Voima on jossain

Tämä kirja on pakko lukea. ”Elämä on toisaalla”. Olin vastikään siirtynyt kirjastossa aikuisten osastolle ja hortoilin siellä vailla suuntaviivoja. Kunderan nuoruusmuistot eivät ihan avautuneet 12-vuotiaalle minulle, mutta muistan miten tarkkaan kirjan nimi kuvasi omaa kokemustani.

Muistan kaksi kuvaamataidon työtä, joissa yritin kuvata sitä tunnetta. Toisessa oli kuivettunut puu värikkään taustan edessä. Työ oli kiinnitetty luokan seinään, ja katsoessani sitä jälleen liian heikoiksi käyneillä silmälaseillani tausta näytti muodostavan luolan, josta loisti valoa. En ollut osannut pyrkiä esittämään juuri sitä, mutta kaukaa hiukan sumeasti katsottuna työ näytti hienolta.

Toisen työn aiheena oli oman elämän puu. Piirsin suuren liekehtivän rungon ja siinä kiinni olevan kuivettuneen oksan, joka oli jotenkin sivussa. Olin jatkuvasti tuskallisen tietoinen siitä, että olen erillään alkuvoimasta.

*

Tätä on vähän vaikea selittää, sanoit. –Mä ymmärrän! Istuimme kauppakeskuksen kahvilassa ensimmäisellä tapaamisellamme. Näytit viiltojälkiä käsivarressasi ja kerroit, että haluat niiden olevan siinä näkyvillä. Haluat olla rehellisesti se mikä olet. Viiltäminen on sinulle voimanlähde.

Jo toisessa sessiossa päästin sinut iholleni morapuukon kanssa, ja teit parin sentin mittaisen viillon reiteeni. Etsit kauan kohtaa jossa ei ole verisuonia pinnassa, puhdistit terän ja ihon, ja viilsit. Viiltäminen on ensin enemmän kauhistuttavaa kuin kivuliasta, sitten se sattuu, ja kauhistuttaa hetken aikaa aika paljon, ja sitten se on ohi. Nyt minulla on kyljessäni myös viidentoista pienen viillon sarja. Ensimmäisen kerran jälkeen pyysin, että et enää kysyisi minulta mihin kohtaan ja mitä viillät. Se on meidän oma cnc-juttumme, aika kevyt, mutta silti.

Ruotsalaisilla on hieno sana utlevnad, jonka voisi ehkä suomeksi kääntää (kinkyyden) todeksi elämiseksi, mutta sitä ilmaisua ei suomen kielessä käytetä kovin usein, se ei ole niin vakiintunut kuin ruotsalaisten utlevnad. Minun utlevnadini ytimessä on jonkinlainen yhteinen voimaan kytkeytyminen. Puhutaan valtaleikeistä tai vallansiirrosta – jotenkin sana valta ei minulle resonoi, se ei tunnu todelta. Sanat alistaminen ja alistuminen taas resonoivat hyvinkin lujaa. Ja kun puhun voimasta, tiedän just täsmälleen mitä tarkoitan. On kuin joidenkin sanojen viittaamissysteemiin puhkeaisi oikotie tai madonreikä suoraan ytimiin.

Pähkähullua, mutta mietin aika paljon lapsuuden tuntemuksia. Ne tulevat kuin sumun keskeltä. Tästä oli kyse. Saan kokea tämän, saan aavistuksen voimasta. Senkin houkka, ei se voi olla niin. Mutta kukaan muu ei voi tietää sitä. Minä tiedän sen yhtä varmasti kuin lapsena tiesin, että elämä on toisaalla.

Onnellisuudet siivittävät sanoja

Kaikki elävät olennot tukeutuvat toisiinsa koko ajan.

