Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.

Hyvä mieli reissukissalla

Ilta hämärtyy hitaasti. Kotimatkalla bussissa löydän vanhan soittolistan suomiklassikkoja. Mä meen, Outoon valoon, Kulkurin iltakalja. Olen ollut tällainen reissulainen ihan nuoresta asti. Janosin vapautta. Olen ajatellut niitä aikoja turvattomuuden kautta, mutta viimevuotisia hesareita selatessa törmään interrailin alkuajoista kertovaan juttuun, jossa nuoret jättivät vain lapun keittiön pöydälle ja läksivät reissuun. Voi ajatella myös niin – kuten silloin nuorenakin ajattelin – että minä tarvitsin sitä. Olin kyllä varovainen, pidin huolta itsestäni. Vaalin silloinkin omaa tilaani, niin kuin nytkin. No se tulee luonnostaan, sanon Kauniskatseelle, kun hän toteaa minulle miitissä, että vaalin omaa tilaani. Niin paljon rajattomuutta elämässä – ja kuitenkin niin paljon myös turvallisuutta, itsestä huolehtimista. Ja rohkeutta.

Huhtikuinen maisema himmenee ikkunan takana, on huoleton olo. Tunnen vieläkin sisälläni jätkien kullit. Ensimmäinen kehottaa lakonisesti minua kääntymään kontalleni ja työntyy sisääni, pitäen minua kevyesti lantiosta, funktionaalisesti sen verran että saa liikutettua minua haluamallaan tavalla itseään vasten. Hänen lauettuaan käännyn selälleni ja toinen puskee päälleni jotenkin sivuittain, ruhjoo mennessään klitorisosastoakin niin että minäkin laukean. Hän laukeaa vasta palattuaan asiaan sitten kun kolmas on ensin suutani käytettyään nainut minua. Ja kaksi heistä yhtä aikaa suuhun ja pilluun eri asennoissa (tämä oli se ykkösfantasiani joka ei todellisuudessa ole yhtä kuuma, sillä en osaa keskittyä kerralla moneen asiaan) ja kaksi yhtä aikaa pilluun. Onhan siinä kunnon penetraatiotuntemus, mutta enemmän vaikutun niin paljosta kehollisesta läheisyydestä.

Kahden päivän kuluttua kyynelehdin seksuaalineuvojalle, että minun on niin vaikea oikeuttaa itselleni seksuaalisia halujani, vaikka se on ihan tavallista toimintaa joka kuuluu useimpien ihmisten elämään (okei yleensä yksi kerrallaan, mutta silti). Siihen liittyy niin paljon häpeää. Kerron miten olin siinä, miten nautin ja heittäydyin, siinä hetkessä, kun oli päästy asiaan, en tuntenut häpeää. Hän sanoo että hehkun kertoessani siitä.

Minähän olen onnekas kun en ole demiseksuaali, sanon. Demiseksuaalisuuden käsitteen voisi lakkauttaa, sillä useimmat ihmiset ovat demiseksuaaleja. Se on normaalia. Käsite tarvitaan normaalista poikkeavalle. Mistä onkaan tullut ajatus, että normaalia on pystyminen ”pelkkään” seksiin. ”Tunteettomaan” seksiin, kuten sanotaan. Okei, tämä nyt ehkä oli sitä – emme saaneet juttua kovin hyvin luistamaan aterialla ennen ja jälkeen. Jätkät taitavat olla vähän introvertteja. Itsekään en ole mikään suupaltti, varsinkaan silloin, kun minulta on juuri naitu aivot pihalle. Se laskee vähän tunnelmaa, mutta tiedän, että tulen tuntemaan energisoivaa kokokehollista tuntemusta vielä monta päivää.

Sanon vielä että Ds-suhteen kaipuu on kaipuuta pois vastuusta ja syyllisyyden tunteesta, jatkuvasta huolesta. Jo maaliskuun femsub-miitissä loihen lausumaan, että se jatkuva ahdistukseni johtuu siitä, että ahdistun muiden oletetuista oloista. Että mun täytyy päästä rauhaan oppimalla olemaan ahdistumatta niistä. Jos se jatkuva huolikin sitten hellittäisi. Kuulostaa tukevammalta suunnitelmalta kuin D:n etsiminen.

