Mitä kerron uudelle D-tuttavuudelle

En ole juuri kirjoittanut huonoista kokemuksista tässä blogissa. Tulin kirjoitelleeksi uudelle tuttavuudelle asioita, jotka olisivat mahdollisia triggereitä, ja laitan ne kaikki nyt tähän samaan postaukseen.

Kun pohdittiin mahdollisia rangaistuksia – meidän mielestämme piiskaus on asia jota dominoiva tekee omaksi ilokseen, ei rangaistukseksi – nousi esiin ”huomiotta jättäminen”. Se käsite pelotti ja tuntui että se voisi triggeröidä jotain joka on ehkä peräisin avioliitosta Dionysoksen kanssa. Jos asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, Dionysos meni kommunikoimattomaksi, mustat pilvet nousivat hänen ohimoilleen, ja määrittelemättömän pitkän painostavan hiljaisuuden jälkeen seurasi räjähdys. Eräs kommunikoimattomuutta sisältänyt tilanne jonkin aika sitten nosti uskomattoman voimakkaan tunnemuiston tästä. Sain silloin kiinni siitä, sain puhua ja kirjoittaa siitä. Kuitenkin tuntuu, että kaikista terapiassa vietetyistä tunneista huolimatta siinä on vielä paljon käsittelemätöntä.

Kumma kyllä nurkassa tai missä tahansa säilyttimessä vietetty aika ei tunnu ollenkaan pelottavalta. Jos ”huomiotta jättäminen” merkitään tietyn ajan kestäväksi ja tiettyyn paikkaan sidotuksi. Mutta jos yrittäisin kommunikoida, kaipaisin toista vuorovaikutukseen, ja se kiellettäisiin, se olisi hirveää.

Kova raja: Epäystävällisyys

Tuli mieleen yksi raja mikä mulla ehkä on.. Jota on vaikea tarkkaan määritellä. Oon herkkä itkemään ja se on melkein aina tosi hyvä juttu, helpotusta, liikutusta, läsnäolon tuntua. Elokuisen pikatutustumisen aikana tuli sellainen pahan olon itku. Kaveri opetti minulle cockwarmingin tyyppistä juttua mutta silleen että se on todella syvällä. Ja kuolaaminen oli tavoiteltava asia. Mulla on voimakas nielemisrefleksi jonka kanssa hammaslääkäritkin on joskus helisemässä. En osannut olla nielemättä, jolloin kaveri tokaisi ei kovin ystävälliseen sävyyn: miks sä nielet? Silloin aloin itkeä ja hän sai kyllä kuulla kunniansa että jos jotain haluaa opettaa niin pieni rakentavaisuus puheessa ei olisi pahitteeksi. Hän ymmärsi kyllä yskän. Tuo oli vähän ikävää, muttei siitä mitään traumoja tullut. Eli siis, epäystävällisyys on sellainen josta en tykkää ja josta ei seuraa mitään hyvää. Se ei viesti dominoivan vahvuutta mielestäni ja tulee senkin takia turvaton olo.

Tämä tuntuu nyt sellaiselta ikävältä valitukselta... Mutta kai tällaisistakin kokemuksista pitää puhua. (Ehdottomasti pitää puhua, vastasi uusi tuttavuus.)

Anaalianalfabeetti huonossa vuorovaikutuksessa

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin toinen ikävä kokemus oli pitkin hyvin keskusteluin pohjustettu kertasessio erään kokeneen "pro"äijän kanssa. Olin anaalirajoituneisuudestani kertonut ja hän sanoi että ei ole ongelma, ei tarvitse sitä puolta harrastaa. Sitten session loppupuolella kuitenkin kysyi että yritettäisiinkö, minä sanoin että yritetään vain. Yritettiin mutta se ei onnistunut. Tämän jälkeen aiemmin hyvinkin lemmekäs domi muuttui etäiseksi, jälkihoito oli keskustelua mutta ei varsinaisesti läheisyyttä. Tämän huomattuani kysyin pettyikö hän, mutta ei myöntänyt. Myöhemmin viestittelystäkin katosi kaikki lämpö, mitä ennen sessiota oli ollut yllin kyllin. Kysymykseeni, haluaako hän jatkaa tapaamisia, hän ei vastannut ja ei olla sitten tavattu.

Anaalianalfabeetti toisenkin kerran huonossa vuorovaikutuksessa

Ja sitten vielä: Chattailin yhden miehen kanssa silloin kun olin juuri hiljattain tehnyt profiilin baariin. Ihan sujuvaa oli juttelu, puhelimessakin puhuttiin. Tyhmänä kokemattomana menin ottamaan vastaan etätehtävän. Mun piti ostaa jelly rancher trainer kit ja siitä pienin plug työntää anneliin ja sitten kauppareissu. Kauppahan on melkein kilsan päässä. No se oli jännää ja meni ihan ok, tosin plugi kyllä ei pysynyt koko aikaa sisällä. Mutta sitten kun rupesin raportoimaan, tämä kaveri alkoi viestittää sellaista "mitä lutkalle seuraavaksi tehdään" juttua. Mulle tuli ihan hirveän paha olo. Olin innoissani kokeilemassa uutta ja olisin tarvinnut että kokemukseni olisi tullut kuulluksi. Viestittely ei enää palautunut hyvään moodiin, kun annoin tästä palautetta.

