Tanssilattia vuorella

Kaksi vuotta sitten vertasin arkista työmaailmaa paahteiseen vuoreen ja kinkytodellisuutta meren syvyyksiin. Olen nyt päässyt jonkinlaiseen rauhaan näiden välillä. Minua ei haittaa, että elämässäni on niin kaukana toisistaan olevia alueita. Se, että suuri osa harrastuksistani, harrastuskavereistani, ajanviettämisestäni on sillä alueella josta en juuri puhu töissä, on asettunut normaalitilaksi, enkä tunne repeäväni kahtia.

Se projekti, jota töissä kaksi vuotta sitten isolla vaivalla aloitettiin, on nyt päässyt siihen pisteeseen, että on aika juhlia. Paljon iloisia kasvoja, työtuttuja vuosien takaa. Kaunis iltavalo, juttelua, tanssia, heittäytymistä, cha cha cha, possujuna! Tunnen olevani kotona. Enemmän kotona kuin kinkybileissä, tai neljän päivän xu-miitissä kahdenkymmenenyhdeksän vieraan ja yhden tutun kanssa samassa paljussa. En ole saanut kinky- tai swingerpiireissä sitä kotiintulokokemusta, josta niin monet puhuvat. Yhteys jää syntymättä, heittäytymiset tapahtuvat jossain muualla. On tuttuja ja saa moikkailla, se on tietenkin siistiä, mutta kaipaan jotain syvempää. Jokin perinnöllinen penseys minussa estää minua osaamasta yhteyden luomista ja ylläpitoa.

Rehentelin aiemmassa kirjoituksessa että on tulossa sessio erään herran kanssa; se kokeilu jäi ainoaksi aikatauluhaasteiden ja kommunikointiongelmien takia. Olin aika kipakka, se ei mennyt sekään ihan putkeen, mutta viestintä oli kieltämättä aika tylppää sieltäkin suunnalta.

Ennen juhlia teen töitä kyyneleet silmissä. En usko selviäväni illasta. Eikö voisi vain uhrata elämänsä johonkin hyvään tarkoitukseen, pelastaa jonkun, ja poistua...

Olen sanonut enkelilleni, etten halua enää tavata. Meidän toiveet, tarpeet, halut ja tunteet olivat liian erilaiset ja suhde sen takia epäreilu ja epätasa-arvoinen. Minä merkitsin liikaa, oli liian paljon pelissä. Mutta jos voisi pelastaa jonkun, jonkun epätoivoisen, muuttaa jonkun elämän, eikö se olisi oikein? Eikö se olisi hienoa. Mutta ei se pidemmän päälle toimisi ollenkaan niin. Oma näkövinkkeli ja omat luovuttamattomat selittämättömät tunteet pursuavat jostain päästä ulos, ja siinä sitä ollaan.

On kuitenkin hirveän paha olla, ja lisäksi universumi viestittää kaikenlaista mikä konkretisoi yksinäisyyteni, perinnöllinen erakkouden aave on läsnä. Viestitän Archibaldille kun tuntuu että romahdan, ja saan täsmätukea. Ehkä tämä olo vain saa tulkitsemaan kaiken huonoiten päin.

Kesä, kirjat, järvet, meri, lepo, irtiotto. Tuntuu kuin kinkytaipaleeni olisi lopuillaan. Ihminen voi seota johonkin juttuun ja ajatella kolmen vuoden ajan melkein pelkästään sitä. Minulla oli hetkeni, ja sitten oli hetkiä jolloin olin kolho piru väärässä paikassa, yritin ajaa käärmettä pyssyyn ja jouduin tuskallisen kiusallisiin tilanteisiin. Uskomaton sarja epäonnistumisia. Joku päivä kirjoitan niistä koomiseen sävyyn. Jotain luovuttamattoman arvokasta tässä kuitenkin on, omaa ja omintakeista.

Haluan jalansijaa omassa elämässäni, sanoin terapeutille aikoinaan. Riittääkö se, hän kysyi. Vai pitäisikö olla myös kädensijaa, ehkä jopa liikkumatilaa?

Nyt on tilaa. On tilaa surra sitä mitä talvella tapahtui. Tilaa syventää suhdetta sisimpään itseen. Ja tilaa jollekin tulevallekin, tietenkin. Jotain tulee.

Enkeli ei olisi millään päästänyt minua menemään. Mutta ei mun luova mieli oo mikään sun huvipuisto tai mielenkiintoinen ja sivistävä sisältö. Se on syvää merkityksellistä suhdetta maailman ja itsen kanssa. Sitä pitää saada miettiä rauhassa, ilman että joku on koko ajan vaatimassa jotain. Yksityisyyden pitää olla rikkumaton. Niin kuin yhteys on intensiivinen silloin kun minä olen läsnä toisen kanssa. Niin samoin mun oman tilan pitää olla luovuttamaton. En voi olla, jos mun pitää koko ajan torjua yrityksiä tunkeutua siihen.

Mun sisäistä maailmaani ei voi tavoittaa kukaan.

Suljen tämän blogin kirjoittamisen mielestäni joksikin aikaa. Kirjoittaminen on tullut tärkeäksi, mutta en halua miettiä, mitä mistäkin kohtaamisesta kirjoitan vai kirjoitanko mitään. Kirjoittaminen on häpeää kohti menemistä, mutta tarvitsen universumillisen aikaa ja etäisyyttä ennen kuin voin kuvailla niitä koomisuuden asteita joille olen häpeän saralla edennyt.

Vedet virtaavat puiden varjossa, kuvataan Koraanissa paratiisia. Minun kotiseudullani niin tapahtuu, ja muistan olla siitä kiitollinen joka päivä. Tulkoon mitä tulee, ainakin saan olla kiitollinen lähiluonnosta, kodista, omasta sängystä johon saan oikasta, mielekkäästä työpaikasta, ystävistä joihin yritän pitää paremmin yhteyttä, yrittää vielä kerran torjua erakon kohtaloa.

Lainaus: Pyhimys&Saimaa: Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua