Tiloja ja köysitiloja Tokiossa syksyllä 2024

Mitä todella haluan, mikä on mun juttu?

Minulla on omia omia juttuja, joissa toimin yksin. Sellaisista asioista tietää varmasti, että ne ovat omia. Mutta jos johonkin juttuun tarvitaan muita ihmisiä, nousee esiin se asia että minun kuulumiseni ihmismaailmaan on kovin hataraa. Oma kokemukseni, jota ei auta selittää pois tai ohittaa kehottamalla olemaan reippaampi, on että olen ihmisyyden reunalla, koko ajan vaarassa vajota outouden varjoihin ja ne varjot kulkevat koko ajan vähän mukana, niin että minuun on vaikea saada kontaktia ja muut eivät välttämättä ole motivoituneita ottamaan minuun kontaktia.

Näytelmäkirjailija Karhu sanoi Hesarissa, että Berliini on työskentelyyn liian hektinen. Näin jälkikäteen tulee mieleen, että yksi vaihtoehto olisi tosiaan ollut jättää riennot rientämättä ja vajota omaan oloon vaan, retriittiin. Ehkä olisi saanut enemmän aikaan. Mutta tiedän, että sitten olisin miettinyt että mikset kerran elämässäsi Tokiossa...

Joskus harvoin löytyy ihmisiä joiden sylin voisi vain juosta ja juokseekin, ja sitten sidotaan toisiamme ja kuljetaan käsikynkkää Kabukichon vilinässä ja annetaan jälkihoitoa shibaridojon sulkemisajan jälkeen elokuvateatterikompleksin edessä reunuksella, ja sitten ne kyyhkyläiset lentävät takaisin kotiinsa Singaporeen.

Tai ihmisiä jotka auttavat eteenpäin ja rohkaisevat, esittelevät ihmisille ja puskevat selästä: nyt voit kysyä pääsisikö köysiin.

Jinx on minua paljon pienempi, ja siihen liittyy joku ujous. Kunnes tajuan että hei, minähän tykkään itse tosi paljon sitoa itseäni isompia kehoja. Miksei joku muukin voisi tykätä? Olen nähnyt Jinxin myös sitovan itseään, ja ei voi sanoa että siitä olisi puuttunut mitään. Voisin saada molemmat: yksin tekemisen ja köydet. Miksei? Ei tarvitse ajatella, että itsesidonnassa puuttuu joku. Eihän minun omimmat juttunikaan ole mitään paremman puutteessa puuhastelua. Voin käydä yksin saunassa ja kylpylässä, ährätä ja kuopsuttaa, ja se on jopa suotavaa.

Olen niin iloinen tästä oivalluksesta.

Mietin myös, että onko viisasta jahdata huippukokemuksia vai tasaisempaa harrastusta ja elämää. Huippukokemukset tekevät elämästä joskus liian vuoristorataa, kun emotionaalisesti herkkä ihminen menee niistä aivan keitaalle. Ja kun elämästä nyt vain puuttuu tasainen jatkuva ihmissuhde, ovat kohtaamisen hetket vaatimattomimmillaankin, ja ohimenevinä, huippukokemuksia.

Koska ihmisten kohtaaminen on aina erityistä ja kallisarvoista ja minun tapauksessani näköjään usein ohimenevää, tulee seikkailuistani ihmismaailmassa kertomiseen se hullu lesoilun maku. En tajua sitä, mutta jotain tärkeää oivallettavaa siinä on. En saa rauhaa, vaikka tiedän ihan hyvin että näin ihmiset toimivat, se on normaalia. Minulle se on niin suuri saavutus?

Yo- @Shishabar La Vie En Rose

Kun tulin tänne, ajattelin että on tosi hienoa jos saan raahattua luuni johonkin tapahtumaan. Mitään odotuksia ihmisiin tutustumisesta ei oikeastaan ollut. Kolmantena iltana oli shibariesitys shishabaarissa. Sitoja teki myös ”poniajelusidontoja” yleisölle esityksen jälkeen ja minäkin menin saamaan ensikosketuksen köysiin Tokiossa.