Onko se Ds vähän niinkuin vastuuvapauslauseke, ehdottaa seksuaalineuvoja. Pääsisitkö silloin irti häpeästä, jos et itse ole valinnut vaan ryhdyt seksiin D:n määräämänä? Tätä pitää miettiä.

Mitä alistumisesta, siitä kauneimmasta asiasta, jää jäljelle, jos se ei palvele mitään tarkoitusta? L'art pour l'art, das Ding an Sich, kauneuden ydin ja sielu.

Käyn ryhmäsession jälkeisenä aamuna katsomassa sen valokuvataiteilijan näyttelyä, joka aina esiintyy kärsivän näköisenä omissa teoksissaan. Pidän eniten kuvista, joissa hän näyttää varovasti hiukan nauttivan. Surkeailmeinen taiteilija näyttää jotenkin sieluttomalta eikä tuo elämää asuttamiinsa paikkoihin, vaikka tekstissä sensuuntaista luvataan. Mutta kun hänellä on jopa ehkä miedosti kivaa, tulee sielu mukaan. Yllätän itseni ajattelemasta näin ja maailmani kääntyy taas päälaelleen. Nautinto, hyvä, hyvyys, jos voisi vaan mennä suoraan sitä kohti. Mutta kun nautinto sanana ei kolahda, eikä mikään vastaava suomen kielen sana. Pleasure. Mielihyvä?

Mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii, kysyin viime kirjoituksessa. Eipä mikään mitään hyödytä. Mutta mitä se hyödyttää ihmistä, että se ei nauti? Tai, miten se tekee elämästä, saati ympärillä olevien ihmisten elämästä, tarpeettoman ankeaa, jos se ei nauti?

Salty lips to taste, skin to touch

Nothing matters very much

In your arms it's a raining pleasure

(Triffids)

Ai niin, ps. Tänä iltana on vuorossa Herran ja tytön perinteinen perus-bdsm-sessio!

 

Lihan paahtama

Katson itseäni airbnb:n peilistä. Olenpas minä auringon paahtama. Yleensä varon aurinkoa, mutta nyt en ole jaksanut etsiä aurinkovoidetta, josta en saisi näppylöitä. Olen ollut kesäkuussa ulkotöissä ja heinäkuussa mökillä, välillä auringossa ja välillä varjossa. Mieleen tulee sefardijuutalainen kansanlaulu Morenika:

Morenika, they call me
my skin was pure white
from the fire of the summer sun
I am dark

Auringon paahtama, ja yhteisen... lihan? Yhteisen pöydän. Toverillisen rakkauden ja hyvän tahdon. Ateena on niin suloinen! Voi ei! Kun sen ruususuu on hetken kiinni ennenkuin avautuu ja ottaa Spartan uudelleen sisäänsä. Kun Sparta käskee minut kontalleni ja siirtyy eteeni, haluan näyttää että osaan ottaa syvälle, mutta se on vaikeaa. Yökkäilen ja yritän uudelleen ja uudelleen. Spartan käsi niskassani. En pysty, mutta käsi ei pakota, tänään.

Oikein hyvä.

Morenika
so very beautiful
in your eyes - a burning fire
my heart is all yours

Kun minä jotenkin tunnen Ateenan reaktiot, tai osallistun tuntemuksiin joista ne lähtevät. En ole yksin, jaan ne. Sparta käyttää meitä vuorotellen. Yllättäen koskettaa kaulaani, rintaani. Olen otettu yhtäkkisestä kosketuksesta, ja siirtyessään taas panemaan Ateenaa Sparta laittaa käteni johonkin kohtaan Ateenan keholla, en tajua mihin, kuulen mutta en näe sillä silmäni on peitetty, tunnen panemisen rytmin sillä kehonosalla joka paljastuu myöhemmin koukussa olevaksi käsivarreksi kun Sparta ottaa siteen silmiltäni ja peittää sillä Ateenan silmät.