Hanna Meretoja, HS 4.5.2021

Dionysoksen kanssa ei toiminut seksi eikä oikeastaan mikään muukaan. Olin vain niin sitoutunut ja päättäväinen, ettei muuta vaihtoehtoa muka ollut kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Vaikeudet eskaloituivat lapsen synnyttyä, kun jouduin asettamaan lapsen tarpeet miehen tarpeiden edelle, eikä meillä enää ollut yhteistä harrastustamme, juomista. Kaikki se vaikeus on toisen kirjoitelman aihe, nyt haluan kertoa miltä tuntui kun Dionysos oli viikkokausia työkeikoilla muualla, lapsen ollessa puolivuotias ja opetellessa yhtä aikaa istumaan, konttaamaan ja nousemaan seisomaan. Se ei millään malttanut ruveta nukkumaan, sen mieli ei vain peitonnut kehon ylitsevuotavaa motivaatiota kokeilla omia kykyjään. Joskus lähempänä puoltyötä se vihdoin vaipui uneen, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.

Se oli muutenkin onnellista aikaa, sain olla rauhassa ilman pelkoa että syrjin Dionysosta ja suututan hänet. Mietin missä järjestyksessä asiat on järkevää tehdä, kutsuin äitikaverin kylään milloin huvitti, raahasin omenoita torilta rattaiden alakorissa ja tein sosetta, puuhailin illalla keittiössä ja otin vauvan mukaan köllimään sitterissä, jos se ei jaksanut olla sängyssä hakemassa unta. Kukaan ei arvannut että olin masentunut synnytystä seuraavina kuukausina, olin niin reipas ja liikkuvainen. Koin hirveää ahdistusta äidintunteideni ristiriitaisuudesta ja riittämättömyydestä. Mutta syksyllä näytti siltä että lapsi kasvaa tällaisessa puutteellisessakin hoivassa, ja rentouduin hiukan.

Lapsen nukahdettua mieleni valtasi kiitollisuus, joka vaati päästä jollain tavoin kuuluviin. Olin ihmetellyt kristinuskoa lähinnä ateistin näkökulmasta, lukenut Raamattua kuin piru, lukenut C. S. Lewisin omaelämäkertaa Ilon yllättämä tunnistaen monia selittämättömiä tunteita mutta pettyen kyyneliin asti, kun loppuratkaisu ei tuonut minulle mitään uutta tai auttavaa tietoa uskon synnystä. Nyt sanat tulivat, eivät huulille asti mutta muotoilin ne mielessäni. ”Rakas Jumala taivaassa, kiitos...” En tiedä miksi juuri nuo sanat, en tiedä miellänkö Jumalan olevan taivaassa. En ylipäätään ymmärrä aiheesta tuon taivaallista. Mutta rukoilemisen otin tavaksi. Kiittämisen lisäksi pyysin asioita joita tarvitsin. Proosallisesti ajateltuna rukous oli tahdonmuodostusta: mietin elämän haasteita ja mietin, mitä ehkä tarvitsisin selvitäkseni niiden kanssa. Yleensä pyysin ”voimaa ja viisautta”.

Rukoilemaan opetteluni muistui mieleeni, kun minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin sanat olisivat löytymässä uudelleen. Haen täsmällistä ilmaisua sille mitä koen uudessa elämässäni, jossa saan elää todeksi omituisia ominaisuuksiani. Se tuntuu uudella tavalla helpolta ja myös helpottavalta. Olen elänyt 2,5 vuotta itkien haluani kirjoittaa. Aloin puhua siitä aikalailla heti mentyäni terapiaan, eivätkä kyyneleet ottaneet ehtyäkseen. En tiedä, mikä siinä on niin kipeää. Nyt haluan harjoitella sanankäyttöä ja jakaa ajatuksiani, mutta koen edelleen välillä kauhua sen kanssa.

Kolme vuotta sitten surin eroani Varjosilmästä. Meillä oli suhde, jota olisi hyvällä syyllä voinut kutsua järkiliitoksi, sillä minä ikisinkkuna olin saatavilla kun Varjosilmän pitkä ja stabiiliksi luultu parisuhde päättyi. Asuimme pari vuotta yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei löytänyt rauhaa siinä yhteisessä elämässä. Kieltäydyin hoitajan roolista, en tottunut kuumenevaan veteen vaan loikkasin pois kattilasta. Suru tuli jonkin ajan päästä, kun olin asettunut uuteen pieneen kotiini ja saanut kaatopaikkakeikat hoidettua.

