23.12.24

Hyvästit



Olen ollut teini-ikäisestä saakka hyvin itsenäinen ja yksin pärjääväinen. Nimenomaan yksin toimin hyvin, ihmissuhteissa olen epäonnistunut. Mietin juuri mitä teen kun palaan kotiin – minun täytyy sanoa ei eräälle ihmiselle, ja minua säälittää niin että se tuntuu ihan mahdottomalta. Mutta jos en opi sanomaan ei, kuljen näiden kiviriippojen ja juoppojen kanssa lopun elämäni.

Rajojen käsite ylipäänsä tuli minulle tutuksi vasta kinkykulttuurin myötä. Kun nyt lähden, muutamaa ihanaa kokemusta ja monta karvasta pettymystä rikkaampana, on ymmärrys rajoista suurin lahja mitä olen näinä vuosina saanut. Näillä mittarilukemilla tulee mieleen, että mitä on mahdollista enää oppia? Koko ikäni olen ollut ihmisten kanssa aivan kyvytön.

Vammani ovat syvällä, ja lähellä olevat ihmiset joutuvat niistä eniten kärsimään. Surettaa, että terapiakorttikin on jo käytetty ja aika epätaloudellisella tavalla. Psykoanalyysissä maksaa kalliin hinnan siitä että saa ihmetellen kuunnella omaa ääntään päivästä toiseen: Miten tuota juttua riittääkin ja noin koherentissa muodossa. Analyysin loputtua tuntui että palikat jäivät esiin ja niiden kanssa pystyi jonkin verran itse toimimaan. Ehkä ne ovat nyt kuitenkin jääneet niille sijoilleen ja niiden päälle on kasvanut sammalta. Ensi syksynä tulee viisi vuotta Kelan tuen loppumisesta ja hoitosuhde työterveyspsykologin kanssa on olemassa. Kolme terapiakertaa työterveydessä käytettävissä ensi vuoden aikana. Asiat eivät siis ole oikeastaan hullummin. Enää pitäisi löytää terapeutti, joka ymmärtää monisuhteisuutta, kinkyä ja ehkä neuroepätyypillisyyttä. Olisi kauhean helpottavaa, jos vaikeuteeni toimia ihmisten kanssa löytyisi luonnollinen selitys. Menestymiseni ammatissa, jossa saan toimia valtaosin yksin ja tuijotella seiniä, selittyisi tavallaan samalla. Mutta mietin myös, että jos minä olisin kirjolla, kuinka kapeaksi normaaliuden alue oikein voi mennä?

Olen miettinyt äkillisiä mielialamuutoksiani, jotka ovat aiheuttaneet eri muodoissaan ahdistusta ja pelkoa joissakin niistä kanssaihmisistäni, jotka ovat tulleet lähelleni. En edelleenkään tiedä, onko ympärilläni vain ollut ihmisiä, jotka eivät kestä sitä että toisella on ikäviä tunteita, vai onko ”vika” minussa. Olenko niin kaukana omista tunteistani, maskaan niin voimalla, että ei-toivotut tunteet kasvavat tietämättäni ja paisuvat hallitsemattomiksi. Ehkä maskaaminen ei ole tässä oikea ilmaus. Ehkä minulla on niin kova tarve miellyttää, niin harras toive sopusoinnusta, että piilotan itseltäni omat tunteeni. Piilottaminen on tuhoisaa, oli piilossa sitten mitä vain, positiivista tai negatiivista. Olen kieltänyt itseltäni oman jalansijani, sillä se sisältää eripuran mahdollisuuden. Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että ainoa ihmissuhde jota voisin vielä kokeilla, olisi D/s -suhde, jossa minulla olisi velvollisuus joka päivä tehdä rehellisesti tiliä tuntemuksistani.

Raadollisemmin tilannettani tarkastellen, en ole enää kovin nuori. Vaikka ihmissuhdeanarkismi onkin tavallaan syönyt heteroudeltani pohjan, viehätyn edelleen seksuaalisesti voittopuolisesti miehistä. Tähänastisen elämäni kumppanivalinnat ovat kosahtaneet siihen tosiasiaan, että olen nainut omasta ammattikunnastani, jossa herkkyys kuuluu työkalupakkiin ja herkistä miehistä suuri osa kompensoi herkkyyden aiheuttamaa maailmassaolon mahdottomuutta alkoholilla. Nyt kun otetaan lukuun rajattomuuteni, täydellinen jalansijan puute omassa elämässäni silloin kun siihen osallistuu joku toinenkin, voidaan ymmärtää, miksi suhdehistoriani on niin surullinen kuin se on.

Tästä eteenpäin osaan ehkä sanoa ei juopoille, mutta todennäköisyydet ovat minua vastaan. Miehistä suuri osa etsii itseään nuorempaa ja/tai naisellista naista. Kun naiseuden alue kapenee samaa vauhtia kuin normaaliuden, minä asetun ulkopuolelta katsottuna jo jonnekin kauas naiseuden ulkopuolelle, vaikka itse olen asiaa ajateltuani päättänyt pitää kiinni sukupuoli-identiteetistäni, joka määrittää minua suunnilleen yhtä paljon kuin määre ”maan asukas”. En ole queer, olen 1980-luvulta. En ole kasvaessani oppinut odottamaan itseltäni naisellisuuden suhteen mitään, mikä tuntuisi vieraalta ja ajaisi minua pois naiseudesta. Olen jo 13-vuotiaana löytänyt idolikseni Laurie Andersonin, ja hän riitti vakuuttamaan minut siitä, että voin ilmaista itseäni juuri siten kuin hyvältä tuntuu. Toinen roolimalli on onnekasta kyllä oma äitini, joka kutsui itseään ”hyeenaksi” naisten joukossa. Siinä oli enemmän oma-arvontuntoa kuin itsen arvostelua, niin ainakin toivon.

