Sohvalle

Istuin lapsena mummin olohuoneen lattialla ja katsoin sohvaa, sen himmeän siniharmaata samettia, jossa pyörteilee koukeroisia kuvioita, sirosti kaartuvia käsinojia ja niin ohuita jalkoja, ettei tunnu uskottavalta niiden voivan kantaa pulleaa istuinosaa ja selkää, joka huipentuu keskellä ylhäällä kukkaleikkauksiin. Tuo esine on toisesta maailmasta, miten mikään voi olla noin kaunista? Mummin kuoltua kukaan muu ei halunnut tilaavievää, epämukavaa ja epäkäytännöllistä sohvaa ja niin minä sain sen. Se on kulkenut mukananani viidessä muutossa, välillä olen asunut niin pienessä asunnossa että tuon kuvatuksen säilyttäminen vaati todella sitoutumista. Elämäni siinä kodissa pyöri sohvan ympärillä ja ihastelin sitä aina vain. Miten maailmassa mikään voi olla noin kaunista.

Sitten muutin taas, edullisempaan asuntoon huonomaineiseen lähiöön, säästääkseni rahaa psykoanalyysiin. Yöbussissa seuraani lyöttäytyi Kreivi, joka viikon kuluttua ensitapaamisestamme taivutti minut maahan polvilleni kasvot sohvaa vasten. Olin alasti, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin käskenyt: Riisu. Ja kun olin alkanut kiskoa yltäni vaatteita: Riisu nätimmin. Kuulin vyönsoljen kilahduksen ja hetkeä myöhemmin sain lyöntejä vyöllä. Ensimmäinen kerta. Kreivi oli siinä ihan lähellä, hän oli antanut minulle turvasanan ja silitti minua lyöntien välillä ja se lyömisvälinekin oli ollut hänen ihollaan ennenkuin hän kiskaisi sen sillä kuumottavalla eleellä käteensä. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?

Otettuasi minut heti sushin jälkeen keittiön penkillä olen hetkellisesti täysissä tajuissani. Sanot, että seuraavaksi saan piiskaa sylissäsi sohvalla. Asetumme siihen jotenkin huolellisesti asentoa tunnustellen. Sinä istut sohvalla ja minä makaan sylissäsi vatsallani niin että pyllyni on mahdollisimman mukavasti saavutettavissasi. Siinä on niin hyvä olla ja muistan yhtä aikaa kaikki aikaisemmat sohvakokemukseni. Samaan aikaan ajattelen Bukowskia, sitä, miten hän onnistuu sitomaan kokoon sekapäiset juttunsa jollain kauniinherkällä törkeydellä joka toistuu lopuksi, ja edelleen samaan aikaan ajattelen omaa kirjoittamistani, miten kipeästi haluaisin ilmaista miltä tuntuu olla olemassa, niin että joku tuntematon ja kallisarvoinen joskus jossain voisi saada pienen helpotuksen yksinäisyyteensä. Samaan aikaan tunnen sulautuvani yhteen sinun ja sohvan kanssa ja kaiken tämän kokeminen yhtä aikaa saa minut nauramaan. Ja tietysti se, että tiedän saavani kohta piiskaa, ja tiedän, että tämä sessio ei ole oikeastaan vielä alkanutkaan ja tulee kestämään vielä pitkään ja saamme nukkua yhdessä ja jatkaa huomenna. Nauraa hekottelen sylissäsi, ja sekin taitaa naurattaa meitä molempia. Luultavasti nauran myös jossain välissä. Nyrkki, rystynen ja remmi tuntuvat vain ihanalta, ratsupiiska ja rottinki inhottavalta, rottinki joihinkin kohtiin, ehkä yläpyllyyn sattuu niin paljon että olen vähällä oksentaa. Joudun sanomaan keltaista ja pääsen syliisi turvaan. Pidät minua niin hellästi ja jonkin ajan kuluttua kysyt mikä väri? Vihreä, sanon, ehkä meitä naurattaa siinä kohti. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?  

Mikään ei ole niin kaunista kuin pyllylle lyöminen, paitsi ehkä yläselkään lyöminen. Harvoin tietää ja tuntee jotain niin selvästi ja tarkasti, ilman oikein mitään mahdollisuuksia ilmaista sitä sanallisesti. Nuo ruumiinosat puhuvat. Kipu, tai ei välttämättä kipukaan vaan se toiminta, saa kehon puhumaan. Ja se mitä ne puhuvat, on niin aitoa ja totta, ja mitä tahansa mitä ne sanovat, saa tulla sanotuksi.

Sielu hiipii iholle ja tulee näkyviin.