksi voinut edetä, oli kuitenkin ilmassa.

Oma näkemykseni on, että omistussuhteet ovat Ds-suhteissa valtavirtaa. Koska kukaan ei jaa kanssani tätä näkemystä, luulen että näin vain niitä ympärilläni (tai siis baarissa) samoin kuin raskaana oleva näkee joka puolella lastenvaunuja. Ja niitä kuvailevat sanat säväyttivät, sätkähdyttivät, kiehtoivat ja kauhistuttivat.

Minulle on kerran, aivan alussa, sanottu puolihuolimattomasti sessiossa tai demoilussa jossa tehtiin kaikki muutenkin kaikin puolin väärin: sä oot mun. Eikä se tarkoittanut mitään, ei siitä seurannut mitään.

Matroskinin kanssa mikään ei edennyt kovin pitkälle, kun ei oikein ehditty nähdä. Saatoin herätä keskellä yötä ja tuntea joka solullani että kuulun hänelle. Jouduin kuitenkin katkaisemaan tutustumisen kuvion epäeettisyyden takia.

Siitä tulee ontto olo, kun valtaa vilautetaan ja otetaan saman tien pois.

Ontto olo on valtatyhjiö, jonka tuntee, kun on saanut aavistuksen vallan alla olosta. Omistettuna oleminen tuntuu siltä, että todellisuus, sanan parhaassa ja kauneimmassa merkityksessä, täyttää minut sormenpäitä ja varpaita myöten. Tästä sain aavistuksen.

Olen viime aikoina alkanut ajatella, että se on totta. Jos se tuntuu niin vahvasti kehossa, sen täytyy olla juttu. Mun juttu.

*

Mutta saattaapa olla niinkin, että kaipaan mahdotonta. Miten löytää ihminen, jolla on voimavaroja suhteeseen, omasta takaa. Jonka elämä on hänen omassa hallinnassaan niin hyvin, että siihen mahtuu vielä yksi hallittava, sellainen, joka on niin tottelevainen, että oikeasti kommunikoi ja puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan, kun on käsketty. Ihminen, joka pystyy ottamaan vastaan sen, mitä sieltä tulee. Löytää ihminen, jota voi kunnioittaa. Joka ajattelee ja kommunikoi ja toimii ja tekee johdonmukaisesti. Joka näkee itsensä sen verran rehellisesti, että huomaa, jos rahkeet eivät meinaa riittää. Se ei ole häpeä, jos ne eivät riitä. Mutta eivät ne myöskään lupailemalla ala riittämään, siihen tarvitaan jotain muuta. Se pitää uskaltaa tunnustaa, miettiä, löytyykö jokin sopiva oikean toteuttamisen taso. Kukaan ei ole täydellinen.

Mutta onko tässä genressä jotain vikaa? Lainataanko menneen maailman kuvioita? Herrojen oli helppo omistaa, kun heidän perustarpeistaan oikeasti pidettiin huolta oikealta ja vasemmalta. Keneltä voi tässä maailmantilanteessa vaatia moista? Raskaan työn raatajalta, joka on työpäivän jälkeen kuin puulla päähän lyöty, mitä muutakaan? Minä ja hän raadetaan molemmat niska limassa, eikä saada kuin sieraimet juuri ja juuri pinnan päälle. Se on maailman meno.

*

Kirjoittaminen on kuin kaivaisi valtavaa ötökkää korvasta (niin kuin siinä youtubevideossa). Vihdoin se lähtee, sitten nukuttaa hyvin ja voi hengittää tavallisesti, syvään.

Ehkä ikä pehmustaa. Sekoitus kyynisyyttä ja tietoisuutta siitä, että avanto ja judovastustaja eivät petä. Sopivan rankat keholliset kokemukset pitävät kiinni elossa olemisen tunteessa.