Yritän hieman selventää. Olen tässä ajatellut, että pitäisikö minunkin hyödyntää erilaisia määreitä, joita nykyään on tarjolla. Kuvaisivatko ne minua paremmin? Apagender, gender noncorfirming? Mitä on se naiseus, jota en tunne omakseni? Bimboutta? Jääkö naiseuden alueelle muuta? Mikä on se olemisen muoto, johon niin moni haluaa ottaa etäisyyttä? Onko kyse sukupolvesta, joka on kasvanut Toys’r’us -lelukaupan ilmapiirissä? Minä olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt käydessäni mainitussa liikkeessä ensimmäistä kertaa noin vuonna 2005 ja nähdessäni vaaleanpunaisen prinsessapuolen ja sinisen toimintasankaripuolen. Mitään niin binääristä ei omassa lapsuudessani olisi voinut kuvitellakaan. Meillä oli kaikilla lappuhaalarit ja raitapaidat, eikä kukaan tehnyt numeroa siitä jos joku tyttö sattui pitämään ns. poikien leikeistä. En ole ennen tätä päivää edes tullut ajatelleeksi, että viehtymykseni juniin, jota ilmaisin omalla tavallani jo ennen kuin opin puhumaan, tulkittaisiin tänä päivänä poikamaiseksi. Myöskään se, että pukeuduin nuorena ja hoikkana ollessani miesten takkeihin ja mantteleihin, ei ollut mikään statementti. Minä vain tykkäsin niistä vaatteista. Toisaalta fanitin pienenä Sissi-keisarinnaa niin, että silmät kääntyivät päässä nurin tuijottaessa niitä ihania röyhelöitä. En millään saa päähäni, että sitä olisi pitänyt pitää mitenkään vähempiarvoisena. 

Olen varmasti etuoikeutettu, jossain ”oikeiden naisten” (ei hyeenojen) alueella meno oli ehkä normatiivisempaa. Lapsuuden perheessäni oli paljon isoja ongelmia, mutta myös hyvä, luova, omintakeinen meininki. Ja yritän ymmärtää, että olen etuoikeutettu myös siksi, että olen lopultakin voinut elää naisena naisen elämää (kuten itse sen ymmärrän & mukaan lukien biologiset ilmiöt kuten äitiys) ilman sukupuoleen liittyvää suurempaa ristiriitaa. (Nuorena kokemani maailmassaolon mahdottomuuden saattaisin tulkita kehodysforiaksi, jos eläisin nuoruuttani tänä päivänä. En kuitenkaan usko, että identifioitumalla toisin olo olisi helpottanut.) Kun sanoin miettiväni, pitäisikö minun hyödyntää eri määreitä, tämä varmasti särähtää jonkun korvaan. Eihän identiteetissä siitä ole kysymys, ei sitä rakennella ja valita. Olen pahoillani, että tämä pohdinta on niin perseestä. Nämä ovat kuitenkin ajatuksia joita olen ajatellut. Olen pohtinut sukupuoltani kyseenalaistamismielessä 12-vuotiaasta asti silloin tällöin. Kai se on ok.

Mainitaan tässä nyt sekin, että haluaisin silti olla yksi jätkistä. Minulle on kerran sanottu että olen. Ja ehkä sellaisia tilanteita silloin tällöin on edelleen. Miksi joku nainen saa olla Daddy, mutta jos minä haluan olla yksi jätkistä, niin se on sisäistettyä naisvihaa? Onko se sisäistettyä naisvihaa, että ajattelen sen olevan sisäistettyä naisvihaa?

Haluan tässä kohtaa selventää, että jokainen saa määritellä itsensä itse ja kunnioitan ei-binääristen oikeutta omaan identiteettiinsä. En vain käsitä, mistä tämä nykyajan äärimmäinen binäärisyys on oikein kotoisin?

Kyllä minulla on vähän nostalginen kaipuu aikaan, jolloin karvat saivat kasvaa ja vaatteen ja ihon välissä oli ilmaa. Itselläni siis kasvaa ja on, mutta olen kai jo menneen maailman reliikki. Ja heteromarkkinoilla ennuste on senkin vuoksi huono. Ja jokainen kinkki tekee asian entistä monimutkaisemmaksi. Hetken jo luulin Japanin virkistäneen minua niin, että palattuani ryhdyn uudella innolla seuranhakuun. Mutta nyt vetäydyttyäni maaseudulle tuntuu kuin olisin siirtynyt eri universumiin. Etäisyys tuntuu ainoalta oikealta.



Viidenkympin villitys ei ole mikään myytti. Se on innoituksen tila, joka syntyy ristiriidasta mielikuvan ja todellisuuden välillä. Kaikilla alle 50-vuotiailla on (tiedostamaton) mielikuva 50-vuotiaasta, ja se on suunnilleen ”ikäloppu”. Kun se sattuu omalle kohdalle, sanotaan: Minusta ei tunnu yhtään 50-vuotiaalta! Ymmärsin tämän vasta oman kokemuksen kautta. Oma kokemus omasta itsestä ei vastaa sitä mielikuvaa, joka itsellä on ollut 50-vuotiaasta. Ja siitä seuraa voimantunne: olen sentään vielä elossa. Myös tekosyyt saavat kyytiä. 40-vuotiaana voi ajatella olevansa liian vanha aloittamaan kamppailulajia, mutta 50-vuotiaana on vastassa fakta, että jos sitä ei aloita nyt, se jää kokematta.

Niinpä olen viidenkympin molemmin puolin lorttoillut ja kinkyillyt niin paljon kuin näillä vajavaisilla taidoilla on pystynyt ihmismaailmassa eksploraamaan.

Minulla oli ihania haaveita ja joitakin ihania hetkiä, jotka menivät ohi.

Nyt tarvitsen rauhaa, tarvitsen sitä lisää. Haluan elämän, jossa tärkeät asiat tai ehkä oikeammin oikea asenne on läsnä koko ajan, ei vain randomisti siunaantuvina hetkinä. Haluan tasapainoa. Haluan, että epämukavuusalueelle menemiseni palvelee jotain tarkoitusta ja siitä on oikeasti hyötyä. Haluan keskittyä omaan juttuun, joka on niin oma, että sen mukana tulevat epämukavuudetkin tuntuvat mielekkäiltä.




