Lepo

Mulla ei oo kyllä mitään hajua mitä merkitystä mun elämällä on. Vaikka flunssasta toivuttua roskia viedessä tuntui kuin olisi noussut haudasta. Samat kadut ja keväisen kammottavan tympeät maisemat kuin lapsena. Samat jutut. Miksi.

En harrasta heppoisia suhteita, sanoi haastateltava podcastissa. Minä sitten varmaan harrastan juuri sellaisia.

Aina lähtöruudussa, seuranhaku päällä, aina menossa jonnekin – nyt olen ollut kohta viikon ajan menossa Turkuun, vielä siinä onnistumatta. Täällä lähimailla minulla ei ole edes ketään jonka kanssa mennä elokuviin. Puhumattakaan että puhaltaisin ulos mitä minulle kuuluu.

Olen sitonut tämän vuoden aikana kahdeksaa ihmistä. Se on itse asiassa aika paljon, kun miellän itseni aloittelevaksi, harvakseltaan treenailevaksi sitojaksi. Tämän vuoden puolella olen ollut kerran itse köysissä, kerran sanonut kiitos ei kun olin niin väsynyt muiden roikuttua vuorollaan ja illan pimettyä, ja kerran sanonut että haluan mieluummin sitoa kuin olla sidottavana – mieli on tehnyt treenata. Yksi pyysi päästä köysiin mutta en ehtinyt niissä bileissä, mutta jospa seuraavissa.

Seitsemää ihmistä olen sitonut kutakin yhden kerran ja yhtä kaksi kertaa – hänet tapaan pian uudelleen, hänen kanssaan on paljon löydettävää laatikon ulkopuolelta, mutta hän ei ole se dominoiva jota etsin, eikä oikein monisuhteinenkaan lähtökohtaisesti, ja hän on niin kiinnostunut minusta, että joudun kohta alkamaan pitämään häntä etäämpänä, ja sitä en haluaisi. Otettaisiin nyt asia kerrallaan.

Monelta suunnalta luen samaa asiaa, että on jotenkin väärin etsiä ominaisuuksia, mennä kinkki eikä ihminen edellä. Mistä vetoa että niin kirjoittavat ihmiset, jotka ovat löytäneet etsimänsä helpommin kuin minä. Olkaa itse 48 vuotta kaapissa ja katsokaa ihmistä, törmäämättä kertaakaan samanmieliseen. Tämä elämä vaan kuluu loppuun ilman että löytää kaipuunsa kohdetta, jos ei vähän fokusoi. (Ymmärrän varmaan väärin, he tarkoittavat näitä jotka tulevat lankoja pitkin nartuttelemaan ennen kuin tunnetaan yhtään.)

Tuntuu jotenkin niin raskaalta olla niin alkutekijöissä koko ajan, tuntea itsensä oudoksi ja vieraaksi koko ajan. Toisaalta jollain lailla se moninaisuus on siistiäkin, sisällyksekästä, ja vaikeus ja haikeuskin, mutta kevään valossa se tuntuu joskus raskaalta.

Ja mitä se hyödyttää ihmistä, että se nauttii?

Ikuinen dilemma nautintohakuisen pyrkimisen mielekkyyden ja haluista vapautumisen välillä. Parempi olisi olla haluamatta mitään ja vähän kitua askeesissa, minimaalisesti nautintoja ja maksimaalisesti merkitystä. Mutta jos ei haluaisi mitään eikä pyrkisi mihinkään – olisiko sekään ihan suositeltavaa. Ja olisiko sitä haluamatta siitäkin syystä, että tietää, että sitten kun jotain itsellä on, kumpuaa onnettomuus jostain muusta lähteestä. Kun on perusasiat niin hyvin kuin minulla, on onnellisuus vakio, oli tilapäisesti asiat miten vain. Ja olisiko sitä haluamatta siitä syystä, että välttyy sitten ainakin tuottamasta tuskaa jollekin, jos joutuisikin siihen tilanteeseen että niin kävisi. Ja olisiko sitä haluamatta senkin takia, ettei joudu kokemaan uutta pettymystä. Ja senkin takia, että ei kerry sieluun tyytymyksen saastaa. Aina on hyvä olla vain isoovainen ja siunattu.

Toisaalta merkitystä olisi hyvinkin helppo löytää jostain hyödyllisestä tekemisestä, kuten vapaaehtoistyöstä, jolle ei välttämättä jää niin paljon aikaa, jos aikansa käyttää johonkin muuhun. Judon alkeiskurssi jäi kesken. Harjoitukset ovat ihan parasta ja treenin jälkeen on euforinen olo, mutta aloin pelätä randoria. Yksi tyyppi siellä painaa mut tatamiin niin että kylkiluut meinaa katketa ja henki lähteä, siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisi mennä sinne ja sanoa että tuossa ei ole mitään mieltä, mutta tässä on ollut kaikkea reissuakin ja kynnyskin mennä sinne on tainnut nousta. En tiedä onko se mun juttu käydä harjoituksissa kaksi kertaa viikossa tiettynä aikana.

Vapaaehtoistyötä voisi tehdä kinky-yhdistyksissäkin (ja tiedostan, että suurin osa köysikontakteistani on syntynyt vapaaehtoisvoimin pidetyissä miiteissä ja bileissä.) Mutta on myös monenlaista muuta vapaaehtoistyötä jotka mielessä pyörii.

Kiitos että olen saanut tehdä palvelusta, sanoi uskovainen tuttava rukouksessa.

Tämä ajatus vie siihen suuntaan, että kun nyt olen kolmen vuoden ajan ajatellut lähinnä vain kinkyilyä, niin voisin unohtaa välillä sen teeman ja ajatella jotain muutakin. Ottaa lomaa etsimisestä.

Ilmaus tyytymyksen saasta on luullakseni peräisin Yrjö Jylhän runosta Lokakuun sade, jonka 500 kg lihaa levytti ensimmäiselle albumilleen. Miellän sen tarkoittavan kutankuinkin sokeutta omille etuoikeuksille.