Mäiskimisiä

Takautumilla vielä mennään. Tää tapahtui marraskuussa. Kirjoitin tämän marraskuun loppupuolella enkä ehtinyt nukkua yön yli, oikolukea ja postata, kun tuli lähtö adventtikiertueelle.

*

Heti bussista hypättyään Moukka haluaa kahvia, ja sitten hän haluaa auton avaimet. Minä joudun matkustajaksi ja kohta istumme viinialihankkijoideni Genovan ja Geneven keittiössä kuin vanhat tutut ja juttelemme kaikesta. Tai siis myös Moukka, Genova ja Geneve ovat kuin vanhat tutut, vaikka eivät ole koskaan ennen tavanneet. Rauhoitun täpinöistäni hiukan kun saan Genovan spitaalisen hyvää mesisienipiirakkaa. Pian meidän pitää roudata kellarista auton perään pari laatikollista viiniä. Pari laatikollista viinipäniköitä. Tai oikeastaan kolme. Eikä ne ole ihan pieniä laatikoita.

Joku lista mulla on, tai kaksi tai kolme, ja niistä joku mukanakin taskussa. Moukka hymyilee korvasta korvaan ja sanoo, että hän kyllä tietää mitä minulle pitää tehdä, jos alan panikoimaan. Jotain pervoaskartelukamaa hän käy noutamassa Biltemasta ja sitten mennään minun luokseni. Moukka on toivonut hummusta. Riittääkö ämpärillinen? Siitä riittää huomiseksikin. Ompelen mekkoa, siitä tulee hieno, ja Moukka esittelee kammottavia omatekoisia lyömisvälineitään. Mitä viattomamman näköinen, sitä kipeämmin se käy. Jalkani pääsevät nippuun, etu- ja takareiteni ja pyllyni saavat kokea erilaisia kipuja. Yllätyksellisyys taitaa olla Moukan juttu. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä seuraavaksi tulee. Kenkälusikka taitaa olla aika paljon käytössä, ja sellainen kuperapäinen vekotin. Sulla taitaa olla vähän pikkuisominaisuutta, tuumaa Moukka, kun pyrin syliin. Iu iu, minä sanon. Käsittelyn jälkeen en ainakaan panikoi, makaan hiljaa ja näen sinisiä vinottain pinoutuvia kuutioita. Helvetin hyvä olo.

Moukka auttaa minua koko seuraavan päivän, ilman häntä olisin ihan pulassa. Joskus pari vuotta sitten makasin keuhkokuumeessa ja olin epätoivoinen, mietin kaikkea synkeää ja 50-vuotisjuhlatkin tulossa ja mitä niistäkin tulee? Sitten päätin saada juuri sellaiset juhlat kuin haluan. Isot, ja kaupungin hienoimmassa italialaisessa palatsissa. Ja ne sain, with a great deal help from my friends. Lahjaksi sain vieraita ja sen paikan, kolehtiosallistumiset kustansivat tilavuokran justiinsa. Tätä kirjoittaessani koronatilanne huononee taas ja rajoituksia palautetaan. Minun juhlani olivat juuri oikeassa välissä, vierailla oli rokotukset ja uskalsivat tulla. Ja koska tunnen ihmisiä eri yhteyksistä, he tulivat muodostaneeksi hyvin uniikin juhlijajoukkion, jonka kirjavuudesta moni tuntui nauttivan täysin siemauksin. Kuten siitä italialaisen palatsin atmosfääristäkin. Tietysti itse olin hieman huolissani miten kaikki sujuu ja onko viihtyisää, mutta se mitä eniten jännitin, ihmisten moninaisuus, osoittautui parhaaksi asiaksi koko hommassa. Lauloinkin – I’m Gonna Get Through This World.

Ja kun Moukka illan uurastusten ja virolaisen ginin väsyttämänä oikaisi lämpiön penkille eikä häntä saatu hereille ennen kuin myöhemmin, ja Kruusu viiletti pitkin palatsin sokkeloita ja oli sitä mieltä että juhlat eivät lopu, tuli Kreivi tolkkuihinsa ja auttoi minua lastaamaan pihalla odottavan autoni kaikella mitä juhlista oli jäänyt yli. Minä tiesin että henkilöauto voi niellä uskomattoman määrän tavaraa, ja sen se teki. Seuraava päivä kului, kuten suunniteltua, sunnareilla. Miten ihanaa.

Polypalleroiseltani sain viestinä heidän nauhoittamansa laulun ja sitä kuunnellessani ymmärrän ihan oikeasti löytäneeni jotain, mitä olen etsinyt. Tässä on hyvä olla. Minä olen liikkuvainen muikkeli, pöhkö kissa joka kulkee itsekseen, omalakinen, omintakeinen. Ei minun tarvitse oppia normomonomeininkiä, minä saan elää näin. Minua rakastetaan tällaisena.

Ahdilta ja Lealta, joiden luona vierailin kesällä, saan lipun erikoisiin bileisiin parin viikon päähän. Mitäs sinne puetaan? Jos olisi olkapäät paljaana ja yläselässä jälkiä, tuumaan Faunille, kun hän on tullut luokseni reilun viikon päästä juhlieni jälkeen. Aamulla herätään aikaisin kelloradioon sillä on koulupäivä, juodaan kahvia ja puuhailen pitkään ja rauhassa kylppärissä. Sieltä tullessani Fauni istuu nojatuolissa, katsoo minua ja sanoo: Moi. Tulepa tänne. Mekko ja paita pois, tyynylle tatamin päälle, ja Moukan syntymäpäivälahja, tukeva bambukeppi jättää jälkensä yläselkääni.

Ei enää.

Vielä yksi.

Sitten olen sylissä ja suojaukset on pois, ihan kokonaan ja olen turvassa, kokonaan.