Kun nyt sanon että lähden, mitä sillä tarkoitan? Ehkä lähden seuranhakumoodista, pariutumisoletuksesta, romantiikka- ja seksioletuksesta. Voihan se olla ihan luonnollista, että mielihalut kohdistuvat eri asioihin eri iässä. Olen onnekas, kun niin paljon hyvää oloa on ulottuvillani. Japanissa olen oppinut hedonismia – vaikka se onkin välineellistä – kun hiljentyy kylpylän kuumuudessa, jaksaa taas painaa koko viikon duunia peräsuoli pitkällä. Jonkinlainen innokas asenne työhön ei kuitenkaan ole huono asia sekään. Ja se ei ole vaikeaa, sillä rakastan työtäni.

Tarvitsen jonkinlaista rautakankimentaliteettia tähän hetkeen.. että jotain kääntyisi uuteen asentoon edes asennepuolella. Olemassa olevista ihmisistä en halua eroon ja käytännössä tuskinpa skenestäkään kovin kauas.

Ehkä voisi olla helpottavaa myöntää, että en ole kovin yhteisöllinen ihminen. 




Tätä kirjoittaessa luin Raisa Omaheimon kolumnin ja Sanna Aaltosen gradua jotka käsittelevät sisäistettyä naisvihaa.

1.12.24

Tiloja ja köysitiloja Tokiossa syksyllä 2024

Mitä todella haluan, mikä on mun juttu?

Minulla on omia omia juttuja, joissa toimin yksin. Sellaisista asioista tietää varmasti, että ne ovat omia. Mutta jos johonkin juttuun tarvitaan muita ihmisiä, nousee esiin se asia että minun kuulumiseni ihmismaailmaan on kovin hataraa. Oma kokemukseni, jota ei auta selittää pois tai ohittaa kehottamalla olemaan reippaampi, on että olen ihmisyyden reunalla, koko ajan vaarassa vajota outouden varjoihin ja ne varjot kulkevat koko ajan vähän mukana, niin että minuun on vaikea saada kontaktia ja muut eivät välttämättä ole motivoituneita ottamaan minuun kontaktia.

Näytelmäkirjailija Karhu sanoi Hesarissa, että Berliini on työskentelyyn liian hektinen. Näin jälkikäteen tulee mieleen, että yksi vaihtoehto olisi tosiaan ollut jättää riennot rientämättä ja vajota omaan oloon vaan, retriittiin. Ehkä olisi saanut enemmän aikaan. Mutta tiedän, että sitten olisin miettinyt että mikset kerran elämässäsi Tokiossa...



Joskus harvoin löytyy ihmisiä joiden sylin voisi vain juosta ja juokseekin, ja sitten sidotaan toisiamme ja kuljetaan käsikynkkää Kabukichon vilinässä ja annetaan jälkihoitoa shibaridojon sulkemisajan jälkeen elokuvateatterikompleksin edessä reunuksella, ja sitten ne kyyhkyläiset lentävät takaisin kotiinsa Singaporeen.

Tai ihmisiä jotka auttavat eteenpäin ja rohkaisevat, esittelevät ihmisille ja puskevat selästä: nyt voit kysyä pääsisikö köysiin.

Jinx on minua paljon pienempi, ja siihen liittyy joku ujous. Kunnes tajuan että hei, minähän tykkään itse tosi paljon sitoa itseäni isompia kehoja. Miksei joku muukin voisi tykätä? Olen nähnyt Jinxin myös sitovan itseään, ja ei voi sanoa että siitä olisi puuttunut mitään. Voisin saada molemmat: yksin tekemisen ja köydet. Miksei? Ei tarvitse ajatella, että itsesidonnassa puuttuu joku. Eihän minun omimmat juttunikaan ole mitään paremman puutteessa puuhastelua. Voin käydä yksin saunassa ja kylpylässä, ährätä ja kuopsuttaa, ja se on jopa suotavaa.

Olen niin iloinen tästä oivalluksesta.

Mietin myös, että onko viisasta jahdata huippukokemuksia vai tasaisempaa harrastusta ja elämää. Huippukokemukset tekevät elämästä joskus liian vuoristorataa, kun emotionaalisesti herkkä ihminen menee niistä aivan keitaalle. Ja kun elämästä nyt vain puuttuu tasainen jatkuva ihmissuhde, ovat kohtaamisen hetket vaatimattomimmillaankin, ja ohimenevinä, huippukokemuksia.

Koska ihmisten kohtaaminen on aina erityistä ja kallisarvoista ja minun tapauksessani näköjään usein ohimenevää, tulee seikkailuistani ihmismaailmassa kertomiseen se hullu lesoilun maku. En tajua sitä, mutta jotain tärkeää oivallettavaa siinä on. En saa rauhaa, vaikka tiedän ihan hyvin että näin ihmiset toimivat, se on normaalia. Minulle se on niin suuri saavutus?


Yo- @Shishabar La Vie En Rose


Kun tulin tänne, ajattelin että on tosi hienoa jos saan raahattua luuni johonkin tapahtumaan. Mitään odotuksia ihmisiin tutustumisesta ei oikeastaan ollut. Kolmantena iltana oli shibariesitys shishabaarissa. Sitoja teki myös ”poniajelusidontoja” yleisölle esityksen jälkeen ja minäkin menin saamaan ensikosketuksen köysiin Tokiossa.

