Viddujen tsiisöksen misericordia, sanoi Kruusu keväällä, kun kerroin päässeeni köysisessioihin. Sisko on hiukan perillä suuntautumisestani ja elämäntilanteestani. Kun Fauni sunnuntaina tulee luokseni, istahdamme hetken kolmestaan munakoiso-herkkusienipizzan äärellä ja sitten häädän Kruusun näyttelyitä katsomaan. Fauni lakoaa nörttipoikain viikonlopusta uupuneena parvekkeen sängylle ja minä pääsen kainaloon.
Meidän sessiomme ovat muuttuneet viime aikoina minimalistisempaan suuntaan. Minusta lähtee maksimireaktioita minimiärsykkeillä, ja Fauni ymmärtää nyansseja ja sitä, miten vähästä alistun. Olen utelias ja kipu ihmetyttää ja kiinnostaa, mutta haluan mennä sinne, minne Fauni vie, sillä kukaan muu maailmassa ei voi viedä minua sinne. Olemme kuin kaksi lasta, jotka ovat löytäneet tien taikamaailmaan.
Dynamiikka on menossa ihan hulluksi. Alistun tosiaan hipaisusta, menen veteläksi, jalat pettää alta ja solut irtoavat toisistaan ja kiehuvat. Ja itku saattaa tulla selän silittämisestä, sormien menemisestä ristiin, tai jos puhun siitä miten minua rasittaa stressaava kaikenkäsittävä yleinen orgasmiodotushorisontti.
Parvekkeen sohvalla, lämmin päivä, varjo, puiden latvat ja taivas, tänne ei näe kukaan. Taas on kulunut aikaa, ja on ollut ikävä. Haluaisin kertoa, ehkä, mutta en osaa. Ei siinä kauheasti mitään tapahdu, tai ehkä sitä voisi sanoa suudelmaksi. Suuni on niin herkkä ja tunteva ja siinä on kaikki tunne ja merkitys ja kauneus ja hauraus ja herkkyys ja avoimuus. Onko se oikeasti ok, kysyn. Polyamoria. On se ok. Että on rakas. Silloin kun olimme sessioineet ensimmäisen kerran, oli hetken epävarmaa, millä tavalla täällä skenessä on sopivaa ilmaista tunteita, toinenhan saattaa periaatteessa haluta vain sessioseuraa, niinsanotusti. Miten sanoa.. oot ihan kiva..
Ää oo u.
Mä oon sun.
Niin sinä olet.
Ja mä vaan sätkin ja säpsähtelen siinä otteessa vaikka ihmettelen sitä että miten mä tälleen sätkin ja säpsähtelen. Käännyt vierestäni vatsani päälle ja lepäät siinä poikittain koko raukealla painollasi ja työstät mua dildolla, joojoojoo, liike pysähtyy, miten sä rytmität, hengität hitaasti, sähän nukut, makaan hiljaa ja odotan, katson taivasta ja kummallisen muotoisia pilviä ja niiden muuttumista ja tunnen sut siinä, odotan hiljaa, nukut vain hetken ja havahdut ja liike jatkuu kunnes taas pysähtyy ja jatkuu taas.
Tällä kertaa et ehdi jäädä yöksi, sitten saan taas kaivata. Kaipaan sun punaista partaa. Sun ihmeellistä hellyyttä. Sun kykyä ja halua ottaa vastaan mitä hullua vain musta lähtee. Sitä että mun takertuminen ei haittaa. Sitä että saan olla lähellä niin pitkään. Sitä että pöydän ääressäkin kosketat mun polvea.
Olen joku otus. Joku pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?