Onnellisuudet siivittävät sanoja

Kaikki elävät olennot tukeutuvat toisiinsa koko ajan.

Hanna Meretoja, HS 4.5.2021

Dionysoksen kanssa ei toiminut seksi eikä oikeastaan mikään muukaan. Olin vain niin sitoutunut ja päättäväinen, ettei muuta vaihtoehtoa muka ollut kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vaikeudet eskaloituivat lapsen synnyttyä, kun jouduin asettamaan lapsen tarpeet miehen tarpeiden edelle, eikä meillä enää ollut yhteistä harrastustamme, juomista. Kaikki se vaikeus on toisen kirjoitelman aihe, nyt haluan kertoa miltä tuntui kun Dionysos oli viikkokausia työkeikoilla muualla, lapsen ollessa puolivuotias ja opetellessa yhtä aikaa istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan. Se ei millään malttanut ruveta nukkumaan, sen mieli ei vain peitonnut kehon ylitsevuotavaa motivaatiota kokeilla omia kykyjään. Joskus lähempänä puoltyötä se vihdoin vaipui uneen, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.

Se oli muutenkin onnellista aikaa, sain olla rauhassa ilman pelkoa että syrjin Dionysosta ja suututan hänet. Mietin missä järjestyksessä asiat on järkevää tehdä, kutsuin äitikaverin kylään milloin huvitti, raahasin omenoita torilta rattaiden alakorissa ja tein sosetta, puuhailin illalla keittiössä ja otin vauvan mukaan köllimään sitterissä, jos se ei jaksanut olla sängyssä hakemassa unta. Kukaan ei arvannut että olin masentunut synnytystä seuraavina kuukausina, olin niin reipas ja liikkuvainen. Koin hirveää ahdistusta äidintunteideni ristiriitaisuudesta ja riittämättömyydestä. Mutta syksyllä näytti siltä että lapsi kasvaa tällaisessa puutteellisessakin hoivassa, ja rentouduin hiukan.

Lapsen nukahdettua mieleni valtasi kiitollisuus, joka vaati päästä jollain tavoin kuuluviin. Olin ihmetellyt kristinuskoa lähinnä ateistin näkökulmasta, lukenut Raamattua kuin piru, lukenut C. S. Lewisin omaelämäkertaa Ilon yllättämä tunnistaen monia selittämättömiä tunteita mutta pettyen kyyneliin asti, kun loppuratkaisu ei tuonut minulle mitään uutta tai auttavaa tietoa uskon synnystä. Nyt sanat tulivat, eivät huulille asti mutta muotoilin ne mielessäni. ”Rakas Jumala taivaassa, kiitos...” En tiedä miksi juuri nuo sanat, en tiedä miellänkö Jumalan olevan taivaassa. En ylipäätään ymmärrä aiheesta tuon taivaallista. Mutta rukoilemisen otin tavaksi. Kiittämisen lisäksi pyysin asioita joita tarvitsin. Proosallisesti ajateltuna rukous oli tahdonmuodostusta: mietin elämän haasteita ja mietin, mitä ehkä tarvitsisin selvitäkseni niiden kanssa. Yleensä pyysin ”voimaa ja viisautta”.

Rukoilemaan opetteluni muistui mieleeni, kun minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin sanat olisivat löytymässä uudelleen. Haen täsmällistä ilmaisua sille mitä koen uudessa elämässäni, jossa saan elää todeksi omituisia ominaisuuksiani. Se tuntuu uudella tavalla helpolta ja myös helpottavalta. Olen elänyt 2,5 vuotta itkien haluani kirjoittaa. Aloin puhua siitä aikalailla heti mentyäni terapiaan, eivätkä kyyneleet ottaneet ehtyäkseen. En tiedä, mikä siinä on niin kipeää. Nyt haluan harjoitella sanankäyttöä ja jakaa ajatuksiani, mutta koen edelleen välillä kauhua sen kanssa.

Kolme vuotta sitten surin eroani Varjosilmästä. Meillä oli suhde, jota olisi hyvällä syyllä voinut kutsua järkiliitoksi, sillä minä ikisinkkuna olin saatavilla kun Varjosilmän pitkä ja stabiiliksi luultu parisuhde päättyi. Asuimme pari vuotta yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei löytänyt rauhaa siinä yhteisessä elämässä. Kieltäydyin hoitajan roolista, en tottunut kuumenevaan veteen vaan loikkasin pois kattilasta. Suru tuli jonkin ajan päästä, kun olin asettunut uuteen pieneen kotiini ja saanut kaatopaikkakeikat hoidettua.

Varjosilmän kanssa sain kuitenkin olla niin paljon lähellä että puhuminen helpottui. Saatoimme maata sohvalla ja kuunneella levyjä, vain olla siinä. Luulenpa, että makasimme sohvalla joka päivä ihan lähellä toisiamme. Minulla oli siinä vaiheessa luottamustehtäviä, joihin liittyi silloin tällöin ihmisten edessä puhumista. Aiemmin olin selvinnyt kuumottavista esiintymistilanteista tarkkojen muistiinpanojen avulla, joita ei välttämättä tarvinnut katsoa, kun tiesi että niihin voi tarpeen tullen turvata. Nyt saatoin puhua ilman muistilappua, koherentisti tai ei, mutta jotenkin tiesin että selviän siitä. Ja tiesin että se johtui hyväksyvästä lähellä olosta.

Rukous, puhe, kirjoitus ovat tulleet hyvien, onnellisten asioiden siivittämänä. Bukowski kirjoittaa:

(…)

jumalat tarjoavat mahdollisuuksia

huomaa ne, käytä ne.

Minulle on jossain määrin arvoitus, missä kohtaa heiluri heilahtaa positiivisen puolelle, niin että noita mahdollisuuksia pystyy havainnoimaan. Masentunut mieli ei siihen välttämättä pysty.

Voimat menevät voimien luokse ja voimattomuus voimattomuuden. Hyvät kokemukset rohkaisevat etsimään lisää hyviä kokemuksia ja auttavat kokemaan niitä, näkemään mahdollisuuksia. Huonot kokemukset sulkevat, pelottelevat, ajavat piiloon, käyristävät konttaan, kangistavat, estävät etsimästä ja näkemästä.

Mutta jokaisessa elämässä on vaihtelua, erilaisia aikoja tai tiloja. Vaikeuksia ja pienempiä vaikeuksia, helpotusta suuremman vaikeuden hetkellisesti väistyessä. Joku elollinen olento jossain tai jokin interventio. Heikki Meriläinen jäi pienenä yksin pirttiin, kun vanhemmat lähtivät töihinsä, ja koki hirvittävää yksinäisyyden kauhua. Mutta sitten jostain lattianraosta luikerteli käärme – toinen elollinen olento, jonka kanssa kokea olemassaoloa.

Minun elämässäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana tietynlainen ketjureaktio, jonka alkupäässä itse asiassa oli tilanne, jossa en tullut nähdyksi. Jäin hyvin satuttavalla tavalla ohi katsotuksi, näkymättömäksi. Siitä seurasi jotain, josta seurasi jotain ja niin edelleen, ja nyt olen kuin opettelemassa kävelemään. Se merkitsee luopumista askeesin ihannoimisesta. Askeesini on koskenut sosiaalisia suhteita, yhteyden kokemusta, seksuaalisuutta. Olen kauan totuttanut itseäni vähällä pärjäämiseen. 

There’s more to life than books you know but not much more.

On aika pelottavaa myöntää haluavansa enemmän kuin vain kirjoja. Haluamaan opettelu tapahtuu kai jokseenkin samalla tavalla kuin kävelemään opettelu, askel kerrallaan ja jostain tukea ottaen.

Marianne Riiali: Elämänhallinta on pelkkä illuusio, Hanna Meretojan haastattelu HS 4.5.2021

The Smiths: Handsome Devil

Heikki Meriläinen (1847–1939) : Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana

Charles Bukowski: NAURAVA SYDÄN

sinun elämäsi on sinun elämäsi.
älä anna alistaa ja lyödä sitä.
ole tarkkana.
selviytymiskeinoja on.
jossain on valoa.
ei paljon valoa mutta
riittävästi pimeyden
lyömiseen.
ole tarkkana.
jumalat tarjoavat
mahdollisuuksia.
huomaa ne, käytä ne.
kuolema on voittamaton, mutta
voit voittaa kuoleman elämässä,
toisinaan.
ja mitä useammin
opit sen tekemään,
sitä enemmän on valoa.
sinun elämäsi on sinun elämäsi.
tiedät sen kun se on sinun.
olet ihmeellinen
jumalat odottavat iloa
sinussa.