Esityksiä näin ensimmäisen kuuden viikon aikana yhteensä kolmisenkymmentä, suurimman osan Onawa asobi -festivaalilla, joka kesti kaksi tiukkaa päivää. Esityksistä noin yleensä ottaen jäi käteen, että vaikka ne oikeastaan noudattivat samaa kaavaa roikotuksineen, oli niissä ilahduttavan paljon persoonallisuutta ja variaatiota. Joissakin oli tarina, ihan teatterillisia elementtejä, ja osa rakentui enemmän estetiikan varaan. Joissakin se estetiikka tai intensiteetti tuli suurimmaksi osaksi (minun näkökulmastani) eleistä, liikkumisen tavasta, reagoinnista, tunteiden ilmaisemisesta, jotka ovat kaikilla ihmisillä niin omanlaisiaan. Tavallaan olen kurkkuani myöten täynnä, mutta toisaalta tosi iloinen, että se eleiden, vaatteiden, musiikin, kivun, kärsimyksen ja euforian kavalkadi on kulkenut silmieni editse.


Louis Kordexe @Shishabar La Vie En Rose. 


Palatakseni tuohon ensimmäiseen iltaan, olin jo livistämässä, olin jo oven ulkopuolella laukku olalla, mutta menin kuitenkin takaisin ja juttelemaan yksinäisen näköiselle poitsulle. Siitä tuli hauskaa, me lähdimme Department H:n bileisiin ihmettelemään japanilaisten mielikuvituksellista pukuloistoa. Bileet alkoivat puoliltaöin ja jatkuivat ilmoituksen mukaan seuraavaan keskipäivään. Poitsu luovutti kahden maissa (luulen että hän joutui ottamaan taksin, Tokiossa julkinen liikenne loppuu yllättävän aikaisin). Minä sinnittelin jonnekin viiteen asti, joten pääsin aamujunalla kotiin.

Kuvaaminen oli bileissä sallittua ja kaikki kuvasivat koko ajan. Pääpointti oli pukeutuminen sekä monenmoisilla esiintyjillä että yleisöllä. Harvempi oli sonnustautunut "geneeriseen" kinkyvermeeseen: Juhlat olivat mielikuvituksen juhlat. 

Tokiossa voi saada Stendhalin taudin vain katsomalla kaduilla ihmisten vaatteita päiväsaikaan. Liian paljon kauneutta, tyylikyyttä, asiallista kuumuutta! Ja kinkybileissä sitten.






















Seuraavana perjantaina kiersin korttelia tuskissani ja olin ihan vähällä karata kotiin. Taisi olla vähän kehokriisi ja vähän ikäkriisikin. Kuvissa kun näkyy vain hyvin siroja pieniä kehoja köysissä, niin niiden perusteella olin kehkeyttänyt itselleni varsin väkevän ennakkoluulon, että sellainen pitäisi olla. Onneksi kuitenkin muistuttelin itselleni Archibaldin neuvoa: Yleensä ei harmita, että meni. Ja hyvä kun menin! Ennakkoluuloja karsiutui hyvin. Oli erilaisia kehoja ja naissitojia (mutta ei miesbottomeita...niitäkin kyllä myöhemmin tuli vastaan.)  Siellä oli tyyppi joka esiintyi Department H:n bileissä – hän sitoo kuulemma vain miehiä. Kävin juttelemassa ja kehumassa esitystä. Sitten tapasin illan isännän Hajime Kinokon, joka kävi juttelemassa kaikille. Kävi ilmi että hän on ollut pari vuotta sitten ClubX:llä opettamassa.

Myös tapasin kivan losangelesilaisen bodyart-taiteilijanaisen ja singaporilasen pariskunnan (nimeän heidät Bambuksi ja Sypressiksi) ja arvatkaa mitä, Bambu sitoi minua ja ihan puolisuspensioon! En kyllä olisi uskonut että näin voisi käydä. Bambu piti ihan legit kunnolla neuvottelun ennen sitomista. Hän puhuu vaan niin nopeasti ja jännällä murteella, että piti kysyä viisi kertaa ja käyttää mielikuvitusta että ymmärsi. Mutta kyllä se lopulta sujui. Hän sitoi ensin kädet eteen ja vartaloon kiinni ja sitten mermaid-tyyppisen kivasti painetta tuottavan ja ripusti jalkapäästä. Nautin! 

Neuvottelun suhteen täällä on vähän eri meno kuin Euroopassa. Yhdelläkään oppitunnilla – mukaan lukien kansainväliselle yleisölle suunnatut – ei ole puhuttu neuvotteluista mitään. Ren Yagami korostaa sen tärkeyttä yhdellä videollaan, muualla en ole törmännyt. Voi tietysti olla, että sitä opetetaan myöhemmissä vaiheissa. Mun tuleva köysibottomi sanoi, että täällä on japanilaisen skenen kesken vahvat kirjoittamattomat säännöt, joita kaikki noudattavat, oikeasti. Niin kuin yhteiskunnassa muutenkin pidetään tärkeänä noudattaa sääntöjä, se lukeutuu muiden ihmisten kunnioittamiseen, joka on keskeistä. Toinen ulkomaalainen suunnilleen saman aikaa täällä ollut taas näki paikallisen skenen ihan päinvastaisena. Omaa näkemystä asiaan en koskaan tule saamaan selville, koska en ehdi jäljellä olevan elämäni aikana oppia japania tai pysty olemaan täällä pitkään.

Neuvottelujen suhteen yhden kerran mokasin: Toron köysitunnilla harjoittelin eurooppalaisen henkilön kanssa, jonka olin tavannut siinä samaisessa tapahtumassa. Toron oppitunnit ovat hieman meluisia ja siinä oli jonkinlainen kiireen tuntu (seli seli). Kun oli selvää mitä aiotaan tehdä, minä vain aloin sitomaan – ja yhtäkkiä olikin tosi vaikeaa onnistua tekemään single column tie vyötärön ympärille. Olin hermostunut, mutta sain jatkettua ja tehtyä hip harnessin viimeistä lopetusta vaille. Halusin tehdä sen oikein ja jäin katsomaan naapuria/etsimään apua, ja sidottavalleni tuli huono olo siinä seistessä tyhjän panttina. Hän pyysi että purkaisin sidonnan ja halusi jatkaa harjoituksia itsekseen. Viestittelin myöhemmin hänen kanssaan ja hän sanoi että pitää hyvänä menettelynä minkä vain sidonnan aluksi tsekata, onko jotain mitä pitäisi ottaa huomioon. Minä totesin että hän on ihan oikeassa ja niin olisi pitänyt tehdä. Asia oli ok ja sillä sovittu, mutta otin sen kyllä aika raskaasti, koska todellakin tiedän tämän enkä ymmärrä, miksi menin unohtamaan jo selkärankaan melkein uponneen hyvän menettelyn.

