Takauma

Kerta kiellon päälle... tämä on tapahtunut ja kirjoitettu huhtikuun lopulla.

*

Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Otan hänet syliin, hengitämme yhdessä. Elämisen ja hengittämisen ihme saa kyyneleet nousemaan silmiini.

Olen ollut hänen luonaan kolme yötä. Hän on vienyt minut kävelylle suuren järven rantaan. Vesi on niin korkealla, että emme pääse niemen kärkeen. Palatessamme vesilaitoksen mies on ajamassa vesilaitokselle ja nousee pakusta avaamaan porttia. Enkelini kysyy häneltä: Miltä näyttää? Hyvältä näyttää! Sitten saamme kuulla asiaa juomavedestä, mitä sen on hyvä sisältää ja mitä ei, miten järvivedestä tehdään ikään kuin pohjavettä ja minkälainen peruskallion muoto tarvitaan pohjaveden kerääntymiseen ja mitä seuraa siitä, jos pohjavesialueella tapahtuu öljyvuoto. Puhelin soi, tulossa on syntymäpäiväonnitteludelegaatio, he tulevat kahveineen ja pullineen sinne missä olemme ja vesilaitoksen mies menee töihinsä. Partio- ja opiskelukaverit tulevat onnittelemaan enkeliäni, vesilaitoksen mies tulee takaisin samaa tietä ja porttia sulkiessaan alkaa taas tarinoida, matemaatikot kuuntelevat ja kyselevät. Ei ole kiire, aika on ainutkertaista ja sitä on niin paljon kuin tarvitaan. Miksi tätä ei saa mitenkään talteen.

Enkelini opettaa minulle moottorisahan käyttöä ja isojen pöllien halkaisemista. Toksisesta maskuliinisuudesta hänessä ei ole häivääkään. Paljon tunteita, eikä oikeastaan niiden patoamista ollenkaan, ne vain ovat, näkyvät. Eivät myrskyinä, vaan sanoina.

Yhdessä hetkessä päivälevolla joudun kertomaan kaikki huoleni. Miten pelkään sitoutuvani johonkin, mistä ei ole ollenkaan sovittu. Vain koska meillä on elementtejä, jotka yleensä kuuluvat parisuhdeportaiden alkuun. Keskustelu toimii, lähellä on hyvä olla, seksissä on selvästi vaikka mitä löydettävää. Mutta et tiedä minkälaiselta myrkyltä säästyt, jos me emme luisu perinteiseen monogaamiseen suhteeseen! Enkelini on viestinyt tuntemuksistaan hyvin suoraan, välillä turhautuneen, jopa uhriutuvan oloisesti. Jostain ihmeestä sain mielenrauhaa viestittää vain: Me päästään tästä kyllä eteenpäin. Hän vakuuttaa, että olen ollut alusta asti rehellinen siitä mihin kykenen ja mihin en ja mitä haluan ja mitä en. Muistuttelemme, että tapaamme nyt vasta neljännen kerran. Tuntuu että tuntisimme pitemmältä ajalta, mutta oikeasti ei tässä vaiheessa muutenkaan voisi sitoutua yhtään mihinkään, paitsi ehkä siihen, että tutustutaan lisää.

Toisen mielipahan aiheuttama hälytystila paikantuu minussa. Ei tunnu hyvältä tulla ulos siitä oletuksesta, että voin olla toiselle sitä mitä hän vain haluaa kulloinkin tilata. Mutta siitä minä nyt murtaudun ulos. Ja riitän hänelle tässä tilanteessa.

Me käymme shibarin alkeiskurssilla ja enkelini oppii tuskailuistaan huolimatta perusasioita. Ihaniin tiloihin pääsemiseen ei tarvita sen enempää ihmeellisiä häkkyröitä. Minä tiesin sen jo ennestään. Sitomiseni näyttää muka niin sujuvalta ja varmalta, mutta ihan aloittelijahan minäkin olen.

Viimeisenä päivänä teemme yhdessä hänelle bdsm-testin. Siinä joutuu menemään mielikuvien varassa, eihän monestakaan aktiviteetista ole kokemusta. Joistakin vaan tietää heti pelkästä ajatuksesta, ettei se ole oma juttu, ja toiset taas sävähdyttävät ja kiinnostavat. Lukemia tulee, enkelini kysyy, mitä tästä nyt pitää ajatella? Sähän oot ihan pervo, vastaan.

Vielä yksi sidonta. Toinen jalka futomomoon, vastakkainen käsi tavallaan myös, molemmat vapaaksi jääneet raajat jotenkin kiinni nekin. Enkelini elää ja hengittää köysissäni. Nyt tapahtuu jotain, eikä mikään ole enää ennallaan. Siinä on mukana kipua. Kipua, jonka minä tuotan ja jota enkelini pyytää lisää, pyytää kiihkeästi.

Romahtavien lokeroiden ääni on ollut kuuluvilla koko ajan. Nyt ne vaan räjähtelevät kappaleiksi. Meillä on kudelma, jonka kuvaamiseen mitkään lokeroiden nimet eivät kelpaa.