Varjosilmän kanssa sain kuitenkin olla niin paljon lähellä että puhuminen helpottui. Saatoimme maata sohvalla ja kuunneella levyjä, vain olla siinä. Luulenpa, että makasimme sohvalla joka päivä ihan lähellä toisiamme. Minulla oli siinä vaiheessa luottamustehtäviä, joihin liittyi silloin tällöin ihmisten edessä puhumista. Aiemmin olin selvinnyt kuumottavista esiintymistilanteista tarkkojen muistiinpanojen avulla, joita ei välttämättä tarvinnut katsoa, kun tiesi että niihin voi tarpeen tullen turvata. Nyt saatoin puhua ilman muistilappua, koherentisti tai ei, mutta jotenkin tiesin että selviän siitä. Ja tiesin että se johtui hyväksyvästä lähellä olosta.

Rukous, puhe, kirjoitus ovat tulleet hyvien, onnellisten asioiden siivittämänä. Bukowski kirjoittaa:

(…)

jumalat tarjoavat mahdollisuuksia

huomaa ne, käytä ne.

Minulle on jossain määrin arvoitus, missä kohtaa heiluri heilahtaa positiivisen puolelle, niin että noita mahdollisuuksia pystyy havainnoimaan. Masentunut mieli ei siihen välttämättä pysty.

Voimat menevät voimien luokse ja voimattomuus voimattomuuden. Hyvät kokemukset rohkaisevat etsimään lisää hyviä kokemuksia ja auttavat kokemaan niitä, näkemään mahdollisuuksia. Huonot kokemukset sulkevat, pelottelevat, ajavat piiloon, käyristävät konttaan, kangistavat, estävät etsimästä ja näkemästä.

Mutta jokaisessa elämässä on vaihtelua, erilaisia aikoja tai tiloja. Vaikeuksia ja pienempiä vaikeuksia, helpotusta suuremman vaikeuden hetkellisesti väistyessä. Joku elollinen olento jossain tai jokin interventio. Heikki Meriläinen jäi pienenä yksin pirttiin, kun vanhemmat lähtivät töihinsä, ja koki hirvittävää yksinäisyyden kauhua. Mutta sitten jostain lattianraosta luikerteli käärme – toinen elollinen olento, jonka kanssa kokea olemassaoloa.

Minun elämässäni on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana tietynlainen ketjureaktio, jonka alkupäässä itse asiassa oli tilanne, jossa en tullut nähdyksi. Jäin hyvin satuttavalla tavalla ohi katsotuksi, näkymättömäksi. Siitä seurasi jotain, josta seurasi jotain ja niin edelleen, ja nyt olen kuin opettelemassa kävelemään. Se merkitsee luopumista askeesin ihannoimisesta. Askeesini on koskenut sosiaalisia suhteita, yhteyden kokemusta, seksuaalisuutta. Olen kauan totuttanut itseäni vähällä pärjäämiseen. 

There’s more to life than books you know but not much more.

On aika pelottavaa myöntää haluavansa enemmän kuin vain kirjoja. Haluamaan opettelu tapahtuu kai jokseenkin samalla tavalla kuin kävelemään opettelu, askel kerrallaan ja jostain tukea ottaen.