Muutenkin sitojapuolella olen kokenut täällä jonkinlaista kulttuurishokkia, nöyrtymistä tai itsetunnon lievää laskua. Oppitunteja olen ottanut neljä kappaletta, yhden Kinokon alkeistunnin ja kolme Toron tuntia, joista yhdessä olin enemmän bottomina. Jos olisi ajatellut vähän suunnitelmallisemmin, ja onnistunut hankkimaan asialle omistautuneen mallin, olisi kahdessa kuukaudessa kovalla harjoittelulla saattanut päästä Kinokon koulussa noin puoleenväliin. Mutta silloin ei olisi samaan aikaan saanut käydä muilla opettajilla. Ja kesken se olisi kuitenkin jäänyt, ja sitten olisi mennyt takaisin kotiin ottamaan vaikutteita ties keneltä :) Se ei kylläkään ole Kinokon säännöissä kiellettyä. Toisaalta en ollut varautunut myöskään taloudellisesti kovin suureen panostukseen köysiasioiden suhteen. Varsinainen hommani täällä on jotain  muuta.

Ei ole kuvia Kinokon köysisalongista, mutta yritän kuvailla: Kuvassa olisi korkea valokuvausstudio, jonka katossa riippuu 3 bambua ja 6 muuta roikotuspistettä. Jokaisella pisteellä on sitomista käynnissä. Kamalan kauniita kankaita naisilla ja helmat kuumottavasti nostetaan ylös sitoessa. Heleitä punaisia, vaaleanpunaisia, kultaisia, kukkia, jollakin on collarit ja sekin näyttää pirun hyvältä. Suurin osa riiputtaa mutta eivät kaikki. Pitkä laiha pitkätukkainen herkänkolhon näköinen miessitoja, joka otti minut vastaan saapuessani, hipsuttelee sidottavasnsa aivan kuumottavasti, tuskin koskien! Ja saa aikaan isoja reaktioita. Los Angelesin bodyartisti pääsee Kinokon köysiin, Kinokolla on hyyyvin hidas ja meditatiivinen tyyli. Ja hän käyttää omaa kehoaan varsin painokkaasti luomaan lisävaikutusta, jossain vaiheessa sidottava on jotenkin hänen polvensa päällä ja polvi jotenkin runnoo aivan kuumottavasti, lääh.

Kuvaan kuuluisi myös ääni, sitomistilan vieressä on matala pöytä jossa on sisäänpääsyn hintaan kuuluvaa tonnikalasashimia ja erilaisia keksejä, ja väkeä on pöydän ääressä paljon rupattelemassa ja käkättämässä.

Tilaisuus on vain kerran kuussa, joten paikalla on hyvä määrä porukkaa. Tuntuvat tuntevan toisensa suurimmalta osin. Aika paljon sitovat ristiin rastiin, ei vain omaa kumppania vaan muitakin.




Singaporen kyyhkyläiset veivät minut seuraavana iltana Shibaraku-dojolle. Sidoin Sypressiä, sivukommentti kuului: what style is this? Betonia style, oli pakko vastata kun en muutakaan osannut. Näillä on täällä eri koulukuntia. Pelkästään Tokiossa on yli 20 koulua, jotka edustavat noin viittä tyyliä.

Sypressi kyllä tykkäsi. Sanoi että nyt hän alkaa päästä vähän jyvälle siitä mitä voisi olla "spiritual bdsm" jonka mainitsen fetlifeprofiilissani. Minun tyyliini kuuluu paljon yhdessä hengittämistä, tiivistä ihokontaktia, köysipainetta ja hellyyttä.

Sitten lopuksi vielä Bambu roikotti minua, oli ihanaa, tunsin itseni hyväksytyksi ja tuntui että nyt se negatiivisen kierteen saa katki… tuntui että olen joutunut pahaan kehään, en uskalla lähestyä ihmisiä, pyytää sitomista koska ikä ja jokumuukuinfeminiinisyys ja ehkä se kehokin vähän... ja väsymys muutaman vuoden seuranhausta ja monenlaisista takaiskuista on painanut.

 

   

Pääsin myös vahvasti tiloihin vain makaamalla säkkituolissa ja katsomalla Singaporen kyyhkyläisten sitomista sekä ankaran näköisen Jinxin self-suspensiota.

Shibaraku-dojo on ihana, se on auki kuutena iltana viikossa ja kuukausijäsenyys on edullinen. Siellä voi syödä omia eväitä, hengähtää, polttaa parvekkeella tupakan tai köysiä, ja sitoa tietysti. Välillä siellä käy turisteja ja välillä on vain  paikallisia. Olen aika paljon omissa oloissani silloin kun kukaan ei ota kontaktia (ja paikalliset eivät juuri ota. Heidän seurassaan voi olla kuin hattivatti, yksin ja yhdessä samaan aikaan.)

Kaverit kun kyselivät, niin kirjoitan tähän koulukunnista sen verran kuin niitä on tullut ihmisten puheissa vastaan. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään tyhjentävä selvitys. Jos tässä on jotain pielessä jonkun lukijan mielestä, niin kommentit ovat tervetulleita. 

Naka style on kivuliaaseen semenawa-sidontaan erikoistunut tyyli, jota kuulemma Euroopassa laajalti harjoitetaan. 

(Näin Naka Akiran livenä Onawa asobi -festarin yleisössä:))

Hajime Kinokon koulukunnasta olen kuullut sanottavan että se on hyvin esitys-orientoitunutta, ja hän onkin tehnyt siitä omanlaistaan esitystaidetta, valokuvataidetta ja myös installaatioita. Hän haluaa viedä shibarin pimeistä luolista ulos päivänvaloon ja taidemaailmaan.

Sanon tähän väliin, että kaikki mestarit korostavat yhteyden olevan shibarissa olennaisinta. Tämä ei kuitenkaan kuvista useinkaan näy. Mietinkin, miten sitä voisi kuvallisesti esittää. Yhteys ja se miltä homma näyttää ovat kuin kuun eri puolet, niitä ei vaan saa samaan kuvaan. Kinokon seinille ripustetut naiset ovat mielestäni hyvin kaukana mistään yhteydestä, eikä köysi monumentaalisina rakenteina tuo myöskään nykytaiteeseen mitään varsinaisesti uutta tai kovinkaan mielekästä.


Onawa asobi


Sitten on Yukimura, joka on alunperin valokuvaaja ja lähtenyt kehkeyttämään tyyliään sen pohjalta että miten saisi kuumimmat kuvat naisista. Hänen tyylinsä on siis arvatenkin hyvin eroottinen ja siihen kuuluu sellainen häpäisevä käsittelytapa ja esim. puhuttelu. Näin Toronawan köysi-illassa esityksen, missä crossdressertyyppi oli nunnan asussa (hameosio oli kyllä hyvin viitteellinen) ja kun Toro sitoi, niin kommentoi välistä että miten kiimainen lutka siinä onkaan. Homma päättyi niin että nunnake riippui selin yleisöön neonkeltaisissa köysissä, kädet selän takana ja molemmissa käsissä oli kynttilät joista roiskui neonkeltaista steariinia pakaroille. 

Jos sitojalla on tilannekomiikan tajua, niin tuossa Yukimuran tyylisessä kommentoinnissahan on loputtomasti mahdollisuuksia. Kommentointi lähti hänellä kehkeytymään siitä, että hän halusi viestittää kuvaajalle, mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Ja siitä kehkeytyi sitten olennainen osa tyyliä.
(lähde)

Sitten on Yagami Ren, joka yhdistää aikidoa shibariin – sitoja lähestyy ja liikkuu ja käyttää kehoaan jotenkin aikidosti. Yagami selittää naisen nautinnosta oivaltavammin kuin kukaan. Jos nyt unohdetaan tämä binäärisyys, joka meikäläisille on vähän out of date, niin hän selittää jotakuinkin että naisen orgasmi on aaltoileva, ja niin on myös matka sinne. Itsehän en jaksa nykyään orgasmeista juuri perustaa, mutta sitä kaipaan, että keho saisi erilaisia pitkäkestoisia tuntumia, vastusta, tension, tuntemuksia, kipua, kärsimystä. Yagamin esityksen pääsin näkemään shishabaarissa, ja se oli todella tulikuuma. Tunnelma oli ennen esitystä hilpeä, bottom edimame poltteli vieraiden kanssa vesipiippua, ja kun Yagami tuli paikalle, juoksi häntä ovelle vastaan ja kapsahti kaulaan. Heillä oli niin hauska meininki keskenään (muutenkin japanilaisilla näyttää olevan todella hauska meininki keskenään). Esityksen alkaessa tunnelma muuttui täysin. 





Siinä oli aitoja tunteita, pelkoa, julmuutta ja turmelusta. Se oli esitys, mutta myös aito sessio. Yagami rääkkäsi bottomrukkaa julmasti, ja lopuksi viimeisen köyden yhdistäessä heitä



bottom sai kyynärpäästä



Tutustuin Shibaraku-dojolla amerikkalaistaustaiseen, puoli elämäänsä Japanissa asuneeseen sitojaan jota kutsun nimellä Thx. Hän opiskelee Milkyway-koulussa, joka on hyvin bottomkeskeinen. Sen luoja on bottom, joka on kehittänyt sitojamiehensä kanssa itselleen parhaiten itselleen sopivan tyylin, ja opettaa sitä muillekin. Sille on tunnusomaista hyvin äkilliset painetta luovat eleet, eli ensin saatetaan sitoa hyvinkin löysä kudelma joka sitten yhdellä eleellä saadaan kiristettyä niin että bottomi haukkoo henkeä. Breathplayta ja suuköysiä kans harrastetaan.

Thx sitoi mulle eräänä sunnuntaina sen heidän aloitusharnessin, joka jättää kädet vapaaksi ja laittaa todella  paljon painetta rintakehään. Oli vaikuttavaa noin lievästi sanottuna. Katsekontaktia  – sitominen pitää osata tehdä niin että katse on bottomissa eikä köysissä.

Siitä menin ehkä emotionaalisesti vähän keitaalle. Nyt olen saanut itseni tasapainoon, ja muutaman kerran lisää sitä samaa hurjuutta.





Köysipupu, johon aiemmin viittasin, loukkasi jalkansa eikä sessiota tullutkaan. Puljasin sen sijaan ihanassa lempikylpylässäni, 1300 metrin syvyydestä pumpatussa fossiilisessa merivedessä. Nyt olen matkalla maaseudulle Kioton prefektuuriin. Parina viimeisenä viikkona Tokiossa tuli keskityttyä enemmän varsinaiseen hommaani. Kuten asiaan kuuluu, tuntuu etten ole saanut tarpeeksi aikaan. 

Päätän raporttini tänä aamuna Sypressiltä tulleeseen viestiin: hän oli jutellut jonkun kanssa Tokiosta ja oli "raving about the nice lady who got me into rope space in Tokyo"

Sen verran voi lesoilla :)

9.11.24

Intro # III

Tauko kirjoittamisessa on johtunut muun muassa siitä, että minua inhottaa tietty lesoilun meininki, joka läpäisee kaikki elämäni alueet. Tavoittelenko asioita siksi, että itse haluan ja kaipaan ja tarvitsen niitä, ja ne ovat hyväksi minulle, vai siksi että pääsen kompensoimaan rampaa itsetuntoani?

