Koronan jälkeen kello kuusi, osa I: Betonia ja järvivettä

Kolme vuotta sitten mielialalääkitystä aloitellessani heräilin aamuöisin hämmästyttävään innostuksen tunteeseen. Kuin häntä olisi heilunut: Mitä mitä! Kohta tapahtuu jotain tosi jännää ja kivaa! Ensimmäisen koronasulun aikana aloin taas nukkua kokonaisia öitä, mutta viime aikoina tuo yöllinen vireystilailmiö on palannut. En tajua edes ahdistua valvomisesta, makaan vain ja tunnustelen hyvää oloa, ja nukahdan vielä hetkeksi syvään uneen, josta vaivoin havahdun viime hetkellä tai hiukan myöhässä.

Kesäkuun ensimmäisen viikonlopun lauantaiaamuna kuuden maissa heräilin tyytyväisissä mielialoissa siskoni Kruusun vierestä hotellikompleksissa, joka muodostui betonisista käytävistä ja sektoreista ja niiden väliin jäävistä metsäisistä välitiloista, joissa saniaiset ja pihlajat kasvoivat valtavien siirtolohkareiden päällä. Illalla olimme juhlineet näyttelyn avajaisia. Näyttely oli hyvä, suoraa ja konstailematonta nykytaidetta, ihanan raikas pulahdus takaisin taiteen katsojaksi. En ole menettänyt uskoani taiteeseen, mutta oma polkuni taidemaailmassa on poikki. En tiedä, kuinka mielekäs se on missään vaiheessa ollut. Kuinka paljon siinä on ollut jääräpäistä sitoutumista, pakotettua yrittämistä. Ihailen niitä, jotka pystyvät jatkamaan, mutta itselläni ei ole ikävä siihen maailmaan.

Hotellin ravintolan sulkeuduttua olimme istuneet vaaleassa yössä rannalla höpöttäen ja huiskien hyttysiä. Kaikki olivat odottaneet tätä, tavallista ihmisten kanssa olemista. Ehkä muista tuntui samalta kuin minusta, vielä paremmalta kuin olisi voinut kuvitella. Jotenkin kivalla tavalla todelliselta ja maanläheiseltä ja samalla rauhalliselta. Kuraattori pomppi hilpeänä rantakalliolla, roustasi Kruusua ja tarjoili kotimaista herkkuginiä, ja kun se oli tyhjennetty, päätin että tämä hyttysten täyttämässä ilmatilassa istuminen saa riittää, ja pulahdin uimaan. Tyyni helteinen päivä oli lämmittänyt veden, joka ympäröi jäseniä lempeänä ja kirkkaana. Lopulta koko ryhmä yksi toisensa jälkeen pulahti järveen.

Seurassa oleminen ei tunnu enää niin raskaalta kuin ennen. Ehkä pitkä eristäytymisen aika on tehnyt hyvää, tai sitten hyvää on tehnyt kaikki mitä minulle tänä aikana on tapahtunut. Jopa blogin pitäminen tuntuu vaikuttavan yllättävästi niin, että en enää pelkää kauhean häpeällisen salaisuuteni paljastumista. Se on jo täällä kaikkien luettavissa. Nyt voi rentoutua. Mitä ikinä se kauhea onkaan – ei varmaan mitään yksittäistä, tätä tai tuota, vaan tapa puhua ja kertoa. Algoritmi suositteli minulle hiljattain Klezmaticsin Woody Guthrie -tulkintaa:

I’m gonna talk in this world the best I can, if I can

I’m gonna talk in this world, and I think I can

Aamiaisen jälkeen ihastelimme alkuperäistä 1970-luvun huonettamme, otimme vielä aamupäiväunet, ja sitten olikin jo aika lempeästi hoputtaa lähtöä, sillä minulla oli siksi päiväksi sovittua menoa. Kruusu halusi tulla mukaani kotikaupungissa käymään, ja tsekattuamme vielä näyttelyn läksimme paluumatkalle. Poikani oli saapunut omista riennoistaan ja jouduin hiukan hengästyneenä jättämään tädin ja siskonpojan keskenään potemaan kankkusta. Mihin sä nyt oikein meet, kysyi poika. Mä en ehdi nyt paremmin selittää, mutta käsittelemään köysiä. Shibaria varten. Vau, sanoi poika. Pizzalaatikko kainaloon, ja rynnistin ulko-ovesta juuri kun Miekka ja Munkki kurvasivat talon eteen Miekan taivaansinisellä Skodalla.