Esityksiä näin ensimmäisen kuuden viikon aikana yhteensä kolmisenkymmentä, suurimman osan Onawa asobi -festivaalilla, joka kesti kaksi tiukkaa päivää. Esityksistä noin yleensä ottaen jäi käteen, että vaikka ne oikeastaan noudattivat samaa kaavaa roikotuksineen, oli niissä ilahduttavan paljon persoonallisuutta ja variaatiota. Joissakin oli tarina, ihan teatterillisia elementtejä, ja osa rakentui enemmän estetiikan varaan. Joissakin se estetiikka tai intensiteetti tuli suurimmaksi osaksi (minun näkökulmastani) eleistä, liikkumisen tavasta, reagoinnista, tunteiden ilmaisemisesta, jotka ovat kaikilla ihmisillä niin omanlaisiaan. Tavallaan olen kurkkuani myöten täynnä, mutta toisaalta tosi iloinen, että se eleiden, vaatteiden, musiikin, kivun, kärsimyksen ja euforian kavalkadi on kulkenut silmieni editse.

Louis Kordexe @Shishabar La Vie En Rose. 

Palatakseni tuohon ensimmäiseen iltaan, olin jo livistämässä, olin jo oven ulkopuolella laukku olalla, mutta menin kuitenkin takaisin ja juttelemaan yksinäisen näköiselle poitsulle. Siitä tuli hauskaa, me lähdimme Department H:n bileisiin ihmettelemään japanilaisten mielikuvituksellista pukuloistoa. Bileet alkoivat puoliltaöin ja jatkuivat ilmoituksen mukaan seuraavaan keskipäivään. Poitsu luovutti kahden maissa (luulen että hän joutui ottamaan taksin, Tokiossa julkinen liikenne loppuu yllättävän aikaisin). Minä sinnittelin jonnekin viiteen asti, joten pääsin aamujunalla kotiin.

Kuvaaminen oli bileissä sallittua ja kaikki kuvasivat koko ajan. Pääpointti oli pukeutuminen sekä monenmoisilla esiintyjillä että yleisöllä. Harvempi oli sonnustautunut "geneeriseen" kinkyvermeeseen: Juhlat olivat mielikuvituksen juhlat. 

Tokiossa voi saada Stendhalin taudin vain katsomalla kaduilla ihmisten vaatteita päiväsaikaan. Liian paljon kauneutta, tyylikyyttä, asiallista kuumuutta! Ja kinkybileissä sitten.

Seuraavana perjantaina kiersin korttelia tuskissani ja olin ihan vähällä karata kotiin. Taisi olla vähän kehokriisi ja vähän ikäkriisikin. Kuvissa kun näkyy vain hyvin siroja pieniä kehoja köysissä, niin niiden perusteella olin kehkeyttänyt itselleni varsin väkevän ennakkoluulon, että sellainen pitäisi olla. Onneksi kuitenkin muistuttelin itselleni Archibaldin neuvoa: Yleensä ei harmita, että meni. Ja hyvä kun menin! Ennakkoluuloja karsiutui hyvin. Oli erilaisia kehoja ja naissitojia (mutta ei miesbottomeita...niitäkin kyllä myöhemmin tuli vastaan.)  Siellä oli tyyppi joka esiintyi Department H:n bileissä – hän sitoo kuulemma vain miehiä. Kävin juttelemassa ja kehumassa esitystä. Sitten tapasin illan isännän Hajime Kinokon, joka kävi juttelemassa kaikille. Kävi ilmi että hän on ollut pari vuotta sitten ClubX:llä opettamassa.

Myös tapasin kivan losangelesilaisen bodyart-taiteilijanaisen ja singaporilasen pariskunnan (nimeän heidät Bambuksi ja Sypressiksi) ja arvatkaa mitä, Bambu sitoi minua ja ihan puolisuspensioon! En kyllä olisi uskonut että näin voisi käydä. Bambu piti ihan legit kunnolla neuvottelun ennen sitomista. Hän puhuu vaan niin nopeasti ja jännällä murteella, että piti kysyä viisi kertaa ja käyttää mielikuvitusta että ymmärsi. Mutta kyllä se lopulta sujui. Hän sitoi ensin kädet eteen ja vartaloon kiinni ja sitten mermaid-tyyppisen kivasti painetta tuottavan ja ripusti jalkapäästä. Nautin! 