Miellän tai kuvailen itselleni elämäni tarinaksi, johon kuuluu vauhtia, noloja tilanteita ja onnen tunteita. Dionysos luetutti minulla aikoinaan zenbuddhalaisuuden ydintä luotaavan kertomuksen, jonka opetus oli, että mitään onnenpotkuja tai onnettomuuksia ei pidä tulkita hyviksi tai huonoiksi. Kun tarina jatkuu, hyvästä voi seurata huonoa ja päinvastoin. Omassa tarinassani jokin noloudesta kunniaan -tarina yrittää koko ajan nolosti puskea esiin. Kohti norminmukaisuutta, kohti opittua siisteyttä. Olen nähnyt tai lukenut jostain mallin siitä, mikä on hienoa, ja jäljittelen sitä, petän jo äidinmaidossa omaksumani itsenäisyyden periaatteet.

Kun elämäni olisi arvokkain ja ainutkertaisin kaikkine vajavuuksineen, yksinäisyyksineen, yksinäisyyden hetkineen jotka mahdollistavat aistien aukeamisen.

Käytän hirveän paljon aikaa siihen, että annan mahdollisuuden ihmiskontaktien syntymiselle. Tasapainoilen enkä löydä tasapainoa yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. En lopulta osaa olla ylpeästi yksin, vaikka olen hirveän reipas ja ympärilleni huokuu mielenrauhan aura, kun istahdan punaseinäisen shishabaarin tuoliin odottamaan shibariesityksen alkua. Täällä kellarissa ei nettikään toimi, siis istun vain ja siemailen GT:tä. Sitten kun illan esiintyjä tulee sisään ja tulee suoraan luokseni juttelemaan, olen niin leso. Hän tietää minut koska olin hänen oppitunnillaan. Paistattelen hetken ihmiskuntaan kuuluvan sädekehä pääni ympärillä.

Kaikessa on sellainen näyttämisen maku. Niin kuin olisin se hylkiö joka luulen olevani, ja lähtisin suureen maailmaan ja elvistelisin sitten, miten olen siellä suuressa maailmassa kuin kala vedessä. Eikä noloutta voi kuitenkaan koskaan karistaa, eikä kannatakaan.

Nukun joka yö hyvin, laivan lattialla, retkeilymajan betonikaton alla, oman kortteerin väsyneillä jousilla. Olen melkein aina juuri siinä missä olen, eikä kaiken samanaikaisuuden ahdistus saa minua valtaansa. Tämä paikka olisi täällä vaikka minä en olisi. Ja kaikki kulmakunnat ja näkökulmat ovat,  joita minä en näe, yhtä aikaa, juuri nyt. Se on pelottavaa, mutta onneksi ymmärrys ei riitä. Otan sen viipaleen kerrallaan jonka pystyn aistimaan. Aistimisen rajallinen kyky pitää maailman hahmotettavan kokoisena.

Entä se mitä täällä etsin, se omin, kotiinpaluun olo, rauha, sellaisen olennon näkökulma, joka sotkeentuu vuorovaikutuksessa ja puhkeaa kukkaan vasta yksinäisyydessä. Rajaus pysähtyy, aistit terästäytyvät, maailma virtaa kennolle sellaisenaan. Rintakehä laajenee tilaksi, koen onnen.

Ja sitten taas ihmisyyden perusasetuksiin kuuluu myös se, että välillä tekee hyvää olla ihmisten seurassa.
 

 


20.10.24

Sudenkorennot

Kaksi yhteen liimautunutta punapyrstöstä sudenkorentoa tulee parittelutanssimaan kamerani eteen, ne pomppivat vedestä pilkistävän sammaleisen kiven ympäri. Muutama yksinäinen käy niiden luona kärkkymässäkin. Seison meditatiivisessa tunnelmassa lammen rannalla ja huomaan vasta hetken päästä, että pääni päällä killuu valtava ampiaishämähäkki.

Minullakin olisi ollut mahdollisuus päästä lutkailemaan ensi viikonloppuna yksissä juhlissa joissa näytti olevan sellaiselle hyvät otolliset olosuhteet, mutta ennen tänne tuloani olin epätietoinen, haluanko vaipua suoraan retriittimäiseen tilaan, vaiko hankkia kokemuksia paikallisesta skenestä? Archibald neuvoi, että yleensä ei jälkeenpäin harmita että meni. Niinpä viime lauantai kului shishabaarissa shibariesitystä katsellen sekä Tokion isoimmissa kinkybileissä, jotka alkoivat puoliltaöin ja ilmoituksen mukaan jatkuivat seuraavaan puoleenpäivään (itse poistuin viiden aikaan aamulla). Olin kovin tyytyväinen että sain pään auki ja halukas vaipumaan yksinäisyyteen, ja niinpä en kiiruhtanut ilmoittautumaan sinne gb:tä mahdollisesti sisältäviin bileisiin. Nyt sinne ei sitten enää mahdu. Toisaalta ja toisaalta. Yksinäiset päivät virkistävät ihmeesti. Ja voisihan se olla mukavaa? No, sille ei enää mitään voi. Pääseepähän pian täältä tultua luovuttamaan verta. Jollain hyvin fundamentaalisella tavalla se on parempaa kuin seksi.

En koskaan enää saa orgasmia miestä miellyttääkseni, kirjoitin päiväkirjaan. Luvattu mikä luvattu. En ole koskaan teeskennellyt orgasmia – joku joskus kylläkin on tulkinnut isot reaktioni orgasmiksi vaikka siitä ei ole ollut kysymys – mutta kun minulla on tämä, että kiihotuksen ja stimuloinnin lisäksi teen tietyt jutut päässäni, niin se orgasmin saaminen on osin tahdonalaista. Ja kun tiedän miten se hivelee miesten itsetuntoa, niin minähän tulen. Vaistoan sen, että ne odottavat sitä. Yksikin orkutuskinkin omaava sanoi muutaman jälkeen: ei taida enää tulla? Miksei saa vaan nauttia. Niin moni ryntää oikopäätä sinne jalkoväliin heti ja alkaa työstämään.

