Kaksi yhteen liimautunutta punapyrstöstä sudenkorentoa tulee parittelutanssimaan kamerani eteen, ne pomppivat vedestä pilkistävän sammaleisen kiven ympäri. Muutama yksinäinen käy niiden luona kärkkymässäkin. Seison meditatiivisessa tunnelmassa lammen rannalla ja huomaan vasta hetken päästä, että pääni päällä killuu valtava ampiaishämähäkki.
Minullakin olisi ollut mahdollisuus päästä lutkailemaan ensi viikonloppuna yksissä juhlissa joissa näytti olevan sellaiselle hyvät otolliset olosuhteet, mutta ennen tänne tuloani olin epätietoinen, haluanko vaipua suoraan retriittimäiseen tilaan, vaiko hankkia kokemuksia paikallisesta skenestä? Archibald neuvoi, että yleensä ei jälkeenpäin harmita että meni. Niinpä viime lauantai kului shishabaarissa shibariesitystä katsellen sekä Tokion isoimmissa kinkybileissä, jotka alkoivat puoliltaöin ja ilmoituksen mukaan jatkuivat seuraavaan puoleenpäivään (itse poistuin viiden aikaan aamulla). Olin kovin tyytyväinen että sain pään auki ja halukas vaipumaan yksinäisyyteen, ja niinpä en kiiruhtanut ilmoittautumaan sinne gb:tä mahdollisesti sisältäviin bileisiin. Nyt sinne ei sitten enää mahdu. Toisaalta ja toisaalta. Yksinäiset päivät virkistävät ihmeesti. Ja voisihan se olla mukavaa? No, sille ei enää mitään voi. Pääseepähän pian täältä tultua luovuttamaan verta. Jollain hyvin fundamentaalisella tavalla se on parempaa kuin seksi.
En koskaan enää saa orgasmia miestä miellyttääkseni, kirjoitin päiväkirjaan. Luvattu mikä luvattu. En ole koskaan teeskennellyt orgasmia – joku joskus kylläkin on tulkinnut isot reaktioni orgasmiksi vaikka siitä ei ole ollut kysymys – mutta kun minulla on tämä, että kiihotuksen ja stimuloinnin lisäksi teen tietyt jutut päässäni, niin se orgasmin saaminen on osin tahdonalaista. Ja kun tiedän miten se hivelee miesten itsetuntoa, niin minähän tulen. Vaistoan sen, että ne odottavat sitä. Yksikin orkutuskinkin omaava sanoi muutaman jälkeen: ei taida enää tulla? Miksei saa vaan nauttia. Niin moni ryntää oikopäätä sinne jalkoväliin heti ja alkaa työstämään.
”Breastfeeding?” Poitsu lukee pitkää kinkkilistaani fetlifesta shishabaarissa shibariesityksen jälkeen. – Joo. Se on ensimmäinen kinkykokemukseni! En oikein tajunnut mistä siinä oli kysymys, mutta kivaa oli, etenkin koska kaveri ei ollut niin penetraatiokeskeinen kuin kaikki aiemmat. Yleensä kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes – ”you don’t come?”– ei kun, se lähelläolo jää niin lyhyeksi. En ollut ehtinyt kunnolla edes tuntea halua ennen tuota yli 40-vuotiaana saamaani kokemusta. Kun on aina ollut olo ettei pysy mukana, ei toimi niin kuin pitäisi, ja kun kysymys on kokemuksesta, jonka pitäisi odotusten, normien mukaan olla jotain niin mahtavaa – jää aina vaillinainen, pettynyt olo.
Kaikkea sitä onkin tullut tehtyä, kerran – taisi olla viime
uutenavuotena – Rotkossa Giulia näki naamastani että olin aivan järkyttynyt.
Kysyi tarvitsenko tukea, onko sattunut jotain? Minä olin ollut
orgasmifetisistin käsittelyssä lääkärintuolissa, joka oli ainoa vapaana oleva
paikka keskidivaania lukuunottamatta (oli eri orkkufetisisti kuin tuo
edellinen). Sain monta, mutta en muuta. Puuttui yhteys, puuttui lämpö, puuttui
halu olla lähellä. Kokeilunhaluni on viime aikoina vähentynyt dramaattisesti ja
yhä useampi fetissi ajautuu virran mukana demilokeroon. Pitäisi olla syvä
yhteys. Viidenkympin villitys taitaa olla ohi ja on aika ryhtyä kysymään, mistä
todella saan syvää tyydytystä?
Viime aikoina olen viettänyt hiljaiseloa, keskittynyt omiin asioihini ja
tavoitellut rauhaa. Paljon sosiaalista toimintaa deittailusta puhumattakaan on
pitänyt siirtää sivuun. Ankaralle Poika-Jussillekin sanoin, että ei enää nähdä.
Meidän erilaisuus suhteessa kiinnostukseen anaalin kanssa pelaamiseen
muodosotui ylivoimaiseksi. Ja jotenkin
ei huvita tulla nähdyksi seksikkäänä naisena. Tämä sukupuoliasia on
monimutkainen ja sitä täytyy pohtia lisää. Kuten niin montaa muutakin asiaa.
No mutta Archibaldilla oli syntymäpäivät ja meitä oli pieni porukka niitä juhlistamassa. Archibald, hänen rikoskumppaninsa Kelmi, Ilkiö ja minä. Jos ihan totta puhutaan niin taisin ajoittaa tänne Japaniin tuloni niin että ehdin mukaan, koska niistä oli puhetta jo hyvän aikaa sitten. Junailin Ilkiön kanssa köysisession, jossa minä sidoin Ilkiön opastamana ja ripustettiin Archibald mökin terassin kattoparrusta roikkumaan. Tiedän Ilkiön hyväksi sitojaksi, olen kerran itsekin päässyt kärsimään hänen riiputuksessaan. En uskaltanut itse kiskoa, joten annoin Ilkiön tehdä sen. Se oli Archibaldin ensimmäinen kerta suspensiossa ja tiesin hänen haaveilleen siitä. Myöhemmin hän kertoi ensin tuntuneen siltä, ettei tässä voi olla, ja seuraavassa hetkessä tuntui että tahtoo olla siinä aina vaan! Oli pimeä syysyö ja jo aika viileää, Archibald pyöri köysien varassa pää alaspäin ja oli onnellinen. Kun hänet oli laskettu alas, seurasi vielä monenlaista kurmootusta ja kaltoinkohtelua. Se oli myös minulle huippuhetki. Kuten myös päästä pitkästä aikaa ränttäämään, paahtamaan ja pohtimaan pelkääjän paikalla autossa. Katsellen syksyyn kellertyviä maisemia. Kauheaa lähteä kolmeksi kuukaudeksi pois. Miten kaksi isoa haavetta voikin toteutua samaan aikaan: Sammaleisen mökki, jonka olen asetellut talvilepoon, suojannut omena- ja pähkinäpuun, tammen ja ruusut. Ja Japani.