Silloin saan myös nähdä, myös ihan läheltä, ja saan koskettaa Ateenaa. En osannut kuvitella tästä mitään muuta kuin miltä se ehkä näyttää, mutta muu on voimakkaampaa. Kun Sparta panee minua, todella kovaa ja välillä aivan hiljaa ja välillä nahkalätkä osuu kylkeeni vähän kovempaa, ja olen aika kaukana orgasmiodotushorisontista, me ollaan tässä, kaikki tämä on hyvä, ja ajattelen että Sparta nauttii panemisestani. Silloin purskahdan itkuun. Myöhemmin kun makoillaan, kuulen että Ateena oli hiukan järkyttynyt reaktioistani, mutta Sparta on lukenut blogiani ja tietää suhteeni kyyneliin. Muut laukee, mä itken. Sparta myös kysyy usein: Onko kaikki hyvin? Onko siinä hyvä olla? Onko siinä turvallinen olo? Nyökkään tai vastaan on, niiskutan ja pärskin ja kyynelehdin paitaan, joka on takertunut käsisiteisiin mytyksi kun Sparta on käskenyt riisumaan sen.

Morenika , they call me
all those who go down to the sea
if again they call me
I will go with them again

Ja Ateena ojentaa kätensä ja koskettaa minua. Niin suloinen Ateena, niin myötämielinen, niin hyväksyvä läsnäololleni. Ja mä parun. Olen osallinen myös kädestä Ateenan kastanjanruskeassa tukassa kun Sparta on pyytänyt minut kainaloonsa katsomaan. Katso miten kaunis. Lämmin kosketus, alistava, ylpeä ja arvostava.

Tiesin että me ollaan tovereita, silti jännitti. Se ajan erisuhtaisuus jännittää. Miten voi olla yhtenä hetkenä tavallista ja toisena sessio. Sparta ja Ateena tulevat vuokraamaani mancaveen ja heti on yhtä luontevaa kuin kesäkuussa ensi kertaa tavatessamme. Ateena käy peremmälle ja istuu sohvaan iloisena kuin Tolstoin pikku ruhtinatar Lise Bolkonskaja, Pietarin ihastuttavin nainen. Hän sulattaa minkä tahansa jään.

Jutellaan kesäkuulumisia, kunnes Sparta sanoo: Niin, pitäiskö meidän kokeilla jotain. Session sisältö on pääpiirteissään sovittu viestitellen. Sparta pukee pannan ensin Ateenalle, sitten minulle. Sitten käsisiteet ja silmälaput minulle. Sun ei tarvitse ajatella, että olisit mitenkään ulkopuolinen, hän sanoo. Me ollaan tässä yhdessä. Sitten hän koskettaa minua hellästi lyöntivälineellä, nahkalätkällä, esittelee sen eri tuntuiset puolet. Ateena on polvillaan sohvalla, minä metrin päässä kippurassa. Minulla on vielä vaatteet päällä.

Morenika, they call me
son to the ruling king
if he calls me again
I will follow him

Sparta ja Ateena lähtevät, kun olen tuumannut että ehkä kohta nukahdan ja pärjään meidän yhteisellä jälkihoidolla, jonka keston määräsivät aikataulut. Makaan vuoteessa ja tunnen että maailma on hyvä. Minulle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ja miten olenkaan ylpeä. Minä laitoin treffipalstalle ilmoituksen että olen kiertomatkalla, ja niin me tapasimme. En ole koskaan osannut kuvitella tällaista kolmen kimppaa, kahden naisen ja yhden miehen. Minulla on ollut ajatukseen naisen kanssa intiimistä olemisesta jokin jännä esto, josta en saa edes kiinni. Mutta voi kääk miten naisen läsnäolo voi olla nättiä. Naisen käsi, kosketus ja hyväksyntä. Mitä ihmettä, mitä siunatun ihmettä.