Marianne Riiali: Elämänhallinta on pelkkä illuusio, Hanna Meretojan haastattelu HS 4.5.2021

The Smiths: Handsome Devil

Heikki Meriläinen (1847–1939) : Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana

Charles Bukowski: NAURAVA SYDÄN

sinun elämäsi on sinun elämäsi.
älä anna alistaa ja lyödä sitä.
ole tarkkana.
selviytymiskeinoja on.
jossain on valoa.
ei paljon valoa mutta
riittävästi pimeyden
lyömiseen.
ole tarkkana.
jumalat tarjoavat
mahdollisuuksia.
huomaa ne, käytä ne.
kuolema on voittamaton, mutta
voit voittaa kuoleman elämässä,
toisinaan.
ja mitä useammin
opit sen tekemään,
sitä enemmän on valoa.
sinun elämäsi on sinun elämäsi.
tiedät sen kun se on sinun.
olet ihmeellinen
jumalat odottavat iloa
sinussa.

Paadet

Lukitsin seksuaalisuuden kolmen kivipaaden sisään, mutta sanat seitsemän.

Miten sitä sillä tavalla lukitsee. Elää elämäänsä ja lukitsee. Mikä saa pelkäämään niin paljon. Pelkäämään että maailma loppuu, ihmisyys sanotaan irti, minut hylätään ulkoiseen kylmyyteen jossa on itku ja hammastenkiristys.

Sanat, sanat. Sanat löytyivät 12-vuotiaana. Niillä voi tehdä mitä vain. Silloin oli vapaa maa, ja sitten se alkoi määrittyä, sulkeutua, rajoittua. Miten muuten voisi ollakaan? Ylimieliset ihmepojat, rockpoliisit, feministinen oikeaoppisuus, oikeat kirjat, aikuisuuden harha, ja sitten onkin jo kiikissä. Ja Universaali kusipää herkuttelee. Sillä on kaveri tai sivupersoona Virallinen tavoitteellisuus. Mitään ei voi tehdä vain omaksi ilokseen, silkasta yksinolon hurmasta, tai olemassaolon. Ja kolmantena Outouden pelko. Outous sanoissa on liikaa. Kuvissa se vielä menettelee, niistä on helppo katsoa äkkiä ohi, eivätkä ne ole niin tarkkoja merkityksiltään. Mutta sanat ovat totta. Jos kirjoitat jotain outoa, sitä voidaan käyttää sinua vastaan ja käytetäänkin, ja se on sun loppusi.

Matroskinille (2020)

Olet hyvin lähellä. Sinun tunteesi eivät ole minun tunteitani, mutta ne ovat hyvin lähellä. Sinun halusi ei ole minun haluani, mutta se on hyvin lähellä. Olen erillinen, selvästi erottuva esine läsnäolosi täyttämässä tilassa, säälittävä, maallinen, sotkeutunut esine.

Sinun läsnäolosi on minulle pyhää. Joka iskulla tulen enemmän osalliseksi ensisijaisuudestasi. Ei toista ilman toista: Kipu sanelee erillisyyteni, kipu sanelee osallisuuteni.

Tähän asti olen edennyt pimeässä, tietäen täällä olevan jotain mitä kohti pitää mennä, mutta vasta kun satutit minua ja nautit siitä, syttyi miljoona lamppua ja kytkeydyin todellisuuteen. Ensimmäistä kertaa. Niin kauan sain odottaa. Mutta aina, aina olen tiennyt sen olevan siellä jossain, vaikka kaukana.

Maailmasuhde (2010)

 

kaikki kuitenkin lopulta unohtuvat

maailmalta, ovat massaa.

minä rakastan sitä joka minut

unohtaa, syliinsä.

Paradoksiharjoitus (1987)

 

pelkää rauhassa, hauras manner

maailmankaikkeuden jokainen meri

yhtä tulenarka

yhtä sylissä

Olla ja sanoa

Kultanen, istun kanssasi kivikkorinteellä. Tuuli väreilee vapaassa vedessä ja pyörii jaloissa. Sanot, että minulla on ilmaisun vapaus, vaikka sanat tekisivät kipeää. Ja sanot myös, että sanani tekevät hyvää.

Jotkut sanat voivat tehdä kipeää ja jotkut sanat voivat tehdä hyvää. Minun täytyy, tai ei välttämättä täydy mutta haluan, jos haluan edetä tätä polkua, on kirjoitettava molempia. Enkä voi varoa niitä sanoja, jotka tekevät kipeää, minun ei pidä varoa niitä, sanot.

Haluaisin vain suojata ja suojata. Varmistua siitä etten voisi loukata. Mutta kysyt, loukkaako suora puhe minua? Mitä! Mitään en ole kaivannut niin paljon kuin suoraa puhetta.

Opettelin aikoinaan rukoilemaan, en hädän hetkellä, vaan kun sydän oli pakahtua kiitollisuudesta. Onhan se aika nättiä, jos opettelen kirjoittamaan onnen siivittämänä. Aina uudestaan mietin, saako näin olla. Saa olla, mutta saako sen myös sanoa. Olla ja sanoa. Haluan olla ja sanoa.

Vuorella

Tänään olen vuorella, kaukana merenpinnasta. Minut on tempaistu syvyksistä tänne kuivuuteen. Kovassa valossa ei voi uskoa todeksi, että jalkojen alla avautuvat syvyyden salaisuudet. Eikä niistä oikein voi puhua. Täällä puhutaan kuivan maan asioista. Täällä keskitytään saamaan aikaan jotain mahdottoman tärkeää, niin tärkeää että siihen käytetään melkein kaikki valveillaoloaika, ja tehtävä on viritetty niin haastavaksi, että siihen on uppouduttava tietoisuuden koko voimalla. Mitä me ollaan, mitä me oikeasti ollaan, mitä meissä liikkuu pinnan alla, mitä meistä näkyy jos katsoo suoraan – on täällä tabu. Ehkä sovituissa rajoissa, taiteessa tietyssä määrin voi olla paljautta, suoraa ilmaisua. Mutta ihmisten välillä säännöt ovat selvät, uskomattoman monimutkaiset mutta täydellisesti sisäistetyt.

Tänään tuntuu raskaalta tietää pinnanalaisista syvyyksistä, viileästä vedestä joka kirkastaa kaiken, laajalle ulottuvasta tilasta jossa voi liikkua vapaasti, kertoa oman olemuksensa tarinaa pelkäämättä rangaistusta. Toisinaan on helpompaa, sydän vain sykkii kiivaammin, mutta toimitan asioita kuin ennenkin, kalana kuivalla maalla, olevinaan.

Odotan, luotan. Täällä ylhäälläkin on paljon hauskaa, välillä nauretaan, ponnistellaan sen tärkeän eteen. Struktuuria olemiseen, lihaksille työtä, vähemmän tilaa ahdistukselle, lepohetket kullan kalliit. Ehkä liikun pehmeämmin, kehon rajoissa muisto kohtaamisen todellisuudesta, ehkä koen itseni hiukan lempeämmin.

Kaipaus on lahja

 

Sinä olet melkein aina niin kaukana minusta ja kaipaan sinua kauheasti. Saan kaivata sinua niin paljon kuin sydämeni pohjasta nousee. Kaipauksesta tulee osa tätä kauneutta, suuri osa elämästäni on kaipauksesta taottu. Aluksi pelkäsin sitä, pelkäsin omia kuvitelmiani ja sitä että pilaan niillä kaiken. Minussa on jokin syvällä oleva vamma, jonka takia minun on vaikea uskoa että voisin tehdä jotain oikein tai edes neutraalisti. Ajatukseni, haaveeni, ilmaukseni ovat pahoja ja vaarallisia.

Mutta sitten sinä tulet luokseni ja talutat minut suoraan taikamaailmaamme. Maailmaan jossa mikään kaipaus tai antautuminen tai halu ei ole liikaa tai väärin. Miten voin olla siinä niin peloissani ja tosissani ja niin alistunut. Katso. Ja minä katson ihan koko ajan, silloinkin, kun näen käden liikkeen ennen iskua.