Neuvottelun suhteen täällä on vähän eri meno kuin Euroopassa. Yhdelläkään oppitunnilla – mukaan lukien kansainväliselle yleisölle suunnatut – ei ole puhuttu neuvotteluista mitään. Ren Yagami korostaa sen tärkeyttä yhdellä videollaan, muualla en ole törmännyt. Voi tietysti olla, että sitä opetetaan myöhemmissä vaiheissa. Mun tuleva köysibottomi sanoi, että täällä on japanilaisen skenen kesken vahvat kirjoittamattomat säännöt, joita kaikki noudattavat, oikeasti. Niin kuin yhteiskunnassa muutenkin pidetään tärkeänä noudattaa sääntöjä, se lukeutuu muiden ihmisten kunnioittamiseen, joka on keskeistä. Toinen ulkomaalainen suunnilleen saman aikaa täällä ollut taas näki paikallisen skenen ihan päinvastaisena. Omaa näkemystä asiaan en koskaan tule saamaan selville, koska en ehdi jäljellä olevan elämäni aikana oppia japania tai pysty olemaan täällä pitkään.

Neuvottelujen suhteen yhden kerran mokasin: Toron köysitunnilla harjoittelin eurooppalaisen henkilön kanssa, jonka olin tavannut siinä samaisessa tapahtumassa. Toron oppitunnit ovat hieman meluisia ja siinä oli jonkinlainen kiireen tuntu (seli seli). Kun oli selvää mitä aiotaan tehdä, minä vain aloin sitomaan – ja yhtäkkiä olikin tosi vaikeaa onnistua tekemään single column tie vyötärön ympärille. Olin hermostunut, mutta sain jatkettua ja tehtyä hip harnessin viimeistä lopetusta vaille. Halusin tehdä sen oikein ja jäin katsomaan naapuria/etsimään apua, ja sidottavalleni tuli huono olo siinä seistessä tyhjän panttina. Hän pyysi että purkaisin sidonnan ja halusi jatkaa harjoituksia itsekseen. Viestittelin myöhemmin hänen kanssaan ja hän sanoi että pitää hyvänä menettelynä minkä vain sidonnan aluksi tsekata, onko jotain mitä pitäisi ottaa huomioon. Minä totesin että hän on ihan oikeassa ja niin olisi pitänyt tehdä. Asia oli ok ja sillä sovittu, mutta otin sen kyllä aika raskaasti, koska todellakin tiedän tämän enkä ymmärrä, miksi menin unohtamaan jo selkärankaan melkein uponneen hyvän menettelyn.

Muutenkin sitojapuolella olen kokenut täällä jonkinlaista kulttuurishokkia, nöyrtymistä tai itsetunnon lievää laskua. Oppitunteja olen ottanut neljä kappaletta, yhden Kinokon alkeistunnin ja kolme Toron tuntia, joista yhdessä olin enemmän bottomina. Jos olisi ajatellut vähän suunnitelmallisemmin, ja onnistunut hankkimaan asialle omistautuneen mallin, olisi kahdessa kuukaudessa kovalla harjoittelulla saattanut päästä Kinokon koulussa noin puoleenväliin. Mutta silloin ei olisi samaan aikaan saanut käydä muilla opettajilla. Ja kesken se olisi kuitenkin jäänyt, ja sitten olisi mennyt takaisin kotiin ottamaan vaikutteita ties keneltä :) Se ei kylläkään ole Kinokon säännöissä kiellettyä. Toisaalta en ollut varautunut myöskään taloudellisesti kovin suureen panostukseen köysiasioiden suhteen. Varsinainen hommani täällä on jotain  muuta.

Ei ole kuvia Kinokon köysisalongista, mutta yritän kuvailla: Kuvassa olisi korkea valokuvausstudio, jonka katossa riippuu 3 bambua ja 6 muuta roikotuspistettä. Jokaisella pisteellä on sitomista käynnissä. Kamalan kauniita kankaita naisilla ja helmat kuumottavasti nostetaan ylös sitoessa. Heleitä punaisia, vaaleanpunaisia, kultaisia, kukkia, jollakin on collarit ja sekin näyttää pirun hyvältä. Suurin osa riiputtaa mutta eivät kaikki. Pitkä laiha pitkätukkainen herkänkolhon näköinen miessitoja, joka otti minut vastaan saapuessani, hipsuttelee sidottavasnsa aivan kuumottavasti, tuskin koskien! Ja saa aikaan isoja reaktioita. Los Angelesin bodyartisti pääsee Kinokon köysiin, Kinokolla on hyyyvin hidas ja meditatiivinen tyyli. Ja hän käyttää omaa kehoaan varsin painokkaasti luomaan lisävaikutusta, jossain vaiheessa sidottava on jotenkin hänen polvensa päällä ja polvi jotenkin runnoo aivan kuumottavasti, lääh.