Apeuden seuraava aste

Täytin viime syksynä 50, ja ikääntymisen suhteen olen itse sitä mieltä, että olen koko ikäni vain odottanut, että pääsisin tähän ikään. Naisena oleminen on sata kertaa helpompaa kun saa olla rauhassa julkisella paikalla. Elämäntapani – erakkous ja satunnainen kuljeskelu – sopii hyvin, kun ainoat huollettavat ovat kitukasvuiset viherkasvit. Varjopuolena keski-ikäisen naisen näkymättömyydessä on sitten se, että tulee vaietuksi kuoliaaksi joskus sellaisissa tapauksissa, kun haluaisi saada jotain aikaan miesvaltaisessa porukassa. En ole (ollut) sillä lailla feministi, että minulla olisi ollut ennakko-oletuksena, että näin käy. Mutta näin kävi, enkä voi jatkuvasti painaa tätä kokemusta pois näkyvistä. Hankaluutena on myös, että miehille on mahdotonta selittää asiaa, jota he eivät näe. Hehän eivät ole nähneet mitään alun alkaenkaan.

Mutta tämä on vain pieni varjo keski-ikäisyyteni suloisella kedolla. Elämäntilanteeni on ihana ja täynnä vapautta. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että kehoni on toista mieltä. (Enkö sitten itse ole kehoni, on ikuisuusongelma, johon en nyt paneudu.) Miksi kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, sellaiset asiat jotka ennen ovat hoituneet tyynesti hoitamalla? (Hoituvat toki nytkin, mutta tuntuvat enemmän ja raskaammin.) Miksi minua huolestuttaa ja ahdistaa? Miksi aamulla herätessä, töistä lähtiessä, kotiin tullessa mietin, että tässä nyt on taas tämä hetki päivästä ja entä sitten? Miksi kevään tuoksut eivät ilahduta kuten ennen? Onko stressinsietokykyni vähentynyt olemattomiin? Miksi en voi olla onnellinen, kun asiat ovat niin hyvin? Miksi olen näin kiittämätön? Rangaistaanko minua nyt kaikesta hyvästä mitä olen saanut, mitä olen aktiivisesti etsinyt ja löytänyt?

Varasin pari päivää sitten ajan gynekologille, se on pitänyt tehdä jo pitkään. Pitää selvittää, missä vaiheessa vaihdevuodet ovat. Hormonikierukan takia kuukautiset ovat jääneet pois jo aikoja sitten ja olen autuaan kujalla asiasta itse. Varattuani ajan olin hurjan tyytyväinen, että olin tehnyt jotain hyvinvointini eteen. Ja samassa aloin itkeä, työpaikalla pöytäni ääressä. Kevään apeus oli tullut itselleni näkyväksi, olin hyväksynyt sen, ja sen että kaipaan huolenpitoa, ainakin itseltäni, kun sekään ei aina ole itsestäänselvää ja helppoa.

Ehkä keho suree, vaikka minä en sure. Minä rakastan elämän peruuttamattomia asioita, käännekohtia, jotka kertovat elämän ainutkertaisuudesta. Hedelmällinen aika on mennyt, eikä se koskaan palaa! Mutta surullinen eläin minussa kai olisi halunnut totella luonnon käskyä vielä paljon kuuliaisemmin.

Luin Anni Kytömäen Margaritan, ja se puhui painavia sanoja omassa elementissä olemisen tärkeydestä ja oikeutuksesta. Olen saattanut arvostaa sosiaalisuutta, rohkeutta, seurallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhdistystoimintaa paljon korkeammalle kuin omaa hiljaista mutta läheltä katsottuna hyvinkin kirjavaa elämääni. En minä muutu muuksi yrittämällä, alan vain voida pahoin. On aika kääntää katse omaan elementtiin, nähdä se mitä kukaan muu ei voi nähdä, ja ehkä kääntää siitä jokin lehti näkyville.

-*-

Olen ollut aika epäaktiivinen instagramissa viime aikoina, mutta oivalluksia aiheutti tili @perimenopause_suomi. Moni postaus on kuin omasta kokemuksestani. Kiitos!