Täytin viime syksynä 50, ja ikääntymisen suhteen olen itse sitä mieltä, että olen koko ikäni vain odottanut, että pääsisin tähän ikään. Naisena oleminen on sata kertaa helpompaa kun saa olla rauhassa julkisella paikalla. Elämäntapani – erakkous ja satunnainen kuljeskelu – sopii hyvin, kun ainoat huollettavat ovat kitukasvuiset viherkasvit. Varjopuolena keski-ikäisen naisen näkymättömyydessä on sitten se, että tulee vaietuksi kuoliaaksi joskus sellaisissa tapauksissa, kun haluaisi saada jotain aikaan miesvaltaisessa porukassa. En ole (ollut) sillä lailla feministi, että minulla olisi ollut ennakko-oletuksena, että näin käy. Mutta näin kävi, enkä voi jatkuvasti painaa tätä kokemusta pois näkyvistä. Hankaluutena on myös, että miehille on mahdotonta selittää asiaa, jota he eivät näe. Hehän eivät ole nähneet mitään alun alkaenkaan.
Mutta tämä on vain pieni varjo keski-ikäisyyteni suloisella kedolla. Elämäntilanteeni on ihana ja täynnä vapautta. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että kehoni on toista mieltä. (Enkö sitten itse ole kehoni, on ikuisuusongelma, johon en nyt paneudu.) Miksi kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta, sellaiset asiat jotka ennen ovat hoituneet tyynesti hoitamalla? (Hoituvat toki nytkin, mutta tuntuvat enemmän ja raskaammin.) Miksi minua huolestuttaa ja ahdistaa? Miksi aamulla herätessä, töistä lähtiessä, kotiin tullessa mietin, että tässä nyt on taas tämä hetki päivästä ja entä sitten? Miksi kevään tuoksut eivät ilahduta kuten ennen? Onko stressinsietokykyni vähentynyt olemattomiin? Miksi en voi olla onnellinen, kun asiat ovat niin hyvin? Miksi olen näin kiittämätön? Rangaistaanko minua nyt kaikesta hyvästä mitä olen saanut, mitä olen aktiivisesti etsinyt ja löytänyt?
Varasin pari päivää sitten ajan gynekologille, se on pitänyt tehdä jo pitkään. Pitää selvittää, missä vaiheessa vaihdevuodet ovat. Hormonikierukan takia kuukautiset ovat jääneet pois jo aikoja sitten ja olen autuaan kujalla asiasta itse. Varattuani ajan olin hurjan tyytyväinen, että olin tehnyt jotain hyvinvointini eteen. Ja samassa aloin itkeä, työpaikalla pöytäni ääressä. Kevään apeus oli tullut itselleni näkyväksi, olin hyväksynyt sen, ja sen että kaipaan huolenpitoa, ainakin itseltäni, kun sekään ei aina ole itsestäänselvää ja helppoa.
Ehkä keho suree, vaikka minä en sure. Minä rakastan elämän peruuttamattomia asioita, käännekohtia, jotka kertovat elämän ainutkertaisuudesta. Hedelmällinen aika on mennyt, eikä se koskaan palaa! Mutta surullinen eläin minussa kai olisi halunnut totella luonnon käskyä vielä paljon kuuliaisemmin.
Luin Anni Kytömäen Margaritan, ja se puhui painavia sanoja omassa elementissä olemisen tärkeydestä ja oikeutuksesta. Olen saattanut arvostaa sosiaalisuutta, rohkeutta, seurallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhdistystoimintaa paljon korkeammalle kuin omaa hiljaista mutta läheltä katsottuna hyvinkin kirjavaa elämääni. En minä muutu muuksi yrittämällä, alan vain voida pahoin. On aika kääntää katse omaan elementtiin, nähdä se mitä kukaan muu ei voi nähdä, ja ehkä kääntää siitä jokin lehti näkyville.
-*-
Olen ollut aika epäaktiivinen instagramissa viime aikoina, mutta oivalluksia aiheutti tili @perimenopause_suomi. Moni postaus on kuin omasta kokemuksestani. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?