Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että
minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet.
Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja
ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa
itsetuntoani?
Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.
Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.
Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.
Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.
Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat, joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.
Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.
Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
