Villeintä laulua etsimässä

Virolaisessa laulussa Oma laulu ei leia ma üles kuljetaan usvaisella niityllä koiranputkipilvien läpi ja kutsutaan lauluja kotiin. Jokaisella on sydämen laulu, ja se on jokaisella omanlaisensa. Laulujen kutsuja kantaa kädessään kylmänkukkaa, karukelloa – onkohan Virossa kutsuttu lehmiä kellolla ja kellokukka vertautuu karjankutsukelloon, kuten laulut vertautuvat lehmiin. Laulut tulevat kutsuttaessa männikkömäeltä, mutta viimeinen viipyilee ja jää sumuun leijumaan.

Üle vainude valendab aur

Vahulillede udune voodi

Igaühel on südamelaul

Igaühel on see isemoodi

Lähen karjateed, karukell käes

Kutsun hiliseid laule ma koju

Ja nad tulevad männiku mäelt

Kõige viimane udus veel ujub

Laulujenkutsuja painaa kuihtunutta kylmänkukkaa rintaansa vasten. Jokaisella on täällä oma laulunsa, mutta hän ei löydä omaansa. Onko se kenties se kaikista villein, joka ei tullut kutsuttaessa, vaan karkasi omille teilleen.

Minu laule vist teavad siin kõik

Õhus ripuvad kellukakannud

Kuna kõik nad siit karjamaalt sõid

Üks vallatu plehku on pannud

Üle vainude valendab aur

Mul on närbunud karukell süles

Igaühel on siin oma laul

Ja ma oma ei leiagi üles

Oma laulu ei leia ma üles, sävel Valter Ojakäär, sanat Leelo Tungal 1966

Laulu on hellyttävän kaunis ja surullinen kuvaus vapaudesta, ja tietysti siinä on poliittinenkin ulottuvuus, koska se on kirjoitettu Virossa 1960-luvulla. Vapaus on paradoksi: Kaikkein omin laulu on se kaikista villein, joka ei suostu omaksi edes sille, joka sen tuntisi kaikkein kipeimmin omakseen. Se karkaa aina kauemmaksi, se on itsenäinen, ja juuri siksi se on niin rakas, oma ja kaivattu.

Karukell on suomeksi kylmänkukka, latinaksi Pulsatilla. Kylmänkukat ovat vuokkojen sukuisia melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja, jotka kukkivat varhain keväällä. Minäkin olen tuuheakarvainen ruoho, ja olen viime vuosina kukkinut varhain keväällä: Vuonna 2020 alkuvuodesta erään onnekkaan kohtaamisen seurauksena piilossa pitämäni taipumus tai ehkäpä jopa identiteetti vaati päästä esille, kuuluville ja todelliseksi. Olen kinky, pervo, minulla on voimakas taipumus ja kaipuu alistumiseen. On kuin kärsisin jonkinlaisesta olemassaolon yliannostuksesta, ja vain rajoitettuna, alaspainettuna, kontrollissa pääsen vapaaksi sen piinasta. Läsnäoloni tuntuu olevan usein jotenkin liikaa – mutta vallan ollessa toisella saan olla olemukseni koko voimalla, eikä tilanne tyhjene kauhusta sen edessä.

Ensimmäinen koronasulku alkoi tuota pikaa oivallukseni jälkeen, ja siinä minä sitten olin etätöissä kahden maailman kansalaisena, kuulostellen kaikuja sieltä minne sydämeni halasi, mutta minne ei ollut niin yksinkertaista edetä koronarajoitusten keskellä. Tätä blogia aloitellessani toisen koronasulun rajoituksia ollaan pikkuhiljaa purkamassa, mutta ensi kesästäkään ei ole tulossa samanlaista kuin entisinä aikoina. Hatarin keikka Provinssissa siirtyy hamaan epävarmaan tulevaisuuteen, ehkä säästän viime vuonna ostamani lipun vielä.

Niin vaikeaa kuin aika isosta itsekritiikistä ja ankaruudesta kärsivän erakon onkin tunkeutua uuteen seurapiiriin, on yksi pieni askel johtanut seuraavaan, ja maaliskuun 2021 alussa tapasin Faunin, jota useimmiten tässä blogissa puhuttelen toisessa persoonassa. Tarkoitus ensimmäisesä sessiossa oli tutustua sitomisen merkeissä, mutta löysimmekin oven taikamaailmaan. Fauni on avoimessa suhteessa vaimonsa kanssa, jonka viestintä minulle on ollut niin kultaista että nimitän häntä tässä blogissa Kultaseksi.

Saattaa olla, että kirjoittelen myös polyamorian herättämistä tunteista. Tällä hetkellä ihmettelen vain, että oikeastiko voi saada kaiken mitä haluaa? Minä kun olen vähän valitellen joskus todennut olevani kuin peto, joka päivän päätteksi ryömii luolaansa nuolemaan haavojaan. Niin että miten sitä nyt sitten treffeille lähtisi ja parisuhdetta etsimään? Kenet tänne voisi tuoda, miten tässä elettäisiin? Minä olen yksineläjä, mutta haluaisin silti merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jumankekka, sille on kuin onkin nimikin: soolopolyamoria. Vei jonkin verran aikaa (ja sitä kultaista viestintää) ymmärtää, että tämä tilanne oikeasti lisää parin muunkin ihmisen kuin vain minun onnellisuuttani. En tee mitään väärää.

Minusta tuntuu, että löysin aikoinaan varhaisessa teini-iässä sanat ja seksuaalisuuden jokseenkin samoihin aikoihin. Ja kadotin ne 18-vuotiaana, sanat kokonaan ja seksuaalisuuden sikäli, että se kalpeni varjoksi fantasioiden rinnalla, kun astuin suorittamisen maailmaan. Nyt sanojen etsiminen yhtä jalkaa seksuaalisuuden etsimisen kanssa on matka, jossa olen aika, no, vereslihalla, vaikka välillä naurattaakin. Yritän uskaltaa kirjoittaa asiat niinkuin ne koen, miettimättä, ovatko ne kauttaaltaan käsitettäviä tai oikeanlaisia. Usein kirjoitan session herättämistä mielen tapahtumista enemmän kuin siitä mitä varsinaisesti tehtiin, mutta ehkäpä sanat löytäisivät vähitellen myös iholle asti.