Harakka

Talo, jota olin tyhjentämässä, oli valkoinen sisältä ja ulkoa, pieni vanha rapistunut puutalo. Oli päivä, aurinko paistoi sisään, valkoisissa verhoissa oli haalistuneita kukkia, ja koko sisätila oli samanlainen, valoisa, valo kuin valkoista posliinia. Huoneessa oli kaksi sänkyä ja harakka oli toisella niistä. Tule tänne minun viereeni, se sanoi. Tule juttelemaan minun kanssani. Minun pitää ensin käydä hoitamassa muutama asia, tulen sitten. Lähdin junalla, aurinko oli laskemassa ja paistoi lumipilven raosta, alhaalta. Tummassa maisemassa tuprutti pakkaslunta. Tämä juna ei pysähdy. En pääse mitenkään takaisin, vaikka lupasin.

Helpompaa kuin myöntää tarvitsevansa, on loikata suoraan sinne, missä kaikki toiveet raukeavat, stoalaiseen mielenrauhaan. Olen tehnyt siitä hyveen, ja onhan se kaunista ja ekologistakin: Saada sen mitä tarvitsee mahdollisimman vähästä, kun ei tarvitse juuri mitään. Niin minusta on ehkä tullut kivikasvo, betonihahmo, joka näyttää täydellisen tyytyväiseltä omaan elämäänsä, ja tietysti onkin, sillä hän rakastaa tienpientareen horsmien villavia päitä, lätäköitä ja risukkoa jossa viileys viipyy, ja tuntee että nekin rakastavat häntä, tai ovat samalla puolella.

Siksi on ollut niin helppoa olla kaapissa niin kauan. Kun Kreivi helmikuussa nappasi minut lennosta, näin sieluni kohoavan siivilleen. Jotenkin se oli säilynyt vahingoittumattomana universaalin kusipään monta kymmentä vuotta kestäneestä mustamaalauksesta. Mitään niin kaunista en ollut milloinkaan nähnyt. Silloin tiesin, että minun täytyy uskaltaa lähteä etsimään. Ei puroa, ei tietä, ei risuja, ei taloja, vaan ihmisiä tällä kertaa.

Olen soimannut itseäni pelkuruudesta, mutta nyt näen, että pienetkin askeleet ovat vieneet eteenpäin. Nähdä ihminen, joka uskaltaa sanoa sen kauhean, sen ihmeellisen. Kohdata ihminen, joka näkee sen minussa.

Unen harakka olen minä...toivon, että minä olen harakka. Vaikka juna veisi kauas sen, jolta pyysin.