Sinä olet niin lämmin. Kaikessa on niin paljon hellyyttä ja lämpöä, kivussakin. Niin paljon valoa ja iloa. Sinun äänesi jolla myötäilet ja vastaat vinkaisuihini. Sinun turvallinen sylisi. Sinun halusi olla lähelläni, nukkua vieressäni kuopalle painuneella 90-senttisellä futonilla.

Aamulla meidän täytyy erota, työpäivän jälkeen palaan köysisalonkiini, jossa laskevan auringon valo toistuu samanlaisena kuin silloin kun se valaisi meidät siinä. Olen yksin ja aistin vielä hyväksyvän, rakastavan, hoitavan läsnäolosi. Kävelen metsässä jälkimainingeissa etten nukahtaisi liian aikaisin, laitan sinulle kuvan tulvarannasta, ja sinä vastaat.

Saan kaivata sinua. Saanko rakastaa sinua?

Sohvalle

Istuin lapsena mummin olohuoneen lattialla ja katsoin sohvaa, sen himmeän siniharmaata samettia, jossa pyörteilee koukeroisia kuvioita, sirosti kaartuvia käsinojia ja niin ohuita jalkoja, ettei tunnu uskottavalta niiden voivan kantaa pulleaa istuinosaa ja selkää, joka huipentuu keskellä ylhäällä kukkaleikkauksiin. Tuo esine on toisesta maailmasta, miten mikään voi olla noin kaunista? Mummin kuoltua kukaan muu ei halunnut tilaavievää, epämukavaa ja epäkäytännöllistä sohvaa ja niin minä sain sen. Se on kulkenut mukananani viidessä muutossa, välillä olen asunut niin pienessä asunnossa että tuon kuvatuksen säilyttäminen vaati todella sitoutumista. Elämäni siinä kodissa pyöri sohvan ympärillä ja ihastelin sitä aina vain. Miten maailmassa mikään voi olla noin kaunista.

Sitten muutin taas, edullisempaan asuntoon huonomaineiseen lähiöön, säästääkseni rahaa psykoanalyysiin. Yöbussissa seuraani lyöttäytyi Kreivi, joka viikon kuluttua ensitapaamisestamme taivutti minut maahan polvilleni kasvot sohvaa vasten. Olin alasti, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin käskenyt: Riisu. Ja kun olin alkanut kiskoa yltäni vaatteita: Riisu nätimmin. Kuulin vyönsoljen kilahduksen ja hetkeä myöhemmin sain lyöntejä vyöllä. Ensimmäinen kerta. Kreivi oli siinä ihan lähellä, hän oli antanut minulle turvasanan ja silitti minua lyöntien välillä ja se lyömisvälinekin oli ollut hänen ihollaan ennenkuin hän kiskaisi sen sillä kuumottavalla eleellä käteensä. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?

Otettuasi minut heti sushin jälkeen keittiön penkillä olen hetkellisesti täysissä tajuissani. Sanot, että seuraavaksi saan piiskaa sylissäsi sohvalla. Asetumme siihen jotenkin huolellisesti asentoa tunnustellen. Sinä istut sohvalla ja minä makaan sylissäsi vatsallani niin että pyllyni on mahdollisimman mukavasti saavutettavissasi. Siinä on niin hyvä olla ja muistan yhtä aikaa kaikki aikaisemmat sohvakokemukseni. Samaan aikaan ajattelen Bukowskia, sitä, miten hän onnistuu sitomaan kokoon sekapäiset juttunsa jollain kauniinherkällä törkeydellä joka toistuu lopuksi, ja edelleen samaan aikaan ajattelen omaa kirjoittamistani, miten kipeästi haluaisin ilmaista miltä tuntuu olla olemassa, niin että joku tuntematon ja kallisarvoinen joskus jossain voisi saada pienen helpotuksen yksinäisyyteensä. Samaan aikaan tunnen sulautuvani yhteen sinun ja sohvan kanssa ja kaiken tämän kokeminen yhtä aikaa saa minut nauramaan. Ja tietysti se, että tiedän saavani kohta piiskaa, ja tiedän, että tämä sessio ei ole oikeastaan vielä alkanutkaan ja tulee kestämään vielä pitkään ja saamme nukkua yhdessä ja jatkaa huomenna. Nauraa hekottelen sylissäsi, ja sekin taitaa naurattaa meitä molempia. Luultavasti nauran myös jossain välissä. Nyrkki, rystynen ja remmi tuntuvat vain ihanalta, ratsupiiska ja rottinki inhottavalta, rottinki joihinkin kohtiin, ehkä yläpyllyyn sattuu niin paljon että olen vähällä oksentaa. Joudun sanomaan keltaista ja pääsen syliisi turvaan. Pidät minua niin hellästi ja jonkin ajan kuluttua kysyt mikä väri? Vihreä, sanon, ehkä meitä naurattaa siinä kohti. Miten maailmassa mikään voi olla näin kaunista?  

Mikään ei ole niin kaunista kuin pyllylle lyöminen, paitsi ehkä yläselkään lyöminen. Harvoin tietää ja tuntee jotain niin selvästi ja tarkasti, ilman oikein mitään mahdollisuuksia ilmaista sitä sanallisesti. Nuo ruumiinosat puhuvat. Kipu, tai ei välttämättä kipukaan vaan se toiminta, saa kehon puhumaan. Ja se mitä ne puhuvat, on niin aitoa ja totta, ja mitä tahansa mitä ne sanovat, saa tulla sanotuksi.

Sielu hiipii iholle ja tulee näkyviin.  

Villeintä laulua etsimässä

Virolaisessa laulussa Oma laulu ei leia ma üles kuljetaan usvaisella niityllä koiranputkipilvien läpi ja kutsutaan lauluja kotiin. Jokaisella on sydämen laulu, ja se on jokaisella omanlaisensa. Laulujen kutsuja kantaa kädessään kylmänkukkaa, karukelloa – onkohan Virossa kutsuttu lehmiä kellolla ja kellokukka vertautuu karjankutsukelloon, kuten laulut vertautuvat lehmiin. Laulut tulevat kutsuttaessa männikkömäeltä, mutta viimeinen viipyilee ja jää sumuun leijumaan.

Üle vainude valendab aur

Vahulillede udune voodi

Igaühel on südamelaul

Igaühel on see isemoodi

Lähen karjateed, karukell käes

Kutsun hiliseid laule ma koju

Ja nad tulevad männiku mäelt

Kõige viimane udus veel ujub

Laulujenkutsuja painaa kuihtunutta kylmänkukkaa rintaansa vasten. Jokaisella on täällä oma laulunsa, mutta hän ei löydä omaansa. Onko se kenties se kaikista villein, joka ei tullut kutsuttaessa, vaan karkasi omille teilleen.

Minu laule vist teavad siin kõik

Õhus ripuvad kellukakannud

Kuna kõik nad siit karjamaalt sõid

Üks vallatu plehku on pannud

Üle vainude valendab aur

Mul on närbunud karukell süles

Igaühel on siin oma laul

Ja ma oma ei leiagi üles

Oma laulu ei leia ma üles, sävel Valter Ojakäär, sanat Leelo Tungal 1966

Laulu on hellyttävän kaunis ja surullinen kuvaus vapaudesta, ja tietysti siinä on poliittinenkin ulottuvuus, koska se on kirjoitettu Virossa 1960-luvulla. Vapaus on paradoksi: Kaikkein omin laulu on se kaikista villein, joka ei suostu omaksi edes sille, joka sen tuntisi kaikkein kipeimmin omakseen. Se karkaa aina kauemmaksi, se on itsenäinen, ja juuri siksi se on niin rakas, oma ja kaivattu.

