Siihen aikaan kun en ollut vielä soolopolyamorinen pervo vaan monovanillasinkku, elin huikean pitkiä aikoja ilman seksiä, kosketusta, intiimiä tai romanttista ihmissuhdetta. Iltaisin nukkumaan mennessä mietin joskus haikeana, että voi kun joku lähettäisi viestin, voi kun joku ajattelisi minua juuri nyt. Se palaa mieleen silloin tällöin nykyään, jännä että se kaipaus kohdistui juuri siihen. Olin kuitenkin tyytyväinen itselliseen elämääni, jossa sain ryömiä päivän päätteeksi kuin peto luolaani nuolemaan haavojani. Se palaa mieleen silloin kun viestit todella tuntuvat ja auttavat.
Blogin kirjoittamisen myötä ihmisten seurassa aiemmin kokemani häpeä on hälventynyt. Se kauhea on jo siellä kenen tahansa luettavissa, joten ei tarvitse pelätä. Toinen asia minkä huomaan blogia kirjoittaessani on, että minun elämässäni on ihmisiä. Joudun jatkuvasti keksimään heille nimimerkkejä, ja se onkin kirjoittamisessa hauskinta. En meinaa uskoa, miten hienosti olen verkostoitunut parissa vuodessa. Tämä mörkö! Minä. Minulla on elämässäni fiksuja miehiä, jotka todella osaavat puhua naiselle. ”Niin mielelläni sinua itkettäisin.” (Sparta) ”Olit muuten näemmä löytänyt kivan kuvankin sun Näppi-blogientryyn.” (Näppi.)
Mutta, enpä tiedä, onko sellaista soolopolya, jolle ei joskus tulisi haikea olo: minä en ole kenellekään se tärkein. Tänään minulla on häivähtänyt sellainen olo, mutta tänään olenkin muutenkin heikoilla. Samalla ymmärrän, miten tärkeää oma tila ja aika on minulle. Eikä ihmisten asettaminen tärkeysjärjestykseen ehkä oikein kuulu tähän genreen. Tärkeys on liian tärkeää, että sitä kannattiaisi pilata arvojärjestyksillä. Faunin ja minun rakkaus ja dynamiikka saa olla sellainen kuin se on, ja se on huimaava ajatus. Ajankäyttö määräytyy perheasioiden mukaan, ja niistä vallitsee yhteisymmärrys.
Viestittely auttaa paljon, mutta ei auta siihen että on suru joka on käytävä läpi. Olen ymmärtämässä, että eräs ystävyyssuhde joka on ollut minulle tärkeä, perustuu minussa vielä jäljellä olevaan epäterveeseen toimintamalliin. Olisin halunnut sen olevan rakkaussuhde, mutta siitä tuli ystävyys ja olin olevinani tyytyväinen. Mitä enemmän elämässäni oli Kreiviä, sen parempi. Sain kiksejä vaikka vain hänen vieressään istumisesta ja kirjasin päiväkirjaan jokaisen nolon silmäyksen, jonka sain luoda häneen. Ja tietenkin huolehtimiskela jylläsi kaiken yllä. Voin juuri nyt ihan hirveän pahoin, koska jotenkin näen sen. Se on minua suurempi, kuin kaiken määrittävä horisontti, mutta näen sen.
Minun pitäisi ottaa etäisyyttä voidakseni olla ehjä, mutta tunteeni kieltävät sen. My feelings forbid it, niin kuin Elizabeth Bennet sanoi Darcylle. Tunteeni johdattavat minua suoraan suden perseeseen. Niihin ei voi luottaa. Ne vetävät perässään koko elämän aikana luutuneita vinoumia.
*
Töissä itken vähän väliä. Itken sitä, että mun tunteet on niin isoja. Kun vois olla ihan pieniäkin, kohtalaisia. Eikä tällaisia mahtipontisia mastodontteja. Huoneessa on mastodontti. Sillä on himmeän roosan värinen silkkiliina otsalla ja korvissa utuhattarat. Kyljet sillä on mosaiikkia, merestä tarttuneita kappaleita. Muovia, kaakelia, tiiliä. Ja kankaanriepuja. Ruho on betonia. Sisällä terästä. Häntä laahaa merta perässään. Joka paikka lainehtii. Ja kun se kääntyy, voi taivas. Lentää paperit, painot, valaisimet ja rei’ittäjät. Se ei ymmärrä mitään. Sen ei auta kuin yrittää näyttää sulokkaalta. Se tuijottaa mun niskaa ja mun silmistä puristuu kyyneleet. Mitä voin tehdä. Se kantaa selässään maailmanpyörää joka seisoo voimalinjapylvään päällä. Jota ei edes näe haalistuneiden tarinoiden verkkojen takaa. Se ei pyöri, ulisee vaan.
Kirjoitan jotain ja näytän sille. Se katsoo vaan surusilmin, kirjoitan jotain muuta ja muuta, verhoilen lisää silkillä, liimailen lappuja.
Sillä lailla käy, kun ei ole tilaa puhua. Miksi minulla ei voinut olla tilaa puhua. Juuri siksi.
Enkä osaa nähdä erillisyyttäni. Haluan sulautua. Sekin voi olla hallinnan muoto. Pelastan hänet, omistan hänet, sulaudun häneen ja oma mitätön syyllinen itseni muuttuu muuksi, ihanaksi olennoksi.
Kun hän ei enää paina minua maahan niillä kauheilla käsillään, ei enää vapauta minua sillä tavalla.
*
Pelkään yksinäistä viikonloppua. En tiedä, olisiko jo aika näyttää itselleni, että pärjään. Tähän asti olen kipsannut vammaa olemalla paljon seurassa – onneksi on ollut erilaisia mahdollisuuksia siihen – ja keksimällä kivaa tekemistä. Tein soittolistan, jossa toistuu samat kaksi biisiä uudelleen ja uudelleen. Ne laskevat aivoihini dopamiinia, ja sitten välissä on pikku interventioina yllätysbiisejä. Tai eiväthän ne ole enää yllätyksiä, mutta rikkovat monotonisuuden. Ja täytebiisin aikana jo kaipaa sitä toistoa. Ihania säveliä, idioottimaisia.
Niin kuluu aika. Ehkä joku ötökkä jossain vaiheessa kuoriutuu jostain mustasta tuutista, oikoo siipensä ja lähtee lentoon, aina maailman keskikohdassa.
---
Sain tämän kirjoittamiseen apua (mutatis mutandis) Eevi Vuoriston instaliveistä.
ps. Edit. Ei se Elizabeth sanokaan sitä Darcylle, vaan mr Collinsille, höh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?