Meri on tyyntynyt viikon myrskyämisen jälkeen. Uin kauemmas rannasta ja pysähdyn, lasken jalat pohjaa kohti, ne tapaavat kiven joka on niin levän peitossa että se tuntuu sammalelta. Olen paikallani niin kauan että vesi ympärilläni on ihan tyyntä ja huojun vain siinä, auringon verkot kehollani ja pohjan hiekassa, joka näkyy selvästi veden läpi. Tässä paikassa olen ollut joka kesä koko elämäni ajan. Eniten pidän aaltojen katselusta, siinä on jotain silmittömän eroottista. Kalliot ovat aika mielikuvituksellisen muotoisia, ja miten aallot milloinkin iskeytyvät niihin. Ja tietysti minuun.
Olen manifestoinut onneani instagramissa, metelöinyt oikein, ettei kukaan saisi tietää miten ikävä minulla on ja miten pelkään kesää ilman Faunia. Kai pelko, jota ei uskalla tunnustaa, ahdistaa aika paljon. Fauni on niin mielellään lähelläni, minkälaista olisi istua kalliolla, istua vain ja katsoa aaltoja. Mutta häntä en voi koskaan tuoda tänne, matka on liian pitkä eikä sovi käytännön kuvioihin jotka ovat äärimmilleen viritetyt jo nyt. Ich habe genug. Miksi meidän oikeastaan pitäisi tulla tänne, mitä meiltä taikamaailmassamme puuttuu? Silti minulla on ikävä ja haluaisin että hän olisi täällä. Haluaisin hänet heti nyt tähän.
Ikävää on kahdenlaista, kivaa ja tyhmää... Kiva ikävä ei tunnu kovin pahalta, sillä siinä on mukana luottamusta, niinkuin koti-ikävässä, kun tietää, että koti on siellä odottamassa. Tai kuin yleiskaipauksessa, Sehnsuchtissa, jossa kaivataan jotain määrittelemätöntä, tuntematonta. Siihenkin voi luottaa, että eteen tulee vielä jotain mitä ei ollenkaan osaa odottaa. Eikö tämä Muumipapan urotöiden loppu ole hyvä motto kinkylle?
”Ja sumuisen aamun koitteessa he kaikki juoksivat puutarhaan. Itäisen taivaan ruusunpunainen kajastus ennusti hienoa elokuun päivää.
Se oli kuin uusi portti, joka johti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin saattaa tapahtua mitä tahansa, ellei vain kellään ole mitään sitä vastaan.”
(Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, suom. Laila Järvinen)
Tyhmä ikävä on menettämisen pelkoa, ja sitä en uskalla tuntea, sillä en koe omistavani mitään enkä ketään enkä halua odottaa tai asettaa edellytyksiä.
Mutta uskallan kuitenkin kiintyä ja tuntea – aika tavallakin.
Yhtenä päivänä itken koko iltapäivän, se alkaa siitä kun tiuskaisen äidille ja pyydän anteeksi kaikkien kuullen ja selitän mistä aiheesta, aiheesta joka ei kuulu tähän tarinaan. Anteeksipyyntö ei auta, äiti on pahoilla mielin ja sanoo että minulla on tapana tukkia toisilta suu. Tunnen että mikään ei voisi olla pahempaa. Keskustelu menee aika tuskalliseksi. Tätä ihmistä viimeisenä maailmassa haluaisin loukata.
Menen itseeni, melkein kaikki kumppaninikin ovat kärsineet juuri tästä. Kinkyjen vertaistukiryhmästä saan rohkaisevaa, päätäsilittelmätöntä palautetta: Omia negatiivisia tunteita voi oppia ilmaisemaan rakentavasti, se on ihan mahdollista. Vastaan, että arvelen vian olevan siinä, että en osaa ilmaista tarpeitani. Sitten kun ne kuitenkin ovat olemassa vaikka en haluaisi niiden olevan, ne lopulta tulevat hallitsemattomasti esille. Vauhtiin päästyäni itken samalla ikävääni, ja voihan olla, että peitelty tunne purkautui sieltäkin suunnalta.
Menen itseeni, pyydän Faunilta jotain joka auttaa minua paljon eikä vaadi häneltä melkein ollenkaan vaivaa. Arvostan aikaa ilman puhelimeen liimautumista ja haluan suoda sitä niin itselleni kuin toisille, mutta ehkäpä nyt tarvitsen tätä ja uskallan pyytää. Mutta en ennenkuin sain taas opetuksen kantapään kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit?