Voima on jossain

Tämä kirja on pakko lukea. ”Elämä on toisaalla”. Olin vastikään siirtynyt kirjastossa aikuisten osastolle ja hortoilin siellä vailla suuntaviivoja. Kunderan nuoruusmuistot eivät ihan avautuneet 12-vuotiaalle minulle, mutta muistan miten tarkkaan kirjan nimi kuvasi omaa kokemustani.

Muistan kaksi kuvaamataidon työtä, joissa yritin kuvata sitä tunnetta. Toisessa oli kuivettunut puu värikkään taustan edessä. Työ oli kiinnitetty luokan seinään, ja katsoessani sitä jälleen liian heikoiksi käyneillä silmälaseillani tausta näytti muodostavan luolan, josta loisti valoa. En ollut osannut pyrkiä esittämään juuri sitä, mutta kaukaa hiukan sumeasti katsottuna työ näytti hienolta.

Toisen työn aiheena oli oman elämän puu. Piirsin suuren liekehtivän rungon ja siinä kiinni olevan kuivettuneen oksan, joka oli jotenkin sivussa. Olin jatkuvasti tuskallisen tietoinen siitä, että olen erillään alkuvoimasta.

*

Tätä on vähän vaikea selittää, sanoit. –Mä ymmärrän! Istuimme kauppakeskuksen kahvilassa ensimmäisellä tapaamisellamme. Näytit viiltojälkiä käsivarressasi ja kerroit, että haluat niiden olevan siinä näkyvillä. Haluat olla rehellisesti se mikä olet. Viiltäminen on sinulle voimanlähde.

Jo toisessa sessiossa päästin sinut iholleni morapuukon kanssa, ja teit parin sentin mittaisen viillon reiteeni. Etsit kauan kohtaa jossa ei ole verisuonia pinnassa, puhdistit terän ja ihon, ja viilsit. Viiltäminen on ensin enemmän kauhistuttavaa kuin kivuliasta, sitten se sattuu, ja kauhistuttaa hetken aikaa aika paljon, ja sitten se on ohi. Nyt minulla on kyljessäni myös viidentoista pienen viillon sarja. Ensimmäisen kerran jälkeen pyysin, että et enää kysyisi minulta mihin kohtaan ja mitä viillät. Se on meidän oma cnc-juttumme, aika kevyt, mutta silti.

Ruotsalaisilla on hieno sana utlevnad, jonka voisi ehkä suomeksi kääntää (kinkyyden) todeksi elämiseksi, mutta sitä ilmaisua ei suomen kielessä käytetä kovin usein, se ei ole niin vakiintunut kuin ruotsalaisten utlevnad. Minun utlevnadini ytimessä on jonkinlainen yhteinen voimaan kytkeytyminen. Puhutaan valtaleikeistä tai vallansiirrosta – jotenkin sana valta ei minulle resonoi, se ei tunnu todelta. Sanat alistaminen ja alistuminen taas resonoivat hyvinkin lujaa. Ja kun puhun voimasta, tiedän just täsmälleen mitä tarkoitan. On kuin joidenkin sanojen viittaamissysteemiin puhkeaisi oikotie tai madonreikä suoraan ytimiin.

Pähkähullua, mutta mietin aika paljon lapsuuden tuntemuksia. Ne tulevat kuin sumun keskeltä. Tästä oli kyse. Saan kokea tämän, saan aavistuksen voimasta. Senkin houkka, ei se voi olla niin. Mutta kukaan muu ei voi tietää sitä. Minä tiedän sen yhtä varmasti kuin lapsena tiesin, että elämä on toisaalla.