Intro # III

Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet. Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa itsetuntoani?

Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.

Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.

Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.

Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.

Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat,  joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.

Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.

Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
 

 

Sudenkorennot

Kaksi yhteen liimautunutta punapyrstöstä sudenkorentoa tulee parittelutanssimaan kamerani eteen, ne pomppivat vedestä pilkistävän sammaleisen kiven ympäri. Muutama yksinäinen käy niiden luona kärkkymässäkin. Seison meditatiivisessa tunnelmassa lammen rannalla ja huomaan vasta hetken päästä, että pääni päällä killuu valtava ampiaishämähäkki.

Minullakin olisi ollut mahdollisuus päästä lutkailemaan ensi viikonloppuna yksissä juhlissa joissa näytti olevan sellaiselle hyvät otolliset olosuhteet, mutta ennen tänne tuloani olin epätietoinen, haluanko vaipua suoraan retriittimäiseen tilaan, vaiko hankkia kokemuksia paikallisesta skenestä? Archibald neuvoi, että yleensä ei jälkeenpäin harmita että meni. Niinpä viime lauantai kului shishabaarissa shibariesitystä katsellen sekä Tokion isoimmissa kinkybileissä, jotka alkoivat puoliltaöin ja ilmoituksen mukaan jatkuivat seuraavaan puoleenpäivään (itse poistuin viiden aikaan aamulla). Olin kovin tyytyväinen että sain pään auki ja halukas vaipumaan yksinäisyyteen, ja niinpä en kiiruhtanut ilmoittautumaan sinne gb:tä mahdollisesti sisältäviin bileisiin. Nyt sinne ei sitten enää mahdu. Toisaalta ja toisaalta. Yksinäiset päivät virkistävät ihmeesti. Ja voisihan se olla mukavaa? No, sille ei enää mitään voi. Pääseepähän pian täältä tultua luovuttamaan verta. Jollain hyvin fundamentaalisella tavalla se on parempaa kuin seksi.

En koskaan enää saa orgasmia miestä miellyttääkseni, kirjoitin päiväkirjaan. Luvattu mikä luvattu. En ole koskaan teeskennellyt orgasmia – joku joskus kylläkin on tulkinnut isot reaktioni orgasmiksi vaikka siitä ei ole ollut kysymys – mutta kun minulla on tämä, että kiihotuksen ja stimuloinnin lisäksi teen tietyt jutut päässäni, niin se orgasmin saaminen on osin tahdonalaista. Ja kun tiedän miten se hivelee miesten itsetuntoa, niin minähän tulen. Vaistoan sen, että ne odottavat sitä. Yksikin orkutuskinkin omaava sanoi muutaman jälkeen: ei taida enää tulla? Miksei saa vaan nauttia. Niin moni ryntää oikopäätä sinne jalkoväliin heti ja alkaa työstämään.

”Breastfeeding?” Poitsu lukee pitkää kinkkilistaani fetlifesta shishabaarissa shibariesityksen jälkeen. –  Joo. Se on ensimmäinen kinkykokemukseni! En oikein tajunnut mistä siinä oli kysymys, mutta kivaa oli, etenkin koska kaveri ei ollut niin penetraatiokeskeinen kuin kaikki aiemmat. Yleensä kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes – ”you don’t come?”– ei kun, se lähelläolo jää niin lyhyeksi. En ollut ehtinyt kunnolla edes tuntea halua ennen tuota yli 40-vuotiaana saamaani kokemusta. Kun on aina ollut olo ettei pysy mukana, ei toimi niin kuin pitäisi, ja kun kysymys on kokemuksesta, jonka pitäisi odotusten, normien mukaan olla jotain niin mahtavaa – jää aina vaillinainen, pettynyt olo.

Kaikkea sitä onkin tullut tehtyä, kerran – taisi olla viime uutenavuotena – Rotkossa Giulia näki naamastani että olin aivan järkyttynyt. Kysyi tarvitsenko tukea, onko sattunut jotain? Minä olin ollut orgasmifetisistin käsittelyssä lääkärintuolissa, joka oli ainoa vapaana oleva paikka keskidivaania lukuunottamatta (oli eri orkkufetisisti kuin tuo edellinen). Sain monta, mutta en muuta. Puuttui yhteys, puuttui lämpö, puuttui halu olla lähellä. Kokeilunhaluni on viime aikoina vähentynyt dramaattisesti ja yhä useampi fetissi ajautuu virran mukana demilokeroon. Pitäisi olla syvä yhteys. Viidenkympin villitys taitaa olla ohi ja on aika ryhtyä kysymään, mistä todella saan syvää tyydytystä?