Karukell on suomeksi kylmänkukka, latinaksi Pulsatilla. Kylmänkukat ovat vuokkojen sukuisia melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja, jotka kukkivat varhain keväällä. Minäkin olen tuuheakarvainen ruoho, ja olen viime vuosina kukkinut varhain keväällä: Vuonna 2020 alkuvuodesta erään onnekkaan kohtaamisen seurauksena piilossa pitämäni taipumus tai ehkäpä jopa identiteetti vaati päästä esille, kuuluville ja todelliseksi. Olen kinky, pervo, minulla on voimakas taipumus ja kaipuu alistumiseen. On kuin kärsisin jonkinlaisesta olemassaolon yliannostuksesta, ja vain rajoitettuna, alaspainettuna, kontrollissa pääsen vapaaksi sen piinasta. Läsnäoloni tuntuu olevan usein jotenkin liikaa – mutta vallan ollessa toisella saan olla olemukseni koko voimalla, eikä tilanne tyhjene kauhusta sen edessä.

Ensimmäinen koronasulku alkoi tuota pikaa oivallukseni jälkeen, ja siinä minä sitten olin etätöissä kahden maailman kansalaisena, kuulostellen kaikuja sieltä minne sydämeni halasi, mutta minne ei ollut niin yksinkertaista edetä koronarajoitusten keskellä. Tätä blogia aloitellessani toisen koronasulun rajoituksia ollaan pikkuhiljaa purkamassa, mutta ensi kesästäkään ei ole tulossa samanlaista kuin entisinä aikoina. Hatarin keikka Provinssissa siirtyy hamaan epävarmaan tulevaisuuteen, ehkä säästän viime vuonna ostamani lipun vielä.

Niin vaikeaa kuin aika isosta itsekritiikistä ja ankaruudesta kärsivän erakon onkin tunkeutua uuteen seurapiiriin, on yksi pieni askel johtanut seuraavaan, ja maaliskuun 2021 alussa tapasin Faunin, jota useimmiten tässä blogissa puhuttelen toisessa persoonassa. Tarkoitus ensimmäisesä sessiossa oli tutustua sitomisen merkeissä, mutta löysimmekin oven taikamaailmaan. Fauni on avoimessa suhteessa vaimonsa kanssa, jonka viestintä minulle on ollut niin kultaista että nimitän häntä tässä blogissa Kultaseksi.

Saattaa olla, että kirjoittelen myös polyamorian herättämistä tunteista. Tällä hetkellä ihmettelen vain, että oikeastiko voi saada kaiken mitä haluaa? Minä kun olen vähän valitellen joskus todennut olevani kuin peto, joka päivän päätteksi ryömii luolaansa nuolemaan haavojaan. Niin että miten sitä nyt sitten treffeille lähtisi ja parisuhdetta etsimään? Kenet tänne voisi tuoda, miten tässä elettäisiin? Minä olen yksineläjä, mutta haluaisin silti merkityksellisiä ihmissuhteita. Ja jumankekka, sille on kuin onkin nimikin: soolopolyamoria. Vei jonkin verran aikaa (ja sitä kultaista viestintää) ymmärtää, että tämä tilanne oikeasti lisää parin muunkin ihmisen kuin vain minun onnellisuuttani. En tee mitään väärää.

Minusta tuntuu, että löysin aikoinaan varhaisessa teini-iässä sanat ja seksuaalisuuden jokseenkin samoihin aikoihin. Ja kadotin ne 18-vuotiaana, sanat kokonaan ja seksuaalisuuden sikäli, että se kalpeni varjoksi fantasioiden rinnalla, kun astuin suorittamisen maailmaan. Nyt sanojen etsiminen yhtä jalkaa seksuaalisuuden etsimisen kanssa on matka, jossa olen aika, no, vereslihalla, vaikka välillä naurattaakin. Yritän uskaltaa kirjoittaa asiat niinkuin ne koen, miettimättä, ovatko ne kauttaaltaan käsitettäviä tai oikeanlaisia. Usein kirjoitan session herättämistä mielen tapahtumista enemmän kuin siitä mitä varsinaisesti tehtiin, mutta ehkäpä sanat löytäisivät vähitellen myös iholle asti.