”Breastfeeding?” Poitsu lukee pitkää kinkkilistaani fetlifesta shishabaarissa shibariesityksen jälkeen. –  Joo. Se on ensimmäinen kinkykokemukseni! En oikein tajunnut mistä siinä oli kysymys, mutta kivaa oli, etenkin koska kaveri ei ollut niin penetraatiokeskeinen kuin kaikki aiemmat. Yleensä kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes – ”you don’t come?”– ei kun, se lähelläolo jää niin lyhyeksi. En ollut ehtinyt kunnolla edes tuntea halua ennen tuota yli 40-vuotiaana saamaani kokemusta. Kun on aina ollut olo ettei pysy mukana, ei toimi niin kuin pitäisi, ja kun kysymys on kokemuksesta, jonka pitäisi odotusten, normien mukaan olla jotain niin mahtavaa – jää aina vaillinainen, pettynyt olo.

Kaikkea sitä onkin tullut tehtyä, kerran – taisi olla viime uutenavuotena – Rotkossa Giulia näki naamastani että olin aivan järkyttynyt. Kysyi tarvitsenko tukea, onko sattunut jotain? Minä olin ollut orgasmifetisistin käsittelyssä lääkärintuolissa, joka oli ainoa vapaana oleva paikka keskidivaania lukuunottamatta (oli eri orkkufetisisti kuin tuo edellinen). Sain monta, mutta en muuta. Puuttui yhteys, puuttui lämpö, puuttui halu olla lähellä. Kokeilunhaluni on viime aikoina vähentynyt dramaattisesti ja yhä useampi fetissi ajautuu virran mukana demilokeroon. Pitäisi olla syvä yhteys. Viidenkympin villitys taitaa olla ohi ja on aika ryhtyä kysymään, mistä todella saan syvää tyydytystä?

Viime aikoina olen viettänyt hiljaiseloa, keskittynyt omiin asioihini ja tavoitellut rauhaa. Paljon sosiaalista toimintaa deittailusta puhumattakaan on pitänyt siirtää sivuun. Ankaralle Poika-Jussillekin sanoin, että ei enää nähdä. Meidän erilaisuus suhteessa kiinnostukseen anaalin kanssa pelaamiseen muodosotui ylivoimaiseksi.  Ja jotenkin ei huvita tulla nähdyksi seksikkäänä naisena. Tämä sukupuoliasia on monimutkainen ja sitä täytyy pohtia lisää. Kuten niin montaa muutakin asiaa.

No mutta Archibaldilla oli syntymäpäivät ja meitä oli pieni porukka niitä juhlistamassa. Archibald, hänen rikoskumppaninsa Kelmi, Ilkiö ja minä. Jos ihan totta puhutaan niin taisin ajoittaa tänne Japaniin tuloni niin että ehdin mukaan, koska niistä oli puhetta jo hyvän aikaa sitten. Junailin Ilkiön kanssa köysisession, jossa minä sidoin Ilkiön opastamana ja ripustettiin Archibald mökin terassin kattoparrusta roikkumaan. Tiedän Ilkiön hyväksi sitojaksi, olen kerran itsekin päässyt kärsimään hänen riiputuksessaan. En uskaltanut itse kiskoa, joten annoin Ilkiön tehdä sen. Se oli Archibaldin ensimmäinen kerta suspensiossa ja tiesin hänen haaveilleen siitä. Myöhemmin hän kertoi ensin tuntuneen siltä, ettei tässä voi olla, ja seuraavassa hetkessä tuntui että tahtoo olla siinä aina vaan! Oli pimeä syysyö ja jo aika viileää, Archibald pyöri köysien varassa pää alaspäin ja oli onnellinen. Kun hänet oli laskettu alas, seurasi vielä monenlaista kurmootusta ja kaltoinkohtelua. Se oli myös minulle huippuhetki. Kuten myös päästä pitkästä aikaa ränttäämään, paahtamaan ja pohtimaan pelkääjän paikalla autossa. Katsellen syksyyn kellertyviä maisemia. Kauheaa lähteä kolmeksi kuukaudeksi pois. Miten kaksi isoa haavetta voikin toteutua samaan aikaan: Sammaleisen mökki, jonka olen asetellut talvilepoon, suojannut omena- ja pähkinäpuun, tammen ja ruusut. Ja Japani.

 

19.10.24

Se menee ohi

se menee ohi se nälän tunne mikä kalvaa kun astelee keisarillisen puutarhan

hääpareja parveilevalla ulkosyrjällä ihmeen hiljaisessa ja tuoksuvassa illassa
valojen syttyessä pilvenpiirtäjien toimistorivistöihin
ja veden peiliin on vaarallista katsoa,
toiveet täyttävät tyhjän tilan ja romuttavat itsensä

ja mikä melkein tainnuttaa kun istuu mörkönä seurassa
jossa harvan katse osuu eikä osaa olla kevyt

se menee sitten ohi, pettymykset tasoittuu, huomio kiinnittyy asioihin

mutta hetken voi olla todellisuuden jälkikaiussa,
kohtuuton intensiteetti kohtaa suuremman intensiteetin,
elävän kudoksen joka pystyy pysäyttämään sen,
ottamaan vastaan, tulemaan vastaan

mörköys lientyy sitojan julmuuteen ja hellyyteen

miten vois kyllin kiittää olematta nolo

 

sillä aikaa kun olen hiljaa ja pahaa aavistamatta
keskittyneenä johonkin kauhean tärkeään ja täysin omaan

tietämättäni jossain ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen,
musta lista täydentyy,
oveeni maalataan myrkyn merkki

olen varma siitä että minua tullaan rankaisemaan

 

nälkä

tulinen nälkäinen katse

isoovainen ja siunattu

 

 ---
Edith Södergran: Det underliga havet – Kalandra: Virkelighetens etterklang – Tiernapojat

Hyvästit

Olen ollut teini-ikäisestä saakka hyvin itsenäinen ja yksin pärjääväinen. Nimenomaan yksin toimin hyvin, ihmissuhteissa olen epäonnistunut. ...