Laitan viestin Faunille että oli kivaa, ja Kruusulle, joka tiesi että olen menossa leikkimään. Sitten olisi viisasta vaipua radiohiljaisuuteen, mutta enköhän ahneuksissani vastaile vielä erään treffiehdokkaan viesteihin.

Troublebound Society

Sä oot yks jätkistä, sanoi Brutus minulle. Oltiin riidelty Pelurin kanssa ja ero häämötti. Ehkä olin todennut, että minua ei sitten Troublebound Societyn illatsuissa enää nähdä. Brutuksen toteamus miellytti minua kovasti, mutta kului kymmeniä vuosia, ennen kuin kehtasin tunnustaa sen edes itselleni. Eihän feministi voi haluta olla yksi jätkistä. Voiman pitäisi lähteä pelkästään naiseudesta, ei osallisuudesta miesten juttuihin. Ei saa ajatella, että se nostaa arvoani jotenkin. Mutta eihän siitä olekaan kysymys, vai onko? Brutus oli ihan oikeassa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Olin iältäni parinkympin molemmin puolin, kun seurustelin Pelurin kanssa. Peluria nimitettäisiin nykyään syrjäytyneeksi, mutta hän ei suinkaan ollut vailla ambitioita. Hänen ambitionsa oli pokeri. Olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihminen joutuu järjettömän pelihimon valtaan, mutta Peluri ei ollut sellainen. Hän rakasti lajia, mutta rakkaussuhteeseen kuului analyyttisyys, tilastot ja rajat, joita ei ylitetty. Lapsuudesta lähtien muodostuneen kaveriporukan, ”Troublebound Societyn” illanvietot kuluivat suurelta osin pokeria pelaten. Minä en pelannut, mutta minusta oli ihanaa olla mukana. Joskus otin kuvia, joista välittyy mielenrauha ja täydellinen luottamus kavereiden välillä. Pidin myös siitä, että vain olin syrjässä ja seurasin peliin kuuluvia maneereja ja sanailua. En edes tajunnut, miten paljon siitä nautin. Joskus Brutus roustasi minua syrjästäkatsojan roolini takia, olettaen, että minua luonnollisesti ärsyttää kun jätkien kaikki huomio kiinnittyy vain peliin. Luultavasti hän sai minut suuttumaan, mutta kukaties siinä tilanteen uinuva kinkyys sai uuden momentin.

Kai se on niin yksinkertaista, että minä vain nautin heidän seurastaan. Minulla ei koskaan ollut mitään sitä vastaan, että jätkät olivat koolla, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hengasin heidän kanssaan useammin kuin muut tyttöystävät.

Yhtenä jätkistä oleminen voi merkitä minulle sivustakatsojan roolin lisäksi joskus myös keskusteluun osallistumista. En tiedä kummasta nautin enemmän, keskustelusta johon pystyn osallistumaan, vai keskustelusta, joka menee minulla yli hilseen ja joudun tilaan, jossa nautin vain äänenpainoista ja yleisestä tunnelmasta, keskustelun etenemisestä ymmärrykseni tuolla puolen. Filosofian seminaareissa minulla on joskus ollut tunne, että jos tässä minun paikallani olisi hevonen, se ymmärtäisi keskustelusta yhtä vähän kuin minä, mutta nauttisi tilanteesta yhtä paljon. Se aistisi ystävällisen, rauhallisen, keskittyneen tunnelman, joka vallitsee kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteisten mielenkiinnonkohteiden äärelle ja jättävät kaiken muun ulkopuolelle.

Entäs se kuumottavin kysymys, onko yhtenä jätkistä oleminen osallisuutta jostain jonka koen olevan jotenkin ensisijaista, hierarkiassa ylempänä? Ei kai tämä ole sen kummempaa kuin pervouteni ydin. Kun alistun, olen poissuljettu, minun omat asiani eivät tule tielle, vaan toisen ihmisen, minun tapauksessani miehen tai miesten olemassaolo on kaikki, heidän läsnäolonsa lävistää minut ja pääsen osalliseksi siitä mitä he ovat.