Viime aikoina olen viettänyt hiljaiseloa, keskittynyt omiin asioihini ja tavoitellut rauhaa. Paljon sosiaalista toimintaa deittailusta puhumattakaan on pitänyt siirtää sivuun. Ankaralle Poika-Jussillekin sanoin, että ei enää nähdä. Meidän erilaisuus suhteessa kiinnostukseen anaalin kanssa pelaamiseen muodosotui ylivoimaiseksi.  Ja jotenkin ei huvita tulla nähdyksi seksikkäänä naisena. Tämä sukupuoliasia on monimutkainen ja sitä täytyy pohtia lisää. Kuten niin montaa muutakin asiaa.

No mutta Archibaldilla oli syntymäpäivät ja meitä oli pieni porukka niitä juhlistamassa. Archibald, hänen rikoskumppaninsa Kelmi, Ilkiö ja minä. Jos ihan totta puhutaan niin taisin ajoittaa tänne Japaniin tuloni niin että ehdin mukaan, koska niistä oli puhetta jo hyvän aikaa sitten. Junailin Ilkiön kanssa köysisession, jossa minä sidoin Ilkiön opastamana ja ripustettiin Archibald mökin terassin kattoparrusta roikkumaan. Tiedän Ilkiön hyväksi sitojaksi, olen kerran itsekin päässyt kärsimään hänen riiputuksessaan. En uskaltanut itse kiskoa, joten annoin Ilkiön tehdä sen. Se oli Archibaldin ensimmäinen kerta suspensiossa ja tiesin hänen haaveilleen siitä. Myöhemmin hän kertoi ensin tuntuneen siltä, ettei tässä voi olla, ja seuraavassa hetkessä tuntui että tahtoo olla siinä aina vaan! Oli pimeä syysyö ja jo aika viileää, Archibald pyöri köysien varassa pää alaspäin ja oli onnellinen. Kun hänet oli laskettu alas, seurasi vielä monenlaista kurmootusta ja kaltoinkohtelua. Se oli myös minulle huippuhetki. Kuten myös päästä pitkästä aikaa ränttäämään, paahtamaan ja pohtimaan pelkääjän paikalla autossa. Katsellen syksyyn kellertyviä maisemia. Kauheaa lähteä kolmeksi kuukaudeksi pois. Miten kaksi isoa haavetta voikin toteutua samaan aikaan: Sammaleisen mökki, jonka olen asetellut talvilepoon, suojannut omena- ja pähkinäpuun, tammen ja ruusut. Ja Japani.

 

Se menee ohi

se menee ohi se nälän tunne mikä kalvaa kun astelee keisarillisen puutarhan

hääpareja parveilevalla ulkosyrjällä ihmeen hiljaisessa ja tuoksuvassa illassa
valojen syttyessä pilvenpiirtäjien toimistorivistöihin
ja veden peiliin on vaarallista katsoa,
toiveet täyttävät tyhjän tilan ja romuttavat itsensä

ja mikä melkein tainnuttaa kun istuu mörkönä seurassa
jossa harvan katse osuu eikä osaa olla kevyt

se menee sitten ohi, pettymykset tasoittuu, huomio kiinnittyy asioihin

mutta hetken voi olla todellisuuden jälkikaiussa,
kohtuuton intensiteetti kohtaa suuremman intensiteetin,
elävän kudoksen joka pystyy pysäyttämään sen,
ottamaan vastaan, tulemaan vastaan

mörköys lientyy sitojan julmuuteen ja hellyyteen

miten vois kyllin kiittää olematta nolo

 

sillä aikaa kun olen hiljaa ja pahaa aavistamatta
keskittyneenä johonkin kauhean tärkeään ja täysin omaan

tietämättäni jossain ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen,
musta lista täydentyy,
oveeni maalataan myrkyn merkki

olen varma siitä että minua tullaan rankaisemaan

 

nälkä

tulinen nälkäinen katse

isoovainen ja siunattu

 

 ---
Edith Södergran: Det underliga havet – Kalandra: Virkelighetens etterklang – Tiernapojat

Introspektio 2023

Kipinä piti meille taas itsereflektiotuokion femsub-miitin pikkujouluissa. Ensin piti miettiä, mitä haluaa juhlistaa, mistä on ylpeä, mikä on hyvin, mistä on kiitollinen.

Tunsin olevani jokseenkin kivijalkaan asti hajotettuna ja palasina. Ihana ystäväni, kotikissani, lämpöpatterini löysi jokin aika sitten omanikäisensä monogaamisen tyttiksen emmekä ole sen jälkeen nähneet. Se oli aikamoinen isku, vaikka ymmärränkin että pystyin nauttimaan hänen seurastaan juuri siksi että meiltä puuttui lupaukset ja suunnitelmat ja kaikenlaiset kauheat aavistukset parisuhdeportaista. Meillä oli niin intiimiä, että saattoi tapahtua asioita joita en ole kertonut edes päiväkirjalle (baarimiitissä tosin kerroin, kun aihe tuli puheeksi.) Miten voi olla niin kaunista ja läheistä. Miten voi olla niin luja ote, miten voi kosketus olla niin lämmin. Mutta minua lohduttaa, että pysymme ystävinä ja voimme jakaa keskenämme tiettyjä asioita jotka molempia kiinnostavat. Ja minua lohduttaa, että voin melkein täysin rehellisesti iloita hänen puolestaan.

