Perhonen lentää aina maailman keskikohdassa

 

Eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä, mitä on niiden takana.

Jyrki Siukonen: Jäähyväiset aseille

...

Sä oot niin kaunis ja hyvä.

Tänään itku tulee jo ennen köyden kosketusta.

Olen tässä, eikä tässä voi olla kukaan toinen. Saan olla tässä, vaikka kokemukseni on yksin minun, vaikka ilo on vain meidän kahden. Ansaitsen tämän, ihan kaiken tämän. Jos minusta tuntuu että ei ole mitään huolta eikä mitään häpeää, niin ansaitsen senkin. Ja niin se on. Sinä pidät minusta huolta. Saan katsoa sinua nälkäisen olemassaoloni koko intensiteetillä, koko sopimattomalla rikkoutuneen jumalsoturin voimalla.

Laitoin joskus siivotessa talteen lapun jossa luki: ”Eiks niin että perhonen lentää aina maailman keskikohdassa?” En muistanut lapun alkuperää, ehkä se oli äkkiä muistiinmerkitsemäni lapsen kysymys. Minuun on koteloitunut tapa ajatella asioita toisten näkökulmasta, ja se näkökulmahan on aina kuvitteellinen. Nyt haluan palauttaa tarkennuspisteen omalle kohdalleni, niin että siihen ei tarvitse kuvitella jotakuta toista, tärkeämpää ja arvokkaampaa, jotakuta joka ei ole sivullinen.

Sanot, että heittäydyn sessioon täysillä ja alistun sinulle kokonaisvaltaisesti. Omassa kokemuksessani kuitenkin häälyy: Miltä tämä näyttäisi jos joku katsoisi. Tämä on niin kaunista, että en voi pitää tätä vain itselläni, haluan jakaa sen. Jos tässä ei voi olla kukaan toinen, niin haluan ainakin, että joku voi olla tästä osallinen. Ja tämä on se salonkikelpoinen selitys. Mutta on toinenkin selitys, se mitä häpeän ja minkä haluan piilottaa. Olen tuntenut itseni täiksi tervassa, siveäksi vanillamammaksi joka kuumottavassa viidenkympin villityksessään kuvittelee olevansa kinky, myrkylliseksi, katkeraksi, mastodontiksi, raskassoutuiseksi ilonpilaajaksi ja tosikoksi, jonka kanssa kukaan ei halua leikkiä ja jonka kanssa on raskasta edes olla samassa tilassa. Ja katsokoon nyt koko maailma ja skene, miten hienoa se on, kun Karukell vihdoin pääsee vallan alle. Miten se heittäytyy, mikä pienten eleiden valtava voima tähän sisältyy. Seison itkeneenä hiukset hajallaan kädet olkapäilläsi, ja siinä kosketuksessa on kaikki maailman lämpö, ja tämä läsnäolo on niin raakaa ja suoraa, ja tämä on varmaan sielukkainta mitä tässä genressä on koskaan nähty.

Taidan puhua itsestäni nyt hiukan ivallisesti.

Kun menin terapiaan kolme vuotta sitten, halusin kysyä: Miltä tuntuisi olla vain Karukell? Ilman suorittamista, ilman että siitä tekee esityksen tai tuotteen. Se on uusi kysymys, jota en koskaan ennen ole kysynyt. Olen kai kotoa oppinut asenteen, jossa mitään ei tehdä huvin vuoksi, vaan kaikki tähtää luomiseen, lopputuotteeseen ja sen esille asettamiseen. Luominen ja pätemisen tarve kulkevat käsi kädessä, ja pätemisen tarve on jotain mitä häpeän, sillä haluaisin olla täysin itseriittoinen, pärjätä ilman kiitosta ja hyväksyntää. Olen vuosien varrella vaivoin oppinut sietämään sitä. Sen vastapainona lopputuotteen aikaansaamiseen sisältyi aina myös pyyteetön antamisen ilo, mikä puolestaan on hyväksyttävää.

Mutta nyt taidan olla uuden edessä. Haluan molemmat. Haluan antaa ja saada – ei kai se ole kovin kummallista. Haluan hyväksyä myös pätemisen tarpeen. Ja haluan olla vielä enemmän läsnä, heittäytyä vielä enemmän täysillä, alistua vielä kokonaisvaltaisemmin. Sinä olet minuun tyytyväinen jo nytkin ja se tuntuu ihanalta, mutta minä tarvitsen tilan, jossa unohdan esitykset. Tarvitsen sinua, tarvitsen kovaa ajoa, ja tarvitsen yksityisyyttä.

Olen märehtinyt tätä tekstiä kuukauden päivät ja melkein luovuttanut, sillä se on itsellenikin melko käsittämätön. Mutta siinä on jotain rehellistä niistä tuntemuksista jotka nousivat toisesta sessiostamme ja joista haluaisin päästä selville. Ja ne liittyvät vahvasti ajatukseen blogin kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta yleensäkin, tai luovuudesta yleensäkin, josta olen antanut itselleni pitkän loman.

Tänään heräsin ja mietin, että miksi sen, tämän, pitää olla pätemistä, miksei se voi olla vain pohdintaa, kommunikointia? Olen nähnyt mustasukkaisuuden (jos sitä koskaan olikaan) sulavan kauniiksi haikeudeksi ja lopulta myötäiloksi sen ansiosta, että se hyväksytään eikä tuomita. Nyt haluan nähdä soimaamani pätemisen tarpeen sulavan luonnolliseksi tarpeeksi kommunikoida, jakaa ajatuksia. Jollekin nämä voivat olla niin itsestäänselviä juttuja, että ihmettelee, mitä se siellä kipuilee. Tai niin ehkä jo itsekin ajattelen, tänään.