Sä oot yks jätkistä, sanoi Brutus minulle. Oltiin riidelty Pelurin kanssa ja ero häämötti. Ehkä olin todennut, että minua ei sitten Troublebound Societyn illatsuissa enää nähdä. Brutuksen toteamus miellytti minua kovasti, mutta kului kymmeniä vuosia, ennen kuin kehtasin tunnustaa sen edes itselleni. Eihän feministi voi haluta olla yksi jätkistä. Voiman pitäisi lähteä pelkästään naiseudesta, ei osallisuudesta miesten juttuihin. Ei saa ajatella, että se nostaa arvoani jotenkin. Mutta eihän siitä olekaan kysymys, vai onko? Brutus oli ihan oikeassa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.
Olin iältäni parinkympin molemmin puolin, kun seurustelin Pelurin kanssa. Peluria nimitettäisiin nykyään syrjäytyneeksi, mutta hän ei suinkaan ollut vailla ambitioita. Hänen ambitionsa oli pokeri. Olen nähnyt mitä tapahtuu kun ihminen joutuu järjettömän pelihimon valtaan, mutta Peluri ei ollut sellainen. Hän rakasti lajia, mutta rakkaussuhteeseen kuului analyyttisyys, tilastot ja rajat, joita ei ylitetty. Lapsuudesta lähtien muodostuneen kaveriporukan, ”Troublebound Societyn” illanvietot kuluivat suurelta osin pokeria pelaten. Minä en pelannut, mutta minusta oli ihanaa olla mukana. Joskus otin kuvia, joista välittyy mielenrauha ja täydellinen luottamus kavereiden välillä. Pidin myös siitä, että vain olin syrjässä ja seurasin peliin kuuluvia maneereja ja sanailua. En edes tajunnut, miten paljon siitä nautin. Joskus Brutus roustasi minua syrjästäkatsojan roolini takia, olettaen, että minua luonnollisesti ärsyttää kun jätkien kaikki huomio kiinnittyy vain peliin. Luultavasti hän sai minut suuttumaan, mutta kukaties siinä tilanteen uinuva kinkyys sai uuden momentin.
Kai se on niin yksinkertaista, että minä vain nautin heidän seurastaan. Minulla ei koskaan ollut mitään sitä vastaan, että jätkät olivat koolla, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hengasin heidän kanssaan useammin kuin muut tyttöystävät.
Yhtenä jätkistä oleminen voi merkitä minulle sivustakatsojan roolin lisäksi joskus myös keskusteluun osallistumista. En tiedä kummasta nautin enemmän, keskustelusta johon pystyn osallistumaan, vai keskustelusta, joka menee minulla yli hilseen ja joudun tilaan, jossa nautin vain äänenpainoista ja yleisestä tunnelmasta, keskustelun etenemisestä ymmärrykseni tuolla puolen. Filosofian seminaareissa minulla on joskus ollut tunne, että jos tässä minun paikallani olisi hevonen, se ymmärtäisi keskustelusta yhtä vähän kuin minä, mutta nauttisi tilanteesta yhtä paljon. Se aistisi ystävällisen, rauhallisen, keskittyneen tunnelman, joka vallitsee kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteisten mielenkiinnonkohteiden äärelle ja jättävät kaiken muun ulkopuolelle.
Entäs se kuumottavin kysymys, onko yhtenä jätkistä oleminen osallisuutta jostain jonka koen olevan jotenkin ensisijaista, hierarkiassa ylempänä? Ei kai tämä ole sen kummempaa kuin pervouteni ydin. Kun alistun, olen poissuljettu, minun omat asiani eivät tule tielle, vaan toisen ihmisen, minun tapauksessani miehen tai miesten olemassaolo on kaikki, heidän läsnäolonsa lävistää minut ja pääsen osalliseksi siitä mitä he ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?