Partikulaari ihanuus

Toisinaan kestää mahdottoman kauan ennen kuin valkenee.
(Muumimamma, Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

En vielä järjestänyt lautapelimiittiä, mutta seksuaalineuvojalla kävin. Kaikki kuormitus tuntui niin raskaalta, ja vaikeimmalta se takapakki, minkä otin oman seksuaalisen identiteettini löytämisessä. Aloin hävetä sitä. Ajattelin jästimaailmaa, ja miten kurjaa on, etten koskaan voi kertoa heille millainen oikeasti olen. Seksuaalineuvojalle puhua pälpätin antamatta juurikaan suunvuoroa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ja asiaa oli paljon. Kun pyydetään kertomaan omasta tilanteesta, siihen liittyy aika paljon kaikenlaista, varsinkin kun lukemat mittarissa alkavat jo 5:llä.

Ainakin yksi kysymys saattoi kuitenkin mahtua monologini sekaan ja se taisi avata jotain: Neuvoja kysyi, sekö eniten painaa mieltä, että haluaisit olla avoimesti sellainen kuin olet. Se kuulosti kyllä hyvältä ajatuksena, noin ääneen sanottuna, mutta itse asiassa se ei ole ongelman ydin. Olen avannut työkavereille jonkin verran polysuhteilua ja voin avata enemmänkin, jos he vain uskoisivat minua, ja sehän ei ole minun vallassani, uskovatko, tai haluavatko ottaa todesta. Salaisimpia makuuhuoneasioita kukaan ei jaa työpaikalla, ja jos minun elämäntapani liittyy salaisimpien makuuhuoneasioiden ympärillä pyörivään yhteisöön, niin siitä asiasta he voivat halutessaan kysyä, tai olla kysymättä.

Ongelma ei ole se, että muu maailma ei tiedä tai hyväksy. Ongelma ei todellakaan ole myöskään se, että kinkyskene ei hyväksy – niin usein kuin olenkin itselleni yrittänyt sellaista syöttää. Kyllähän minä ja minun kinkkini menevät siellä muiden mukana, eivätkä hätkähdytä ketään.

Varsinainen ongelman ydin on niin yksinkertainen, että sokea Reettakin sen näkee, mutta minä en. 14-vuotiaana nimesin ”Universaaliksi kusipääksi” sen oletettavasti monen tunteman äänen, sen olion, joka istuu olkapäällä ja sanoo että tuo ei ole mitään/tuo on ihan paskaa/sinä olet ihan paska. Olen käyttänyt tuota nimitystä näihin päiviin asti. Miksi universaali? Miksi selitys piti viedä mahdollisimman kauaksi itsestä? Siksikö, että ratkaisu olisi mahdollisimman vaikea löytää ja ilmiöön mahdollisimman vaikea päästä käsiksi?

Minä itsehän se olen, joka en hyväksy itseäni, ja siitä hyväksymättömyydestä aiheutuu paljon. Ainainen huoli ja hätä, syyllisyydentunne, itsesyytökset, ylisuuret omiin suorituksiin kohdistuvat odotukset, omakeksimät säännöt ja kyvyttömyys noudattaa niitä, häpeä. Kyvyttömyydelleni hyväksyä itseäni on varmaankin syynsä, ja olen niitä yrittänyt parhaani mukaan käydä läpi, ja olen tullut kohdatuksi niiden kanssa. Luultavasti se on jokin pohja oivallukselle. Olisinko nyt riittävän voimissani kohtaamaan tämän asian. Että minua ei estä universaali kusipää, vaan minä itse, joka en ole ollenkaan universaali, vaan partikulaareista partikulaarein. Universaalin kusipään vastakohta: Partikulaari ihanuus.

Olen monta kertaa hiljattainkin huomannut sen, mikä se sitten onkaan, yliminä tai universaali kusipää, nostavan päätään pienten ja suurten asioiden yhteydessä. Minua luultavasti auttaa sen kanssa kun ajattelen, että se ei ole sen mahtavampi kuin minä eikä lurki missään eetterissä, vaan on ihan tässä omassa tietoisuudessani. Tuntuu että voin saada siitä otteen, muuttaa jotain, sen sijaan että annan rumien itsesyytösten lennellä, voin puhutella itseäni lempeästi: Ei se haittaa.

Ranskan valtionkonttori lähetti paperisen kuitin maksamistani sairaalamaksuista. Kirjekuoressa ja kirjepaperissa oli kirjattuna Ranskan valtion arvot. Jotenkin se liikutti minua. Kaikenlaiset puolijalkaiset kriiseilevät ja perverssit ötökkäisetkin...