Sinä olet melkein aina niin kaukana minusta ja kaipaan sinua kauheasti. Saan kaivata sinua niin paljon kuin sydämeni pohjasta nousee. Kaipauksesta tulee osa tätä kauneutta, suuri osa elämästäni on kaipauksesta taottu. Aluksi pelkäsin sitä, pelkäsin omia kuvitelmiani ja sitä että pilaan niillä kaiken. Minussa on jokin syvällä oleva vamma, jonka takia minun on vaikea uskoa että voisin tehdä jotain oikein tai edes neutraalisti. Ajatukseni, haaveeni, ilmaukseni ovat pahoja ja vaarallisia.
Mutta sitten sinä tulet luokseni ja talutat minut suoraan taikamaailmaamme. Maailmaan jossa mikään kaipaus tai antautuminen tai halu ei ole liikaa tai väärin. Miten voin olla siinä niin peloissani ja tosissani ja niin alistunut. Katso. Ja minä katson ihan koko ajan, silloinkin, kun näen käden liikkeen ennen iskua.
Sinä olet niin lämmin. Kaikessa on niin paljon hellyyttä ja lämpöä, kivussakin. Niin paljon valoa ja iloa. Sinun äänesi jolla myötäilet ja vastaat vinkaisuihini. Sinun turvallinen sylisi. Sinun halusi olla lähelläni, nukkua vieressäni kuopalle painuneella 90-senttisellä futonilla.
Aamulla meidän täytyy erota, työpäivän jälkeen palaan köysisalonkiini, jossa laskevan auringon valo toistuu samanlaisena kuin silloin kun se valaisi meidät siinä. Olen yksin ja aistin vielä hyväksyvän, rakastavan, hoitavan läsnäolosi. Kävelen metsässä jälkimainingeissa etten nukahtaisi liian aikaisin, laitan sinulle kuvan tulvarannasta, ja sinä vastaat.
Saan kaivata sinua. Saanko rakastaa sinua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?