Kuvaan kuuluisi myös ääni, sitomistilan vieressä on matala pöytä jossa on sisäänpääsyn hintaan kuuluvaa tonnikalasashimia ja erilaisia keksejä, ja väkeä on pöydän ääressä paljon rupattelemassa ja käkättämässä.

Tilaisuus on vain kerran kuussa, joten paikalla on hyvä määrä porukkaa. Tuntuvat tuntevan toisensa suurimmalta osin. Aika paljon sitovat ristiin rastiin, ei vain omaa kumppania vaan muitakin.

Singaporen kyyhkyläiset veivät minut seuraavana iltana Shibaraku-dojolle. Sidoin Sypressiä, sivukommentti kuului: what style is this? Betonia style, oli pakko vastata kun en muutakaan osannut. Näillä on täällä eri koulukuntia. Pelkästään Tokiossa on yli 20 koulua, jotka edustavat noin viittä tyyliä.

Sypressi kyllä tykkäsi. Sanoi että nyt hän alkaa päästä vähän jyvälle siitä mitä voisi olla "spiritual bdsm" jonka mainitsen fetlifeprofiilissani. Minun tyyliini kuuluu paljon yhdessä hengittämistä, tiivistä ihokontaktia, köysipainetta ja hellyyttä.

Sitten lopuksi vielä Bambu roikotti minua, oli ihanaa, tunsin itseni hyväksytyksi ja tuntui että nyt se negatiivisen kierteen saa katki… tuntui että olen joutunut pahaan kehään, en uskalla lähestyä ihmisiä, pyytää sitomista koska ikä ja jokumuukuinfeminiinisyys ja ehkä se kehokin vähän... ja väsymys muutaman vuoden seuranhausta ja monenlaisista takaiskuista on painanut.

 

   

Pääsin myös vahvasti tiloihin vain makaamalla säkkituolissa ja katsomalla Singaporen kyyhkyläisten sitomista sekä ankaran näköisen Jinxin self-suspensiota.

Shibaraku-dojo on ihana, se on auki kuutena iltana viikossa ja kuukausijäsenyys on edullinen. Siellä voi syödä omia eväitä, hengähtää, polttaa parvekkeella tupakan tai köysiä, ja sitoa tietysti. Välillä siellä käy turisteja ja välillä on vain  paikallisia. Olen aika paljon omissa oloissani silloin kun kukaan ei ota kontaktia (ja paikalliset eivät juuri ota. Heidän seurassaan voi olla kuin hattivatti, yksin ja yhdessä samaan aikaan.)

Kaverit kun kyselivät, niin kirjoitan tähän koulukunnista sen verran kuin niitä on tullut ihmisten puheissa vastaan. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään tyhjentävä selvitys. Jos tässä on jotain pielessä jonkun lukijan mielestä, niin kommentit ovat tervetulleita. 

Naka style on kivuliaaseen semenawa-sidontaan erikoistunut tyyli, jota kuulemma Euroopassa laajalti harjoitetaan. 

(Näin Naka Akiran livenä Onawa asobi -festarin yleisössä:))

Hajime Kinokon koulukunnasta olen kuullut sanottavan että se on hyvin esitys-orientoitunutta, ja hän onkin tehnyt siitä omanlaistaan esitystaidetta, valokuvataidetta ja myös installaatioita. Hän haluaa viedä shibarin pimeistä luolista ulos päivänvaloon ja taidemaailmaan.

Sanon tähän väliin, että kaikki mestarit korostavat yhteyden olevan shibarissa olennaisinta. Tämä ei kuitenkaan kuvista useinkaan näy. Mietinkin, miten sitä voisi kuvallisesti esittää. Yhteys ja se miltä homma näyttää ovat kuin kuun eri puolet, niitä ei vaan saa samaan kuvaan. Kinokon seinille ripustetut naiset ovat mielestäni hyvin kaukana mistään yhteydestä, eikä köysi monumentaalisina rakenteina tuo myöskään nykytaiteeseen mitään varsinaisesti uutta tai kovinkaan mielekästä.

