Diippi, kevyt, diippi

– Huomenta, onnea nimipäivänä!

– Tästä lähin otat käyttöön asianmukaisen puhuttelun aamutoivotuksissa :)! Onko selvä tyttö!?:)

– Ei mulle puhuta tuolla tavalla. On sovittu ainoastaan sessioissa puhuttelusta tähän mennessä.

– Niinkö ollaan sovittu??

Niin oltiin sovittu. Minä oon sessiossa herra, sanoi herra. Mitään puhetta mistään puhutteluista viesteissä ei ollut ollut. Itse näkisin että jos pitää viesteissäkin puhutella tietyllä tavalla, niin silloin on kyse jo ihan eri syvyydellä olevasta Ds-suhteesta. Ja vähintäänkin siitä pitäisi sopia, eikä tulla lankoja pitkin komentelemaan, kun toinen ystävällisesti lähettää nimipäiväonnitteluja.

Yritettiin tämän jälkeen vielä kommunikoida, mutta se kosahti lyhyeen. Minulla oli loppunut kärsivällisyys hänen äkkiväärään ja piruilevaan viestintätapaansa. Enkä saanut mitään vastakaikua tai ymmärrystä, en alkuunkaan.

Olin sanonut etukäteispuhelussa, että herraksi kutsuminen on mulle aika diippiä. Herra ohitti sen lauseeni jotenkin pikaisesti toteamalla, että eikä ole.

Mutta kaikkeahan voi kokeilla. Tuleehan se sana suusta ulos niinkuin mikä vain sana, mikäs siinä. Mutta miltä se tuntuu? Näitä juttuja voi toteuttaa niin monella tasolla. Se voi olla kuumottavaa sanoa se sana juu, mutta entä jos mielessäni on jokin syvempi taso. Että oikeasti tarkoittaisin sitä. Siihen tarvittaisiin enemmän kuin yksi sessio. Enemmän kuin pelkkä komento kutsua toista jollain tietyllä nimellä.

Olen tässä miettinyt, mitä dominoivat saavat siitä, että aikalailla tuntematon ihminen puhuttelee heitä heidän toivomallaan tavalla. Parhaillaan otan isompia kierroksia ja olen tutustumassa ihmiseen, joka tykkää siitä, että häntä sanotaan isiksi. Ja toisella tapaamisella (kävelyllä) sanoo jo minua isin tytöksi. Se on aika diippiä, yritän selittää.

Minuun vetoavat ilman muuta daddy-henkiset domit. Ja helposti he aistivat minussa pikku rääpäleen kyllä. Mutta se pikkuisuus, se vavahduttaa ja kuumottaa kun siitä foorumeilla lukee ja miiteissä kuulee, se on (jos on) minussa jossain syvällä, missä ollaan aika haavoittuvaisia ja tekemisissä koko elämän aikana kertyneiden juttujen kanssa. Se on niin syvällä (jos on) että en voi ollenkaan tietää, onko sitä ollenkaan. Muuten kuin yleisinhimillisenä turvan ja sylin kaipuuna.

Puolustan sessiointia ja leikkiä, koska muutakaan minulla ei ole. Haluan kehollisia kokemuksia, tihentynyttä läsnäoloa. Sessiointikaveriehdokkaat kuitenkin tuppaavat esittämään minulle asioita, jotka minun mielestäni ovat diippejä, kuuluvat syvempään suhteeseen. Tarvitsisin ajan kulua, edes vähän.

Jos vain sanoisin sen, leikisti, en tosissani... mutta mitä kaikkea leikki voi olla? Vastustan leikin pitämistä kevyenä, toden vastakohtana. Ihminen on leikkivä ihminen, leikin maailmassa kukoistaa kaikki se hyvä ja luova ja uniikki, joka vielä erottaa meidät tekoälystä. Leikillä voidaan tarkoittaa bdsm-kontekstissa toimintaa, jossa ei ole ”todellista” dynamiikkaa. Toisaalta sillä voidaan myös tarkoittaa sitä kun konkreettisesti tehdään jotain joka osaltaan pitää valtasuhdetta yllä tai vaikka tuottaa kehollista kokemusta, maadoittumista, turvaa. Jotenkin haluaisin puolustaa sellaista kantaa, että noissa molemmissa merkityksissä leikkiä ei tarvitsisi katsoa pitkin nenänvartta, pitää jonain vähempiarvoisena.

Vaikka haluan hyvin samankaltaisia asioita tämän tuttavuuden kanssa, se suoruus hätkähdyttää ja pelästyttää. Haluan silti katsoa hiukan eteenpäin vielä. Sanon siitä ja tästä, avaudun, suojaudun vielä itse, en ole vielä kenenkään muun suojeluksessa, ja olen sinnikäs ja toiveikas ja realistinen.

Mutta turvallisuutta ei voi leikkiä. Turvallisuus on minulle aina merkinnyt sitä, että huolehdin itsestäni ja omista asioistani, en ulkoista sitä kenellekään. En sanoisi että minun on vaikea luottaa – paremminkin olen hyvinkin luottavainen ja heittäytyväinen. Ja sen vuoksi pientä parsintaa joutuu vähän väliä tekemään.

Syvyydellä tarkoitetaan kai osapuilleen sitä, että kaksi ihmistä tuntee toisensa hyvin ja siksi he voivat rakentaa valtasuhteesta jotain erityistä. ”Pääsee toisen pään sisään”, niin kuin aina sanotaan. Minulle syvyys merkitsee oman kokemuksen syvyyttä lyhyissä tai pidemmissä hetkissä aina siitä asti, kun pienenä istuin portailla, katsoin viinimarjapensasta ja yritin nähdä sen vihreyden tosiolemuksen.

Voiko sitä edes jakaa?

Syvyys ja keveys muodostavat kaleidoskooppimaisen kudelman. Kun joku orgioissa tajuaa tulla kysymään saako koskettaa ja saako panna, minä sanon mm mm ja varmuuden vuoksi otan kullin suusta ja sanon joo. Ne ovat merkityksellisiä kohtaamisia ja tällä hetkellä toteuttavat kaikkein eniten sitä mitä kaipaan. Sitä iloa ja melkein liikutusta heidän väistyessään seuraavien tieltä...

Minulle se ei ole heppoista, tunteetonta tai kylmää. En edes ymmärrä, miksi syvyys olisi sama asia kuin pitkäkestoisuus, tai miksi tunteiden mukanaolo samastetaan sitoutumiseen. Ehkä kun sanotaan että mukana on tunteita, tarkoitetaan kiintymystä. Myönnän, että kiintymys johtaa onnellisimmillaan sitoutumiseen, jonkinlaiseen visioon jatkuvuudesta. Mutta kiintymys ei ole ainoa tunne.

Ja sitten joku heistä koskettaa ja ilmaisee halua kuin kerubi, ”(jumalaa) lähellä oleva”, ihan eri vyöhykkeeltä. Että jonkun eleet voi olla niin kauniita. Ja sitten kun menen hänen luokseen ja siellä on kaikki ne kirjat jotka haluaisin lukea ja joitakin joita olen lukenut. Aika erikoinen tunne, voi puhua kirjoista jonkun miehen kanssa ihan suoraan ja luontevasti, maata matolla ja kuunnella musiikkia.