Mutta minua väsyttää pienet ja suuret takaiskut. Vuosi sitten ollut innostus tekeillä olleesta Ds-suhteesta ja sen hullu karillemeno. Sessioherra jonka keskeinen kinkki oli epäystävällisyys. Takertuva ja syyllistävä fwb, joka halusi omistaa mut. Kännäilevä wannabe-Daddy. Shibarimestari joka haki seuraa foorumeilla, ja tarjosikin mun kohdalla maksullisia palveluja. Aina vaan ja uudestaan ghostaavat pösilöt ja etenemättömät viestittelyt. Itsen tunteminen hylkiöksi. Ja asteittainen vajoaminen alavireisyyteen, paha olo, helpotuksen puute, huono omatunto.

Ensin tuntui etten oikein löytänyt juhlistettavaa. Paitsi femsub-miitti tietysti. Olen suunnattoman iloinen ja ylpeä meidän porukasta, jossa jokaisen on mahdollista tulla kuulluksi ja nähdyksi, saada avautua, itkasta ja tulla halatuksi.

Sitten tietenkin ne tavalliset jotka mun elämässä pysyy, työ ja työyhteisö, koti ja turvallisuus, ja edes jonkinlainen resilienssi, kyky selvitä aina seuraavaan aamuun.

Ja uusi rauhoittava rohtoni, pitkäaikaisen unelman toteutuminen, joka peittyi tänä vuonna kovin aikaisin lumen alle. Sammaleisen mökki.

Jokin pitää mua omanaan, varalla, etten hukuta itseäni jonkun speden kanssa. Se on se, jonka olen aina tuntenut.

Syksyn mittaan on ollut tasapainoisiakin oloja, levollisia, skenen ja muun elämän suhteen. Voi ajatella että pyrin kohti rauhaa omassa olossa, nautin vapaudesta ja väkivallattomuudesta, siitä että ei ole jotain vaikeaa suhdetta.

Kuluneena vuonna olen ollut ensimmäisiä kertoja seksibileissä ja havainnut että ne ovat vahvasti mun juttu. Olen myös huomannut, että rajutkin kinkykokemukset toimivat ilman Ds-suhdettakin. Ennen ajattelin, että joku neulomishomma kuuluu siihen aikaan, kun mulla on se syvä Ds-suhde... mutta ei mun tarvitsekaan sitä odottaa. Archibald otti mut kyytiin ja ajettiin hämäläiselle leirintäalueelle, pääsin kivuliaisiin köysiin ja neuloja kokeiltiin. Neulat vaikuttavat jotenkin ajan kokemiseen, tiivistävät olemassalon pistokohtiin, mutta kooten sitä kuitenkin pitemmältä ajalta.

                                                            *

Seuraavaksi mietittiin, mikä kaipaa saada äänen, mikä on sekavaa, mihin haluaisi saada selvyyttä?

Lopulta sillä ei ole onnellisuuden kannalta mitään väliä, mitä ihmisellä on. Ja samaan aikaan yhteyden puute ja yksinäisyys on jotain, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kestämään.

Haluaisin tietää, mikä on minulle sopiva elämäntapa. Ja onko mahdollista muuttaa kohtalonomaista, geneettistä erakkoutta yhteisöllisempään suuntaan? Jos on kaipuu jengiin, ryhmään, laumaan.

Onko mun päällä kirous, vai onko mahdollista löytää ihmisiä. Vaatiiko se rauhoittumista vai hirveetä vääntöö ja töhötystä? Stoalaisuutta? Ilon löytämistä? Miten sen löytää jos on apeaa?

Stoalainen pärjää itsekseen, mutta ajattelee muita. Mitä minä voisin antaa toisille.

                                                        *

Kolmanneksi mietittiin haluja: Mitä haluat kokea, mitä tuntea?

Salaisimmat toiveet, mitä ne on.

Että voisi olla niin helppo olla ja että saisi rakastaa ja sanoa sen ja olla rauhassa.

Helpotusta, vapahdusta, ja sen kautta iloa. Aina uudelleen vaientaa syyttävät äänet, kääntää sisäisen puheen ymmärtäväiseksi ja rohkaisevaksi.

Minut täytä toivolla 

Että voisin iloita

 

Haluun löytää köysikaverin, yhteisön, jengin, lauman, kinkykokemuksia.

Läsnäoloa, pitkiä sessioita, löytöretkeilevää seksiä.

Kepeää onnea.

Rehellisiä romahduksia.

Antaa muille jotain? Lämpöä, läsnäoloa. Syventyvää keskustelua.

Elää omannäköistäni elämää, vaikka risaistakin.

Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.