Daddy issue

(Kirjoitettu Matroskinille joulun aikaan 2020)

Korona-ajassa on se hyvä puoli, että minun ei tarvitse enää koskettaa isää. Meillä oli tapana halata aina tavatessa, oli aikaa kulunut sitten viikko tai kuukausi. Se tuntui pahalta ja jotenkin teennäiseltä, sillä tuskin kummallakaan meistä on hyvä olla toistemme seurassa. Olen miettinyt sitä ratkaisua, että katkaisisin välit kokonaan. Miltä tuntuisi, jos sitä vaikeutta ei olisi. Mutta olen päätynyt rajoittamaan kanssakäymisen jollekin siedettävälle tasolle. Tällä hetkellä se tarkoittaa viikottaista biljardipeliä – sitten, kun se on taas mahdollista. Nyt koronasuositukset estävät sen.

Olen tuntenut pakottavaa velvollisuudentuntoa isän asioita kohtaan. Ajattelen että minun pitäisi keksiä jokin keino hänen vanhuuden myötä rajoittuneen elämänsä elvyttämiseen.

Isän ja äidin avioliitto ei ollut onnellinen. Isosiskoni on varmaan saanut alkunsa heidän ensimmäisenä iltanaan, ja naimisiin oli pakko mennä. Säälin isää, joka joutui olemaan äidin myrkyllisyyden kohteena, ja säälin äitiä, joka oli onneton. Kärsin kotona vallitsevasta kireästä tunnelmasta. Isä piti äitiä jotenkin alempiarvoisena – hänellä on edelleen sellainen ihmiskuva, että toiset ihmiset ovat korkeammalla tasolla kuin toiset.

 Isä oli sillä tavoin kyllä hyvä isä, että hän vietti aikaa meidän lasten kanssa, vei meitä metsäretkille ja toimistolle silloin kun hänellä oli kiire töissä ja siellä piti olla iltaisinkin. Isä pelasi kanssani shakkia ja vei minut katsomaan kuunpimennystä ja metroa. Ja hän leikki meidän kanssamme. Joskus vain olisi ollut ehkä parempi, että hän olisi antanut meidän leikkiä keskenämme. Nyt kun mietin leikkiä, joka sisälsi väärältä tuntuvaa kosketusta ja joka palautui mieleeni kymmenisen vuotta sitten emdr-terapian aikana, tuntuu että olin äidin sijaisena. Käänteinen oidipuskompleksi: Freudilaisessa perustarinassa tytär on kateellinen vanhempien yhteisestä maailmasta, haluaa syrjäyttää äidin ja mennä naimisiin isänsä kanssa. Minä antaisin mitä tahansa, jos isällä ja äidillä olisi ollut yhteinen maailma, ja olisin saanut olla siltä rauhassa. Rauhassa isän tarpeilta.

Tuntuu niin pahalta kirjoittaa tätä. Haluaisin olla toisenlainen, toisenlaisen tarinan kertoja. Pelottaa, pelottaa, pelottaa kaikki ne tunteet joita minussa on, rumat ja kelvottomat.

Mutta miltä se koskettaminen sitten tuntuu? Varautuneelta, muodolliselta, esittämiseltä – toisensa kohtaa kaksi maailmaa, jotka eivät voi kohdata. Enkä ehkä haluakaan, että ne kohtaisivat. Isä ei ole kiinnostunut minun tunteistani ja ajatuksistani. Ehkä olen hänelle ylpeyden aihe, mutta se ei tunnu hyvältä. Siinä maailmassa olisi vain isän pyyteet ja tarpeet ja minä olisin vain väline, näyttelyesine.

Jouluna 2020 sain isältä lahjaksi Pikku Myy -mukin. ”Se sopii sinulle, kun sinä joskus suutut. Onneksi et usein.” Minä valistin isää, etä Pikku Myyn ei tarvitse suuttua, sillä hän päinvastoin puolustaa suorapuheisuutta, jatkuvaa paineiden purkamista ja ulos puhaltamista sisäänpäin vetämisen sijaan, ja neuvoo Muumipappaakin puhaltamaan ulos, mitä hänellä on sydämellään.

Kerran kun olin teini-ikäinen, isä sanoi minulle innostuksen vallassa ollessaan että olen ”hyvä tyttö, ei paremmasta väliä”. Se tuntuu minusta pahalta, mutta yritän ajatella, että hän tarkoitti hyvää, hän vain ei ole kovin hyvä ilmaisemaan asioita. Miksi se tuntuu pahalta? Miksi en voi nähdä hyvää? Miksi näen, että isä sanoo minun olevan jollain asteikolla? Parempikin voisi olla, mutta koska hyvä isä sanoo tyttöä hyväksi, hän sanoo minua hyväksi. Ei siksi että olen hyvä, vaan siksi että hän on hyvä.

Isä antaa minulle esineen, jonka tarkoitus on kertoa, että joskus suutun, mutta se ei ole toivottavaa. Pidän muumiastioista, en osta niitä usein, mutta tulen iloiseksi jo niiden näkemisestä kaupassa. Pidän myös Pikku Myy -mukista. Se muistuttaa minua siitä, että isä ei pidä minusta silloin kun ilmaisen tunteitani. Ja minä aion loppuelämäni ajan ilmaista tunteitani hyvin suoraan.

*

Kaipaan olotilaa, jossa kaikki on hyvin. Sellaista olotilaa, jossa ei ole huolta. Sitä huolta, joka on mielessä nukkumaan mennessä ja heti herätessä. Kaipaan rauhaa, oloa, jossa voin luottaa. Mitä se voisi olla.