Onawa asobi

Sitten on Yukimura, joka on alunperin valokuvaaja ja lähtenyt kehkeyttämään tyyliään sen pohjalta että miten saisi kuumimmat kuvat naisista. Hänen tyylinsä on siis arvatenkin hyvin eroottinen ja siihen kuuluu sellainen häpäisevä käsittelytapa ja esim. puhuttelu. Näin Toronawan köysi-illassa esityksen, missä crossdressertyyppi oli nunnan asussa (hameosio oli kyllä hyvin viitteellinen) ja kun Toro sitoi, niin kommentoi välistä että miten kiimainen lutka siinä onkaan. Homma päättyi niin että nunnake riippui selin yleisöön neonkeltaisissa köysissä, kädet selän takana ja molemmissa käsissä oli kynttilät joista roiskui neonkeltaista steariinia pakaroille. 

Jos sitojalla on tilannekomiikan tajua, niin tuossa Yukimuran tyylisessä kommentoinnissahan on loputtomasti mahdollisuuksia. Kommentointi lähti hänellä kehkeytymään siitä, että hän halusi viestittää kuvaajalle, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Ja siitä kehkeytyi sitten olennainen osa tyyliä.
(lähde)

Sitten on Yagami Ren, joka yhdistää aikidoa shibariin – sitoja lähestyy ja liikkuu ja käyttää kehoaan jotenkin aikidosti. Yagami selittää naisen nautinnosta oivaltavammin kuin kukaan. Jos nyt unohdetaan tämä binäärisyys, joka meikäläisille on vähän out of date, niin hän selittää jotakuinkin että naisen orgasmi on aaltoileva, ja niin on myös matka sinne. Itsehän en jaksa nykyään orgasmeista juuri perustaa, mutta sitä kaipaan, että keho saisi erilaisia pitkäkestoisia tuntumia, vastusta, tension, tuntemuksia, kipua, kärsimystä. Yagamin esityksen pääsin näkemään shishabaarissa, ja se oli todella tulikuuma. Tunnelma oli ennen esitystä hilpeä, bottom edimame poltteli vieraiden kanssa vesipiippua, ja kun Yagami tuli paikalle, juoksi häntä ovelle vastaan ja kapsahti kaulaan. Heillä oli niin hauska meininki keskenään (muutenkin japanilaisilla näyttää olevan todella hauska meininki keskenään). Esityksen alkaessa tunnelma muuttui täysin. 

Siinä oli aitoja tunteita, pelkoa, julmuutta ja turmelusta. Se oli esitys, mutta myös aito sessio. Yagami rääkkäsi bottomrukkaa julmasti, ja lopuksi viimeisen köyden yhdistäessä heitä

bottom sai kyynärpäästä

Tutustuin Shibaraku-dojolla amerikkalaistaustaiseen, puoli elämäänsä Japanissa asuneeseen sitojaan jota kutsun nimellä Thx. Hän opiskelee Milkyway-koulussa, joka on hyvin bottomkeskeinen. Sen luoja on bottom, joka on kehittänyt sitojamiehensä kanssa itselleen parhaiten itselleen sopivan tyylin, ja opettaa sitä muillekin. Sille on tunnusomaista hyvin äkilliset painetta luovat eleet, eli ensin saatetaan sitoa hyvinkin löysä kudelma joka sitten yhdellä eleellä saadaan kiristettyä niin että bottomi haukkoo henkeä. Breathplayta ja suuköysiä kans harrastetaan.

Thx sitoi mulle eräänä sunnuntaina sen heidän aloitusharnessin, joka jättää kädet vapaaksi ja laittaa todella  paljon painetta rintakehään. Oli vaikuttavaa noin lievästi sanottuna. Katsekontaktia  – sitominen pitää osata tehdä niin että katse on bottomissa eikä köysissä.

Siitä menin ehkä emotionaalisesti vähän keitaalle. Nyt olen saanut itseni tasapainoon, ja muutaman kerran lisää sitä samaa hurjuutta.

Köysipupu, johon aiemmin viittasin, loukkasi jalkansa eikä sessiota tullutkaan. Puljasin sen sijaan ihanassa lempikylpylässäni, 1300 metrin syvyydestä pumpatussa fossiilisessa merivedessä. Nyt olen matkalla maaseudulle Kioton prefektuuriin. Parina viimeisenä viikkona Tokiossa tuli keskityttyä enemmän varsinaiseen hommaani. Kuten asiaan kuuluu, tuntuu etten ole saanut tarpeeksi aikaan. 

Päätän raporttini tänä aamuna Sypressiltä tulleeseen viestiin: hän oli jutellut jonkun kanssa Tokiosta ja oli "raving about the nice lady who got me into rope space in Tokyo"

Sen verran voi lesoilla :)